Yövieras 6

Nainen kulki aamuisin pienen kastelukannunsa kanssa keittiönikkunani ohi. Sanokaamme häntä vaikka Oiliksi,  koska tarina kertoo hänestä ja koska hän on oikeasti olemassa ja on lisäksi aivan Oilin näköinen.  Hän asuu rivitalon kauimmaisessa päässä ja on matkalla miehensä haudalle. Mies kuoli kuusi  vuotta sitten, mutta yhä Oili vaeltaa aamuisin haudalle omin hoitovälinein, jopa haravoin ja lapioin. 

Hyvä mies Oilin  mies oli ollut, oli tilannut hänelle ulkomailta viidetkymmenet pikkuhousut, pitsiset stringit. Satiinilakanoitakin mies oli tilannut,  kymmenittäin, kahden hengen talouteen. Kun talossa oli putkiremontti, Oili oli levittänyt niitä olohuoneen kalusteille, varmuuden vuoksi, vaikka putkimiehet eristivät huoneet muovein ja paksuin teipein, niin ettei mikään niitä läpäissyt. 

Makuuhuoneessa Oililla on paksut samettiverhot, niin raskaat, että niitä on hankala, ellei mahdoton vetää ikkunan eteen. Vastapäisen  herra Välimaan olohuoneen valot häikäisevät öisin hänen makuuhuoneensa. Hän oli pyytänyt herra Välimaata himmentämään valoja, mutta herra Välimaa oli huutanut hänelle, ettei ensimmäisen kerroksen asunnon valo voi häikäistä toisen kerroksen makuuhuonetta. Ja jos häikii, rouva on hyvä ja vetää omat verhonsa kiinni.

Oilia häikäisi myös käsi, joka heitti roskia hänen etupihalleen, kuistin  eteen. Hän näki käden turvakamerastaan, joka vahti hänen ulko-oveaan. Käsi ilmestyi kameraan, ja se oli selvästi rouva Marttilan käsi. Rouva Marttila oli hallituksen puheenjohtaja, ja varas.  Otti taloyhtiön maaleja oman varastokoppinsa oven maalaukseen. Eikä saanut muutenkaan mitään aikaiseksi, niin kuin Oilin mies, loistava Pertti,  aikanaan ollessaan asuntoyhtiön hallituksen puheenjohtaja. Pertti oli kiertänyt  koko rivitaloalueen joka ilta tarkastaen nurkat ja nurkantakuset. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt Perttiä tarkastuskierroksella, mutta kyllä hän  oli kiertänyt, vakuutti Oili ja alkoi sitten tuoreena leskenä  itse kiertää tutkimassa aluetta. Ohimennessään hän pyyhki autonsa takaluukun reunan paperinenäliinalla. Itse näin työhuoneeni ikkunasta, miten Oili eräänkin kerran poimi maasta pitkän kepakon, asetti paperisen nenäliinan sen päähän ja pyyhki sillä autokatoksessa olevan autonsa yläpuolisen räystään reunan. Mainitaan tässä, että Oilin auto oli viininpunainen Alfa Romeo Giulietta, jonka hän osti Pertin kuoleman jälkeen. 

Oililla oli sinänsä hyvä lokaatio työelämässä. Hän oli esihenkilö suuressa tavarataloketjussa lähikaupungissa. Kunnes  kertoi kaikille päättäneensä, että nyt riitti, esihenkilönä on liian raskasta leskivaimolle, jolla on iso sukuhauta hoidettavana ja leikattu polvi. Hän ei jaksa huolimattomia alaisia, tekevät kaiken väärin, vaikka hän neuvoo kädestä pitäen, miten tavarat tulee purkaa hyllyyn ja mitkä tuotteet etualalle, mitkä taaemmas. Yksikin oli asetellut halvat kaarituettomat rintaliivit etualalle, vaikka niiden laari oli kalliimpien  takana. - Tämä vetää ostajia, oli nenäkäs harjoittelija sanonut. Oili oli tempaissut alelaarin sivuun ja opettanut  nenäkkäälle, että kalliimmat liivit ovat houkuttavampia ja ne tuovat enemmän voittoa, joten ne pannaan etualalle ja hinta ihan pienellä. 

Kotona Oili oikaisi töistä palattua sohvalle.  Kaikkia idiootteja sitä töihin otetaankin. Tummaverinen alkuasukas se harjoittelija oli, kielipuoli, ei sitä olisi saanut päästää laareja asettelemaan eikä asiakkaita neuvomaan.

Kun ilta hämärtyi, Oili  huomasi nukahtaneensa vaatteet päällä. Mitä väliä, hän sanoi tyhjälle huoneelle, jonka paksujen samettiverhojen välistä loimottivat herra Välimaan ärsyttävät valot, tai niinhän hän luuli. Yhtäkkiä nimittäin kirkasta kirkkaampi valo valaisi koko huoneen ja valokehässä näkyi Pertti, jäyhänä ja vakaana kuin aina. Hänen rakas miehensä. Loistava Pertti. Hallituksen puheenjohtaja oli tullut takaisin.

