Huone oli suuri ja valoisa. Ikkunasta avautui maisema, jota oli ensin vaikea paikantaa. Näkyi kaistale kalliota, katto ja toinen katto korkeammalla, vaaleaksi maalattua seinää, puissa alkukesän vihreää, liian sininen taivas. Yritin hahmottaa suuntia, mihin jäi Pohjoinen Hesperiankatu, jos olin kävellyt vastaanotosta vasemmalle, hissiltä oikealle ja huone oli käytävällä vasemmalla. Matalaa punatiilistä rakennusta ei näkynyt. Ehkä ikkuna antoi väärään suuntaan. Kallion kasvit näyttivät tältä etäisyydeltä pörheältä violetilta matolta.
Olin kysynyt vastaanoton tytöltä, saako tänne tulla ulkopuolinen aamiaisvieras, jos aamiaisesta maksaa erikseen. Tyttö oli naputellut konetta ja sanonut, että tänne ei kyllä saa tuoda yövieraita. En minä yöstä puhukaan, olin sanonut, aamusta vain, tuttavani tulisi tänne aamiaistamaan, jos sopii. Tyttö oli nyökännyt ja ojentanut minulle avainkortin. Kolmetoista euroa ja maksu vastaanottoon.
Baarikaapissa oli samat pullot kuin muissakin hotelleissa. Infokansiossa luki Töölö Towers asiallisella fontilla, sen yläpuolella Unihome koukeroisemmalla, tiedot sai neljällä kielellä. Vieraiden olisi poistuttava kello 21. Ikkunan lasi ei näyttänyt paksummalta kuin muutkaan maailman ikkunalasit. Valoa tuntui olevan enemmän kuin ennen. Avasin nauhan, joka piteli verhoa sivussa, ylellisyysasennossa, ja kiinnitin sitten uudestaan. Käytävä näytti yhä sairaalan käytävältä. Sen päätyikkunasta toukokuinen Töölö oli rauhallinen. Kaukana käveli musta koira. Talutushihna oli niin pitkä, etten heti huomannut ihmistä toisessa päässä. Päätin kävellä läheiseen K-kauppaan, jotta olisi syy mennä ulos. Ehkä tarvitsin mehua.
Porteilla tuli vastaan joukko nuoria. He pysähtyivät ottamaan valokuvia, tekivät hullunkurisia ilmeitä, nauroivat ja puhuivat englantia, joka tuskin oli kenenkään äidinkieli. Kaikilla oli reput, samanlaiset, niin kuin joku olisi kertonut heille, miten kuuluu olla nuori. On otettava kuva, kun tulee hotelliin, ja kuva, kun lähtee pois, muutama siitä väliltäkin, hyvästä ruoasta ainakin, ehkä myös parista patsaasta. Hentorakenteisin tyttö lähestyi minua, excuse me, voisinko ottaa heistä kuvan, kaikista yhdessä, ja minä otin. En jäänyt kuuntelemaan, näyttivätkö he kuvassa siltä, miltä halusivat näyttää.
Hentorakenteisessa oli häivähdys Annaa. Oliko se kävelytavassa vai ruumiinmuodossa, olkapäiden asennossa, ei, käsien liikkeissä varmaan, liian nopeassa puheessa. Yritin muistaa Annan kasvot tällaiseen kevääseen, mutta hänen kasvonsa katosivat saman tien, ja mieleen nousi vain maisemia, kuin rikki leikeltyjä runoja, irrallisia syksyjä, talven pimeää, se maaliskuun raitiovaunumatka, kun Anna kohautti olkapäitään ja jäi äkkiarvaamatta Hämeentiellä pois, vaikka olimme matkalla jonnekin muualle, paljon kauemmas.
K-supermarket Kasarmi oli kätketty vaalean rakennuksen sisään niin hyvin, ettei sitä huomannut kaukaa. Mainos lupasi Suomen parasta hevitarjontaa, joka olikin heti edessä, kun astui sisään. Katsoin huolellisesti aseteltuja luumuja, vadelmia, erikoisaprikooseja, ananaksia ja pieniin muovirasioihin pakattuja orvokkeja, joilla voisi koristella salaatteja ja kakkuja, enkä osannut päättää, mitä söisin illalla. Päänsärky teki tuloaan. Ostin litran omenamehun.
