Varsinainena blogikirjoituksena oleva kirjan esittely jää nyt siis pois. Kokeillaan uudenlaista kirjallisuusarviointia, joka muodostuu kommentoijien puheenvuoroista, siis tavallisista kommenteista, kritiikistä, arvioinnista, esittelystä, mielipiteistäkin. Keskusteluun voi osallistua kuka tahansa, ja se on täysin avoin myös anonyymeille kommentoijille.
Oma lukemiseni on vasta alussa, mutta luen kirjaa tiiviisti päivittäin. Tähän mennessä olen vaikuttunut, teoksella on luja ote minuun. Eniten kirjan alkumetreillä on ihastuttanut suomalaisen ihmisen ja suomalaisuuden uudelleenmäärittely, joka tapahtuu amerikkalaisen tutkijan silmin. Odotan malttamattomasti jatkolukemista. Uutuudenviehätystä on myös lukutavassani. Tämä paksu teos on ensimmäinen lukemani e-kirja. On hienoa, että tuoreita huippuromaaneja saa e-kirjoina ja vieläpä edullisesti.
Kommenttiosasto on siis vapaa avointa keskustelua varten. Tapsa on alustavasti lupautunut käyttämään alussa puheenvuoron, jossa antaa kokonaiskuvaa teoksesta. Kuka tahansa voi kuitenkin aloittaa lyhyelläkin kommentilla.
"Tätä on odotettu. Jo pitkään on haaveiltu räväkästä pelinavauksesta – isosta, uudesta suomalaisesta aikalaisromaanista. Ja tässä se nyt on: Jussi Valtosen monessakin mielessä massiivinen romaani He eivät tiedä mitä tekevät."
VastaaPoista"Romaanissa kaikki on suurta, formaatiltaan normaalia kookkaammassa kirjassa on sivujakin lähes 600, mutta tärkeämpää on se, että siinä on sisältöä vielä enemmän kuin kokoa.
He eivät tiedä mitä tekevät avaa huiman ja hyytävän näkymän ekoterrorismiin, eläinkokeisiin, tutkimusetiikkaan, psyyken muokkaamiseen ja digitaalisen hallintamaailman vallankumoukseen."
Kun Hesarin arvostettu kriitikko Jukka Petäjä latasi marraskuussa tällaista tekstiä kirjasta, päätin lukea sen. Tietenkin, sillä suurta suomalaista aikalaisromaania minäkin olen odottanut.
Niinpä en ollut kauhean yllättänyt, kun Anne Brunila valitsi sen Finlandia-voittajaksi, ja kuvasi sitä "tajunnanräjäyttäväksi" ja "hämmästyttäväksi yhdistelmäksi tarkkanäköistä ihmissuhdekuvausta, syvällistä moraalista ja eettistä pohdintaa, science fictionia ja jännitystä."
Brunilan mukaan "Valtonen kuvaa nykymaailman ilmiöitä hengästyttävällä vauhdilla, kerronta on loistavaa ja pitää lukijan otteessaan."
Tällaisen suitsutuksen jälkeen kaltaiseni lukijan mieleen hiipi epäilys ja pelko. Pelko siitä, että pettyy.
Jätänkin tässä vaiheessa vielä kertomatta miten minun kävi: haltioiduinko vai tuhahdinko.
Olen siis vasta alussa kirjaa, ja mietin tässä kommenttisi luettuani, mitä kirjan science fictionilla tarkoitetaan. Toisaalta kirjassa on lupauksia kolmannesta ulottuvuudesta. Alinan pelot näyttäytyvät olentoina ja jossakin hyppivät ihmeelliset taikakaskaat. Jännittävää... Mutta rationalisti minussa sanoo, että kaiken voi selittää järjellä.
PoistaKirja herättää siis hurjia odotuksia, vaikkakaan en itse piittaa kovinkaan paljon tuosta Petäjän kritiikistä enkä palkintovalinnasta. Itselleni tuli mieleen lähes kättelyssä Margaret Atwoodin dystopiat.
Olen kirjastossa sijalla 14, joten vielä pitkään aikaan en saa kirjaa näppeihini.
VastaaPoistaLajityyppinä science fiction kuulostaa yhtä vähän kutsuvalta kuin dekkarit tai kioskikirjallisuus. Muutenkin olen aika huono lukemaan kotimaista (nyky)kirjallisuutta; ainuttakaan Tervoa tai Hotakaistakaan en ole lukenut eikä ole aikomuskaan. Siitä voi syyttää vain omaa rajoittuneisuuttani eikä ko. kirjailijoita! ;)
Uskallan sanoa jo tässä vaiheessa (200 sivua luettuna), että teos ei ole science fictionia, tai sitten minä en ymmärrä kirjallisuuden lajeista mitään. Itsekin odotan, mitä se tässä teoksessa tarkoittaa ja koska se tykitys alkaa.
PoistaTäsä on muuten linkki tuohon mainittuun Jukka Petäjän kritiikkiin. Siitä saa pikakuvan siitä, mistä romaanissa on kyse.
PS Kuunkuiske, uskon että sinua voisi kiinnostaa tuo jo kirjan alkupuolella alkava suomalaisuuden uudelleenmäärittely, sillä se saattaa antaa vastauksia siihen, miksi sinua miellyttää enemmän ulkomainen kirjallisuus.
PoistaMerkillepantavaa on se, että suomalaisuuden kritiikki kirjassa ei ole vain mustan huumorin sisältämää ihmettelyä, vaan myös positiivista juuri siinä, missä amerikkalainen elämäntapa osoittaa heikkouksia. Kirjailija näkee kahtaalle tai moniaalle.
Kirjan tapahtumat voi jakaa karkeasti kahteen aikatasoon ja paikkaan: 1) 90-luvun puoliväli Helsingissä sekä 2) nykyhetki ja lähitulevaisuus enimmäkseen USAssa, mutta myös Suomessa.
VastaaPoistaTekijä ei kerro, että kyseessä olisi lähitulevaisuus, mutta sen voi päätellä juuri noista scifielementeistä. Applen kerrotaan menneen konkurssiin, mutta iPodien, iPhonejen ja iPadien korkeimpana potenssina markkinoille on tulossa tuote nimeltään iAm - "kokemuslaite". Se on aika mahtava kapine, nimeä myöten (onnittelut Valtoselle, toivottavasti on rekisteröinyt nimen), ja voi olla että juuri tuohon suuntaan teknologia on menossakin. Tästä puhutaan eniten juuri kirjan loppupuolella, alku keskittyy kulttuurieroihin ja ihmissuhteisiin.
Kirja kertoo siis Joen ja Alinan ja heidän poikansa Samuelin kohtaloista. Joe on amerikanjuutalaisen eliittiperheen kasvatti, neurotieteen professori, joka nuorena tohtorina tapasi suomalaisen saman alan maisterin Alinan ja muutti asumaan ja töihin Helsinkiin. Tästä on herkullisia kuvauksia kirjan alkuosassa.
Liitosta syntyy poika Samuel, mutta liitto ei kuitenkaan kestä - syyksi osoitetaan sormella erilaisia tapa-, työ- ja muita kulttuurieroja - joten Joe muuttaa takaisin USAhan. Hän ei pidä käytännössä minkäänlaista yhteyttä poikaansa, vaan perustaa uuden perheen samaa alkuperää olevan Miriamin kanssa, liitosta syntyy kaksi tytärtä Rebecca ja Daniela.
(Eilisessä eli loppiasen Hesarissa sattuu olemaan aukeaman artikkeli Joen tutkimusalasta neurotieteestä eli jos haluaa tietää, mistä on kyse, niin siitä se selviää aika hyvin.) Joe siis tutkii aivojen toimintaa, tarkemmin näköhermostoa, ja sitä tehdään käyttämällä koe-eläiminä kissoja. Kokeista kissat eivät selviä hengissä.
Eipä siis ihme, että Amerikan nousevan nuorison moraalisin osa hyökkää tällaista murhaamista vastaan ja tästä sukeutuu kirjan jännityksellinen osa ja dekkarimainen käsittelytapa. Koska elämme globaalissa maailmassa, laineet lyövät Suomenkin rannikolle ja vetävät terävimmän ja tiedostavimman nuorison mukaansa.
