Hartiavoimin
kulttuurin kimppuun
Minulla on
ollut outo viha-rakkaussuhde kirjailija Juha Hurmeeseen, joka palkittiin juuri
uusimmasta teoksestaan Finlandialla. Näiden Nyljettyjen ajatusten myötä suhde
vääntäytyi väellä ja voimalla ihastuksen puolelle, ei voi mitään, saatana.
Saa nähdä
mihin asentoon suhteemme ketkauttaa tämä Niemi, kunhan saan sen käsiini.
Olenhan jo kauan urputtanut siitä, kuinka Hurme kehutussa näytelmässään pani
Europaeuksen änkyttämään, erittäin kyseenalaisin lähdetiedoin.
Nyt taas
huomasin junteimpien tulkitsevan Niemen paljastavan, että Aleksis Kivikin oli
ruotsinkielinen ja oppi suomen vasta aikuisena. Kivi, Hurmeelle Stena, oli
opetellut tietenkin ruotsia, sillä ei 160 vuotta sitten voinut opiskella edes
ylioppilaaksi suomeksi.
Nyljetyt
ajatukset on hyvin omalaatuinen romaani, joka ei oikeastaan ole romaani
lainkaan, vaan teatteria, kirjallisuutta ja musiikkia ruotiva esseekokoelma.
Karkeahkona kehyksenä on kahden yrmyn äijän – Köpin ja Aimon – soutumatka
Kustavista Hailuotoon.
Reissu kestää
20 vuorokautta ja sen aikana puhetta piisaa – jämäkät ukot paljastuvat suulaiksi
esitelmöijiksi, jotka ovat kuin samasta puusta veistettyjä ja puhuvat molemmat
Hurmeen äänellä. Tuloksena on kiehtova kattaus kulttuuria, samaan aikaan
pinnallisen kepeää ja kiehtovan syvällistä.
Siitä en
päässyt selville, miksi kirjan ajatukset ovat juuri ”nyljettyjä”. Mikseivät
mieluummin vaikka suomustettuja tai suolattuja, merellä kun liikutaan.
Alku iski
ilmat pihalle
Tartuin
kirjaan miettien montako kertaa verenpaineeni nousee ennen kuin viisisataa
sivua on soudettu, huovattu ja kahlattu läpi – mutta jo ensimmäinen repliikki
osui ja upposi, enkä siitä enää noussut varteenotettavaksi veneen
keikuttajaksi:
”Tästä on
hyvä lähteä. Tästä paikasta ja sen lähiympäristöstä, Kustavin Lypertön kylästä,
on kirjoitettu maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800
sivua räjähtävää viihdettä”.
Kyseessä on
siis Volter Kilven Saaristolaissarja eli Alastalon salissa sisarteoksineen.
Tein itsekin muutama vuosi sitten Alastalosta alustuksen tänne Einesbaarin ja
nimesin teoksen kansankomediaksi, kuudeksi tunniksi tajunnanvirtaa. Vaikka
epäilinkin, ettei teoksella käännettäväksi mahdottoman huikean kielensä lisäksi
ole muuta ikuista arvoa, niin siitä huolimatta kirjailija, joka suitsuttaa
sivukaupalla asiantuntevaa ylistystä Kilven suurteokselle, saa silmissäni
armon.
Nyljettyjen
ajatusten rinnalla luin sattumalta Markku Eskelisen teosta Raukoille rajoille,
joka käsittelee suomalaisen proosan historiaa. Eskelinen on
kirjallisuustutkimuksen kauhukakara, jonka viiltävä kriittisyys ja ällistyttävä
suorapuheisuus muodostavat hupaisan vastakohdan Hurmeen hiukan
maallikkosaarnaajaa muistuttavalle yltiöpositiivisuudelle.
Kulttuurin
karuselli pyörii
Hurme
esittelee omaan hurmioituneeseen ja silti jykevään tyyliinsä kahmalokaupalla
erilaisia kirjallisuuden, teatterin ja musiikin tekijöitä. Niitä on niin
runsaasti, että pelkästään lopun lista tekijöistä ja teoksista vie parikymmentä
sivua.