Istuin puistossa penkille. Sinun elämäsi on istumista, Anna oli sanonut jo sinä ensimmäisenä yönä, kun oli ilmestynyt kotiini, ja saman sitten uudestaan monta kertaa, vähän eri sanoin. Hän oli tullut talvi-iltana, seisonut ovella kummallinen karvahattu päässään ja kysynyt, onko tämä oikea paikka. Kirjallisuuspiirin kokous muuttui absurdiksi elokuvaksi, kun Anna nauroi väärissä kohdissa ja puhui päälle, naukkaili litteästä pullosta, jonka kaivoi pophenkisestä käsilaukustaan. Me muut tuijotimme hänen laukkuaan vaitonaisina, kukaan ei rohjennut paheksua ääneen, mutta sitten Anna ilmoitti, että siellä on ydinpommi. Kirjallisuuspiiriläiset lähtivät koteihinsa, viimeinen toivotti minulle eteisessä voimia. Anna jäi. Hän heitti kaikki vaatteensa lattialle ja sanoi, että täällä on kylmä. Takaapäin hän näytti pojalta. Minä sanoin, että hän voisi nukkua sohvalla, mutta ei hän siihen jäänyt vaan kömpi minun sänkyyni, minun ja seinän väliin, hytisi siinä hetken, ennen kuin nukahti. Aamulla hän kysyi nimeäni. Viikon kuluttua hän oli kantanut kotiini kaikki tavaransa jätesäkissä. Kääpiöananaksenkin hän olisi tuonut, mutta se oli unohtunut raitiovaunuun.
Keväät ja syksyt olivat vaikeimpia, kun valoa tuli äkkiä enemmän tai vähemmän, liian nopeasti, eikä siihen ehtinyt tottua. Niin Anna oli sanonut. Hän käveli huonetta edestakaisin ja välillä toiseen, puhalteli keittiökomeron ikkunasta savua ulos, siirsi levysoittimen neulan kerta toisensa jälkeen siihen kohtaan, jossa Hector lauloi, että minä olin hotelli, johon suru aina syksyksi jäi. Jonakin iltana hän potkaisi ikkunan rikki, ja minä soitin ambulanssin ja naapuri poliisin. Sairaalaan vein valkoisia marmeladeja, jotka näyttivät jääkuutioilta. Syksy oli pitkä ja tupakkahuoneen seinät aina keltaiset. Jouluaattona toin mukaani leipää ja juustoa, että saisin itsekin syödä jotakin. Juustohöylää en saanut viedä potilashuoneeseen, joten leikkelin voiveitsellä cheddarista lohkareita. Kitalaessa tuntui rasva, ja osaston sähkökynttilät loistivat. Sain olla tunnin yli vierailuajan, mutta yöksi en voinut jäädä. Kun istuin taksissa matkalla kotiin, taivaalta alkoi leijailla suuria tšehovilaisia lumihiutaleita.
*
Maksoin vastaanotossa kolmetoista euroa. Aamiaissali oli melkein tyhjä vielä. Ikkunan takana kulki työmiehiä paitahihasillaan. Tulisi kuuma päivä. En tiennyt, pitäisikö minun odottaa vai aloittaisinko jo. Hain sitten kahvin ja tuoremehun, valitsin pöydän, josta näkisi todennäköiseen tulosuuntaan. Napsautin läpipainopakkauksesta Panadol Zappin kämmenelleni ja sitten toisenkin, nielaisin ne mehun kanssa. Yö oli ollut pitkä. Uni oli tullut vasta hetkeä ennen herätystä.
Olin ajatellut, etten välttämättä tunnistaisi Annan äitiä enää. Kahdessakymmenessä vuodessa ehtii muuttua. Mutta tunnistin hänet jo ikkunan läpi. Hän käveli vähän kumarassa mutta reippaammin kuin odottaisi, pysähtyi hetkeksi lukemaan kylttiä pihalla. Minä heilautin ikkunan läpi, eikä hän huomannut sitä, mutta meni kuitenkin sisään oikeasta ovesta ja seisoi hetken päästä ruokasalin oviaukolla. Nousin ylös, nostin käden. Hän hymyili. Hiukset olivat kokonaan harmaat.
Hän oli pukenut tummat vaatteet jo kotona. Hänen oli täytynyt nousta varhain, Jyväskylän aamujuna oli lähtenyt viiden aikaan. Minulla oli vielä farkut ja t-paita. Suruvaatteet olin ripustanut illalla henkarille kylpyhuoneen puolelle, että ne siellä siliäisivät itsestään vesihöyryssä.
