tiistai 26. marraskuuta 2019

Frank McCourt, Seitsemännen portaan enkeli


…” Vielä pahempaa kuin tavallinen kurja lapsuus on kurja irlantilainen lapsuus, ja vielä sitäkin pahempi on kurja irlantilainen katolinen lapsuus.”

Tästä totuudesta on hyvä alkaa tämän kirjan ymmärtäminen. Vaikka teos on luokiteltu elämänkerraksi, se mielestäni on elämänkerrallinen romaani, ei tietoteos.  Frank McCourt syntyi 1930 New Yorkin Brooklynissa irlantilaisten vanhempiensa "polvitutinoiden" seurauksena. (Polvitutinat tarkoittavat "sukupuoliaktia seisaallaan seinää vasten"). Hänen vanhempansa ovat Irlannista köyhyyttä pakoon tulleita siirtolaisia, mutta Amerikka ei heille ihmemaaksi muutu, päinvastoin, etenkin kun perheeseen syntyy joka vuosi vähintään yksi uusi nälkäinen elätettävä suu. Sen lisäksi perheen isä, hyväntahtoinen mutta heikko luonne, on perso viinalle… (ei mikään yllättävä piirre irlantilaisessa miehessä!) Silloin harvoin kun hän saa tilapäistöitä, rahat harvemmin riittävät kotiin asti; Pubin valomerkin jälkeen kotiin hoipertelee pennitön mutta sitäkin urheampi irlantilainen vapaustaistelija joka laulaa Kevin Barrysta ja muista Irlannin historian sankareista. Lopulta - viiden syntyneen ja yhden kuolleen lapsen jälkeen, elämä New Yorkissa käy niin vaikeaksi että perheen on aneltava sukulaisiltaan paluulippu takaisin Irlantiin.  Niinpä he lopulta päätyvät äidin synnyinkaupunkiin, Limerickiin. Mutta, mutta… elinolot Limerickissä (iiriksi Luimneach) muotoutuvat entistä kurjemmiksi.

Irlanti-jakson keskiössä on köyhyys, sen kuvaaminen. Voisi ajatella, Putkinotkoa ja Ryysyrannan Jooseppia vähättelemättä, että kurjuuden kuvaus ei mikään validi kirjanaihe ole, se ei ole myyvä. (Ainakin jos lukijat odottavat saavansa lukea ’kohottavaa kirjallisuutta’, heh heh.) Mutta tässä kirjassa köyhyydellä ei hekumoida vaikka se on koko ajan läsnä.  Kirja on nuoren pojan kasvukertomus missä sisarparvestaan vanhimpana varttuva Frank käy lapsuuden leikit ja aikuistumisen riitit läpi, ja samalla setvii tunteitaan vanhempiaan kohtaan. Ja yhteiskuntaakin kohtaan, of course. Kertomuksesta erilaisen tekee se, että McCourt visusti varoo sortumasta sentimentaalisuuteen.  Se mikä elämästä tekee elämisen arvoisen – olemassaolon huvittavuus – sen hän kaiken köyhyyden keskeltä löytää.  Heidän Elämänsä yksinkertaisesti vain sattuu olemaan tällaista. Se, että isä juo ruokarahat ja äiti sen takia joutuu raapimaan syötävää eri Avustusjärjestöiltä, tai kerjäämällä, on normaalia. Miksei olisi? Niinhän muissakin Frankin tuntemissa perheissä eletään.

(Itse Frank haaveilee että joskus hänestä tulee hiilenlapioija tai vakinaistettu Postin polkupyörälähetti, silloin hän toisi rahaa kotiin, ei joisi niitä pubissa, ja perhe saisi ostaa kaupasta kananmuniakin. Mutta sitä ennen on käytävä koulu loppuun. Ja päästävä ripille.)

Koulusta meillä kaikilla jotka parhaat elinvuotemme kansakoulussa tms. olemme viettäneet, voi hitsi, on omat muistikuvamme, se siitä. Opettajien mielivalta 1930-luvun Irlannissa oli paljon mielivaltaisempaa kuin Suomessa, köyhien kersat asetettiin heti siihen asemaan mihin he (katolisen) Jumalan luoman maailman kuuluivat: pahnanpohjimmaisiksi. Toisaalta oli myös toisenlaisia opettajia. Frank kertoo kun – hänellä oli isän polkupyörän kumista paikkaamat kammottavan näköiset kengät joilla kävelee kuin kenguru mutta kaikilla hänen koulutovereillaan ei ole kenkiä ollenkaan - eräs opettaja ottaa kengättömiä koulutovereitaan pilkkaavat oppilaat puhutteluun. Ja sanoo:
Se ei ole heidän vikansa eikä se ole mikään häpeä. Meidän Herrallammekaan ei ollut kenkiä. Hän kuoli kengättömänä. Näettekö hänet ristillä riippumassa kengät jalassa? Mitä, pojat, näettekö?
Emme, sir.
Mitä te ette näe meidän Herramme tekevän?
Riippuvan ristillä kengät jalassa, sir.

