Jouko Turkka: Aiheita

 ”Onni ei ole enää hiljaista onnea vaan   mielenhäiriöitä.Uskovaisetkin tavoittelevat pakanalaumojen humalaa. Jonkin arvoista on vain se mikä on kohtuutonta, vain hulluus johtaa saavutuksiin. Niitä ovat ennätykset ja järkytykset; tavallinen on epätodellista, ne ovat todellisia.”

Teatteriohjaaja Jouko Turkan ensimmäinen kirja, Aiheita, ilmestyi jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin teatterikorkeakoulussa elettiin Turkan aikaa ja mies ja hänen työnsä olivat maamme kuumimpia keskustelunaiheita etusivuja myöten. Jälkeenpäin tuosta ”Turkan ajasta” on kirjoitettu lukuisia kirjoja, jopa useita väitöskirjoja. Mutta tietääkö joku, kuka on tällä hetkellä Teatterikorkeakoulun rehtori? - Minä lunttasin, ei näemmä ole rehtoria vaan dekaani.

Mikä sitten on tämä kirja, josta Tommi Melender kirjoitti sen olevan ”ehdottomia huippuja Suomessa viimeisen 25 vuoden aikana julkaistujen kirjojen joukossa” ja josta Kari Hotakainen sanoi: “Kirja uudisti, vain vähän yli sadalla sivulla, käsitykseni siitä, millaisia jälkiä suorasanaisella proosalla voi tehdä ihmisen tajuntaan.”

Kirjan alkupuolella Turkka kirjoittaa luomisen tuskasta. ”Luominen on moraalista uhmaa ja harvoin se mikä ei ensin iljetä tai loukkaa makua on elinkelpoista. Luovaa tilaa en ainakaan minä koskaan koe nousemisena vaan suistumisena ja suostumisena; sitten sitä vähän jo kohoaakin kun maailma ensin kasvaa.”

"Olen minäkin tuntenut luovaa hurmaa.” - Se tapahtuu Turkan kertoman mukaan harvoin, mutta aina joskus. Silloin hänestä tuntuu samalta kuin hänen ampuessaan pikkupoikana ollessaan rastaita ja tiedettyään, ettei voisi ampua ohitse. ”Vietti vie. Miksei luomisvietti vie?

"Olen minäkin siis yrittänyt kirjoittaa”, mutta sekin on tyrehtynyt salanimen keksimisen. ”Miksiköhän taiteilijan lukkoonmenoa kuvataan niin vähän?”, hän ihmettelee.

Sitten Turkka antaa tulla, hän kertoo lukuisia esimerkkejä siitä, miten tarinaa, draamaa, voisi tehdä. Hän kärjistää, liioittelee ja käyttää vastakohtaisuuksia tavalla, josta en voi olla nauttimatta. Kirja on ilmiömäisen hauska monesti silloinkin, kun kerrottu tarina itsessään on traaginen tai muulla tavalla raju. Ainakaan minä en osaa olla nauramatta, kun hän kertoo lihakauppiaasta verisessä takissaan ja hänen rakkaudestaan luontaistuotekaupan hentoon omistajaan. Suorastaan hillitön on kertomus poliisia pakenevasta työhullusta, jolle poliisit laittavat ansoiksi pieniä työmaita, sirkkelin ja puuta. Tietävät, ettei työhullu malta olla pysähtymättä ja tekemättä halkoja. Turkka osaa kaivaa arkipäiväisistä tapahtumista tai havainnoista tarinan esiin ja antaa sille siivet.

Turkan kirja, kuten mies itsekin, jakaa epäilemättä lukijansa meihin innostuneisiin ja niihin, jota eivät siitä välitä lainkaan. Kirjabloggari Morresta ”Aiheita on leppoisaa mutta jokseenkin turhauttavaa lätinää siitä mitä Jouko Turkka olisi halunnut kirjoittaa ja on joskus ajatellut kirjoittavansa. Ihan kiva mutta entäs sitten?” 

- Niin, entäs sitten? Sitä ei voi tietää, kuinka tosissaan Turkka on esitellessään eri aiheitaan ja väittäessään, että hänellä oli tarkoitus tehdä joistain niistä jotain laajempaa. Monessa tarinassa olisi sellaiseen kuitenkin ilman muuta aineksia, - jos noin hyvään alkuun pääsee, niin kyllä se loppukin sieltä tulee.Voiko kirja sitten aukaista jonkun kirjoittajan lukkoja, saada hänen kynänsä luistamaan? - Minä uskon sen voivan.

Moni saattaa vieroksua kirjaa, koska Turkka ei noudata pilkkusääntöjä, ja toisinaan hän unohtaa niiden käytön kokonaan. Kieli ei muutenkaan ole hiotusti kielioppia kunnioittavaa. Teosta on myös vaikea lokeroida mihinkään tekstilajeihin. Kirjan teksti on omanlaisella tavallaan paperille ylös kirjoitettua Turkan puhetta, - minusta tuntuu että se olisi menettänyt jotain kutkuttavasta räiskyvyydestään, jos sitä olisi hiottu yhtään enempää. Sellaisen oletuksen teen, että hän on kirjoittanut teoksen melko nopeasti, mutta sen sisältämät ”aiheet” ja niiden oivallukset ovat tietenkin kypsyneet hänen mielessään kauan. Siitä huolimatta, että tarinat jäävät yleensä aika luonnosmaisiksi kuvailuiksi. 

Hän on kerännyt aiheensa ihmisiä turuilla ja toreilla tarkkaillessaan. 

Janne Tapper tulkitsee vuonna 2012 ilmestyneessä väitöskirjassaan Aiheita-teosta, sanoen sitä ”Turkan maailmankuvaa, teatterinäkemystä ja kulttuuripolitiikkaa valottavaksi dokumentaariseksi aineistoksi.” - Hänen mukaansa ”Aiheita on jäsennettty kuvaus jäsentymättömästä kompleksisuudesta, ja sen välittämä kokemus hämmennyksestä on aito.”

Kirjan viimeisellä sivulla Turkka antaa neuvon. ”Ei mitään voi kuvata niin kuin on. Tee tarinoita. Etsi tapahtumien logiikka. Löydä lainalaisuudet. Johda niistä teoria. Katso pikkuisen lihavaa naista ja näet jo kohtalon. Tiedät mikä on tapahtumien vääjäämätön logiikka. Äkkäät jollakin tekohampaat ja hän on paljastunut. Mikä aihe on naisen musta silmä, siinä on kaikki: Freud ja Marx ja kaikki mitä he ovat matkaansaattaneet. Kynsitty miehen naama on sinfonisen tapahtumakulun seuraus...”, ja hieman myöhemmin hän kysyy:”Mutta voiko maailmaa kuvata? Elämä ei enää asetu malliksi niin kuin taiteilijat tarvitsisivat. Se ei suostu enää kuvattavaksi niin kuin taiteenalat osaavat.”

Kirjailija Rosa Liksom sanoi hiljattain: ”En tiedä onko mitään kovempaa kuin tämä. Luonnosmaisia tarinoita ihmisestä, elämästä ja maailmasta. Tapa jolla Turkka käsittelee näitä aiheita on todella raju ja yllättävä. Kirja vetää maton jalkojen alta. Klassikko."

Yllättävänkin estottomat kehut, mutta kirjalla on siis edelleen annettavaa taiteilijoille, - ja meille muille draamasta kiinnostuneille.

Kirjoittanut Riku Riemu