Annan äiti otti lautaselleen sämpylöitä ja leikkeleitä. Minä tunsin, miten Panadol alkoi vaikuttaa, ja vaikka ajatus ruoasta kuvotti, sain juotua toisen kupin kahvia. Vertailimme junamatkojemme pituuksia ja tämän kevään lämpöä viime kevään lämpöön. Mietimme, oliko tämän ruokasalin paikalla ollut jokin osasto vai välinevarasto, eikä kumpikaan meistä muistanut. Ikkunanpokatkin näyttävät erilaisilta, Annan äiti sanoi. Minä kerroin, mitä kautta kävelisimme helpoimmin kappelille ja mistä hakisimme kukat. Hän söi sämpylää ja nyökkäili, ja minusta alkoi tuntua, että kykenisin selviytymään tästä päivästä. Mitenkä se sinun elämäsi on mennyt, hän kysyi ja katsoi silmiin. Minulla oli hyvää aikaa vastata, ennen kuin vaihtaisin suruvaatteet.
Kirjoittaja AE
Tämä on niin antava novelli, että minun palautteeni tulee, ainakin alkuun, pienissä paloissa. Tässä ensimmäinen pala.
VastaaPoistaMinusta on hämmentävää mutta jännittävää se, että tässä yövieras ei olekaan vieras, joka tulee yllättäen tai odotettuna kertojan luokse, vaan yövieras onkin kertoja itse, hotellissa, jonka huoneen baarikaappi on semmoinen kuin sen kuuluu kaikkialla ollakin ja jonka käytävän päätyikkunassa on rauhallinen Töölö.
Hätäinen lukija voi harhautua uskomaan, että Annan äiti on odotettu yövieras, mutta ei se niin mene. Yövieras on jonpaikalla odottamassa omaa vierastaan ja havainnoi kaikkea ympärillään, mutta lukijan havainnoi kertojan tuntemuksia. (Jatkuu )
Korjaus: Yövieras on jo paikalla…
PoistaHotellivieras, aamiaisvieras ja Anna, yövieras 20 vuoden takaa, jolle vietiin jouluksi loukoumia mielisairaalaan, joka oli nyt muuttunut hotelliksi. Miten Annalle kävi, miten hä loppuelämänsä eli?
VastaaPoistaEn tiedä, onko täällä itse lupa puhua, mutta huudan silti väliin, että onpa kivaa, kun täällä on niin hyviä lukijoita.
VastaaPoistaOn on, on hyvä, jos kirjoittaja osallistuu dialogiin!
PoistaToinen sattumanvarainen palautepalanen. Huomioni kiinnityy tässä palassa asujen kuvailuun. Kertojan suruasu ei ole vielä hänen yllään, se on hotellin kylpyhuoneessa odottamassa siliämistä vesihöyryssä.
VastaaPoistaPidän tästä kohdasta, sillä se tuo mukaan arkisen elementin siitä, että kaikki käy hyvin, siitä että kertoja huolehtii asioista, muttei tiedä itse vielä, että hän pärjää. Peseytyy, katsoo vaatteensa, on järkevä, Annan vastakohta. Mietin mitä kertojalla on kuitenkin piilossa, jonkin salvan takana, sillä ruoka ei maistu, ei, vaan tekee jopa pahaa. Vain mehu ja kahvi menee alas ehkä jopa vaivatta.
Jollain tavalla rauhoittavaa tarinassa on se, että Annan äiti suhtautuu novellin päätapahtumaan tyynesti. Saapuu mutkattomasti Jyväskylästä asti suruasu yllään jo junassa, lappaa lautaselleen sämpylöitä ja leikkeleitä, pitää yllä keskustelua niistä ja näistä ja kysyy, miten kertojalla on mennyt. ihan kuin hän olisi selvinnyt jo tapahtuman yli, toisin kuin kertoja. (Jatkuu)
Iloitsen täällä tarkoista havainnoistanne. Minä itse(kin) ajattelin, että novellissa on kaksi yövierasta: kertoja hotellissa ja Anna menneisyydessä. Tuo Iineksen tulkinta Annan äidistä osuu täsmällisesti yhteen sen kanssa, mitä tarkoitin. Äiti on ehkä vähän helpottunutkin.