Erityisesti
kansan syvistä riveistä lähtöisin olevat ja muuten originellit saavat hänen
haltioituneen suosionsa. Niinpä saamme tutustua Ahmatovan Annan, Kafkan
Franzin, Camusin Albertin ja Shakespearen Williamin ohella myös Kuusisen
Ossianiin, Pyölniityn Augustiin, Pohdon Mattiin, Uskelan Kaarloon ja moneen
muuhun.
Hurmeen tapa
käsitellä tekijöitä ja teoksia miellyttää minua. Se on aina asiantuntevan
omaperäinen, usein uusia ajatuksia herättävä. Vaikka kirjallisuuden puolelta
asiat olivat minulle ennestään aika tuttuja, tapa esitellä esimerkiksi Nortamo,
Untola, Pakkala, Paronen, Hälli ja Runeberg (!) avasivat silmiä. Erityisen
iloinen olin Eino Leinon näytelmien perusteellisesta esittelystä. Oivaltavasti
Hurme toteaakin, että jos Leino ei olisi kirjoittanut runoja, hänet
tunnettaisiin nyt moderneista näytelmistään!
Yksi asia
kirjailijoista puhuttaessa minua kuitenkin ällistytti niin suuresti, että
hieraisin silmiäni. Kehuessaan ihan ansaitusti Arto Salmisen teoksia, hän tekee
käsittämättömän tölväisyn:
”Mutta
Salminen on paljon enemmän kuin Väinö Linnan, piirikunnallisen kyvyn, kaltainen
arjen karuuden kuvaaja, yhteiskunnallisten epäkohtien säyseä osoittaja ja ajan
kronikan pikkunäppärä, populistinen kirjuri.”
Herra
varjele, Linnan Väpikö piirikunnallinen kyky?
Kuka muu
kirjailija koko maailmassa on lyönyt kansansa tietoisuuteen niin lähtemättömän
jäljen kuin Väinö Linna? Siinä missä esimerkiksi Aleksis Kiven – kunnia hänelle
– henkilöt ovat toki tuttuja, mutta ylen kirjallisia, ovat Linnan rokat, rahikaiset,
lahtiset ja koskelat tänäkin päivänä eläviä ihmisiä, melkein sukulaisia.
Lisäksi Linnan luoma keksitty torpparien ja köyhälistön todellisuus on herännyt
eloon osaksi kansakunnan historiaa!
Siihen ei
saatana pysty mikään piirikunnallinen kyky. Tässä tapauksessa Eskelisen silmä
on tarkempi. Hänen mukaansa ”monet vuoden 1918 sisällissotaa käsittelevät
romaanit ovat yrittäneet uppoutua syvälle ilmiön psykohistoriaan, mutta
yksikään ei tee sitä niin tervehdyttävästi, eheyttävästi ja vaikuttavasti” kuin
Linna. Näin on näreet.
Juurimusiikin
ja teatterin juurilla
Nyljetyissä
ajatuksissa esitellään mielenkiintoisella tavalla myös musiikkia, enimmäkseen
juurimusiikkia, josta en tiedäkään juuri mitään. Tunsin esitellyistä
musiikintekijöistä etukäteen suurin piirtein vain Bob Dylanin, ja olikin kiva
lukea miten hän liittyy amerikkalaiseen musiikkiperintöön.
Niinpä
sivistyin väkisinkin joutuessani vähän väliä keskeyttämään lukemisen ja käymään
youtubessa kuuntelemassa millaisia lauluja esittää joku Woody Guthrie, Jimmy
Reed, Slim Harpo, Lee Dorsey, J.J. Cale, Muddy Waters... ja täytyy myöntää,
että yleensä tykkäsin kuulemastani.
Ainakin
minulle oli avartavaa lukea myös Henrik Otto Donnerista, Erik Lindströmistä,
Huuhaa Innasesta ja Rikun suuresta idolista (vai oliko se inhokki) Kari
Peitsamosta.