Kirjaa on kehuttu paljon, mutta myös soraääniä on kuulut. Hesarista luin Antti Majanderin keräämiä vastaiskuja:
"Ensimmäisenä senkan nenästä iski Hufvudstadsbladetin Pia Ingtröm. "Käsittämätön maku", hän otsikoi, kun Hankenin professori Anne Brunila ilmoitti antavansa Finlandia-palkinnon Jussi Valtoselle romaanista He eivät tiedä mitä tekevät."
"Ingströmin mielestä Valtosen muhkea teos vaikuttaa ilmaisultaan englannilta, joka on kirjoitettu suomeksi.
Sittemmin koko lailla sama kanta on toistunut monen vankan kirjallisuustietäjän suusta, Facebookissa oikein kirjoitetussakin muodossa: "tusinamaista käännösproosaa", "tällaista tekstiä ei rampa oravakaan lukisi loppuun", "600 sivua jaarittelua" ja niin edelleen."
Omana kantanani tässä vaiheessa voin sanoa, että ymmärrän myös näitä kriitikoita. Suhtaudunhan itsekin esim. Kjell Westön kiitettyihin romaaneihin hieman samalla tavalla - elin pidän tyyliä kevyenä psykologisointina.
Olen näissä asioissa samalla kannalla kuin Väinö Linna messiaskriisinsä jälkeen: Kuvaa, älä selitä. (Ja Pääomasta näkee, että Linna osasi selittää).
Olen juuri päässyt kirjassa tuohon iAmiin, jonka paljonpuhuvaan nimeen kiinnitin minäkin huomiota. Kirjailija kuvaa seikkaperäisesti, miten Joen tytär Rebecca on myynyt elämänsä mainostilaksi, jota iAm-kokemuslaite mittaa ja näyttää koko ajan. Käsilaukkukin on läpinäkyvä, jotta ilmaiseksi saadut tuotelahjukset näkyvät muille nuorille. - Väistämättä tässä tulevat mieleen suomalaiset muotibloggaajat, jotka myös mitä ilmeisimmin saavat mainoslahjuksia, joita esittelevät blogeissaan.
PoistaSanoin tuolla yllä, että mieleeni nousivat teoksen alkumetreillä Margaret Atwoodin dystopiat - viittaan tällä Herran tarhureihin, joka kuvaa ekokatastrofin jälkeistä maailmaa, elämää kun kaikki on kuollut. Minusta Valtosenkin teos voisi kuvata siis jonkinasteista dystopiaa, aikaa, jolloin kokemuslaitteet mittaavat ja näyttävät jollekin ja jossakin yksilön elämää, jotta jokin taho voisi hyötyä taloudellisesti ihmisen teoista. Raha nousisi kaikkien henkisten arvojen yläpuolelle, jos kaikki olisivat rebekkoja. (Vaan siis olen vasta alussa, ja kaikki voi muuttua...)
En malta olla vielä sanomatta, että minusta Alinan ja Joen avioero ei johtunut pelkästään kulttuurieroista, vaan myös Alinan suunnattomasta epävarmuudesta ja siis persoonallisesta luonteenpiirteestä Ihmettelen miehen (Valtosen siis) taitavaa ja syvää eläytymistä naisen sielunelämään. Se on aika harvinaista.
Viittaan oman kommenttini lopussa siis Linnan Päämäärään, esikoiseen. Se ei ole niin kehno kirja kuin Linna itse myöhemmin luuli. Siitä saisi hyvän näytelmän.
PoistaOlet oikeassa, yksinkertaistin hieman Joen ja Alinan eron syytä. Alinahan kuvataan tavalla, joka saa epäilemään, että hän näkee oikeasti harhoja. Hänen täytyy olla (kuvitteellisesti siis, koska kyseessähän on fiktio) tavattoman kaunis blondi, muuten on vaikea tajuta miten Joe häneen edes haksahtaa.
Suuren plussan annan Valtoselle siitä, ettei Joeta kuvata itsekkäänä tai röyhkeänä tai edes muuten vastenmielisenä tyyppinä. Paremminkin outo epeli on Alina, joka ei muka kykene muuttamaan edes Berliiniin, vaan haluaa vaan asua Hesassa. Ei taida olla ihan tyypillinen nuori suomalaisnainen?
Joen luonteen takia en pidäkään oikein uskottavana, ettei hän muka olisi pitänyt yhteyttä Suomeen jääneeseen poikaansa. Työnsä takia hän reissasi konferensseissa ympäri maailmaa, kyllä siinä olisi äkkiä pistäytynyt täälläkin.
Ja onhan totta, että koko kirjan läpi kulkeva jaottelu "suomalaiset tällaisia, amerikkalaiset tällaisia" on aika kliseinen. Toinen asia on sitten se, että kliseissäkin on aina jokin totuus takana.
Mielestäni oli Huvudstadsbladetin typykältä aika osuva vertaus, että romaani on kuin englannista käännetty. Se johtunee siitä, että Valtonen suomalaisena yrittää mennä amerikkalaisen Joen nahkoihin. (Kirjassa on siis kolme kertojaa, vaikkei se minä-muotoinen olekaan - Alina, Joe ja Samuel.)
Kirjassa on yksi tarinan ulkopuolinen kertoja, mutta kerronta fokalisoituu eri jaksoissa kolmen päähenkilön tajunnan ja havaintojen kautta. Kertoja on muutoin melko näkymätön, mutta huomiota kiinnittää tuo palapelimäinen dekkarikudos, jolla isä, poika ja äiti tuodaan yhteen.
VastaaPoistaJep, tuota juuri tarkoitin, kun sanoin ettei siinä ole minä-kertojaa. Tämä "ulkopuolinen" kertoja on kuin jumala, joka tietää mitä päähenkilö ajattelee.
PoistaEikö tämä ole kuitenkin aika perinteinen ratkaisu? Kysyn tätä siis ihan tiedonhalusta, kun sattui kuulolle oikea asiantuntija.
Sitä kutsutaan kaikkitietäväksi kertojaksi. Onhan se tavallaan perinteinen kertoja, kuten muutkin kertojat...
Poista"Perinteisellä ratkaisulla" viittasin vanhahtavaan, sen verran olen modernismilla rokotettu.
PoistaPäämäärän aliarvostus onkin ilmeistä. Muistan jo yliopistoajoilta, miten se sivuutettiin maininnalla "harjoitelma". Jos se olisi ollut toinen teos, se nimettäisiin ilmeisesti "välityöksi" Olen sen lukenut, mutta eipä se kummemmin mieleeni jäänyt. Varmaan sietäisi lukea uudelleen.
VastaaPoistaAluksi luulin, että Alinan harhanäyt ovat totta ja romaani tältä osin scienceä, vaan sittenhän tytön ilmestyminen esimerkiksi parivuoteeseen osoittautui erityisherkän Alinan kuvitteluksi. Pidin tästä kirjailijan tavasta kuvata Alinan lähes eideettisiä mielenliikkeitä.
Olen nyt tulossa 300. sivulle ja odotan edelleen selitystä sille, että Joe tuntuu hylänneen poikansa Yhdysvalloissa ollessaan, vaikka hän hoiti poikaansa vauvana ahkerastikin.Toisaalta sitten ilmenee, että Alina ei esimerkiksi lähettänyt kaikkia pienen pojan piirroksia isälleen jälleen kerran erityisherkkyydessään (?), jottei alituinen postin tulo isälle tuntuisi hyökkäävältä. Odotan myös kovasti lisää Samuel-kuvauksia, sillä huomaan, että hänellä tulee olemaan vielä romaanissa merkittävä osuus. Toistaiseksi olen lasten osalta nauttinut mehevistä Rebecca- ja iAm-kuvauksista.
Mitä tuohon kieleen ja käännösmakuisuuteen tulee, koen sen näppäränä ja hauskana. Minusta esimerkiksi englanninkielisten käsitteiden käyttö keskellä suomen kieltä kuvaa hyvin aikamme kielenkäyttöä. Ei tarvitse kuin katsoa Helsingin Sanomien työpaikkasivuja, niin näkee sen englanninkielisen tittelikirjon, joka sivulla leiskuu.- Vaan siis minulla on vielä iso osa kieltä ja romaania edessä, ja ajatukseni voi kypsyä ja jopa muuttua, kun saan kokonaisuuden hallintaan.
Kertojan olen kokenut tähän asti ulkopuoliseksi, ikään kuin lintuperspektiivistä, josta näkee yhtaikaa kaikki mantereet ja aikakaudet. Valokeila suuntautuu vuorotellen eri kohtiin ja kausiin.