VastaaPoistaHotelli Töölö Towers, joka siis reaalimaailmassakin on olemassa, oli tosiaan aikoinaan osa Hesperian sairaalaa. Kävin siellä hiljattain, en tosin samassa tarkoituksessa kuin novellin kertoja. Kävelin kyllä hautausmaan poikki pitsalle.
Ps Minulla on vielä Anna tulkitsematta. Olen säästellyt häntä. Katsotaan, mitä tulee. Novelli elää.
PoistaNiin, psykoosiin johtaneen masennuksen jälkeen Anna luopui korkeakouluopinnoistaan ja valmistui lähihoitajaksi Malmin oppilaitoksesta muita vanhempana. Annalla oli vuosien saatossa määräaikaisia viransijaisuuksia ja lääkkeitten väärinkäyttöä. Vapaa-aika kului lähiöiden kuppiloissa ja Anna tutustui Perttiin. Yhteys äitiin katkesi.
VastaaPoistaEllen W, sinähän olet loistava. Minäkin luulen, että jotenkin noin Annalle saattoi käydä.
VastaaPoistaTässä novellissa kaikki on kohdallaan, etenkin sanat. Luen paljon tekstiä, etenkin hyviä, silti hyväkään teksti ei ole hyvä kertomus, ellei tarina kosketa.
VastaaPoistaTämä koskettaa.
En tiedä AE kuka olet, mutta osaat, ja itsekin sen tiedät. (kylläpäs!) Tämä on kirjallisuutta. Tässä on niin paljon kivoja eri juttuja (Valoa tuntui olevan enemmän kuin ennen) ettei niiden erittelyyn kannata keskittyä. Tekstin yksityiskohdat, tällaiset yllättävät lauseet, tekstistä elävän tekevät. - Ja kun "Yritin muistaa Annan kasvot tällaiseen kevääseen"... kun Anna novellin minän maaliskuulla jättää, se on kauniisti kerrottu. (yhdellä virkkeellä). Vielä kauniimpaa on vain kun he tapaavat, ja Anna tunkee itsensä siihen väliin, joka maailmassa ehkä ahtain on, eli >i>minun ja seinän väliin ja... no, hytisi siinä hetken, ennen kuin nukahti.
Alkaa itkettää. Ja tulee mieleen Rosa Liksom, jota en arvosta, ja Gösta Sundqvist, jota arvostan. ”Poika nimeltä Päivi.”
Olen elämässäni yhden Annan... ja pari kolme Anttia tavannut. Paljon surua on maailmassa, hyvin paljon, tiedän. Yhtään en vaan tiennyt miten sitä surua olisi voinut 17 -v tai 27 -v tai 37 -v Mikko hälventää? Mutta, no niin, se siitä, onneksemme täällä kaukana kaikesta muusta, taivaalta alkaa aina sataa "tšehovilaisia lumihiutaleita"... kyllä.
Minun vihreimmässä nuoruudessani nuoret naisoletetut eivät olleet juuri koskaan millään diagnoosilla varustettuja eivätkä he viillelleet itseään tai tehneet mitään äkkiväärää tai sopimatonta. Ei, he pakottivat itsensä kaavaan ja tekivät itsemurhan vain siinä ääritapauksessa, että mies jätti heidät.
PoistaMuistan yhdenkin Riitan, joka oli suomen kurssin kaunein tyttö, iho kuin posliinia, hoikka, luonnonvaalea tukka, Tampereelta. Eräänä aamuna hän tuli luokseni, kasvot omituisen turvonneina ja punertavina. Tuli suoraan Kupittaalta, mielisairaalasta, oli yrittänyt itsemurhaa, koska poikaystävä oli jättänyt hänet. En muista, osasinko sanoa oikeat sanat, mitta hän koetti tunnollisesti selvittää, mistä oli jäänyt jälkeen.
Tämä oli silloin niin harvinaista, etten varmaan osannut löytää oikeita sanoja, sillä olin itsekin niin hämmentynyt tilanteesta. Muistelen, että hän lopetti opintonsa ja markusti takaisin Tampereelle.
On hyvä, että nyt asioista puhutaan ja monella asialla on nimi. Silloin vain ahdistuttiin ja oltiin pakahtua, ihan itsekseen jokainen kuin Qasimodon runossa. Minäkin valvoin kolme yötä peräkkäin, kun sitten tulin jätetyksi ja elämäni romahti. Oikeastihan vain unelmani romahtivat. Vaan oli se kova paikka. Ei minusta olisi kuitenkaan ollut koskeen syöksyjäksi tai pillerien nappaajaksi.