Muitakin hyviä puolia koulussa on, oppii lukemaan ja laskemaan ja mm. iirin-kielen alkeet. Koulua paljon ahdistavampi on katolinen kirkko, se vainoaa Frankia kaikkialle minne hän menee, tai on. Siitä ei pääse eroon vaikka kuinka yrittäisi.  Pappien pelottelu ”ikuisesta kadotuksesta” ei jätä häntä rauhaan. Synnin palkka on Kuolema, ja sitähän hän tekee mm. ”saastuttamalla” itseään.  Jos sitä teki, piti ripittäytyä… Ja taas sai, tai ei siis saanut mutta jos kumminkin uudestaan samaan syntiin sortui – ja kukapa meistä tuppikulleista siihen yhä uudelleen ja uudelleen ei-mukamas sortunut - niin uudestaan ripille! Mitä kaksinaismoralismia! Koko tuo outo maailma pyhimyksineen ja riitteineen ja rippeineen on Frankille käsittämätöntä. (mitä kyllä minullekin on. – latojan huom.) On siinä kasvavalle nuorukaiselle ihmettelyn aiheiden lisäksi myös kestämistä! Kestämistä on myös siinä kun hän sairastuu lavantautiin, seuraa yksi kirjan kauneimpia jaksoja kun kerrotaan tästä… (Lukekaa itse.)  Lasaretissa Frank kokee ensimmäisen kerran mitä Rakkaus ja Runous ovat.  (Olkaa hyvä ja jatkakaa vaan lukemistanne. Älkää antako minun häiritä!) Frank käy Kuoleman Porteilla mutta tajuaa ettei ”hänen aikansa vielä ole tullut”, siitä, kun pappi, jonka pitäisi antaa hänelle ”viimeinen voitelu”… äkkiä pieraisee. ”Ei pappi niin kuolevan ääressä tekisi”.

Kirja on siis selviytymistarina. Frank räpistelee itsensä irti köyhyyden kurimuksesta sekä kodin, koulun ja kirkon kahleista, ja alkaa elää itsenäistä elämää. Hänellä on päämäärä: päästä täältä pois. Hän säästää rahaa tekemällä tilapäistöitä. Ja nämä kirjan viimeiset satakunta sivua, joista osan hyvin voisi karsia pois, on sitä että Frank tekee sitä sun tätä. Ja elelee. Lopulta Onni potkaisee häntä huopatossulla keskelle p-settä: nainen jonka palveluksessa hän on kirjoittanut kymmenittäin karhuamakirjeitä ihmisille jotka tuolle kääkälle ovat velkaa, kuolla kupsahtaa. Ja vieläpä niin kivasti että hänen käsilaukkunsa jää auki: Frank poimi sieltä 17£ ja yläkerran laatikosta vielä 40 £, ajattelee että sen verran tuo kitupiikki hänelle niistä kirjeistä vähintäin jäi hänelle velkaa, hän on 19 –v, ja ostaa laivalipun sinne minne mistä kerran maailman pullahti, Ny Orkkiin.  Ja niin toiseksi viimeinen XVIII luku, joka on aika hölmö, päättyy siihen kun Frank jää laivan kannelle radistin kanssa katselemaan Amerikan tuikkivia valoja kun he hitaasti kulkevat ylös Hudson-jokea. Ja radisti sanoo: ”eikös olekin ihmeellinen maa tämä Amerikkaa?
Seuraava XIX luku, johon kirja päättyy, ei ole kovin pitkä.  Se kuuluu että
”No on.”               



Ps. Kirjan parasta antia on se millä tavalla nämä muistelmat on kirjoitettuKiroittajalla on hyvin sympaattinen ääni. Hän muistaa kaiken mikä on tarpeellista, ei enempää. Eikä oikeastaan vähempääkään. Kaikessa ilottomuudessakin hän näkee että jotain toistakin on, ja murheessa sen mikä nimenomaan ei ole murheellista. Pyhäkoululaiseksi häntä silti ei voi väittää, oi ei. MacCourt inhoaa katolista kirkkoa... tiedän, mutta silti hän kirjoittaa näin kauniisti myös uskonnosta... nämä lauseet kirjassa minua eniten koskettivat ...
( Frank etsii isäänsä, ei löydä häntä, käy kapakoita läpi, ja yhdestä kuppilasta, sammuneen humalaisen sotilaan pöydän alta hän löytää puoliksi pureskellun ”Fish and chips” annoksen, ja kätkee sen paitansa alle. Syötyään sen hän tulee synnintuntoihin ja menee ripittäytymään. Pappi kysyy häneltä miksi hän varasti…)
”Minkä takia lapseni?
Koska minulla oli nälkä, isä.
Ja miksi sinulla oli nälkä?
Koska mahassani ei ollut mitään, isä.
Hän ei sano mitään, ja pimeydestä huolimatta tiedän hänen pudistelevan päätään. Mutta lapsi hyvä, miksi et mene kotiin ja pyydä äidiltäsi jotain syötävää?
Koska äiti lähetti minut etsimään isää pubeista mutta minä en löytänyt eikä äidillä ole kotona yhtään mitään kun isä on ryyppäämässä niitä viittä puntaa jotka isoisä lähetti pohjoisesta uudelle vauvallemme ja nyt äiti raivoaa kotona koska minä en löydä isää mistään.
...
Onkohan pappi nukahtanut, kun on niin hiljaista? Sitten hän lopulta sanoo: Lapseni, minä istun täällä. Kuuntelen köyhien ihmisten syntejä. Määrään katumustehtäviä. Annan synninpäästöjä. Mutta minun pitäisi pikemminkin olla polvillani pesemässä heidän jalkojaan. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Sanon ymmärtäväni, vaikka en ymmärräkään.
Mene nyt kotiin, lapseni, ja rukoile puolestani.”