VastaaPoistaRomaanin kertoja on varmasti jossakin määrin perinteinen: tällainen "kaikkitietävä" (tai narratologisella slangilla ilmaisten ekstra-heterodiegeettinen) kertoja voi toki olla miltei minkälainen hyvänsä laadultaan (näkyvyydeltään / "moraaliselta" osallisuudeltaan, millä tarkoitan teoksesta välittyvää arvomaailmaa). Ekstradiegeettinen tarkoittaa siis sellaista kertojaa, joka kertoo tarinamaailman ulkopuolelta ja heterodiegeettinen sitä, että kertoja ei ole (hahmona) osallinen kertomaansa maailmaan (vaikka toki hallitseekin sitä jumalan tavoin).
Valtosen romaanin kertoja on mielestäni "perinteinen" myös siinä, että sillä on jokin moraalinen eetos, joka tuntuu ohjaavan sitä, mitkä asiat tulevat kerrotuksi ja miten. Kertoja ei jää pelkäksi neutraaliksi ääneksi. Vaikka kertoja ei kommentoi tapahtumia ja henkilöitä suoraan niin kuin kaikkitietävät kertojat usein vanhemmissa teoksissa tapasivat tehdä (en ainakaan nyt heti muista sellaisia kohtia), on koko teoksen asetelmassa jotakin sellaista "moralismia", että kertoja tahtoo ilmaista kantansa siihen millä tolalla asiat lopulta ovat. Tätä ajatusta tukee henkilökuvauksen ja tiettyjen juonen kulminaatiokohtien satiirisuus ja oikeastaan lopun traagisuuskin. Jää tietenkin jokaisen lukijan pääteltäväksi, mikä kertojan (tai sisäistekijän tms.) arvomaaiIma tässä teoksessa on.
Sain kirjan juuri loppuun ja pää höyryää vielä hieman sekaisissa tunnelmissa. Nyt vaatisi vielä toisen selaamisen, jotta kokonaisuus hahmottuisi.
VastaaPoistaAivan tuores vaikutelma tuohon kertojan moralismiin on kuitenkin senkaltainen, että en osaa ainakaan tässä vaiheessa tutkimatta asiaa erikseen sanoa sitä, kenen henkilön tai minkä asian arvomaailman puolella kertoja on.
Teoksessahan kaikki arvot kyseenalaistuvat tai muuntuvat, koska aikatasot leikkaavat toisiaan ja tapahtumat saavat uusia avauksia ja merkityksiä. En pystyisi kakistelematta sanomaan, ollaanko tässä eläinkokeita vastaan vai puolustetaanko tässä eläinkokeista piittaamatta tieteitä ihmisen hyvinvoinnin vuoksi, en pysty sanomaan, onko kyseessä dystopia vai vai visio ja onko ekoterrorismi pelkkää terrorismia. Tämä on arvojen mosaiikkikudelma.
Minusta teoksesta onkin siis turha hakea kannanottoja tai moralisointeja puolesta tai vastaan, koska kumpiakin löytyy. Joku analyyttisempi henkilö varmaan pystyy erottamaan selkeämpiä ja pidempiä linjoja. Loppua kohti kiihtyvä rummunpärinä vei mukanaan niin, että kertojan ääni haihtui taustalle.
Eniten minuun vaikutti romaanin dystopiahenki - nimitän scienceosuutta mieluummin näin. Näppärin yksityiskohta oli iAm-laitteen kuvaus sekä Rebecalla että Joella.
Mielenkiintoisia näkökantoja molemmilta.
VastaaPoistaVaikka olenkin havaitsevanani, että kertojan moraalinen asenne muistuttaa aika tavalla meidän aikamme nuoren sivistyneistön asennemaailmaa (pelkistetymmin ns. suvaitsevuutta), niin toisaalta juuri eläinkokeiden suhteen tällaista arvoväritystä ei ole.
Näinä Charlien aikoina minua kummastuttaa aiempaa enemmän Joen juutalainen tausta. Amerikkalaisessa kirjallisuudessahan siihen on tottunut, mutta miksi Valtonen halusi päähenkilökseen juuri juutalaisen, millä ei suomalaiselle lukijalle ole oikein mitään merkitystä?
Olin lisäksi huomaavani, että moraalinen kertoja ottaa kantaa palestiinalaiskysymykseen oudon tasapuolisesti - sekä palestiinalaisia että israelilaisia ymmärtäen. Sanalla "outo" viittaan väittämääni kertojan ns. "suvaitsevaisuuteen", johon ei todellakaan kuulu israelilaisten ymmärtäminen.
Olisiko Joen juutalaisuuden ja "oudon" tasapuolisuuden taustalla, tiedostamatta ehkä, tekijän perhetausta? Jussin isähän on Helsinki Mission Olli Valtonen.
Vanhana urheilumiehenä minua myös ihan pikkuisen häiritsee suomalaisen nurkkakuntaisen rasismin esimerkiksi nostettu mustan jenkkikoripalloilijan tapaus. Meillä on sentään totuttu mustiin jenkkeihin koripallossa jo 70-luvulta, jopa Joensuussa, joten 90-luvun puolivälissä rettelön taustalla oli takuulla jotain muutakin kuin outo ihonväri. Esimerkiksi tekijöiden syrjäytyminen.
Muutenkin olen sen verran vanha, että seuraan joskus ihmetellen nykynuorison käsityksiä muutaman vuosikymmenen takaisista asioista. Minun näkökulmastani se suuri murros tapahtui 60-luvulla ja nykyaika on sen suota perillinen.
Näkeehän sen kirjallisuudestakin.
Minäkin pohdin Joen juutalaisuutta ja odotin, että uskonnollinen teema nousee suuremmaksi kirjassa. Tapsan tavoin mietin, onko juutalaisuus otettu hieman korosteisesti esiin kirjailijan perhetaustan vuoksi. Ajattelin, että kirjailija olisi kiinnostunut uskonnosta ilmiönä. Odotinkin koko ajan, että kirjailija käyttää tätä korttia ja niinsanotusti avaa joitain uskonnollisia kysymyksiä tämän juutalaisuuden kautta. Vaan ei, tämä kortti vain näytettiin, mutta sillä ei pelattu. Tältä osin jokin jäi siis mielestäni täyttymättä ja juutalaisuus jokseenkin irralliseksi ja ohueksi.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä suuresta murroksesta: se tapahtui jo 60-luvulla ja nykyaika maksaa sitä laskua monin tavoin ja monilla aloilla, mm. järkyttävänä taloustilanteena.
Minua jäi kiehtomaan se, miten Joen ja Samuelin tarina kietoutuu esim. Abrahamin ja Isakin kertomukseen. Mielestäni teos tarjoaa tällaista kehystä. Se liittyy teoksessa nykyajan kritiikkiin, kuten teknologian palvontaan uutena jumalana (vrt IAm, joka on juutalainen Jumalan nimi).Toki mukana on suhteellisuuden ja suvaitsevaisuuden painotukset.
VastaaPoistaJoelle tärkeä ura ja elämää hyödyttävä tieteenteko muodostuvat jumalaksi, jolle hän on valmis uhraamaan poikansa, vaikkei toki asia ole aivan näin yksinkertainen. Lopussa Joensuu havahtuu, muttei voi enää pysäyttää tapahtumien kulkua, jonka on itse laittanut osin liikkeelle.
PoistaJoesta Joensuu, näin sanasyöttö toimii!
PoistaTämä onkin mainio oivallus. Samuelhan oli korosteisesti Joen "ainoa poika", jonka hän unohti ja uhrasi oman aikansa jumalten alttarille. Tosin alkuperässä tarinassa Isak pelastui taivaallisen enkelin ansiosta, mutta mikään ei pelastanut Samuelia, ei tässä dystopiassa, joka kulkee kohti tuhoaan. - Tuossa on sanomaa ja ehkä sitä moraalista kannanottoa.
Poista"Minä olen" kuten palava pensas Moosekselle nimekseen mainitsi, on toki meidän kristittyjenkin Jumalan nimi. Meille esoteerisesti suuntautuville se on mielenkiintoinen ilmaus. Olemmehan mekin täällä, muistaakseni minä ainakin Hawkingin Suuren suunnitelman yhteydessä ja muuallakin, julistanut nimenomaan "olemassaolon" elämän suurimmaksi mysteeriksi, suuremmaksi jopa kuin elämän.