Sori, lyöntivirheitä, en voi korjata kun en pääse tabletilla kirjautumaan.
PoistaKun minulle paljastui, että rakastamani mies, minua 15 vuotta vanhempi, oli kihlautunut ikäisensä naisen kanssa, toivotin hänelle onnea kireähköllä äänellä. Sitten menin Tuomiokirkon portaille itkemään. En voinut kertoa asiasta kenellekään, sillä kukaan ei tiennyt tuosta miehestä mitään. Mutta sain kuukauden mittaisen ihottuman.
PoistaLyöntivirheet... pah! Mielestäni olet upeimmillasi Iines kun kerrot asioista jotka sinua ovat koskettaneet! Tai mikä tahansa joka sulle on tapahtunut, ja josta kerrot, on kiinnostavaa. Elämiä (= elettyjä elämiä) on hauska verrata keskenään. Arvostan kaikkia - paitsi ihmisiä, jotka valehtelevat. He eivät ole edes lyöntivirheiden aRVOISIA.
PoistaYhden lukemisen perusteella pidin tästä novellista. Sen tunnelmaa kuvailisin kuulaaksi, vaikkakin hieman surumielinen.
VastaaPoistaOlen vähän järkyttynyt siitä, miten hyvin te luette. Tai sitten minä kirjoitan niin, että kaikki rakennuspuut näkyvät. "Kaksisuuntainen mieli" on tuolla Nooran repliikissä kaunis ilmaisu. Ei mikään häiriö, mieli vain.
VastaaPoistaMinä muuten lähdin novellia miettiessäni liikkeelle siitä, että ihmisten olisi oltava enimmät yönsä yksin. Yövieraita ei sallita hotelleissa eikä sairaaloissa. Jokaisella oma pimeänsä tai jotain sellaista.
Se olin minä ja karkasi näpeistä pädistä, tuosta vaan, kun yritin muuttaa tekstiä. Niin, novellin tunnelma oli minusta kuulas, vaikkakin hieman surumielinen.
VastaaPoistaAjattelin aluksi, että mitähän tässä tapahtuu, että tuleeko hotelliin joku yövieras, sovittu tapaaminen ehkä. Siirto Annaan on oivallinen. Mietin heti, että millähän tavalla tämä Anna on vinksahtanut ja vähän myöhemmin, että onkohan kyseessä lemmensuhde.
En ole varma selviääkö se uudella lukukerralla tai lainkaan, mutta oletan niin olevan. Annan äidin käytöskin viittaa siihen. Sitten mietin, että päähenkilö muistuttaa AEta aika tavalla eli onkohan taustalla omakohtaista kokemusta.
No, sehän ei minulle kuulu. Mutta novelli on minun mielestäni hyvin tasokas, hyvin kirjoitettu, hyvin rakennettu, hyvin ajateltu.
Annan kohtalohan oli selvillä jo ensikohtaamisesta alkaen.
Minua järkyttää, kun te tiedätte, että Anna kuoli 20 vuotta myöhemmin.
PoistaMinua järkyttää se, että sinä, Ellen W, tunnistit Annan heti.
PoistaSiksi sanonkin, että sille ihmiselle, jonka piirteitä Annaani eniten lainasin, kävi paljon onnellisemmin.
PoistaYövieras on vieras myös itselleen?
VastaaPoistaKyllä, tämä novelli on kuulas, Anonyymi.
Tuli nyt mieleen, että novelli oli jotenkin elokuvallinen tai ainakin minä näin tapahtumat koko mielessäni. Näin jopa miltä se Anna näytti. Siitä tuli ehkä se kuulas tunnelma, hieman kuin Kailaan runossa.
VastaaPoistaMiten minusta tuntuu, että kertoja-yövieras on tämän tarinan päähenkilö eikä suinkaan Anna. Palaan asiaan vielä huomenissa Annan myötä, vaikka tulee jo uudet novellit.
VastaaPoistaAnnan elämä piirtyy tarinasta melko arvattavastikin eteen. Ehkä meillä monilla on ollut tällainen kahdenlaisen tai useammanlaisen mielen tyyppi omassa ystäväpiirissämme. Harva kuitenkaan lienee viettänyt kiinteää läheistä aikaa hyvin vaikeaksi koetun henkilön kanssa, ellei ole muuta elämää tukenaan tai suojanaan.
