Toisen maailmansodan loppuvaiheissa liittoutuneet aiheuttivat pommituksillaan tahallisen tulimyrskyn useissa Saksan kaupungeissa. Pelkästään Dresdenissä kuolleita, pääosin siviileitä, oli ainakin kymmeniä tuhansia. Tulimyrsky muodostuu, kun useita voimakkaita paloja yhdistyy, liekit saattavat olla kilometrien korkuiset, muodostuva myrskytuuli vetää jopa puita juuriltaan sisään helvetin pätsiin. Silminnäkijälausuntojen mukaan ihmiset yrittivät laitamilla paeta liekehtivistä taloista, mutta myrskytuuli tempaisi heidät takaisin. Saksalaista syntyperää oleva, hieman yli parikymppinen Kurt Vonnegut joutui amerikkalaisena sotavankina todistamaan pommituksia paikan päällä. Hän pelastui maanalaisessa lihanleikkaamossa, Teurastamo 5:ssä. Pommitusten jälkeen saksalaiset määräsivät hänet mukaan tuhoamaan ruumilta liekinheittimellä - niitä oli liian paljon haudattavaksi, vaikkei suurimmasta osasta kuolleita ollut jäänyt mitään jäljelle. - Aineksia mustaan huumoriin, satiiriin, elämän mielettömyyden ja sattuman vaikutuksen pohdintaan loppuelämäksi, eikö vain?
”Kaikki henkilöt, elävät ja kuolleet, ovat täysin sattuman tuotetta eikä heitä pidä yrittää tulkita.”
Jumala teitä siunatkoon -kirjan päähenkilö on Rosewater-säätiön 87 472 033, 61 dollaria ja sodasta purppuratähti rinnassaan (Vonnegutin tavoin) kotiutunut, lakitieteen tohtoriksi kouluttautunut Eliot Rosewater. Hänelle suodaan mahdollisuus, pääomaan koskematta, käyttää rahallinen tuotto täysin mielensä mukaan. Rosewaterin pikkukaupungin asukkaat sitä vastoin ovat kirjan sivuhenkilöitä, heille ei elämässä pääosia ole suotu.
Säätiön pääoman on luonut isoisänisä Noah Rosewater, joka palkkasi kylän hullun sotimaan puolestaan Amerikan sisällissodassa. Noah keskittyi harjoittamaan keinottelua ja lahjontaa. Abraham Lincoln oli julistanut, ettei mikään rahallinen uhraus voinut olla liian suuri hinta unionin voitosta, niinpä Noah hinnoitteli armeijalle myymänsä, usein epäkelvot tuotteet sen mukaan. Eliotin mielestä Noah´in tunnuslause olisi saattanut olla: ”Kahmaise aivan liian paljon, muuten et saa yhtään mitään”. Noah on saanut veljensä, sokeana prikaatinkomentajana sodasta palanneen Georgen allekirjoittamaan paperin, jossa luopuu kaikesta omistusoikeudestaan aiemmin yhteiseen omaisuuteen.
Säätiön hallinnan saatuaan Eliot keskittyy aluksi velvollisuuksiinsa tunnollisesti, hän ostaa New Yorkista talon, jossa on suihkulähde aulassa, tukee taiteita ja tieteitä, hänen tarkoituksenaan on pyrkiä virkaan Yhdistyneisiin kansakuntiin, siellä hän ajattelee voivansa olla hyödyksi. - Hänestä tulee kova ryyppymies, myöhemmin hän toteaa olevansa juoppo, utopistinen uneksija, kurjien pyhimys ja päämäärätön narri. Omaisuuden jälkeensä perivälle kirjoittamassaan kirjeessä hän varoittaa:” Taiteet ja tieteet voit huoleti jättää huomiotta. Ne eivät koskaan ole auttaneet ketään.”