Hurme on
teatterimies, joten hänen käsityksensä teatteristakin ovat tietenkin
kiinnostavia. Iines kiteytti Hurmeen näkemyksen varsin osuvasti kuvatessaan,
että ”Hurme sanoo, että teatteri ei ole elämää, vaan elämisen esittämistä niin
että esittäminen näkyy”, ja sen tähden ”teatterin tulee ilveillä, liioitella,
parodioida, lyödä yli niin että katsoja näkee ilveilyn”. Ja totta tosiaan:
näkemässäni Hurmeen Europaeus-näytelmässä noin tehtiinkin.
Hurme
väittää, että jo Shakespeare käsitti, ettei teatterin tarkoitus ole yrittää
jäljitellä todellisuutta, vaan saada katsoja täydentämään esitys
kokonaisuudeksi, nousemaan itse taiteilijaksi. Esimerkiksi nykyiset Romeon ja
Julian esitykset ovat järjestään karmeita siksi, että niistä yritetään tehdä
oikea rakkaustarina. Alunperinhän roolit on kirjoitettu kahdelle
miesnäyttelijälle.
Hurme avaa
aika onnistuneesti teatterin kehitystä ja miten siihen ovat vaikuttaneet
Artaudin, Jarryn, Apollinairen, Witkacyn ja Brechtin kaltaiset gurut. On
tietysti inhimillisesti ymmärrettävää, että Hurme kehuu myös asioita, joissa
ollut itse mukana jollakin tavalla – esimerkiksi Kokkolan oopperaa, oululaista
Radiopuhelimet-yhtyettä ja Hailuodon Konfutsen vaellusvuosia -esitystä.
Loppukaneetiksi
kohtaus kirjamessuilta
Nyljetyt
ajatukset on mainio kirja, todellinen kulttuurin runsaudensarvi, joka kannattaisi
määrätä ainakin lukiossa pakolliseksi luettavaksi. Kirjallisuuden, teatterin ja
musiikin ohella siinä oppii hieman myös maailmankaikkeudesta, maantiedosta,
historiasta ja retkeilystä.
Hurme ei
säästele sanojaan: suosikit kehutaan maasta taivaaseen, inhokit haukutaan –
tosin Markku Eskeliseen verrattuna hän kiittää innostuneemmin ja lyttää
lyhyemmin. Kiinnostavinta ehkä onkin keitä Hurme ei mainitse lainkaan –
esimerkiksi maan suosituinta työläis- ja maalaiskirjailijaa Kalle Päätaloa!?
Kuulostaa käsittämättömältä,
mutta kirjamessuilla syykin selvisi: osuin sattumalta paikalle, kun Hurme
keskusteli Mikko Rimmisen kanssa, ja jostakin syystä hän kysyi heti alkuun,
onko Rimminen lukenut Päätaloa. Ei kuulemma oikein ollut, eikä ollut Hurmekaan
aikaisemmin... Mutta nyt hän oli lukaissut kolme (3) alkupään teosta, koska oli
ollut Oulussa esitelmöimässä Päätalon teosten todellisuuskäsityksestä.
En ollut
uskoa korviani. Hurme jatkoi vakuuttavaan tyyliinsä, kuinka hän oli todistanut
kuulijoilleen, ettei edes Päätalo kerro teoksissaan totuutta elämästään, vaikka
muka niin kehuukin ja lukijatkin muka niin uskovat.
Onpa pojalla
perkele otsaa, tuhahdin mielessäni. Kehtaa tunnustaa julkisesti, ettei ole
lukenut Päätalon Iijoki-sarjasta ensimmäistäkään teosta ja julkeaa silti mennä
pitämään esitelmän juuri näihin kirjoihin oleellisesti liittyvästä aiheesta!
Samalla koin
oivalluksen: Hurmeen rehvakas tyyli ärsyttää minua kuultuna, ei luettuna!
Niinpä lepyin, enkä viitsinyt yrittää nolata miestä julkisesti. Olisi näet
ollut mahdollista, ettei se olisi edes onnistut – niin kova puhumaan se äijä
on.
Kirjoittaja: Tapsa