Kirjoittaja Mikis

36 kommenttia:

  1. Hyvin olet kirjasi lukenut Mikis, Kiitos!
    Suljettuani kirjan kannet, päällimmäiseksi minulle jäi kysymys miksi perheen isä, Malachy McCourt
    ei yrityksistä huolimatta pystynyt pitämään huolta perheestään taloudellisesti?
    Oliko hyvä tekosyy se, että hän oli pudonnut päälleen ja oli siksi omituinen? (Oma isäni oli lapsena pudonnut uuninpankolta päälleen)
    Vaikuttiko armeijassa "epäonnistuminen" miehiseen itsetuntoon?
    Oliko juominen psyykelääke riittämättömyyden tunteisiin, pettymyksiin ja vastoinkäymisiin ja johon McCourt narsistisesti addiktoitui?
    Olisivatko paremmat yhteiskunnalliset olot muuttaneet perheen tilannetta, miksi ja miten?

    Pääni on täynnä ajatuksia, mutta en suolla kerralla kaikkea.

    VastaaPoista
  2. Palaan Leonooran esittämiin kysymyksiin varmaan myöhemmin, sillä olen vasta kirjan alussa. Sitä kuitenkin mietin, ovatko Leonooran esittämät kysymykset toisarvoisia, ja sitäkin mietin, kannattaisikohan kuvauksen kohteena olevaa maailmaa lähestyä avoimesti ja arvottamatta?

    Nyt kirjan alkupuolella olen McCourtin lauserakenteen lumoissa. Mikiksen poimimat sitaatit esittelyn alussa ja lopussa kuvaavat hurmiotani hyvin. Kun lukee, on kuin hitaasti mutta varmasti liikkuvassa junassa, joka puksuttaa eteenpäin läpi risujen ja männynkäpyjen, koko ajan volyymia lisäten.

    Maalataan kauheus numero 1, sitten kauheus numero 2 ja loppuviimeksi jysäytetään kaiken kauheuden päälle vielä kauheuspommi. Mikä merkillisintä, kuvaaminen tapahtuu keveästi ja helposti. Koko kappale on vaivaton ja hengittävä.

    Kuten sanottua, tämä aluksi.

    VastaaPoista
  3. Helpoin selitys Leonooran kysymyksiin olisi: alkoholismi. Mutta tämä on niin vaikea kysymys kautta maailmankirjallisuuden historian – Miksi Jeppe juo? – että en diletanttikynäilijänä siihen kantaa ota. Muutenhan Frankin isä on kohtelias ja kiltti ja hyvätapainen – ainakin ollakseen irlantilainen! (Irlantilaiset miehet yleensä ovat kuin ”turkin pippureita”. Ei mikään sattuma että eniten olympialaisten kultamitaleja Irlantiin ovat tuoneet nyrkkeilijät. - Jos siis tällaisia vanhanaikaisia yleistyksiä enää sallitaan kansallisuuksia ja rotuja kohtaan tehdä. Ja katolilaisia kohtaan, piru vie! No, jollei sallita, pyydän välittömästi Anteeksi!)

    Frank MacCourt jossain haastattelussa sanoi että irlantilaisten tapa surra – jota muut eivät välttämättä suremiseksi ymmärrä, on "Laulamista, juttujen kertomista, juopottelua." Ja lisäsi siihen: "Isäni saattoi olla ehkä maailman surullisin ihminen."

    "... Olisivatko paremmat yhteiskunnalliset olot muuttaneet perheen tilannetta, miksi ja miten? ..." Ehkä olisivat, ehkä ei. Ainakin se olisi aiheuttanut sen, että isä olisi juonut vielä enemmän, ja parempia aineita, ja tarjoillut enemmän muillekin baarikärpäsille. Niinpä MacCourtin asuntoon pubien sulkemisen jälkeen olisi kerääntynyt kokonainen mieskuoro laulamaan Kevin Barrysta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta lienee, että Jeppe voi tulla juomariksi pelkästään juomalla tarpeeksi usein päihdyttäviä juomia. Aivosolut tottuvat stimulantin tuomaan mielihyvään. Hyviä muitakin syitä ylenmääräiseen juopotteluun löytynee pilvin pimein.

      Kyllähän Isä McCourt rakastaa lapsiaan omalla tavallaan. Perheellähän on ainaisesta materiaalisista puutteista huolimatta mukavia, viihtyisiä hetkiä yhdessä.


      Tuskin tiedämme aivan kaikkea kirjailija Frank McCourtin todellisesta elämästä kirjan perusteella, mutta ei se ole tarpeen.

      Poista
    2. Alkoholiriippuvuus on lukemani mukaan osittain geeneissä, tarkoitan alttiutta siihen. ja kun tullaan siihen pisteeseen, että tarve ja himo opitaan, ihminen on yleensä pääsemättömissä, vaikka kärsisi itsekin riippuvuudestaan.

      En vielä tiedä, kuinka isän lopulta käy, mutta alkupuolen kuva hänestä ihmisenä tai luonteena on kaikesta huolimatta positiivinen. Isä on helläsydäminen ja tekee käsittääkseni parhaansa, sen minkä osaa. Hän on myös tarinankertoja ja ehkä runosielu, taiteilijaluonne. Voin erehtyäkin, sillä kuva on vasta alkutekijöissä.