Eliot löytää tieteiskirjallisuuden, näkökulmasta riippuen maailman huonoin tai paras alan kirjailija, Vonnegutin monissa kirjoissa mukana oleva Kilgore Trout (Tappohurme Taimen), nousee hänen suureksi sankarikseen. Troutin kirjoja löytyy repaleisina kappaleina pornokauppiaiden luolista, ei juuri muualta.
Mielenterveydeltään ailahteleva, runsaasti juopotteleva Eliot päätyy Rosewater-säätiön synnyinsijoille, Rosewater-nimiseen pikkukaupunkiin, jossa säätiö hallitsee lähes kaikkea yritystoimintaa. Työpaikkoja kaupungissa ei silti juuri ole, koska säätiön tehtaat ovat huippuunsa automatisoituja. Kastematokaupan säätiö on jättänyt muille, joka talon seinässä on kyltti: ”Kastematoja myytävänä!”
Eliotista tulee kaupungin tärkein mies, hän ryhtyy jakamaan ”helmiä sioille”. Rähjäisessä pikkuhuoneessaan hän päivystää ympäri vuorokauden puhelintaan, johon useimmat kaupungin asukkaat soittavat murheitaan: joku jättää itsemurhan tekemättä, joku rohkaistuu jatkamaan hieman eteenpäin. Eliot jakaa myös pieniä stipendejä tarvitseville.
Eliotin toiminta herättää suurta huolta senaattori-isässä, myös säätiössä hänen outoutensa on laitettu merkille. Normaalin ja hyväksyttävän miljoonamaalausten ja -purkkien ostelun, ja kutsuilla käymisen sijaan Eliot tukee rähjäisen pikkukaupungin surkeita asukkaita. Vastenmielinen ja kaikkien vieroksuma, mutta kunnianhimoinen säätiön nuori lakimies, Norman Mushari, päättää tilaisuutensa koittaneen; vanhempi kollega on hänelle opettanut, miten lakimies rikastuu. Hän lähtee säätiöstä ja alkaa toimiin saadakseen Eliotin julistetuksi mielisairaaksi, siten siirtääkseen rahavarojen hallinnan tämän kaukaiselle sukulaiselle, vähäpätöiselle myyntimiehelle, Fred Rosewaterille, jolla on vain pieni aavistus olevansa sukua säätiön mahtimiehille. Fred on Noah´in huijatun veljen, Georgen, jälkeläinen.
Erilaisten vaiheiden Eliot selviytyy, Kilgore Troutin avustuksella, Musharin yrityksistä ja jää säätiön omaisuutta hallitsemaan.
Rosewaterin pikkukaupungin kaikkien aviottomien tai muuten onnettomissa olosuhteissa syntyneiden lasten viisikymmentäseitsemän äitiä ilmoittaa Eliotin lapsensa isäksi - hän tunnustaa ne kaikki omikseen.
Vonnegutin kieli on selkeää ja helppolukuista, sitä ei kuitenkaan tule lukea "kirjaimellisesti". Hän ei alleviivaamalla kerro asioita, niitä saa jokainen miettiä itse, mietinnän aiheita hän tuo esiin mustan huumorin keinoin. Ainakin jollain tavalla hänen kaikissa kirjoissaan tulee esiin nuoruuden sotakokemukset, itseään hän sijoittaa niihin kaikkiin. Vonnegutia on myös tieteiskirjailja Kilgore Troutissa, vaikka tälle on olemassa myös muu esikuva. Kirja ei ylistä amerikkalaisia "köyhästä rikkaaksi" unelmia, vaikka sellaisiakin siitä aivan varmasti löytyy. Kirja on kirjoitettu aikana, 60-luvun jälkipuoliskolla, jolloin automatisointi alkoi vallata teollisuudessa yhä suurempaa alaa. Pöytätietokoneista ei vielä ollut aavistustakaan, silti siinä ennakoidaan automaation lisääntymisen mukanaan tuomia "turhia ihmisiä", ihmisiä, joille ei systeemissä enää ole tilaa.
Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater-kirjan jälkeen Vonnegut kirjoitti kirjansa Teurastamo 5, jossa palaa voimakkaimmin nuoruutensa kokemuksiin.
Tätä kirjoittaessani törmäsin Internetissä useaan mainintaan: ”nuorena lukiolaisena niitä luin, en minä enää.” – Tuollaiset maininnat kuulostavat täydellisen oikeilta. Pystyyn jähmettyneiden suolapatsaiden on varmaankin vaikeaa ammentaa Vonnegutin teksteistä.
Kirjoittanut Riku Riemu
Nuorena lukiolaisena minäkin suurimman osan Vonnegutin tuotannosta luin, myös tämän käsittelyssä olevan teoksen. Hieman turhauttavalta tuntui silloin elämän valttikorttien jakautuminen.
VastaaPoistaMuistaakseni juuri tässä kirjassa oli myös tarina pääoman sijoittamisesta. Vastoin sijoitusneuvojien ohjeita omaisuus oli Coca-Colan osakkeisiin laitettu, koska salkunhoitaja Rosewater sattui tuosta limpparista tykkäämään. Ja juuri Coca-Cola oli niitä harvoja osakkeita, jotka säilyttivät arvonsa pörssiromahduksessa.
Hyvää perspektiiviä elämään suhtautumisessa Vonnegut on antanut. Tuotannon säännöllinen seuraaminen osin myös estänyt suolapatsaaksi muuttumista. Tosin taitaa turhaa olla uusien teosten odottaminen, viimeiseksi jäänyt Maaton mies (2007) kun oli kirjoituskokoelma lyhyitä juttuja. Eräässä hän arveli, että Nobel jäi saamatta sen takia, että hän oli niin surkeasti epäonnistunut 1950-luvulla Saabin piirimyyjänä...
Olisi siinä ollut otetta, jos Vonnegut Saabin piirimyyjän viiriä heilutellen olisi voinut astua gala-yleisön eteen. Hän olisi Nobelin ilman muuta ansainnut, tietysti moni muukin. Ratkaisevaa on kuitenkin voinut olla, että kirjoistaan puuttuivat kaikki synkimmät kirkonmenot, sillonkin kun asiat ovat hyvin synkkiä.
VastaaPoistaMinä aloittelin Vonnet aikaisemmin kuin lukiossa, isoveljeni niistä alkoi sauhuamaan. Niissä on joku sellainen nuorekas ote, joka saa vieläkin vähän iloiselle ja riehakkaalle päälle. Tai pikkumurheiden edessä suhtautumaan hirtehisesti.
Edesmenneen veljeni jäämistöstä löytyi pieni lehtileike, jossa oli joku kuolemaa käsittelevä sitaatti Vonnegutilta. Minulla ei ole sitä nyt tässä, enkä muista sanasta sanaan, kuolinilmoitukseensa sen kuitenkin laitoimme. Siinäkin oli hieman hirtehistä, sitaatti ainakin näytti siltä, että itse sen valitsi viimeiseen ilmoitukseensa.
Minun toinen nimeni on Loot, mutta näillä vonneguteilla ja muilla henki vielä joskus vähän vingahtelee.
Postuumeista en osaa sanoa, mutta kummalliselta tuntuisi, jos vielä ilmestyisi vaikka:"Hui hai, pilven päältä."
Luin kirjan uudelleen nyt sitten parinkymmenen vuoden takaisen ensi lukemisen.
VastaaPoistaVoin sanoa, että nyt nautin enemmän. Jotenkin arvelin, että kirja olisi hieman kärsinyt vuosien varrella, tai ainakin vanhentunut satiirisoidessaan kulutusyhteiskuntaa ja ihmisen ahneutta materian perään - miten banaali ja tavanomainen aihe.
Ei se ollut vanhentunut. Nyt ihmishahmot nousivat herkullisemmin esiin kuin hyvin nuorena lukiessani. Nauroin tai hymyilin enemmän, ehkä osasin armahtaa ihmistä paremmin kuin hieman kärsimättömänä tyttönä, jolloin jännitin enemmän sitä, saako Mushari omaisuuden pois Eliotilta.