- Oi Pertti, tulit takaisin! 

- Ei, en tullut takaisin, vaan tulin noutamaan sinut ikuiseen valoon. Pois kaikesta harmista ja hässäkästä. Taivaassa ei ole harmeja eikä mustia harjoittelijoita. Vain valkeaa rauhaa. Tule, rakkaani, astukaamme valoon yhdessä!

- Ettet vain juksaa. Tämähän on herra Välimaan valo eikä mikään taivaan valo. Kyllä sinä nyt juksaat. Ja minä taidan uneksia.

- Tule nyt vain, Oili, en voi odottaa kauan. Valo sammuu ja minä humahdan takaisin taivaaseen. 

- Otan ainakin pitsiset alushousuni mukaan. Odota! Ja satiinilakanat!

- Ei, et ota, taivaassa ei tarvita housuja, siellä on tarjolla kaikki mitä ihminen tarvitsee. Astu valokeilaan ennen kuin on myöhäistä. 

Pertti ojensi kätensä, mutta Oili kurkottikin alusvaatehyllylle ja alkoi lajitella säästämiään pitsipöksyjä. Kun hän kääntyi takaisin, oli vain pimeää, huone humisi tyhjänä, valosilta oli kadonnut ja Pertti pudonnut jonnekin pimeään. 

Sinne hupeni Pertti, yön mustaan syleilyyn. Oili nyyhkäisi pitsistringit sylissään.  Huomenna hän sanoisi herra Välimaalle, että kyllä tämä hänen puolestaan saisi pitää valojaan päällä vaikka läpi yön. Se olisi jopa suotavaa.

Kirjoittaja Iines

Yövieras 5

Mies palasi postireissultaan ja huomasi, että nainen oli hyvällä tuulella.
   – Mitä nyt? hän kysyi.
   – Anni tulee yökylään! nainen huudahti.  
   – Tänäänkö? mies kysyi. – Mistä tiedät?  
   – Juuri lopetin puhelun, nainen sanoi. – Tuovat hänet tänne iltapäivällä menomatkalla ja hakevat huomenna palatessaan.
   – Eikö hänen pitänyt mennä Espooseen, mies sanoi. – Tuliko niille muuta menoa?
   – Ei, mutta päättivät vaan tuoda tänne, nainen sanoi. – Olivat aamulla kysyneet Annilta, että mitäpä jos hän lähtisikin yökylään ukin ja mummin mökille!
   – Ja oli siis suostunut, mies naurahti.
   – Oli ollut ihan innoissaan, kun olivat kertoneet, että täällä pääsee uimaan ja metsään seikkailemaan, nainen jatkoi.  
   – Ja aamulla hakemaan lehteä ukin apuna, mies sanoi.  
   – Onkohan se 3-vuotiaalle liian pitkä matka, nainen mietti, – kauhea ylämäki ja tiekin niin kivinen ja pölyinen.

Mies haki aitasta kokoontaitettavan lastenvuoteen, joka oli tuotu mökille jo keväällä.
Tässä on Annin mukava uinua, mies ajatteli sänkyä avatessaan, ja voi hän tulla meidän keskellekin, jos illalla alkaa pelottaa...
   Mies haki ulkovarastosta nuken ja leikkivaunut, jotka he olivat ostaneet kirpparilta. Hän asetteli ne kuistille oven viereen.  
   Varastosta löytyi myös pieni punainen pöytä ja kolme pientä punaista tuolia... kuin tehty kolmelle pienelle porsaalle, mies ajatteli ja kantoi nekin kuistille.

– Joko haravoit rannan, kysäisi nainen ohi mennessään. – Sehän minun piti tehdä jo viime viikolla, mies sanoi, – ikinä vaan ei tiedä milloin kukakin tulee vai tuleeko kukaan...  
   Hän otti vanhan lehtiharavan, riisui kenkänsä ja kahlasi veteen. Se tuntui ihmeen lämpimältä. Laiturin ja iso kiven väliin jäi sopivasti puolen aarin kokoinen leikkipaikka, jossa oli hiekkapohja ja vettä vain polviin.
   Tässä on pienen hauska polskia, mies ajatteli, ja alkoi haravoida pohjasta lehtiä, käpyjä, oksia ja risuja. Ranta oli vehmas ja puut kurottelivat kauas veden päälle.

– Uimapatja, mies muisti. Hän nousi järvestä ja lähti kohti puuliiteriä. Liiterin parsi oli täynnä tavaraa, vuosien mittaan kertynyttä.
   Mies kantoi kahden hengen patjan terassille ja alkoi pumpata. Se kävi hitaasti, sillä patja oli vanha, pumppu oli vanha ja mies oli vanha.
   – Sinä löysit sen, ihasteli nainen ohi kulkiessaan, – kauhean iso uimapatja. Löysitkö myös sen uima-altaan?
   Mies pyyhki hikeä. – Ai niin, kaipa sekin liiterissä on, sinnehän minä kaikki syksyisin tungen.    