VastaaPoistaKuunnellessani tänään Tieteiden päivillä luentoa tietoisuudesta ja unista tuli mieleeni, että tällainen Valtosen visioima iAm-laite taitaa sittenkin olla hyvin kaukaista tulevaisuutta. Tällaisen laitteen ansiostahan sokeutuneet saisivat näkönsä takaisin!
Hamaan tulevaisuuteen laitteen minäkin yhdistin, ja sinne dystopian puolelle. Laitehan luki ja muunsi aivokuorta ja aivojen ohjaustoimintoja. Ihminenhän olisi manipuloitavissa hyvinkin hereästi, niin kuin Rebecalle ja Joellekin jo kävi. Joe ajautui eroottisille sivuille yliminänsä estelyistä huolimatta, koska hänen mielensä kuitenkin tahtoi erotiikkaa ja ihastui ruudun tarjoamaan hahmoon.
PoistaToisaalta jotakin hyvin kiehtovaa oli siinä, ettei olisi reaalisia näköruutuja, vaan aivot loisivat ne ruudut, joilla tapahtuisi sitä, mitä mielemme sanoo.
Romaania yrittää ahmia, sillä koko ajan odottaa pääsevänsä toteamaan mikä romaanissa yllättää, on erityistä ja kiinnostavaa, kuten Iineskin toteaa.
VastaaPoistaToki se, mitä kulissien takana tiedemaailmassakin voi ja saattaa tapahtua on kiinnostavaa.
Oletan, että Valtonen on tietoisesti valinnut juutalaisuuden Joen taustaksi. Antaahan se kiinnostavan lisän Joen henkilöön. Päälleliimatun tunnulta ei kuitenkaan aina voi välttyä.
Alina ja Joen tyttäret nousevat henkilöistä erityisesti. Turhautuneen Samuelinkin kaltaisia nuorukaisia on olemassa. Joe jää jotenkin epäselväksi, taka-alalle, vaikka osaa kyllä oikeassa, sopivassa kohdassa kirota herkullisesti.
Alina, Samuelin äiti tiedostaa jossakin kohtaa romaanin sivulla, että hän on syypää siihen, ettei isän ja pojan sovituista tapaamisesta lopulta tullut mitään. Jos nyt oikein enää muistan. :) Miten äiti-analyysi vaikuttaisi tähän pyhään isä-poika-suhteeseen? Alina käy usein isänsä luona, mutta tuntee syyllisyyttä ja riittämättömyyttä tässäkin.
Epäselväksi minulle jäi mitä Samuel todella näki työpaikassaan tutkimusavustajana. Hypin joskus sivujen yli lukematta tarkasti. Kidutettavana olevia koiria?
Vaikka Jussi Valtonen kirjoittaa valitsematta "puoltaan", kyllä ilmeinen tarkoitus on saada lukija ajattelemaan, miettimään omaa kantaansa.
Kuvaus Joen vanhemman tyttären manipuloinnista iAm-laitteen käyttäjäksi on hykerryttävä. Se kuvaa laajemminkin sitä, miten meitä kusetetaan jostakin.
Terrorismi on monissa eri ilmenemismuodoissaan erittäin ajankohtainen.
Historian professori Timo Vihavainen tuo Valtosen romaaniin tällaisen näkökulman:
VastaaPoista"Kysymys on siitä, että kerrankin meillä kirjoitetaan kansainvälisen tason romaani kansainvälisellä tavalla. Se kertoo Suomesta tai myös Suomesta, mutta ei jämähdä nurkkakuntaiseksi jaaritukseksi, jonka koodisto ei avaudu kenellekään. Siis kenellekään ulkomaalaiselle."
Vihavainen heittää kehää Oidipusta ja Hamletia ja jopa Montesquieun Persialaiset kirjeet, eikä ihan aiheetta. Teoksen hän nostaa "Tom Wolfen teosten rinnalle", koska "Siinä on kaikkea. Yhteiskuntakritiikkiä, eksotiikkaa, seksiä, sci-fi:tä, nerokkaita ja herkullisia juonen käänteitä ja klassisen aristotelinen loppu."
Vihavaisen mukaan "Kirja on siis hyvä kansainvälisen tason luomus ja uskon, että se menestyy myös ulkomailla, jos se asianmukaisesti markkinoidaan".
Silti "Siitä huolimatta tämä ei ole mikään suomalaisen kirjallisuuden mestariteos... (...). Tällä kirjalla ei tietenkään ole mitään asiaa nousta kansallisessa vertailussa Väinö Linnan ja tuskin edes näkökulmaltaan kansainvälisen Matti Pulkkisen tasolle."
Sen sijaan "Mutta se on merkkipaalu yhtä kaikki. Se saattaa olla päänavaus uudenlaiselle suomalaiselle kirjallisuudelle, joka ei ole kansallista."
Tämä on minusta aika hyvä arvio. Kirja asemoidaan aika hyvin paikalleen. Täytyy muistaa, että se mikä meistä suomalaisista voi tuntua kökön simppeliltä tavalta hyödyntää suomalaista sielunmaisemaa, voi ulkomaalaisista ollakin viehättävän eksoottista. Viittaan esimerkiksi Arto Paasilinnaan ja Aki Kaurismäkeen.
Minusta tässä romaanissa on hieman samaa teknistä ja tarkoituksellista taitavuutta kuin hyvissä ja luistavissa Hollywood-filmeissä. Se selittäisi hyvin Joen juutalaisuudenkin - tähtäin on kansainvälisissä markkinoissa.
Ei tämä nyt sentään ensimmäinen suomalainen romaani ole, hyvänen aika sentään, joka on maailmankirjallisuuutta ja menestyy (mahdollisesti) kansainvälisillä markkinoilla ja joka ei ole suomalaiskansallista.
PoistaNoh, minä jään vähän miettimään tuota termiä "kansainvälinen taso". Mitähän Vihavainen sillä tarkoittaa? Runsasta englanninkielisten sitaattien käyttöä vai sitä, että liikutaan kahdella mantereella? Vai sitä, että suomalaisuus määritellään uudelleen, muiden kuin suomalaisten silmin. - Itse muuten pidin tässä romaanissa ehkä kaikkein eniten juuri tästä suomalaisuuden uudelleenmäärittelystä, jossa Valtonen väläytteli humoristin taitojaan.
PoistaSiitäkin pidin, että nykykirjallisuudessamme perin tyypillinen tunnustuksellinen ja rypevä mielen synkkyys ja omissa ympyröissä pyöriminen jäi pois, kun lähdettiin liikkeelle. Juna kulki, tarina eteni.
Voisi kuvitella, miten monta erillistä tarinaa tai romaania tässä muhii pinnan alla: naisten tarinat voisivat olla suuria ja tuskaisia: Alinan tarina hänen mielenliikkeistään, Miriamin tarina, Rebecan tarina. On hyvä, ettei niitä kerrottu puhki, koska näin ne jäävät mieleen kysymyksiä herättävänä, kun taas miesten tarinoista ei jää enää uteliaaksi, ne viedään loppuun asti.
Vihavainen sanoo "kansainvälisen tason romaani kansainvälisellä tavalla".
PoistaEipä tule muita tuohon määritelmään sopivia mieleen kuin Waltarin historialliset romaanit, jotka edustivat senaikaista kansainvälistä tasoa. Mitä muita kansainvälisiä menestysteoksia meillä on - Hurskas kurjuus?
Sofi Oksanen voisi olla vastaava, koska hän käsittelee kansainvälisesti kiinnostavia aiheita. Arto Paasilinnaa taas on vaikea vetää tähän, koska häntähän kotimaiset kriitikkomme eivät hyväksy hyväksi kirjailijaksi.
Mielestäni Vihavainen tarkoittaa - ja itsekin siihen kiinnitin huomiota - nimenomaan Valtosen teknistä taitoa kirjoittaa iskevästi ja sulavasti. Luin ihaillen hänen pitkiäkin vuodatuksia, jotka eivät kompastelleet matkalle, vaan tyyli pysyi ylväänä loppuun saakka.
Tämä tyyli on juuri sellaista "kaunokirjallisuutta", jota modernistit kammosivat. Välillä sävy luisuu uhkaavasti herttasarjamaisen romantisoinnin puolelle, mutta palaa aina onnellisesti arkimaailmaan. Tätä sentimentaalista otetta tarkoitin, kun vertasin teosta Hollywood-filmiin: rohkeaa tunteellista tykitystä.