Nyt viehätti enemmän Vonnegutin tapa seisahtua maalailemaan sivutarinoita ihmisistä, joita hän synnytti kaiken aikaa lisää ja joille hän loihti pikkutarkasti oman miljöön, jossa kukin eli ja hengitti itselleen ominaisella tavalla.
En osaa sanoa voiko Kilgore Troutia sanoa mitenkään sivuhenkilöksi, mutta Vonnegut luonnehti häntä "vanhaksi mieheksi, jolla oli musta täysparta ja joka näytti pelästyneeltä ikääntyvältä Jeesukselta, jonka ristiinnaulitsemistuomio oli lievennetty elinkautiseksi vankeudeksi."
VastaaPoistaEnsimmäisen kerran kävin nyt katsomassa Troutin esikuvan Theodore Sturgeonin kuvan. - Tuolista meinasin pudota: parta ei ole musta, mutta Hän se on!
---
Buntlinen suvun perustamassa, mm. heille kotiapulaisia tuottavassa orpokodissa: "Kaikki orvot rotuun, ihonväriin ja uskontokuntaan katsomatta oli kasvatettava kristinuskon hengessä." Orpojen oli kerran viikossa vannottava tämä vala:
Minä lupaan ja vannon että kunnioitan aina toisten pyhää yksityistä omaisuutta ja että tyydyn siihen asemaan mihin kaikkivaltias Jumala minut elämässä määrää. Olen kiitollinen työnantajilleni enkä koskaan valita palkoista ja työajoista, vaan kysyn itseltäni sen sijaan: "Mitä muuta voin tehdä työnantajani, maani ja Jumalani edestä?" Minä ymmärrän etten ole syntynyt maan päälle ollakseni onnellinen. Minä olen täällä koeteltavana. Jotta läpäisisin kokeen, minun tulee olla alati epäitsekäs, alati maltillinen, alati puhdas mieleltäni, ruumiiltani ja teoiltani ja alati nöyrä niiden edessä jotka Jumala on viisaudessaan asettanut yläpuolelleni. Jos läpäisen kokeen, olen pääsevä kuoltuani taivaan ikuiseen iloon. Jos epäonnistun, olen joutuva helvetin paahteeseen, ja Saatana nauraa ja Jeesus itkee.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTästä ei näemmä tullut kommentointimenestystä, voinemme ajatella ettei Vonnegut enää ole yhtä suosittu kuin vielä joitain aikoja sitten. Reijo vihjaisi syyksi, ettei uusia teoksia voi kirjailijalta enää odottaa. Totta se tietysti on.(Vonnegut kuoli v.2007)
VastaaPoistaVonnegutin edustamat arvot, tai aiheet, eivät nekään liene enää meillä Suomessa muodikkaita(?)
Sodanvastaisuus, heikompien puolustaminen, satiirinen, usein kieli poskessa anarkistisesti tehty hyökkäily rahanvaltaa ja amerikkalaista köyhästä rikkaaksi-unelmaa vastaan. Vonnegut oli vasemmistolaisesti ajatteleva, sillä lailla kuin se Yhdysvalloissa on voinut ilmetä. Maassa, jonka demokraattinen puolue on huomattavasti oikeistolaisempi kuin suomalainen kokoomuspuolue, vaikka nämä lähes säälittävällä tavalla Yhdysvaltain konservatiiveihin itseään omissa mielikuvissaan liittävät.
Vonnegutin esitystapa on paikoin hyvin mustasta huumorista huolimatta tälle ajalle selvästi liian vähän kyynistä - siitä voi jopa pienen aavistuksen verran ounastella kaikkein suurinta syntiä, kauhistuttavaa idealismia ja paremmasta haaveilua. Ketkustikin se kirjoittaa, miksi asioita ei voi sanoa suoraan ja selvästi, reilusti alleviivaten, niin että lukija varmasti ymmärtää kirjailijan tarkoituksen. "Lapsi se tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta!"