Kohta mies raahasi terassille myös ison muovisen uima-altaan. – Siitä onkin vuosia kun tämän viimeksi täytin, hän sanoi ohikulkevalle naiselle.  
   – Eikös sinulla ole uusi vesipumppu, nainen sanoi ajatuksissaan. – Anni tykkää ainakin puurosta ja keitosta ja kai marjoista ja viilistäkin, hän muisteli puoliääneen.
   – Niin, se uppopumppu, mies sanoi, – se jolla tyhjensin kaivon toissa vuonna. Mutta käy se näinkin, hän päätti, ja tarttui kahteen punaiseen muoviämpäriin, harppoi laiturille, kauhaisi molemmat täyteen, asteli takaisin ja kaatoi vedet altaaseen. Tuskin pohja peittyi, hän kummasteli.    
   Kymmenkunnan kanto- ja kaatokerran jälkeen allas oli puolillaan. Kohta riittää, mies myhäili. Hieno hiekkaranta, iso ilmapatja ja upea uima-allas, kyllä kelpaa tyttelin tulla ukin ja mummin yövieraaksi...

Mies istuskeli laiturin reunalla ja katseli kuikkaperhettä.
   Huomenna otan Annin mukaan postireissulle, hän päätti. Oikaisemme metsän läpi polkua pitkin. Matkalla katselemme isoja sammaleisia kiviä, valtavia naavaisia kuusia ja lintuja ja oravia. Paluumatkalla hän voi kerätä kukkia mummille, niin molemmat ilahtuvat.
   Illalla lämmitämme saunan – opetankin Annin tekemään vastan, mies ajatteli – ja sitten istumme lauteilla ja vihdomme yhdessä. Välillä juoksemme järveen polskimaan.
   Saunan jälkeen vilvoittelemme portailla, Anni juo mehua ja minä kaljaa, mies naurahti. Illalla mummi keittää kaakaota... täytyykin muistaa hakea potta.
   Aamulla Anni ihmettelee missä on ja ilahtuu, kun näkee ukin ja mummin. Hän kömpii meidän keskellemme... Mies muisti, miltä lapsena oli tuntunut herätä mummolassa ja oli onnellinen, että Annikin saa kokea saman tunteen.  

Tupaan astuessaan mies huomasi naisen tuijottavan ulos ikkunasta.
   – Mitä nyt, hän pysähtyi.
   – Anni ei tulekaan, nainen sanoi.    
   – Ei tule, mies hämmästyi. – Eikö ne kuitenkaan uskalla jättää häntä tänne?
   – Kai ne uskaltaisivat, nainen sanoi, – mutta Anni ei uskaltanut. Alkoi jännittää. Vievät hänet Espooseen.
   Mies istahti keinutuoliin ja katseli järvelle. – Voi sitä pikku kultaa, hän huokaisi viimein.
   – Kyllä hän vielä tulee, nainen sanoi.
   Mies keinuskeli äänettömänä. Outoa ettei tämä pettymys tunnu katkeralta, hän ajatteli, vaan pintaan pyrkii muita tunteita... enimmäkseen sellaisia kaihoisia, sellaisia joille ei oikein keksi nimeä.        

......

Kirjoittaja Tapsa

Yövieras 4

Mäen alla nainen astui linja-autosta ja laski kantamuksensa

pientareelle. Hän katsoi eteen ja taakse, nosti matkalaukun ja kassin ja

lähti kulkemaan pitkin maantietä, joka oli raivattu ja rakennettu

silloin, kun hän lapsena aloitti koulun. Metsämaisema ei enää vuosiin

ollut tuttu, mutta kuka tiesi, näki tienlaidassa maitolaiturin paikan.

Sen takaa alkoi kinttupolku Periniemeen.

Aluksi se kulki laakeata kalliota. Tässä jalakset kipinöivät kirskuen,

kun isä Pojun kanssa veti kesätkin reellä maitotonkkaa tienvarteen.

Nainen pysähtyi levittämään sääskiöljyä korvien taakse, kaulalle ja

ranteisiin. Asetti ja kiristi huivinsa ja jatkoi matkaa. Polku laskeutui

loivasti korpeen. Suurten kuusten juurten väliin jäi lätäköitä. Punainen

kumisaapas juuttui mustaan liejuun. Nainen tasapainoili yhdellä jalalla,

riisui toisesta sukan, työnsi paljaan jalan mutaan, joka äännähti, kun

saapas vetämällä irtosi. Tuonnempana suopursu pudotteli valkoisia

terälehtiään ja varvikosta nousi laiha männikkö.

Polku jatkui Perilammin metsittyneen niityn viertä aina pihaan asti.