Valtonen ei häpeä kirjoittaa pehmeästi rönsyillen ja tunteisiin vetoavasti. Tyyli on mahdollisimman kaukana tyypillisestä suomalaisesta mieskirjallisuudesta, klapiproosasta, jossa asiat ladotaan halki, poikki ja pinoon ilman turhia sanoa. Harvoinpa on kännipanoakaan näin kuvattu.
Iinekseltä terävä havainto tuo, että teoksen naiset ovat mielenkiintoisempia ja elävämpiä hahmoja kuin miehet. Valtosen kirjoitustyylissä onkin paljon feminiinistä, mutta onneksi hän välttää jokaisen naiskirjailijan nykyisen helmasynnin: maagisen realismin ja tajunnanvirran.
Juuri Alinan kohdalla tuo tajunnanvirta on ollut lähinnä, siinä on rimaa hipoen vältetty ansa ja uppoava syventyminen (piehtarointi?) naisen tunneatmosfäärissä. Kuvittelu on jätetty lukijalle, josta kirjailijalle erityiskiitos.
PoistaMeillä ei tosiaan ole kansainvälisiä tai kansainvälisesti - mitä tällä nyt sitten tarkoitetaankaan - kirjoittavia kirjailijoita, ehkä juuri Sofi Oksasta lukuunottamatta. Tämä on kyllä aika kummallista.
Tämä teos on sillä rajalla, etten kutsuisi sitä viihdekirjallisuudeksi. No, ainakin se on laadukasta viihdettä. Ja juuri sellaisellahan kansainvälisille markkinoille murtaudutaan.
PoistaViittasin Kaurismäkeen, joka tekee sen kyllä eri tavalla. Ehkäpä elokuvassa on mahdollista hyödyntää pinnallista suomalaista mentaliteettia ja tehdä se niin vahvasti tyylitellen, että se menee läpi ja tuntuu aivan omalaatuiselta taiteelta. Toisaalta eikö Paasilinnakin tee samoin...?
Valtonen kirja on kuitenkin aivan toista maata. Se ei ravistele yhteiskunnan rakenteita, mutta se avaa ajatuksia moneen suuntaan. Ja on siinä dystooppisiakin elementtejä, kuten Iines on arvellutkin.
Ne englanninkieliset sanonnat muuten suomennetaan aina heti perään, joten paikallisväriä ja autenttisuutta niillä ehkä tavoitellaan. Onhan se käytetty ja kelpo tehokeino.
Teos onkin tarinallisesti varsin viihdyttävä ja jännittävä, - minäkin näin sen elokuvana, mutta sellaisena, jossa on joukko toimintaräiskeitä ja dystopialle ja fantasialle ominaisia maailmantuhon kuvia. Alinan tyttönäyt olivat unenomaisen symbolisia, samaten kaikki eläimiin liittyvä dramatiikka. Maailmanlopun meininkiä. Kyseessä on kyllä iso tarina.
PoistaHehkutus sai minutkin ottamaan kirjan luvun alle, olen alle puolen välin, vasta lukenut hyytävän kuvauksen Rebeccan kaappaamisesta markkinoinnin välineeksi, ja jatkan kun ehdin. Mutta todella hauska lukea kommentteja täältä.
VastaaPoistaToistaiseksi sanoisin, että vetävästi kirjoitettu, paremman väen remes. Perinteinen monella tavalla. Olin tieteen päivillä samassa tajunta-jutussa kuin Tapsa ja minulle selkisi, että odotukseni olivat vääriä, kun odotin neurotieteilijältä ei-perinteistä tapaa kuvata ihmisten tajuntaa, todellisuuden hahmottamista. Luonnontieteilijöitähän nämä ovat, odotukseni pitäisi kohdistaa kai filosofeihin.
Olin kuuntelemassa myös Vesa Haapalan vetämää kirjallisuuspaneelia. Siellä todettiin, että dekkari-malli oli lyönyt itsensä läpi kaikenlaisessa kirjallisuudessa ja että on mielenkiintoista nähdä, mikä on seuraava malli. Yhdyn ajatuksiin ja odotuksiin. Mutta jatkan lukemista, kun ehdin.
Tajunta/uni-luonnolla oli tupa niin täynnä, etten saanut edes istumapaikkaa, vaan seisoin takarivissä koko kaksi tuntia. Arvelinkin, että moni odotti hieman erilaista sisältöä ja käsittelytapaa. Itse asiassa niin minäkin.
PoistaEikä siinä ollut sitten juuri aikaakaan kysymyksille. Onneksi sentään joku herra kysyi selkounista. Itse olisin kysynyt meditaatiosta ja miten siinä saavutettu tietoisuuden tila sijoittuu kooma-valvetila-nelikentässä, mutta aika loppui.
Tuo "paremman väen remes" on hyvin lohkaistu... Mutta ei Valtosen kirja kuitenkaan ole samalla tavalla pelkää äksöniä kuin nämä scifihenkiset toimintadekkarit, joita kansainvälisellä tasolla edustaa Dan Brown da Vinci -koodeineen.
Dekkarisoituminen on kuitenkin selvästi yleistynyt ilmiö. Ehkä se tulee siitä, kun nykyään vaaditaan, että pitää olla "tarina", jotta lukija saadaan koukkuun.
Itse lukisin kyllä mieluummin elämänkohtaloista, ilman mitään sen kummempaa juonta huimine käänteineen.
Elämänkohtalot - nehän ovat tarinoita, kun ne merkitään sulkakynällä muistiin! Minulla on helmasynti, jota moni kirjallisesti orientoiutunut häpeää: luen mielelläni omaelämäkertoja ja toisenkäden elämäkertoja, tarinoita jonkun kiinnostavan henkilön elämänkaaresta.
PoistaKatson mieluusti myös hiljaisia ja lähes äänettömiä elokuvia vanhan ihmisen elämästä vaikka yksinäisellä saarella - viittaan esimerkiksi erään Doran elämään yksinäisellä ahvenanmaalaisella saarella. Ohjelma oli katsottavissa Areenassa ainakin joulukuussa. Samaan aikaan Areenassa oli dokumentti yksinäisen vanhan miehen elämästä keskellä korpea. Ohjelma oli lähes äänetön ja tapahtumaton, mutta täynnä herpaantumattomuutta.
Minulle kelpaa kyllä siis myös mielen (hiljaisuuden?) tasolla operoiva "toiminta" kirjallisessa ja kuvallisessa muodossa.
"Paremman väen remes" - pointsit tälle loistavalle kiteytykselle minultakin!
Perustakaamme sitten Elämäkertojen Häpeällisten Ystävien Tuki -järjestö. Lyhennös ytimekkäästi EHYT ry.
PoistaTule pois kaapista tai peiton alta, jossa luet salaa elämäkertoja taskulampun valossa. EHYT eheyttää sinutkin hienon kirjallisuuden nautiskelijaksi!
Luin vasta nyt Vesan omasta blogista Valtosen kirjan arvostelun.
VastaaPoistaErittäin monessa kohdassa olen samaa mieltä ja samanlaisia ajatuksia minullakin liikkui. Tokaisin jopa vaimolleni luettuani 50 sivua, että ellei tätä kirjaa olisi niin hehkutettu, luultavasti jättäisin sen kesken.
Mutta kaiken tämän perustellunkin kritiikin jälkeen on myönnettävä, että kirjassa on silti jotain. Se oli minullekin alussa pieni pettymys, mutta hieman teennäisen kirjoitustyylin takaa nousee suuria ja kiinnostavia teemoja.
En ole lukenut Valtosen aiempia teoksia, mutta pitää kai lukea. Ihan vaan nähdäkseen millaisia ne ovat eli onko kirjoitustyyli sama. Periaatteessa pidän rohkeudesta kirjoittaa "vanhanaikaisesti", sillä loppujen lopuksi sisältö ratkaisee sen, jääkö kirja elämään. (Jos ei muuten, niin lukijan päässä.)
En osaa sanoa, jääkä tämä. Mehän olemme täällä moittineet jopa Sofi Oksasen tyyliä kömpeläksi, jota se onkin, mutta se ei estä ainakaan Puhdistusta olemasta suuri ja arvokas kirja.
Kas vaan, minä huomaan Vesa Haapalan arvion vasta nyt, vaikka kävin aiemmin katsomassa kumpaakin blogia, ja luinkin niitä. Kiinnitin huomiota siihen, että hänkin käytti arviossaan tuota dystopia-ilmaisua, jonka leiman itse koin lähes alkusivuilta ja oikeastaan hyvinkin kattavana kirjassa.