Osasi kirjailija suoraan sanomisenkin taidon.
Vonnegut kirjoitti lehdessä: "Ainoa ero Bush nuoremman ja Hitlerin välillä on, että Hitler valittiin virkaansa vaaleilla." Tunnettua on, että Bush valittiin monimutkaisten vaalikoukeroiden jälkeen ensimmäiselle kaudelleen, vaikka sai vähemmän ääniä kuin vastaehdokkaansa. No, tarkemmin ajateltuna, oli tuossa hieman kärjistämistä.
Olen itse ihmetellyt Vonnegutin katoa kaikenlaisista suosikkilistoista, kun vielä viisi kuusi vuotta sitten oli toisin, Vonnegut oli jopa trendikäs suosikkikirjailijamaininta joillain poliitikoillakin - en tarkoita Väyrystä enkä Karpelaa.
VastaaPoistaOlisiko Vonnegut liian lavea ja toisaalta pikkutarkka kertoja nykynuorille? Hän ei mene missään kohdin heti asiaan, vaan mutkan kautta kerrottuaan sitä ennen pari muuta tarinaa. Lisäksi hänen tematiikkansa "teurastamosta" selvinneenä mitalimiehenä voi olla kaukana nykymaailman irreaaleista tuskista ja ahdistuksista. Vonnegutin peikot olivat todellisia.
Asia lie niin, että Vonnegutia ei nuorempi polvi - ehkä ei vanhempikaan - siis täälläkään ole yksinkertaisesti lukenut.
VastaaPoistaKun selaa kymmeniä kirjablogeja, joita netti on pullollaan, niin niiden kirjallisuusanti on kyllä aika kepeää ja naisellista hömppäarviointia pullollaan. Vonnegut on syvällinen ja hirtehinen satiirikko. Eivät tytöt ja naiset sellaista jaksa!
Olen lukenut paljonkin Vonnegutia, mutten juuri tätä kirjaa. Aloitin aikoinani juuri Teurastamo 5:stä, joka teki nuoreen teinipoikaan suuren vaikutuksen.
VastaaPoistaTosin olin sitä ennen jo lukenut Hellerin Catch-22:n (jonka nimi on suomennettu typerästi Me sotasankareiksi), ja siinä musta mieletön huumori vedetään potenssiin sata, ellei jopa tuhat.
Helleriin verrattuna Vonnegut on vakavamielinen älykkö ja vähän tosikkokin. No, joka tapauksessa olen Vonnegut-fani ja miettinyt myös miksei hän ole nykymaailmassa, joka on täysin vonnegutmainen, suuremmassa huudossa.
Ehkäpä juuri siksi. Se kuvaus, joka ennen oli absudia ilakointia, onkin nykyään totista totta.
Heller ja Vonnegut olivat ystäviä, netistä löytyy mm englanninkielinen Playboyn yhteishaastattelu molemmista. Muilta sivuilta myös kirjojensa (Teurastamo5 - Me sotasankarit) erojen ja yhtäläisyyksien pohdintaa.
VastaaPoistaMuistelen, että Vonnegut jossain myönsi kiitollisuudenvelkansa Hellerin kirjan vaikutuksen omaansa.
Molemmat joutuvat myöntämään kiitollisuudenvelkansa Jaroslav Hasekille ja hänen jossain sanotusti maailman ensimmäiselle sotaromaanilleen "kunnon sotamies Svejk maailmansodassa". Vaikka Svejk ei 740 sivussa ehdi rintamalle, kirjassa on runsaasti sotakuvausta puissa roikkuvine ruumiinjäsenineen tavalla, joka yhdistää kaikkinaisen karmivuuden ja mustan huumorin aivan uskomattomasti.
Heller ja Vonnegut ovat mestareita, aivan Svejkiin silti kumpikaan ei yllä.