Aitan paikkaa merkkasivat nurkkakivet, ruostunut heteka ja läjä isän

tyhjiä viinapulloja. Kehikko oli myyty kesämökkiläisille lahden toiselle

puolen. Pitäjän pienimmästä kiviläävästä, niin kuin pappa aina sanoi,

oli jäljellä vain harmaiset sammaleiset graniittilohkareet ja

lohkeillutta laastia. Kaivo oli sortunut ja sauna paloi, kun Ruotsiin

menneet veljet viettivät ensimmäistä kesälomaansa täällä. Itse talon

hirret olivat lujat ja kuivat, katto oli pitänyt kaikki vuodet. Nainen

etsi munalukon avaimen salvoksen raosta.

Tuli syttyi piisiin hellan taakke. Hellan pesä ei enää vedä, lieden

renkaatkin olivat katki ja poikki. Nainen pyyhkäisi ämpäristä

hämähäkinseitin ja kävi ojalla. Nosti liedelle kaapista primuksen ja

keitti veden pienessä nokkapannussa. Vanhan haju pirtissä väisti

hiljalleen tulen ja höyryn tuoksut. Nainen kohotti vaaleanvihreän

emalimukin huulilleen, puhalteli siihen ja hörppi punervaa roibosta.

Pihalle kuului mönkijän pärinä.

Lahtelan isoisäntä sammutti menokkinsa moottorin ja katsoi naista. Sillä

asialla hän oli, että nyt tulevana syksynä talo remontoidaan, rantaan

rakennetaan uusi sauna ja kanoottilaituri ja grillikota. Ja tie tulee

Lahtelasta ja sähkö. Tähän tulee Eräopas Tuijan ekologinen

luomuliikunnallinen canoe base camp. Kuntakin rahoittaa startuppia. Että

Ellen ei enää voi ensi kesänä tulla käymään tai voi, jos varaa majan,

niitä tulee rantarinteeseen muutamia, Tuijalta suoraan. Netistä.

Mönkijä pärähti käyntiin ja isäntä kaartoi vesakkoiselle kujalle navetan

raunion taakse oranssi myssy keikkuen. Nainen asteli alas rantaan

Periojan reunapolkua pitkin. Vesi solisi järveen ja se kohta oli kirkas.

Hiekasta kurottui kaareva syinen kokkapuu ja siinä roikkui ruosteinen

rengas. Tämä ei ollut se vene, jolla isä oli soutanut Rantaharjun

kauppaan soittamaan puhelimella kunnankätilöä, vaan uudempi. Nainen

laski mukin kädestään ja riisuutui verkkaan. Lahden vesi oli vielä

lämmintä ja järven selältä matalien aaltojen yli hyppien kantautui

kuikkaemon huuto.

Kammarissa oli kylmä pönttöuuni, piironki ja lavitsa. Piironki oli

mummin myötäjäisiä, mutta lavitsa yksi iäksi jäänyt tilapäisjärjestely.

Nainen levitti punaraitaiselle lumppupatjalle lakanakankaan ja rullasi

makuupussin auki. Ellen oli syntynyt tässä huoneessa ojan rentukoiden

kukkiessa keltaisina.

Ruutuikkunan lasit läpäisi heinäkuun yön jo vähenevä valo. Kurppa kiersi

viimeisiä kierroksiaan tarkasti kuin kello. Kr-kr-pip! Kr-kr-pip!

Kammariin hiipi hiljaa tuttu yövieras, nostalgia. Vanha tauti tarttui

naisen rintaan, ahdisti henkeä ja puristi sydäntä.

Kirjoittaja Ellen W

Yövieras 3

 

Makuupussin sisältä kuului kuorsaus. Nukkukoon. Eilisen vaellusosuus oli pitkä ja raskas.

Voisin sillä aikaa vilkaista seutua. Harjoitelu kompassilla ei olisi pahitteeksi. Kännykkän toimintaan ei

voinut täysin luottaa näillä aavoilla.

Yöpakkasen häkärä oli lisännyt värejä koluihin, juppoihin ja henkapakteihin.

Oli kaalo keli, vaikka hööriä oli ennustettu.

En ollut aikaisemmin ollut lapinlumottu, mutta yksin tähyillessä outia, rimpiä, horhia ja hulvia ei voinut

olla vaikuttumatta kauasnäkemisestä. Jashes diethu hengitti kaikkialla. Mustat hevosenpuolat täplittivät

kairapolun reunoja. Hulvan silmä kiilui rinteen alla.

Minne asti olin jo vaeltanut reitin ulkopuolelle? Huomaamatta aika oli pysähtynyt.

Lovinoidan sielu oli pyyhältänyt ohi ja loihtinut kössöksi. Lullepiekka värisytti lomperon pintaa.

Makuupussin lapinhullu takatyvinen ystävätär lie jo herännyt ja töytäillyt ympäriinsä, huutaen nimeäni.

Takatyvisiksi oli eräs ukko, aivot alkoholimyrkytyksessä, huutanut heidän poistuessaan tunturihotellin

ravintolasta..