      Kehun taas pikkuisen lisää McCourtin kieltä ja tyyliä. Samalla, kun kurjuus levitetään lukijan eteen, tarjotaan hänelle myös mahdollisuus nauraa, koska tilanteet ovat samalla jopa koomisia. Huumori on koko ajan mukana kirjailijan lauseissa. Parhaassa huumorissa on nimittäin samaan aikaan tragedian ainekset. Juuri tästä koomisuuden ja traagisuuden liitosta syntyy mccourtmainen sanakudelma ja kokonaisuus.

      Poista
  4. Papa McCourt herättää usein kännipäissään pienet poikansa, käskee heidät riviin ja lupaamaan, että kuolevat Irlannin puolesta. Sitten lauletaan yhdessä:
    "Oli maanantai ja Mountjoun vuori,
    hirsipuu sen päällä suuri,
    siinä riippui Kevin Barry nuori,
    vapaudenaatteen vuoksi juuri.
    Ei yhdeksääkääntoista ollut vielä,
    ja koolla oli kaikki väki.
    Pystypäin hän henkens´antoi siellä
    sen joka silmä kostuin näki."

    Mistä isä McCourtin kiihkeä isänmaallisuus oli peräisin? Samastuiko hän hirtettyyn vapaustaisteliaan vai ihailiko vain? Se jäi minulle epäselväksi.

    Köyhän arkipäivää tänäkin päivänä ovat kirput, luteet, rotat, likasankojen lemu, rääsyt, sairaudet, häpeä, nälkä, pelko uskonnon eri synneistä antamista rangaistuksista jne.
    Kengät ja tekohampaat ovat kuin lottovoitto kurjuudessa.

    Mikä saa jotkut ihmiset yhä uudelleen, lukemattomien pettymysten ja vastoinkymistenkin jälkeen nousemaan myöhemmin kurjuudesta? Kuten Frank McCourtn? Opettavatko monet vaikeudet ja niistä selviytyminen uskomaan itseensä? Millainen rooli on yhteisöllä ja sen ihmisillä selviytyä tai tuhoutua?
    Kuinka suuri merkitys kirjallisuudella, lukemisella oli Frank McCourtin tulevaisuudelle?

    Seitsemännen portaan enkeli on rakkaustarina: Kaikki se kärsii, kaikki se kestää ja antaa anteeksi...?

    Hauskoja, hymyilyttäviä, jopa naurun herauttavia kohtia on kirjassa monta.
    Koskettavia ja herkistäviä kohtia kirjassa on lukemattomia: Pieni pellavapää ja sen kuvaus arkussa kuunvalossa, oli eräs koskettavimmista. Frankit ihailemien tyttöjen traagiset poismenot jne.
    Kyyneleeni valuivat kohdassa, jossa Frank ajatteli, että hänelläkin olisi vielä lakanoita sängyssä, kuten sairaalassa, kotona olevien takkiriepupeittojen sijaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korjaus: Frankit = Frankin ihailemien tyttöjen...

      Poista
    2. Pieni asiaton hajahuomio. Francisin isähän olisi nykyajassa kunnon persu! Ainakin, jos arviojina ovat hallituspuolueet. Isänmaallinen räyhääjä örveltäessään humalapäissään, taistelulauluja ja sotaballadeja laulaen vaatien pojiltaankin kuolemista Irlannin puolesta - minkä pojat urhoollisesti lupaavatkin tehdä, monituiseen kertaan.

      Poista
    3. Ei ole asiattomia hajahuomioita! Kiitos kaikista kommenteista.


      Kuten MEG huomauttaa, Irlannin ja Suomen historialla on tiettyjä yhtymäkohtia: kaksi pientä maata Euroopan reunalla, ja kumpaakin maata vuosisatoja on hallinnut ja vainonnut vieressä sijaitseva suurvalta, heillä Englanti meillä... no, arvatkaapas mikä? Tai Venäjä meitä suoraan ei hallinut kuin yhden vuosisadan vain, ja rapiat, mutta satoja vuosia ennen sitä ryösti ja murhasi Ruotsin Itämaakunnassa asuvia ihmisiä, eli meitä suomalaisia. Irtlanti Englannin holhouksesta pääsi irti vasta 1921, ja virallisesti 1949. Sitä ennen oli tapahtunut vaikka mitä epäoikeudenmukaisuuksia ja kauheuksia. Tuon kirjan aikoihin ainakin irlantilaisilla kyti vielä ryssävihaakin syvempi viha englantilaisia kohtaan, sen he imivät jo äidinmaidossaan, ja taistelulaulut oppivat isiltään. Eli kun Frankin isä kännipäissään aina uudestaan ja uudestaan laulaa noita lauluja, hän tekee kuin muutkin irkkuisät. - Se mikä Suomen ja Irlannin todellisuuden erottaa - tai parempi puhua imperfektissä: erotti, on uskonto. Meidän on vaikea ymmärtää (enkä minäkään sitä ymmärtäisi mutta olen lukenut irlantilaisia kirjailijoita, mm. Jonathan Swift = maailmankirjallisuuden suurin satiirikko, Oscar Wilde = partakoneenterän terävä vitt... aforistikko, James Joyce = suuri ja häikäisevä majakka, Samuel Beckett = sysisynkkä ilonpilleri)... niin, suomalaisen tapakristityn on vaikea käsittää miten KIIHKEÄN katolinen maa Irlanti oli. (Melkein tulee mieleen 1970-luvun Iran.) Uskonto ympäröi kaikkea ja kaikkia, ja ehkä suuri osa kansalaisista siitä tykkäsivätkin, ja mikäs siinä, mutta luoville ihmisille se oli kuin vankila. Kaikki nuo ed. mainitut upeat irkkukirjailijatkin aikoinaan maanpakoon lähtivät, juuri tästä syystä, muuta vaihtoehtoa eivät keksineet. Ja lähtihän Frank MacCourt myös sieltä heti kun kynnelle kykeni. Heti eikä 15. päivä!