VastaaPoistaTuo kielen arvostelu tuntuu nyt nähtävästi tärkeältä. Puhutaan käännöskirjasta. Onkohan Valtonen kirjoittanut teostaan ensin englanniksi, kuten muuan tuntemani nuorten kirjailija teki kirjassaan? Kirjoitti englanniksi ja käänsi sitten äidinkielelleen.
Minua kieli ei häirinnyt, vaikka olen edelleen ammatti-identiteetiltäni kirjallisuuden ja äidinkielen opettaja, ja mieleltäni kieli- ja tyylipoliisi. Valtosen teksti heitti minut suoraan nykyiseen kieli-ilmastoon kaikkine sen hirveyksineen, toisin sanoen, elävään elämään, median huonoon kieleen, ihmisten puhumaan alati kapeutuvaan sanastoon ja outoihin lauserakenbteisiin, sanajärjestyksiin. Jos maailma on hajoamassa, on kai kielikin.
Lueskelin joululomalla muutamaa muutakin kirjaa, jotka olivat huomattavasti Valtosen teosta lyhyempiä, mutta niin vain kävi, että Valtosen teoksen luin läpi kolmen päivän aikana ja nuo muut ovat vieläkin kesken. Eli kyllä Valtonen saa sivut kääntymään lukijan käsissä. Olen sitä mieltä, että hänen esiin nostamansa teemat ovat erittäin tärkeitä. Moneen muuhun, kokeneempaankin kirjoittajaan verrattuna Valtonen on taitava, ja jonkinmoisella lisäajalla koko teos olisi voinut olla vielä vaikuttavampi (ja hiotumpi). Teemoiltaan teos on erittäin tärkeä ja ajankohtainen, mutta jotenkin sellaiset viime vuosina Finlandian saaneet teokset kuin Hyryn Uuni tai Lundbergin Is ovat kolahtaneet kieleltään minuun paremmin, ennen kaikkea ne ovat olleet eheämpiä ja harkitumpia kokonaisuuksia. (Joku voi tietty olla eri mieltä Uunista - siinä minua miellyttää, kuten Hyryssä ylipäänsä, kuitenkin se että mitään ei tehdä juoni tai lukijan kosiskelu / koukuttaminen edellä. Kyse on tietystä elämänjaksosta ja sen kuvasta, olipa siinä erityistä dramatiikkaa tai ei.)
VastaaPoistaKäväisin lukemassa Haapalan blogin ja luen uudestaan päästyäni Valtosen loppuun. Mutta otsikkoon : minun tekisi mieleni taas otsikoida: Finlandia Jonathan Franzenille. Franzenin tiiliskivet Muutos ja Vapaus ovat minulle tulleet mieleen useaan kertaan. Ja on arvostan kyllä Franzenia.
VastaaPoistaValtosen teos vei minuakin imussaan niin, että luin sen muutamassa päivässä loppuun. Tapahtui se lapsuudesta tuttu efekti: luen vielä muutaman sivun ennen kuin menen nukkumaan tai muuta tekemään. Hieman meikäläistä kiehtoi myös uusi lukutapa: e-kirja uudelta tabletilta. Oli hauska slivauttaa aina sivu vasemmalle.
VastaaPoistaNäin pölyn laskeuduttua. Ei Valtosen teos topteniini päässyt. Pidin vielä enemmän vaikkapa viimevuotisesta Aki Ollikaisen Nälkävuodesta. Vaan vaikuttava tämä Valtonen oli, ja eittämättä Finlandiansa ansainnut.
Franzenia en muista lukeneeni, mutta pannaanpa listalle!
Peruutan kirjavarauksen. Kiitos näistä kommenteista "esilukijoille"! Hyvin suurella todennäköisyydellä olisin jättänyt kirjan kesken.
VastaaPoistaNo enpä peruttanutkaan. Seutuvaraus oli jo kuljetettavana. Liekö sitten moni ahminut nopsaan vai palauttanut kesken kaiken.
PoistaOn mahdollista, että mahtava sivumäärä on pudottanut kepeät ja viihteellisyyttä hakevat lukijat.
PoistaToisaalta itsekin hämmästelin, kun aiemmin illalla googlasin esiin kirjasta tehdyt blogiarvostelut. Niitä oli vain vähän. (Tämäkään keskusteluarviointi ei kyllä tullut Googlesta muitten joukkoon, mitä hieman ihmettelin.)
Kai ihmiset tietävät Finlandia-palkinnon eivätkä etsi kepeää viihdettä? Tapsan maininta sentimentaalisesta otteesta ja rohkean tunteellisesta tykityksestä olivat minulle turn off. Siihen päälle Hesarista tai Aamulehdestä - en muista kummasta enkä heti löydä - tumman, nuorehkon naisen arvio siitä, että kirja läväyttää kaiken suoraan silmille, oli piste iin päälle. (Pidän erityisesti kirjoista, joissa ei monilla teemoilla eikä laajalla henkilökavalkadilla juhlita vaan tyyli on hienovaraisempi.)
PoistaMinä en tuntenut sentimentaalista otetta missään paikoin, en myöskään tunteellista tykitystä. Alinan tunteiden kuvaus oli minusta pikemminkin hivenen ulkokohtaista, joskin tarkkanäköistä.
PoistaMutta siis, olen itsekin sitä mieltä, että turha lukea, jos ei ole kirjasta utelias.
Nyt kun olen lukenut koko kirjan, sanon että lukekaa ihmeessä! Vetävä dekkarimainen rakenne, sujuvalukuinen ja tärkeää asiaa.
VastaaPoistaJos olisin kustannustoimittaja, olisin kyllä karsinut reippaammin, etenkin ensimmäistä sataakuntaa sivua. Ja vaikka en varsinaisesti kovasti annakaan pisteitä ns. kaunokirjallisesta puolesta, niin kirjalla on muita ansioita. Itse tarina, se mitä Valtonen tietää kertoa nykymaailman menosta ja miten osaa sitä analysoida! Neurotieteilijänä erityisesti siitä, miten meitä käytetään hyväksi ja sumutetaan. Meneillään ja tuloillaan näyttää olevan globaali eläinkoe, jonka kohteena on nisäkäslajeista erityisin, homo sapiens. Dystopiaa, kuten Iines sanoo. Vaikka pelkään kyllä, että se on todellisuuttakin enemmän kuin tiedän.
Keskushenkilöistä toinen, Joe Chayefski siteeraa Teodor Rooseveltiä vuodelta 1910: suuryrityksille ei saanut antaa poliittista valtaa tai tilanne karkaisi täysin käsistä. Tätähän voimme nyt seurata: ne ovat ahmaisseet kitaansa kaiken, yhteiskunnan insititutioineen ja ihmiset, joilla on merkitystä vain kuluttajina tai veronmaksajina, jotka tulevat apuun silloin, jos yritysten riskit konkretisoituvat jollain ikävällä tavalla. Jos yritysten tarpeet vaativat ympäristöön ja luomakuntaan kohdistuvaa julmuutta, niin niin tapahtuu ja markkinointikoneisto onnistuu vakuuttamaan meidät siitä, että sekin on omaksi parhaaksemme. Mikä on oikeasti totta ja mikä manipulaatiota?
Ja että jos ongelmia yksinkertaistetaan liikaa – niin kuin ehkä minä tuossa edellä – ja taistellaan yksinkertaistettua ongelmaa vastaan, ei pystytä asettamaan sille kohdennettuja esteitöä.
Mielestäni tärkeä kirja, ja tuo ”paremman väen remeskin” tuntuu nyt tarpeettoman häijyltä. Ehkä se on osuva, niin kuin kohteliaasti todettiin. Mutta osuu kirjan kannalta (onneksi) ei niin olennaiseen kohteeseen, ”ei onnistu lävistämään kirjan verenkiertoelimiä” – lainatakseni turvapalveluagentin ilmaisua.
En olisi itse ihan niin kauhuissani suuryritysten markkinointikoneistojen voimasta ja vaikutuksesta - lähinnä siitä syystä, että tunnen alan keskivertoa paremmin.
PoistaKieltämättä Valtosen markkinointisuostuttelujaksot ovat hupaisaa luettavaa, sujuvaa ja tehokkaan tuntuista. Tosin tuon tyylistä aivopesua harrastetaan enemmän uskonnollisissa piireissä ja verkostomarkkinoinnissa, jotka usein muistuttavatkin hurmoskokouksia.