Kompassilla ei voinut lähettää viestejä, vesi väheni pullosta ja umu alkoi nousta rimmestä.

Outaa, ruzzua ja kairaa, nousuja, laskuja tiettömällä tiellä. Kurkkioiden kohinaa louhkossa. Ritilikköä

ryteikköä, kukkahaisten kuuntelua ja taivaannastojen tiirailua avaruudenkannella. Juroutua piti hetkeksi.

Nyt eivät omat neuvot auttaneet. Piti ihmetellä kompassin neulaa, joka pysyi paikallaan, värähtämättä.

Tuli hätä. Nyt ei tehnyt mieli mainua paikan ihanuutta.

Tuleva häkärä riekonpieruyö, olikose rainin noidan taika?

Miestakurppaa tuli ikävä. Siihen olisin voinut ottaa mukaan pari näkkileipäpalaa ja suolalihaa.

Virkistykseksi löysin kurjenpuoloja ja hilloja lamperon reunoilta, vettä kouhoin käsikuksalla joesta.

Takana, sivulla ja edessä: gurraa, lamua, horhaa ja hottia, juppoa ja juolua. Pyörinkö ympyrää?

Heittäydyin pitkäkseni jäkälikköön ja heräsin siihen, kun koira vaiko susi nuuhki naamaani.

Avasin silmäni, ja taivasta vasten hahmottui miehenköriläs pitkine valkoisine partoineen ja maahisen

hiuskuontaloineen. Itse Jumalako minua tuli hakemaan? Kun tarkemmin katsoi, hatun alta tursuivat

takkuiset haivenet. Ei jumala varmaan hattua pidä.

- Kaalo ja häkkärä ei tykkää yksin vaeltavista naisihmisistä, turilas ilkamoi.

- Ettenkö tietäisi, vaan eksynyt olen ja avun tapeessa, sen myönnän.

- Seuraahan koiraa ja ukkoa. Mänemmä ruohtuun.

Ukko loihti maittavan leipäkahviaterian. Näppäili välillä kännykkäänsä ja jutteli lempeällä äänellä

mainassejaan: Oli tullut pakoon pahaa maailmaa. Kaivanut kultaakin omiksi tarpeiksi. Ei se ollut vanha.

Minä tihrustin sen silmiä ja naamaa, kun sen puheesta ei tullut loppua. Huulet olivat parran peitossa,

mutta puheessa häiritsi jokin tuttu sävy.

Mies lisäsi kämpän uuniin puita ja minun teki äkkiä mieli juosta ulos ja pakosalle.

- Sinä tunnistit minut, mies kääntyi kohti.

- Tunnistin. Minun pitää päästä pian jatkamaan matkaa. Ystäväni on varmaan lähettänyt etsijät perääni.

- Äläpäs kiirehdi. Hän tietää jo missä olet.

- Voinko uskoa sanojasi?

- Samaa voisin kysyä sinulta. Sinun syytäsi on, että olen täällä, sydänsuruja potemassa.

- Siitähän on jo ikuisuus!Yöksikö minun pitäisi jäädä? Alkaa olla pimeä.

- Riippuu sinusta jäätkö, vai haluatko yksin yönselkään.

- Saatat minut aamulla vaellusreitille, jos jään.

- Sovittu, ja minulle jää koko yö aikaa kääntää pääsi. Vitsi vitsi!

- Ei pidä kääntyä takaisin menneeseen, koska emme ole menossa sinne päin.

Kirjoittaja Noora

Yövieraat tulevat

 Ainakin kuusi Yövieras-tarinaa julkaistaan nyt tässä novellisarjassa, tulojärjestyksessään. Ensimmäisinä ovat vuorossa Mikiksen ja AE:n tarinat ja huomenna tulevat seuraavat kaksi. Kirjoittajan nimi on aina novellin perässä.

Kannattaa huomata, että jos innostus kirjoittamiseen syntyy tässä vaiheessa, niin vielä voi osallistua lähettämällä tarinansa osoitteeseen lukupiiri1@gmail.com. Rohkeasti mukaan kirjoittamaan ja keskustelemaan! Mahdollisia uusia kirjoituksia julkaistaan niin kauan kuin keskustelua kestää. 

Jokaisesta tarinasta voi ja saa siis keskustella, palaute on erittäin toivottavaa ja tervetullutta, myös kriittinen. Kehuakin saa, mutta ei tarvitse. Ja asiasta saa poiketakin. Monesti sivupolut vievät uusille vesille.

Kiitän tässä vaiheessa kaikkia novellisteja panoksestaan. Helteisinä päivinäkin innostuttiin kirjoittamaan!

PS Tarinoita on helppo selata sivupalkissa olevan MENUn kautta. Sieltä ne löytyvät numerojärjestyksessä.