      Poista
  5. Jossakin kohtaa, kun vastoinkäyminen, vastoinkäymisen perään ei näytä loppuvan, lukemiseni alkoi hetken tökkiä. Kirjailijan kieli, niin rikas ja kiinnostava miljöö- kuin henkilökuvaus sekä huumori surkeuden keskellä auttoivat jatkamaan lukemista.
    Luontevasti jopa kauniisti McCourt kuvaa Frankin (itsensä?) seksuaalista heräämistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän mua harmittaa/nolottaa, että tuossa kirjan referoinnissa noin puolessa välissä alan hyppiä tapahtumien yli. Minusta tuntui että siitä tulee ihan liian pitkä jos näin tarkkaan kerron kaikesta. Ja ajattelin minä niinkin, että jos kirjan tähän asti olette lukeneet, lukenette sen loppuun ilman kommentointiani.

      Niin, jäi mainitsematta sekin että mihin isä MacCourt kuvioista äkisti häviää: sotaa käyvään Englantiin meni töihin. Ja jopa yhden tai kaksi palkkakuittiakin sieltä lähetti, kerran kävi perhettään morjenstamassa, ja... häipyi lopullisesti kuvioista pois. (Kuoli jossain Pohjois-Englannissa, en nyt muista missä ja mihin, mutta vuosia ennen kuolemaansa kuulema lopettanut juomisen, yms. Siis kirjassahan tätä enää ei kerrota mutta jostain muistan lukeneeni.)

      - ... ja Frank kun oli saanut oppivelvollisuutensa suoritettua, hän tilapäistöitä tekemällä elätti koko perhettä, oli 13 –v. Haastatteluissaan Frank on sanonut, että kaikki mitä hän kertoo, on totta. Uskotaan. Mutta... mutta... esim. tuo kuvaus hänen "seksuaalisuuteen heräämisestään", joka mielestäsi on kaunis tarina, kyllä vain, on minun mielestäni ”liian kaunis tarina” ollakseen totta. Mitään todisteita minulla ei väitteelleni ole, mutta olen aikoinani lukenut Perjantai- ja Nyyrikki-lehteä… Vanha kettu ei kahta kertaa myrkkyä niele!

      Poista
  6. Tuli mieleen ,että onkohan amerikansuomalaisilla keskimäärin ollut yhtä ankeaa elämää kuin kirjassa kuvattu. Ehkä on, muittei tietääkseni ainakaan ole kirjallisia kuvauksia.Suomen ja Irlannin historiat muistuttavat toisiaan. Täällä ei kirkko ole ollut siinä määrin ihmistä ahdistava monoliitti kuin Irlannissa. Kiitoksia Mikikselle analyysistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amerikka on irlantilaisille tavallaan "toinen kotimaa", kielikään kun ei tuota vaikeuksia. Irlannin suuren nälänhädän vuosina, 1845-1852, 2 miljoonaan irlantilaista muutti Amerikkaan. Ja seuraavinakin vuosikymmeninä vaikka kuinka paljon = paljon. (Lunttasin Wikipediasta että sukujuuriltaan irkkuja asuu Yhdysvalloissa 33 miljoonaa! (Itse Irlannissa n. 5 milj.) Kuuluisin amerikanirlantilainen lienee John F. Kennedy. - Että eipä kaikilla siirtolaisilla huonosti ole mennyt.

      Tuon kirjan alussa eletään Suuren Pörssiromahduksen ja sitä seurannutta lama-aikaa. Voi sanoa että "melkeinpä kaikilla" työläisillä silloin meni huonosti, tai vielä huonommin. Amerikansuomalaiset olivat useimmiten raskaissa ja melko huonosti palkatuissa hommissa, mainareina ja metsureina, selvää oli että lama heitä myös ankarasti kosketti. Ja finnit (finns) olivat poliittisesti hyvin aktiivisia, vasemmistolaisia, ja Amerikassa se mikään meriitti ei ole. Luonnollisesti ensimmäisinä potkut saivat kun laman takia väkeä vähennettiin. Silloinhan sieltä moni perhekunta lähti Neuvosto-Karjalaan etsimään "parempaa tulevaisuutta"... Moni lähtijä oli aatetta täynnä, mutta (luulen lukeneeni, että?) valtaosa lähtijöistä lähti pakosta: työtä ei silloin ollut saatavissa U.S.A.ssa. Ja kun epäröiville lähtijöille vielä mainostettiin "miten ihanasti asiat Neuvosto-Karjalassa ovat, ja päivä päivältä vielä ihanammiksi muuttuvat", niin... mikäs siinä oli pakata vähät kimpsut ja kampsut ja rensselit, ja lähteä. - Kyllä, tiedän, joillakin oli matkatavaranoita jopa työkoneita ja autojakin! Mutta... se siitä, tiedämme miten heille kävi.