Mutta miten se olikaan sen nykynuorison fiksuuden kanssa? Hehän eivät usko auktoriteetteja, vaan ovat valistuneita ja omaehtoisia kuluttajia? Enemmän huiputuksen makua on greenpeaceissa ja kettutyttöilyissä kuin firmojen markkinointiviestinnässä.
Toki Valtonen iAm-profeettojen hehkutuksessa on hyvässä seurassa: Orwellin 1984-kirjan jalanjäljissä. Todellakin - enemmän olen huolissani perinteisestä göbbelmäisestä progandasta, jolla suuri ja mahttava Venäjän kansakin on saatu valloitussodan kannattajaksi. Tästä kannattaa olla huolissaan, ei firmoista.
Suuryrityksistä puhuessani ajattelinkin lähinnä juuri kirjan Iam-firmaa ja samanlaisia piirteitä omaavia firmoja, en mitään Fiskarsia tai Oululaista. Näitä valtioilta vahingonkorvauksia vaativia tai investointisuojaa vesi kielellä odottavia, Monsantoa ja kumppaneita. Tai Pfizeriä ja muita lääketehtaita, joita kyllä on jo onnistuttu tuomitsemaankin http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/10/01/laakkeet-terveytta-vai-rahastusta
PoistaHurmoksesta, luomuadrenaliinista , on kovasti apua, kun ihmisen täytyy yrittää pitää puoliaan tässä aina vain ovelammaksi kehittyvässä hyväksikäytön maailmassa. Luulen, ettei ilman hurmosta pystytä asettamaan Putininkaan rattaisiin kapuloita.
Muuten mainitsematta jäi, että Remes on minusta ihan mainiota luettavaa. Viimeisimmässä lukemassani oli lähdeluettelo ja siinä aitoja asiakirjoja, EU:sta, Goldmann Sachsilta jne. Tuo todellisuuden ja dystopian rajoilla keikkuminen tekee Remeksen jutuista koukuttavia. Ja myös tästä Valtosesta.
Hurmos on muutoselementti. Ja olennainen. Oikeastaan vasta se saa aikaan liikahduksia. Liikahduksia hyvää, pahaan, tai yleensä haluttuun suuntaan. Hurmos vie perille tai harhaan.
PoistaInvestointisuojasta on tehty mörkö, vaikka jokainen Venäjälle investoinut tietää, että siellä sitä suojaa kaivattaisiinkin! Nythän siellä voidaan katkaista sähköt Stokkan tavaratalosta tai kaapata koko yritys ilman, että mikään oikea laki suojelee (Venäjän tuomioistuimet ovat valtion valvonnassa).
PoistaAmerikasta katsellen koko Eurooppa voi näyttää arvaamattomalta sosialismilta. Valtaan voi aina nousta joku syriza, joka kansallistaa ulkomaiset yritykset.
Eri asia sitten on, miten se investointilaki muotoillaan. Suojeleehan se vastavuoroisesti eurooppalaisia yrityksiä USAssa.
"Paremman väen remes" on minusta kaikessa populistisuudessaan ja raflaavuudessaankin mainio kiteytys. Se kuvaa hieman ironisesti juuri sitä, mikä on samalla kirjan vahvuus ja ehkä sitten heikkous. Siitä avautuu linjoja tarkempaan erittelyyn ja se sopisi otsikoksi, joka houkuttelee lukemaan arvion tai esittelyn.
VastaaPoistaIhailen kirjaa ja kirjailijan taitoa siinä, että vaikka kirjassa on ehkä karsimisen varaa, se ei tyssää lukemista - vaan kantaa silti eteenpäin. Mielestäni se näin kuvaa juuri sitä, että kun maailma pirstaloituu ja hajoilee, niin tekee ihmisen mieli ja kielikin. Maailma ei jäsennyt tiiviinä ja loogisina palasina, vaan hajanaisina ja laveina sirpaleina, röykkiöinä.
Mutta mikä merkitys teoksessa on niillä kaskailla, jotka kömpivät maan alta joka 17. vuosi pariutumaan kovalla mekkalalla?
VastaaPoistaHyvä, Tapsa, että palautit tämän mieleen! Nimittäin minäkin kyselin sitä heti kirjan alussa, kun huomasin, että niihin palattiin tavan takaa. Sitten unohdin sen tyystin!.
PoistaVaan tätä pitää miettiä nyt erikseen. Palaan kyllä asiaan, ja toivon että teitä muitakin kaskas-kysymys askarruttaa.
Täytyy nyt, kun pöly on laskeutunut, myöntää, etten löydä kaskaille kovin merkityksellistä roolia. Minulle kaskaat näyttäytyvät ehkä parhaiten symbolitasolla kuvaamassa yhä kiihtyvää uhkaa, rummun pärinää, kunnes pääpamahduksen jälkeen rummutus lakkaa hiljalleen viimeisten rapsahtavien ja heikkojen iskujen myötä.
PoistaEli ne olisivat visuaalinen lisätehoste.
Olisi kyllä mielenkiintoista lukea, mitä merkityksiä te muut lukijat olette kaskaille löytäneet. Selasin jo kirjan kritiikkejä, mutta en löytänyt ainoatakaan avaavaa selitystä vaikka kaskaat mainittiin monessa ohimennen. Tapsa? Tiedän, että sinulla on tähän jokin avain.
Jos lähtee siitä, että ”maisema on mieliala”, niin ei kaskaita oikein voi pitää pelkkänä luonnonkuvauksena.
PoistaKammottavia otuksia erityisesti siksi, että kehittyvät vuosikausia syvällä maan alla ja sitten yhtäkkiä ne peittävät kaiken ja syövät kaiken vihreän. Niille ei voi mitään. Toisaalta ne ovat kausiherkku joillekin lajeille. Ja luoja kiitos häviävät taas pitkäksi aikaa – mutta palatakseen. Mitä se tuo mieleen? Minulle maailmanmenon raadollisimmat puolet ja vähän toivottoman taistelun niitä vastaan.
Raamatun heinäsirkatkin tulivat mieleen, mutten taida ostaa sitä selitystä. Tapsalla ehkä on parempia assosiaatioita.
Pieni haja-ajatus vain tähän kohtaan: Raamatun vitsausta, heinäsirkkoja, minäkin mietin kirjan alussa. Olisikin muuten mielenkiintoista tutkia teoksen raamatullisia elementtejä - mainitsiko joku siitä jo, Vesa Haapala taisi blogissaan? Jo kirjan nimikin viittaa Raamattuun, kristilliseen anteeksiantoon ja sovitukseen. Ja kun kirjailija on papin poika - tiedän, sinänsä kestämätön perusta, mutta silti, voisiko tästä näkökulmasta aueta jotakin. syvempää.
PoistaIhan heti kirjan alussa, kun näistä kaskaista puhutaan, yhdistin ne mielessäni Egyptin vitsauksiin, joiden ansiosta juutalaiset pääsivät lähtemään kohti luvattua maataan.
PoistaLisäksi Joe on juutalainen ja kirjassa sitä korostetaan monin tavoin. Mutta toisaalta kirjan nimi tulee Jeesuksen sanoista, kun roomalaiset sotilaat ruoskivat häntä ja ryöstivät hänen vaatteensa.
Juutalaiset ja Jeesus - ei ihan natsaa.
Ehkäpä kaskaiden selitystä on haettava ihmismielen freudilaisista syvänteistä.
Seppo Puttonen mainitsi Abrahamin ja Iisakin, mutta Raamatussahan on tämä toinenkin isä-poika –pari, jonka keskustelusta romaanin nimikin tulee.
VastaaPoistaMielenkiintoinen ajatus, Iines, tutkia raamatullisia elementtejä. Tuota en tiennyt, että Valtonen on papin poika, mutta sitä kautta varmaan Raamatun tarinat ja kieli ovat keskivertoa läheisempiä. Alkaen kirjan nimestä, johon tosiaan sisältyy anteeksiantoa ja sovitusta. Ja jos oikein ruvetaan tulkitsemaan, niin idealistinen Samuelhan on jonkinlainen Kristus-hahmo, joka kuoleekin yhteiskunnan väärintulkintojen takia. Ja vähän ennen tuota kirjan nimi-repliikkiä poika kysyi myös sitä, miksi isä oli hänet hylännyt. iAm, heprealaisen jumalan nimen käännös. Nyt rupeaa aatos lentämään: vitsaus, perisynti, tuhoutuneiden sivilisaatioiden historiat!