Iines

Yövieras 1

Huone oli suuri ja valoisa. Ikkunasta avautui maisema, jota oli ensin vaikea paikantaa. Näkyi kaistale kalliota, katto ja toinen katto korkeammalla, vaaleaksi maalattua seinää, puissa alkukesän vihreää, liian sininen taivas. Yritin hahmottaa suuntia, mihin jäi Pohjoinen Hesperiankatu, jos olin kävellyt vastaanotosta vasemmalle, hissiltä oikealle ja huone oli käytävällä vasemmalla. Matalaa punatiilistä rakennusta ei näkynyt. Ehkä ikkuna antoi väärään suuntaan. Kallion kasvit näyttivät tältä etäisyydeltä pörheältä violetilta matolta. Olin kysynyt vastaanoton tytöltä, saako tänne tulla ulkopuolinen aamiaisvieras, jos aamiaisesta maksaa erikseen. Tyttö oli naputellut konetta ja sanonut, että tänne ei kyllä saa tuoda yövieraita. En minä yöstä puhukaan, olin sanonut, aamusta vain, tuttavani tulisi tänne aamiaistamaan, jos sopii. Tyttö oli nyökännyt ja ojentanut minulle avainkortin. Kolmetoista euroa ja maksu vastaanottoon. Baarikaapissa oli samat pullot kuin muissakin hotelleissa. Infokansiossa luki Töölö Towers asiallisella fontilla, sen yläpuolella Unihome koukeroisemmalla, tiedot sai neljällä kielellä. Vieraiden olisi poistuttava kello 21. Ikkunan lasi ei näyttänyt paksummalta kuin muutkaan maailman ikkunalasit. Valoa tuntui olevan enemmän kuin ennen. Avasin nauhan, joka piteli verhoa sivussa, ylellisyysasennossa, ja kiinnitin sitten uudestaan. Käytävä näytti yhä sairaalan käytävältä. Sen päätyikkunasta toukokuinen Töölö oli rauhallinen. Kaukana käveli musta koira. Talutushihna oli niin pitkä, etten heti huomannut ihmistä toisessa päässä. Päätin kävellä läheiseen K-kauppaan, jotta olisi syy mennä ulos. Ehkä tarvitsin mehua. Porteilla tuli vastaan joukko nuoria. He pysähtyivät ottamaan valokuvia, tekivät hullunkurisia ilmeitä, nauroivat ja puhuivat englantia, joka tuskin oli kenenkään äidinkieli. Kaikilla oli reput, samanlaiset, niin kuin joku olisi kertonut heille, miten kuuluu olla nuori. On otettava kuva, kun tulee hotelliin, ja kuva, kun lähtee pois, muutama siitä väliltäkin, hyvästä ruoasta ainakin, ehkä myös parista patsaasta. Hentorakenteisin tyttö lähestyi minua, excuse me, voisinko ottaa heistä kuvan, kaikista yhdessä, ja minä otin. En jäänyt kuuntelemaan, näyttivätkö he kuvassa siltä, miltä halusivat näyttää. Hentorakenteisessa oli häivähdys Annaa. Oliko se kävelytavassa vai ruumiinmuodossa, olkapäiden asennossa, ei, käsien liikkeissä varmaan, liian nopeassa puheessa. Yritin muistaa Annan kasvot tällaiseen kevääseen, mutta hänen kasvonsa katosivat saman tien, ja mieleen nousi vain maisemia, kuin rikki leikeltyjä runoja, irrallisia syksyjä, talven pimeää, se maaliskuun raitiovaunumatka, kun Anna kohautti olkapäitään ja jäi äkkiarvaamatta Hämeentiellä pois, vaikka olimme matkalla jonnekin muualle, paljon kauemmas. K-supermarket Kasarmi oli kätketty vaalean rakennuksen sisään niin hyvin, ettei sitä huomannut kaukaa. Mainos lupasi Suomen parasta hevitarjontaa, joka olikin heti edessä, kun astui sisään. Katsoin huolellisesti aseteltuja luumuja, vadelmia, erikoisaprikooseja, ananaksia ja pieniin muovirasioihin pakattuja orvokkeja, joilla voisi koristella salaatteja ja kakkuja, enkä osannut päättää, mitä söisin illalla. Päänsärky teki tuloaan. Ostin litran omenamehun. Istuin puistossa penkille. Sinun elämäsi on istumista, Anna oli sanonut jo sinä ensimmäisenä yönä, kun oli ilmestynyt kotiini, ja saman sitten uudestaan monta kertaa, vähän eri sanoin. Hän oli tullut talvi-iltana, seisonut ovella kummallinen karvahattu päässään ja kysynyt, onko tämä oikea paikka. Kirjallisuuspiirin kokous muuttui absurdiksi elokuvaksi, kun Anna nauroi väärissä kohdissa ja puhui päälle, naukkaili litteästä pullosta, jonka kaivoi