Muistelen, että Hasek kirjoitti Svejkiä lehteen pätkissä ja se jäi kesken, kun Hasek kuoli. Ehkä siinä olisi rintamallekin jossakin vaiheessa ehditty. Loistava kirja näinkin, ja loistava hahmo.
VastaaPoistaJotenkin tyypillistä on, että meni aikaa ennen kuin tsekit itse oivalsivat kirjan mahtavuuden. Ensin he kuulemma pelkäsivät sen häpäisevän heidän maineensa... eihän jalot ja rohkeat tsekit ole Svejkin kaltaisia vätyksiä...
Suomessahan sama kuvio meni niin, ettei suomalainen sotilas purnaa ja kiroile.
Kirja todella jäi kesken, Hasek oli jo kirjoittaessaan aika sairaalloinen. Se kuitenkin lukijoiden käsissä räjähti suureen suosioon, vaikka viralliset piirit sitä häpesivät: "Mitähän ne meistä oikein ajattelevat!"
VastaaPoistaKirjassa Svejk on tsekkiläinen sotilas keisarikunnassa (Itävalta-Unkari), johon usko on kokonaan mennyt. Jos sitä ylipäätään on ollut, jopa miehittäjänä saattavat Itävallan kokea, armeijan komentokielenä on saksa.
Tästä syntyy miehistön täydellinen motivaation puute, vaikka päällisin puolin keisarikunnasta ei saa ajatella tai puhua mitään pahaa. Jännitteet syntyvät miehistön ja emo-Itävallan toinen toistaan omituisemman upseeriston kohtaamisista.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Itävalta-Unkari hajosi, Unkari ja Tsekkoslovakia itsenäistyivät, lukuisia sirpaleita liitettiin muihin valtioihin.
Helsingin Sanomissa (26.2.) on Jukka Petäjän tuore kirjoitus uudesta Charles J. Shieldsin kirjoittamasta Vonnegutin elämäkerrasta And so it goes, suomennetaan tietenkin aikanaan Niin se käy -nimekkeellä.
VastaaPoistaPetäjä valittelee sitä, että teoksessa Vonnegutin iholle ei päästä, vaikka elämänvaiheet selvitellään tarkasti.
Saab-vaihekin on hyvin esillä, samoin Vonnegutin drop out -taipumus, opintojen moninkertainen kesken jättäminen ja tästä johtuva huima suosio yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa 1960 - 1980-luvulla.
Petäjä nostaa esille myös Vonnegutin tunnon joutuneensa oman haamunsa vangiksi. Lukijat odottivat, että hän olisi samanlainen kuin kirjojensa alter ego, absoluuttisesti hyvän puolella taistelussa pahaa vastaan. Monille olikin yllätys, että hän mm. omisti ison määrän Dow Chemicalin osakkeita - yrityshän toimitti napalmia Yhdysvaltain armeijan palopommeihin Vietnamissa.
Monia ihmisiä arvelutti lisäksi Vonnegutin Mark Twain -imitointi, ulkoisessa olemuksessa.
Korjaus:
VastaaPoista"Petäjä nostaa esille myös Vonnegutin tunnon joutuneensa oman haamunsa vangiksi."
Surkea virkerakenne, anteeksi!
Voisi mieluummin olla, että --- tunnon siitä, että V. tunsi jääneensä oman haamunsa tai varjonsa vangiksi.
Mielenkiinnolla elämäkertaa odotellen.
VastaaPoistaNopeasti ajatellen tuo "iholle pääseminen" tai osakkeiden omistamiset tuntuuvat hölmöltä triviaalitietoudelta. Tarpeet nostaa ihminen taivaisiin tai painaa alas syövereiden ovat kirjoittajien ja/tai lukijoiden omia henkisiä pelejä, eivät ne mitään kohteestaan kerro. Ihmiset ovat ihmisiä.