      Mutta jos joku tietää kirjasta jossa kerrotaan 1920-30-luvun amerikansuomalaisten elämästä, lukisin mielelläni.

      Poista
  7. Antti Tuuri on mielestäni onnistunut nykysuomesta käsin hyvin kuvaamaan siirtolaisuuden ajan amerikansuomalaisia kirjoissa "Amerikan raitti" ,"Taivaan raapijat" ja "Ikitie" (karjalassa). Irlantilaisilla ei ehkä ollut samaa alttiutta lähteä metsä ja kaivostöihin kuin suomalaisilla. Italialaistenhan piti elättää kummisetänsä ja elää väkivallan pelossa.

    VastaaPoista
  8. Äkkiseltään tulee mieeleen Antti Tuuri. Hän on kirjoittanut ko. aiheesta jotakin. Kenties olet lukenutkin?

    Mitä vanha kettu ei niele? :)
    Sitäkö, että Frank ejakuloi mm. kukkulalla koko maailmalle? Synnin ja syyllisyydentunto ahdistaa tietysti kaikessa, mutta minun mielestäni McCourt on kuvannut luontevasti monille murrosikäisille arkoja asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitan sitä kohtausta (sivu 353- ) missä Frank menettää 'poikuutensa' keuhkotautia potevan Therasa Carmodyn kanssa. Jolle hänellekin kerta on ensimmäinen. – Anteeksi vaan, mutta tämä tuoksuu ja haisee keksitylle. Ja tyttökin kun sopivasti muutaman viikon päästä kuolee, niin kirjailijan ei tarvitse siihen enää palata...

      Ps. Keskikoulun 4llä luokalla kemiaa ja fysiikkaa meille opetti ontuva vanha ukko, hän oli sotaveteraani, ja käytti kävelykeppiä. Kiva ukko, me kutsuttiin sitä Klenkaksi, sen henki haisi usein vanhalle viinalle. Luokkaan tullessaan hän aina ripusti keppinsä liitutaulun vieressä olevaan koukkuun. Kerran joku... hei, miks tee kaikki nyt minua tuijotatte... keksi ruuvata sen koukun puoliksi irti. Kun Klenkka ripusti keppinsä koukkuun, sekä koukku että keppi rämähtivät lattialle. Hänkin ensimmäiseksi katsoi minua, mutta ei sanonut mitään, ruuvasi vaan koukun uudestaan kiinni ja panin kepin roikkumaan. - Seuraavana päivänä kun hän tuli luokkahuoneeseen, hän vaistomaisestti heilautti kättään pannakseen kepin koukkuun roikkumaan, mutta... kesken liikkeen käsi pyähtyi, ja toisella kädellä hän kokeili onko koukku seinässä lujasti kiinni. Sitten vasta ripusti kepin sen varaan. Ja sanoi: "Ei vanha kettu kahta kertaa myrkkyä syö." Minusta se oli hienosti sanottu, etenkin kun hän samalla kiinteästi tuijotti minua... Ps. Sitä en tiedä minkä takia minä tässä yhteydessä tuota lausettaa käytin? ei aavistustakaan. Sitä paitsi olen jatkanut sitä itsekseni "... ei syö, koska kuolee kerrasta."


      Tuuri on minulle vieras kirjailija, mutta kokeilenpa tuuriani.

      Poista
    2. Ahaa, tarkoitit Frankin ensimmäistä seksikokemusta naisen kanssa. Minusta lyhyt episodi voisi hyvinkin olla "totta". Surullinen loppuhan heidän kohtaamisellaan joka tapauksessa olisi ilmeisesti ollut tytön sairauden vuoksi.
      Toisaalta suon kirjailijalle mielikuvituksen vapauden muunnella totuutta.

      Poista
  9. Luulen, että Iinekselle kehkeytyy mielenkiintoisia ja hauskoja hetkiä opettajan opetustavoista lukiessa.

    VastaaPoista
  10. Frank MacCourtin toinen kirja on nimeltään "Liitupölyä", "Teacher Man". Hänestä kun Amerikassa tuli - värikkäiden vaiheiden jälkeen - englannin kielen opettaja. Kirja kertoo siitä, on elämänkerrallinen myös. Hän toimi opettajan virassa eläkeikäänsä asti, vaikka ensimmäisellä oppitunnillaan söi oppilaan eväät ja myöhemmin sai potkut kun kertoi oppilaille miten Irlannissa, etenkin miehillä, on tapana solmia hyvin läheisiä suhteita lampaiden kanssaa....


    Tuo toinen kirja ei mielestäni ole yhtä hyvä kuin tämä ensimmäinen, mutta jos olisin englannin- tai suomenkielen opettaja/-tar, lukisin sen silti kyllä oitis!

    VastaaPoista
  11. Elokuva The Irishman on Suomessa ensi-illassa. Mikko osui kirjavalinnassaan muuallakin juuri nyt kiinnostavaan aiheeseen.