pophenkisestä käsilaukustaan. Me muut tuijotimme hänen laukkuaan vaitonaisina, kukaan ei rohjennut paheksua ääneen, mutta sitten Anna ilmoitti, että siellä on ydinpommi. Kirjallisuuspiiriläiset lähtivät koteihinsa, viimeinen toivotti minulle eteisessä voimia. Anna jäi. Hän heitti kaikki vaatteensa lattialle ja sanoi, että täällä on kylmä. Takaapäin hän näytti pojalta. Minä sanoin, että hän voisi nukkua sohvalla, mutta ei hän siihen jäänyt vaan kömpi minun sänkyyni, minun ja seinän väliin, hytisi siinä hetken, ennen kuin nukahti. Aamulla hän kysyi nimeäni. Viikon kuluttua hän oli kantanut kotiini kaikki tavaransa jätesäkissä. Kääpiöananaksenkin hän olisi tuonut, mutta se oli unohtunut raitiovaunuun. Keväät ja syksyt olivat vaikeimpia, kun valoa tuli äkkiä enemmän tai vähemmän, liian nopeasti, eikä siihen ehtinyt tottua. Niin Anna oli sanonut. Hän käveli huonetta edestakaisin ja välillä toiseen, puhalteli keittiökomeron ikkunasta savua ulos, siirsi levysoittimen neulan kerta toisensa jälkeen siihen kohtaan, jossa Hector lauloi, että minä olin hotelli, johon suru aina syksyksi jäi. Jonakin iltana hän potkaisi ikkunan rikki, ja minä soitin ambulanssin ja naapuri poliisin. Sairaalaan vein valkoisia marmeladeja, jotka näyttivät jääkuutioilta. Syksy oli pitkä ja tupakkahuoneen seinät aina keltaiset. Jouluaattona toin mukaani leipää ja juustoa, että saisin itsekin syödä jotakin. Juustohöylää en saanut viedä potilashuoneeseen, joten leikkelin voiveitsellä cheddarista lohkareita. Kitalaessa tuntui rasva, ja osaston sähkökynttilät loistivat. Sain olla tunnin yli vierailuajan, mutta yöksi en voinut jäädä. Kun istuin taksissa matkalla kotiin, taivaalta alkoi leijailla suuria tšehovilaisia lumihiutaleita. * Maksoin vastaanotossa kolmetoista euroa. Aamiaissali oli melkein tyhjä vielä. Ikkunan takana kulki työmiehiä paitahihasillaan. Tulisi kuuma päivä. En tiennyt, pitäisikö minun odottaa vai aloittaisinko jo. Hain sitten kahvin ja tuoremehun, valitsin pöydän, josta näkisi todennäköiseen tulosuuntaan. Napsautin läpipainopakkauksesta Panadol Zappin kämmenelleni ja sitten toisenkin, nielaisin ne mehun kanssa. Yö oli ollut pitkä. Uni oli tullut vasta hetkeä ennen herätystä. Olin ajatellut, etten välttämättä tunnistaisi Annan äitiä enää. Kahdessakymmenessä vuodessa ehtii muuttua. Mutta tunnistin hänet jo ikkunan läpi. Hän käveli vähän kumarassa mutta reippaammin kuin odottaisi, pysähtyi hetkeksi lukemaan kylttiä pihalla. Minä heilautin ikkunan läpi, eikä hän huomannut sitä, mutta meni kuitenkin sisään oikeasta ovesta ja seisoi hetken päästä ruokasalin oviaukolla. Nousin ylös, nostin käden. Hän hymyili. Hiukset olivat kokonaan harmaat. Hän oli pukenut tummat vaatteet jo kotona. Hänen oli täytynyt nousta varhain, Jyväskylän aamujuna oli lähtenyt viiden aikaan. Minulla oli vielä farkut ja t-paita. Suruvaatteet olin ripustanut illalla henkarille kylpyhuoneen puolelle, että ne siellä siliäisivät itsestään vesihöyryssä. Annan äiti otti lautaselleen sämpylöitä ja leikkeleitä. Minä tunsin, miten Panadol alkoi vaikuttaa, ja vaikka ajatus ruoasta kuvotti, sain juotua toisen kupin kahvia. Vertailimme junamatkojemme pituuksia ja tämän kevään lämpöä viime kevään lämpöön. Mietimme, oliko tämän ruokasalin paikalla ollut jokin osasto vai välinevarasto, eikä kumpikaan meistä muistanut. Ikkunanpokatkin näyttävät erilaisilta, Annan äiti sanoi. Minä kerroin, mitä kautta kävelisimme helpoimmin kappelille ja mistä hakisimme kukat. Hän söi sämpylää ja nyökkäili, ja minusta alkoi tuntua, että kykenisin selviytymään tästä päivästä. Mitenkä se sinun elämäsi on mennyt, hän kysyi ja katsoi silmiin. Minulla oli hyvää aikaa vastata, ennen kuin vaihtaisin suruvaatteet.