Elämäkertaa ja tekemisten luetteloa paremman kuvan Vonnegutista uskon edelleen löytäväni hänen kirjojensa hahmojen erilaisista piirteistä. Siellä niitä on runsaasti ripoteltuna, tulkintaa se vaatii eikä se voi olla, eikä sen tarvitse olla, kovin tarkkaa.
Drop out-ihannoinnit kuulostavat enemmän 60-luvulta. Tuosta en huolestuisi Vonnegutin kohdalla, luulen hänellä tuskaa lisäävää tietoa olleen riittävästi, yliopisto-opiskelijoille pääsi katedereiltakin luennoimaan. Pitäisikö Teemu Selänteelle todeta: "Kyllähän sinä noita maaleja ihan kohtuullisesti teet, mutta ajatteles jos sulla olis loppututkinto, niin varmaan niitä tulisi ihan toisella tahdilla!"
Jos Twainia imitoi ulkonäöllään, ihan hyvin se meni, vietävästi olisi veetuttanut jos Goebbelsin univormussa olisi tallustellut, välillä kättään tervehdykseen suoraksi nostaen.
Minä aiemmin sanoin vähän turhan voimakkaasti, etteivät Heller ja Vonnegut yllä Hasekiin. Yltävät kyllä, enemmän tahdoin Hasekin merkitystä korostaa. W-pedian mukaan Heller muuten sanoi Svejkin olleen innoittajansa Catch22:n.
Hesarin Petäjän mielenkiintoinen kirjoitus löytyy näköjään myös verkosta.
VastaaPoistaTulimyrsky karaisi pasifistiksi
Kas vaan, nyt kirjoitus on sinne ilmestynyt, aamuista kirjoittaessani ei löytynyt millään haulla, vaikka otsikollakin kokeilin ja kirjoittajan nimellä.
VastaaPoistaMinusta tuon kritiikin henki oli kokonaisuudessaan ihan myönteinen, vaikka kommentissani nostin esille Petäjän mainitsemia negatiivissävytteisiä asioita. Minulle nuo negatiiviset asiat olivat kyllä pieniä matkoja Vonnegutin ihon alle, toivat häntä hieman lähemmäksi.
Hyvältä kirjoitus vaikutti. Sikäli kai aika harvinainen, että ei ilmeisesti ollut lyhennelmä lehdessä ilmestyneestä. Ne Saab-jututkin ym. olivat artikkelin alalaidan linkin takana.
VastaaPoistaKurt Vonnegutin omasta tuskasta ja ahdistuksesta nousi hänen huumorinsa, elämänpolku ei myöhemminkään ollut pelkkää jäätelön syöntiä.
Kirjoitus oli kokonainen, ja paperilehdessä se täyttää yhden koko sivun ainan oikeanpuoleisinta kaistaletta lukuunottamatta. Jutussa on myös uuden kirjan kuva, samoin muutaman vanhemman sekä iso piirros pörröpäästä.
VastaaPoistaNuo linkin takana olevat numeroidut tiedot (1 - 4) ovat paperilehden oikeassa yläkulmassa erillisenä aihionaan.
Mitä tuohon Mark Twain -imitointiin tulee, niin Vonnegutin pörröhän on luonnonkihara. Ei sellaista afroa taida saada edes kampaajan käsittelyssä pysymään pitkiä aikoja.
Hesarin arviossa jäivät mustikat vaivaamaan mieltä, mutta ei valjennut miksi. Kriitikkojen kriitikko Salusjärvi selvensi tätä hämmennystä. Ne olivat karpaloita, ei mustikoita (Jäiset mustikat).
VastaaPoistaKiitos linkistä, jostain syystä tuo minulta oli mennyt ohi.
VastaaPoistaEhkäpä Petäjän kirjoitukseen työtaaakka tai muut kiireet ovat jonkun verran päässeet vaikuttamaan. Guggenheim-maininta tekstin näkyvimmällä paikalla kiinnitti minun huomioni. Mukavaa silti, ettei ihan otsikkoon ollut laittanut, näkyi se hyvin noinkin. Ties vaikka Erkko olisi lukenut.