    Seitsemännen portaan enkelissä Frank juo talojen portaille maitomiesten jättämistä maitopulloista ja kähveltää myös leipiä. Maaseudulta voi varastaa omenia. Ja osittain varastamilla rahoilla Frank pääsee Amerikkaan.
    Irishmanissa on kai omien hatarien tietojeni mukaan aiheena jonkinlainen mafia. Miksi Frankista ei tullut vankiloita kiertävää rikollista? Kaikki edellytyksethän siihen olivat olemassa. Mikä rooli uskonnolla oli lopulta Frankin haluun nousta sosiaalisessa portaikossa? Oliko sillä merkitystä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. The Irishman on Netflixissa katsottavissa, mikäli aamulla oikein huomasin. Ainakin mainos oli etusivulla.

      Kauheasti en pidä mafiaelokuvista, kuten Kummisedästäkään. Väkivalta ei vaan kiinnosta ilman muita ulottuvuuksia. Kenties Irishmanissa on ulottuvuus?

      Poista
    2. " ... Oliko sillä merkitystä?"

      Oli.

      Frank MacCourt on sanonut että millekään hän elämässä ei ole katkera. Ainakaan enää. Mutta kirkkoa hän vihaa yhä syvästi. Ja miksikö? Tässä suora lainaus häneltä:

      "Minun ikäpolveni lapset saivat aina pelätä syntiä, kuolemaa ja joutumista helvettiin. Kirkko toitotti, ettei tällä elämällä ole niin väliä. Piti vain olla kiltti poika, niin taivaassa sitten palkitaan." "Juuri pappienhan täytyisi olla valistuneita yksilöitä ja kilttejä hyväntekijöitä, mutta minä en heidän hyväntekevyyttään nähnyt - ainakaan meitä köyhiä kohtaan. He eivät toteuttaneet oman uskonsa oppeja, ja siksi minä halveksin heitä. Heillä oli hyvä elämä: vaatteita, ruokaa ja viiniä, autot ja apulaiset, mutta meidän lähellemme he eivät tulleet."

      Poista
    3. Viittaan tuohon alun sitaattisi esittelyssä, mikis. McCourt ei puhu siinä kirkon, vaan katolisuuden vihaamisesta. Siihen sisältyy enemmän kuin kirkkoviha. Siihen sisältyvät ihmisten omaksumat katoliset pakolliset rukoukset kotona, lasten pakottamiset, uskonnolliset puheenparret ja muut hurskastelut ja silmänpalvonnat. Uskonto oli suuri osa katolisen kulttuuria ja elämää.

      Poista
    4. Niin kyllä, MaCourt tunsi vain katolisen kirkon, ja heistä tylyimmin häntä kohtelivat Jesuiitat. Todella tylysti. Vaikea sanoa mitä hän muita kirkkokuntia kohtaan tunsi, kokemuksiensa kautta luulisi että vähintäin suurta epäluuloa..?

      Kovasti odotan mielipiteitäsi Iines. Täysin samaa mieltä olen kirjan kielestä js tyylistä, eläväistä ja terävän hauskaa on.

      Ps. Kirjasta on tehty myös elokuva, Allan Parkerin ohjaama. Tiedän että olen nähnyt sen mutta juuri mitään mielikuvia minulla siitä ei ole. Aika outoa. Tai muistan kyllä että pidin leffaa huonona… kirjaan verrattuna erittäin huonona. Siksi en kai siitä muuta muistakaan? Höh

      Poista
  12. Mietin vaan sitä, voiko lapsuudessa pakkosyötetyt katolilaisuuden elämänohjeet olla alitajuisesti auttamassa menestystä aikuisena?
    Vai halusiko Frank vain sinnikkäänä ja kunnianhimoisena taistella yhteiskunnan arvostamaksi jäseneksi. Tavallaan näyttää pitkää nenää epäilijöille ja syyllistäjille?

    Äitiään Frank rakasti. Hänhän koki äidin sänkysuhteen sotaveteraanin, (vai mikä se inhottava äijä oli ?) kanssa vastenmielisenä. Frank inhosi äijän paskaämpärin tyhjennyksiä, riitaantui epäoikeudenmukaisesta kohtelustaan, että lähti pois. Myös äidilleen hän myöhemmin ilmaisi
    halveksuntansa äidin suhteestä aijään.

    VastaaPoista
  13. Rukoiliko Frank aikuisena? Kävikö yhä ripittäytymässä?
    Oliko toisessa "Liitupölyä" kirjassa jäljellä mitään katolilaisesta kasvatuksesta?

    VastaaPoista
  14. Eräs kohta jossa nauroin melkein ääneen, oli kun pikkuveli kokeili vanhemmilta salaa ( oliko ne isän vai äidin?) uusia tekohampaita ja ne juuttuivat lapsen suuhun niin tiukasti, että oli pakko viedä poika lääkäriin, joka sai tekarit pojan suusta irti. Sinänsä surullinen, mutta tragikoominen tapaus.

    VastaaPoista
  15. Tuntuu käsittämättömältä, että ruparuualla (murreilmaus): teellä ja paljaalla leivällä ihmiset sinnittelivät elossa. Harvoin oli muuta syötävää tarjolla. Jouluna joskus sianpää kinkun asemesta, josta isä söi vain silmät.

    Seitsemästä McCourtien lapsesta selvisi lopulta aikuisikään vain kaksi, Frank ja Malachy.


    Frank sairastui vakavasti ja oli ihme, että hän selvisi, oltuaan sairaalassa kuukausia. Eristykssä, seinän takaa yhteyttä pitävä runotyttö ja mieshoitajan tarinat olivat ilmeisen vahvistavaa lääkettä.
    Riesana Frankilla oli sittemmin krooninen silmätulehdus. Paksu keltainen rähmä haittasi näkemistä.