Kirjoittaja AE

Yövieras 2

Oli synkkä ja myrskyinen yö kun juoksin maantietä pitkin, joka kulki. Olin lähtenyt Raumalt, ja nyt olin täällä – en tiennyt missä, mutta kumminkis. Henkeni hädässä olin juossut poliiseja ja poliisikoiriaan pakoon päiväkausia, koko eteläisen Suomen halki, mutta viimein konstaapeleiden huohotus ja heidän koiriensa kumea mutta sitäkin ontompi haukunta oli vaimentunut. Ajattelin, että selviän tästä, ja koska ajatukseni teki ellipsin, tästä selviän että, ajatteliN.

Pysähdyin hetkeksi ja vedin röökin. Tai oikeastaan poltin kaksi tupakkaa. (vihreä North State) Pulssini hiljeni.

Ja siinä vetäessäni henkeeni ihania savuhenkosia ja ulos puhaltaessani kauniita savurenkuloita, silmäni verkkokalvoihin liimautui kuva metsikössä sijaitsevasta huvilamaisesta omakotitalosta. Ja minua alkoi, ihan totta, ramaisemaan. Päätin käydä kysymässä, ja minä …

-”Päivää”, minä sanoin herrasmiehelle, joka avasi oven
- ”Iltaa”, sanoi hän. - ”Mikä tuo vieraan näin myöhään tänne”?
- ”Jalat”, minä sanoin. ”Mutta nyt ne ovat käyneet hyvin, hyvin väsyneiksi. Siksi rohkenen kysyä teiltä, hyvä herra, voisinko yöpyä teillä?”
- ”En nyt oikein tiedä”, hän sanoi. ”Me kun olemme täällä kahden vaimoni kanssa. Mitä minä hänelle sanon, jos tänne tulee outo yövieras?
- ”Sano hänelle, että olen sinun vanha armeijakaverisi. Se menee yleensä aina läpi.”

No, hänen vaimonsa petasi sängyn minulle olohuoneen sohvalle, ja… voi hyvänen aika mikä suloinen ilmestys hän olikaan! Hänet nähdessään sydämeni jätti lyöntejä välistä, ja kun se lopulta suostui jälleen lyömään, se löi niitä liikaa. (Tätä sanotaan rytmihäiriöksi. – latojan huom.) Minua vain murehdutti se, hyvin suunnattomasti, että kun hän - tuo ihana neitsyt - katsoi minua, hänen ilmeensä oli hyvin epäluuloinen. Hänen eleistään näki, että hän kuvitteli minun olevan joku roisto. No, myönnän että vähän olenkin, mutta en ollenkaan niin paha ihminen kuin tämän novellin kirjoittaja haluaisi minun olevan, oi ei…! Tämä ryöstömurha Nokialla… se oli puhdas vahinko, kuten hovioikeudessa asianajajanikin sanoi, olin vain liian paljon lukenut Dostojevskia ja samaistunut, enkä oikeasti tiedä mikä minuun meni kun puukotin sen naisen siellä Luumäellä…. Ja sano minulle, ole niin hyvä, että onko se muka raiskaamista kun heteromiehen eteen tulee joku nainen pyörittämään pyllyään? Ei minusta. Että älkää aina heittäkö sitä kiveä. Höh. Niin. Olin hyvin anteeksipyytävän näköinen, kun katseemme hetkeksi leikkasivat toisiaan. Mutta pettymyksekseni hänen silmissään, kun hän häipyi, en vastaavaa vilpittömyyttä nähnyt, vain sullottua kauhua.

Voi ikävyys mikä sieluani vaivasi. Ja yökin kului ikään kuin tahallaan vitkaan. Hän ei saanut unta kun hän ajatteli vain häntä, tuota tytön tylleröä joka hänelle sängyn oli pedannut. Sitä paitsi häntä vaivasi myös pissahätä. Ja yö ulvoi, ulvoi vain ja heilutti omenapuunoksia jotka raapivat ikkunoita, seinät naksuivat, sudet ulvoivat kuonot kuuta kohti ja metsässä huuhkaja huhuili ”tulkaa tänne lapsukaiset, tulkaa tänne”. Aika kului. Ja hän vain valvoi. Aika kului, aika. Ja lopulta hän ymmärsi, ettei tästä mitään tulisi. Talon emännän karismaattinen kauneus ja hillitty sulo, joka hänet ensinäkemältä oli hurmannut, ei heidän elämän realiteetteja pystyssä pitäisi. Oi, ei. Sillä vaikka he löisivätkin hynttyynsä yhteen (ensin murhattuaan hänen nykyisen aviomiehensä), niin jo muutaman kuukauden kuluttua he huomaisivat miten erilaisia ihmisiä he ovat. Ja niin he kasvaisivat toisistaan erilleen kuin puu, joka haaraantuu. Joopa joo, hän huokasi, nousi sohvalta, pisti kengät jalkaansa ja lähti taipaleelleen. Aamu jo valkenikin.

Kirjoittaja Mikis