Myös juutalaisuudella saattaa olla toisenlaista merkitystä, mitä siitä itse kirjaa lukiessani ajattelin. Ajattelin vain, että tiedemiehissä, liberaaleissa demokraateissa ja vielä Suomeen tulleissa amerikkalaisissakin itärannikon juutalaisilla on yliedustus. Omassa ei niin laajassa tuttavapiirissäkin sellaisia oli aikoinaan pariakin kautta.
Alitajunta, arkkityypit – mielenkiintoista!
Mutta juutalaisten pyhissä kirjoissa ei tätä toista isä-poika-paria ole. Se on vain meidän kristittyjen Raamatussa.
PoistaToisaalta tuo Samuelin näkeminen Kristus-hahmona on hyvä oivallus. Siitä onkin sitten suora yhteys kirjan nimeen. Amerikkalaiset poliisit ovat roomalaisia sotilaita ja USA on Rooma. Tämä jälkimmäinen vertaus on tosin ollut käytössä jo kauan.
En tiedä, pitäisikö mennä ihan noin yksi-yhteen –tulkintaan jokaisen yksityiskohdan osalta. Ehkä kirjailijalla oli vain jossain mielensä taustalla jokin summittainen kuvio. Mutta näitä Raamattu-yhteyksiä ajatellessa tulee kyllä mieleen yksi selitys oudolle yksityiskohdalle: hallusinaatiostigmalle kiinalaisen tabletin jälkeen, verta vuotavalle haavalle kyljessä.
PoistaTällaista en heti muistanutkaan, mutta totta se on. Viite on selkeä. Nyt luulen, että katson huvikseni uudelleen kirjaa sillä silmällä.
PoistaOikeastaan hyvät kirjat pitäisikin lukea kahteen kertaan peräkkäin.
Vesa H kirjoitti eilen Hesarissa hyvän jutun Haavikon kootuista. Siinä tuli ikään kuin ohimennen paalutettua modernin runouden kehitys ja herättää mielenkiinto esiteltyä teosta kohtaan. Tykkäsin.
VastaaPoistaArtikkeli oli tosiaan hyvä, ja leikkasin sen talteen Haavikon vanhan Runot 1949 - 1974 -opuksen väliin. Tämä on siis myös kootut teokset -kokoelma, lähes 500-sivuinen tämäkin.
PoistaTäältä se artikkeli löytyy: http://www.hs.fi/arviot/Kirja/a1422676532481
Mainio kirja! Ei tosin tempaissut heti mukaansa, vaan piti vähän tehdä töitä. Minusta alun parisuhteen kuvaus oli vähän onttoa ja vain välttämätöntäntä näyttämön rakentamista kirjan kirjan tapahtumille. Oudoksuin myös sitä "tyttöä", jonka Alina näki. Tytöllä viitattiin välillä Alinaan itseensä ja Alinan ihanteellisempaan versioon itsestään. Välillä sanaa "tyttö" käytettiin kun viitattiin Joe´hun ihastuneeseen opiskelijaan. Se hämäsi, tuntui turhalta ja toivoin "tytön" häipyvän
VastaaPoistaOnneksi kirja pääsi vauhtiin kun Joe muutti takaisin USA:han. Suurimman vaikutuksen tähän asti (olen sivulla 258) teki kuvaus siitä, kuinka amerikkalainen markkinakoneisto pyrkii tunkeutumaan ihmismieleen. Se tukeutuuu hyväksytyksitulemisen tarpeeseen ja mm. määrittelee uusia sairauksia kuten "Tilannesidonnainen sosiaalisen vastavuoroisuuden heikentymä" (!), johon tarvitaan tietysti lääkitys! Tässä kohtaa mentiin dystopian tai jopa science fictionin puolelle, mutta kaukana tuosta tilanteesta ei olla. Nytkin joka klikkauksemme kirjataan, jos kerrot saaneesi rakon jalkaasi, saat kenkämainoksen Facebook-virtaasi ja LinkedInin päivitys pyytää lupaa saada tarkastella kännykkäni puhelinluetteloa.
Kokonaisuudessan mainio teos! p.s. Hyvä idea on ollut sijoittaa menneisyys 90-luvulle, aikaan, jolloin internet oli vasta syntymässä ja kaikki tämä alussa.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaJoskus tuntuu siltä, että ei joka kirjausta huomata jossain mainosmaailmassa, vaan jopa siltä, että puhelintasi kuunnellaan. Kerron tapauksen - poikkeaa kyllä tästä kirjallisuusaiheesta - joka kummastuttaa minua vieläkin.
PoistaNimittäin puhuin puhelimessa erään henkilön kanssa Dna:n sopimuksistani. Sanoin, että laskupapereista näkyy jokin Huoleton-sopimus, jota en taatusti ole itse sopinut, vaan se on tupsahtanut tietämättäni ilmeisesti jonkin liittymän kylkiäisenä maksettavakseni, 3 e/kk. (Nyt se on onneksi loppunut.)
Vaan seuraavana päivänä ilmestyi tablettini näytön tiedotukseen tietopaketti Huoleton-sopimuksesta, siitä miten se liittyy modeemin maksuun. Tuo näytön tiedotus on siis se tabletin ilmoitusosa, joka näyttää mm. päivitystilanteen. Sen saa, kun vetää sen alas ylhäältä.
Minusta tämä oli peräti kummallinen yhteensattuma. Lisäksi sinne näytön ilmoitusosaan on ilmestynyt muitakin juttuja, jotka liittyvät hyvin selkeästi asioihin, joista olen toisella liittymällä netissä kirjoittanut. (Minulla on kaapeli-pöytäkoneyhteys ja wlan-yhteys liikkuvissa laitteissa.)
Finlandia-palkinto tosiaan jaettiin ajatuksia herättävälle teokselle. Itseä teosta lukiessa sen hyveistä huolimatta on toistuvasti ärsyttänyt kirjan välittämä stereotyyppisyys ja mustavalkoisuus. Toki satiirissa pitääkin kärjistää, mutta mielestäni Jussi Valtonen ei täysin päde kyseisessä taiteenlajissa. Parhaimmillaan satiiri auttaa näkemään ihmisluonnon humoristisessa valossa, mutta tuntuu että kirjassa "He eivät tiedä mitä tekevät" lähinnä osoitellaan useita tahoja ja ihmisiä ylästatuksesta ja ajottain kirjoittajan omat näkemykset eivät mitenkään jää arvoitukseksi. Itse asiassa ylästatus toimii kohtalaisen hyvin kun tarinaa kerrotaan Samuelin näkökulmasta, jolloin kirjaan tulee Häräntappoase-maista tunnelmaa. Sillä näinhän itsetietoinen älykäs nuori toisinaan katsoo maailmaa. Ajoitellen kyseisessäkin osiossa tyylin yhtenäisyys on repalainen. Kokonaisuudessaan satiiri voisi toimia näyttämöllä/televisiossa, mutta nyt kaunokirjallisena tuntuu hieman teennäiseltä ja keskenkasvuiselta.
VastaaPoistaMinusta erilaiset kielenkäytöt olivat kirjassa hykerryttäviä: teinityttöjen kieli tuntui aidolta, niin myös netin keskustelupalstan hörhöjen tyyli, chattiohjelman juontajan lauseet, professorin yleisönosastokirjoitus ja monet muut.
VastaaPoistaJoku ihmetteli Joen juutalaisuutta, mutta eikö tyttären ottama viivakooditatuointi ohjannut muiden ajatuksia holokaustiin ja ihmiskokeisiin? Ihmisiä hyödynnetään tarinassa koekaniineina uusille tuotteille. Mielestäni Joen juutalaisuuden kautta myös rinnastettiin eläinkokeet ihmiskokeisiin, mitä vahvisti myös keskustelutilaisuuteen osallistuneen nuoren heitto siitä, että enemmistö oli samaa mieltä Hitlerin kanssa. Sanomana oli siis, että nykyihmiset ovat yhtä sokeita eläinkokeiden vääryydelle kuin aikoinaan saksalaiset keskitysleirien kauheuksille - tai pikemminkin niin, että niistä ei haluta tietää. Sama juttu kuin ilmastonmuutoksen kanssa, ummistetaan silmät ja uskotaan ennemmin suuryrityksien maksamia asiantuntijoita, koska se on itselle mukavampaa.