    VastaaPoista
  16. Kiitos, Mikis, aivan helvetin upeasta kirjaesittelystä loistavine kommenteineen. Minusta on tullut vanha ja hidas, en ole kirjaa vielä loppuun lukenut. Palaan vielä asiaan, kun olen kirjan lukenut. En tässä vaiheessa kyllä tiedä, mitä lisätä enää. Upea kirjoitus!

    VastaaPoista
  17. Nyt on ihan pakko kirjoittaa tänne pitkä sitaatti kirjasta. Se puhuu puolestaan ja antaa kuvan siitä, millaista kepeää kuivaa huumoria tämä kurjuuskertomus on täynnä.

    Leonoora tuossa ylempänä kertoo nauraneensa ääneen tekohammaskohtausta ja minä nauroin ääneen öylättikohtausta. Kas tässä, rakkaat lukijat, kohtaus oppitunnilta:

    "Pappi on pian tulossa kuulustelemaan meitä katkismuksesta ja kaikesta muusta. Opettajan pitää itse näyttää, miten Herran ehtoollista nautitaan. Hän komentaa meidät ympärilleen. Sitten hän täyttää hattunsa Limerick Leaderin silpulla, antaa hatun paddy Clohessylle, polvistuu lattialle ja käskee Paddyn ottaa hatusta yhden paperinpalan ja laittaa sen hänen kielellleen. Hän näyttää, miten kieli työnnetään ulos suusta ja pidetään vähän aikaa paikallaan kun paperi on laitettu sen päälle, ja vedetään sitten takaisin suuhun. Kädet ristitään rukoukseen, katse luodaan kohti taivasta, silmät suljetaan, odotetaan paperin sulamista suussa, nielaistaan, ja samassa Jumalan pyhittävä armo laskeutuu kuin henkäyksenä päällemme vanhurskauttaen meidät. Kun opettaja työntää kielen ulos suustaan, me joudumme pidättelemään nauruamme, kun emme ole ikinä ennen nähneet isoa purppuranpunaista kieltä.Hän avaa simät saadakseen selville, ketkä pojista tirskuvat, mutta hän ei voi sanoa mitään koska hänellä on yhä Jumala kielensä päällä ja hetki on pyhä. Hän nousee seisomaan ja käskee meidän vuorostamme polvistua lattialle ehtoollisharjoitukseen. Hän kiertää ympäri luokkaa ja laittaa jokaisen kielelle paperinpalan mutisten samalla jotain latinaksi. Jotkut pojista tirskuvat taas ja hän ärjäisee että ellei nauru lopu he saavatkin Herran ehtoollisen sijaan kuolinsakramenttinsa"..."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jatkan vähän tätä kohtausta:

      "Hän sanoo että kieli pitää työntää tarpeeksi pitkälle, jottei öylätti pääse putoamaan maahan. Se on pahinta mitä papille saattaa sattua, hän sanoo. Jos öylätti putoaa kieleltänne, pappiparan on polvistuttava maahan, nostettava se sieltä omalla kielellään ja nuoltava vielä lattia sen ympäriltä siltä varalta että se olisi vähän pompahtanut pudotessaan. Semmoisesta pappi saattaa saada vaikka tikun kieleensä ja kieli voi turvota nauriin kokoiseksi ja semmoiseen voi tukehtua."

      Poista
  18. Poistin tuosta välistä poistamasi tyngät, Leonoora, ja samalla meni huomautuksesi omasta poistostasi. Ei varmaan haittaa.

    Minulta luku sujuu nyt hitaasti. Sen verran hyvä kirja on, etten pyrikään nopeaan läpilukuun. haluan nautiskella yksittäisistäkin tapahtumista ja kirjailijan huumorista keskellä kurjuutta, jossa vanhat kuivat leivänkannikat keitetään vedessä ja syödään herkkuna.

    Sanoin toisessa blogissani vältteleväni nykään kurjuuskertomuksia. Sanottakoon vielä kerran, että tämä kirja on kaikkea muuta. Pitkästä aikaa en ole lukenut mitään näin hauskaa. Jokainen asia on toiselta puolelta surullinen, mutta tärkeää on se, että kirjassa kaikki nähdään lapsen silmin, jolloin mikään ei ole pahaa eikä kaatavan surullista, vaan tilanteet jatkuvat ja löyhkäävän kurjaliston talon yläkerta on lämmin ja turvallinen Italia, koska alakerta tulvii vettä ja kosteaa kylmää.

    Ne suomalaiset nykyajan ankeuskertomukset ovat hyvinvointikertomuksia tähän teokseen verrattuna. Ehkä ne siksi tympivätkin minua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, tee vaan aina niin, kun sellaisiatilanteita tulee. Turhaan poistot roikkuisivat keskustelun lomassa. Kiitos!

      Poista
  19. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  20. Eksyin tänne vasta nyt ja olin täysin tyrmistynyt ja yllättynyt Mikiksen hienosta kirjaesittelystä. Tätä kirjaa en ole lukenut, melkein en kehtaa edes myöntää sitä. Suomenkielen taitokin katosi saman tien - niin ihastunut olin tähän esitykseen 💛

    VastaaPoista