PoistaMietinkin tässä kertoja-yövieraan omaa elämää, josta piirtyy hienovaraisia viitteitä Annan avulla mutta josta jää ammottavia aukkoja lukijan pohdittavaksi. Niiden hienovaraisten viitteiden avulla saa kuvan, tyypistä, joka tietää, kuinka surupuku siliää itsestään hotellin kylppärin huuruissa ja joka ottaa etukäteen selvää aamiaisvieraan ruokailusta ja joka on mitä ilmeisimmin järjestänyt edessä olevan tilaisuuden. Ei ole ihme, että kahden mielen ailahtelevainen ihminen on tukeutunut häneen ja hakenut turvaa kertojan ja seinän välisestä ahtaasta raosta - mutta palellut siinäkin.
Mitä kertoja on tehnyt nämä vuodet? Onko hänellä perhettä, vai onko hänestä aina vaan parasta nukkua yön pimeydessä yksin? Millaisia ovat kertojan muut ihmissuhteet? Onko hän kaikille äiti Teresa?
Tarina ei anna tästä osviittaa, joten kaikki on mahdollista. Kyllä tästä tarinasta lisääkin lukisi. Eli kakkososaa kaivataan. Selviäisi sitten ehkä kutkuttava kertojankin osuus. Tärkeää on myös ajatus sitä, että kertoja asettaa itsensä vieraan asemaan, hotellin yövieraana. Elämänsä vieras, elämälle vieras?
Ilman muuta kertoja on tämän novellin päähahmo! Se oli minulle niin itsestään selvää, ettei tullut edes mieleen mainita siitä.
PoistaArvoituksellinen hahmo. Palaan asiaan kunhan ehdin lukea novellin uudelleen ajan kanssa. En ole vielä lukenut muitakaan (paitsi Mikiksen jo silloin vahingossa).
Muistaakseni ennustin silloin, että AEn novelli kuvaa jotenkin vinksahtaneita ihmissuhteita. Ei ainakaan täyshuti.
PS Mieleen tulee kertoja-yövieraan kohdalla sana ”kontrollifriikki”. Hän haluaa varmistaa asiat etukäteen, jotta pystyy hallitsemaan kaaosta. Ehkä häntä kiehtoo toisenlainen ihminen, Annan tyyppinen huithapeli, jolta puuttuvat pidäkkeet? Hän näkee Annassa sen toisen ääripään.
PoistaNiin, kertojalla tuntuu tosiaan olevan tuollaista etukäteisvalmistautumisen taipumusta. Minä muuten yritin kirjoittaa kertojasta mahdollisimman sukupuolettoman enkä oikeastaan kirjoittaessanikaan tiennyt, onko hän mies vai nainen. Enemmän keskityin miettimään hänen ikäänsä. Noora taitaa olla teistä ainoa, joka selväsanaisesti on tulkinnut kertojani naiseksi. Se varmaan liittyy tuon surupuvun siliämiseen. Eräitä vuosia sitten minä neuvoin lastani pistämään ylioppilasjuhlapaidan kylpyhuoneeseen siliämään, koska hänellä ei ollut silitysrautaa. Hän pisti - mutta paita oli pudonnut märälle lattialle. Niin ei novellin kertojalle kyllä kävisi. Hänellä olisi varmaan varapaita valmiina.
PoistaMitä... minä ainakin pidin kertojan naiseutta niin itsestään selvänä, ettei tullut mieleen edes mainita siitä!?
PoistaEikö sitä todella kerrota? Ainakin hän ajattelee ja käyttäytyy kuin nainen.
Mutta onko hän? Siksikö kukaan ei havahtunut ihmettelemään, kun pidin itsestään selvänä, että Annalla ja kertojalla oli lesbosuhde, josta Annan äiti ei tykännyt.
Täytyypä todellakin lukea uudelleen. Heti kun luen nuo muut alta pois.
Kummallista, että mieleeni ei tullut lesbosuhde, vaan ihmissuhde. Minusta tarinassa ei ollut mitään seksuaalista, missään kohden. Onneksi! Seksin tunkeminen joka paikkaan on booring. Se ei ole kiinnostavaa tällaisessa tarinassa. Sopii heppoisempiin juttuihin.
PoistaEihän tarinassa tarvitse olla seksiä, vaikka kyse olisi ihmissuhteesta, jossa on seksiä. Jos kertoja olisi mies, niin eikö alastoman nuoren naisen tunkeutuminen hänen ja seinän väliin ole aika seksuaalista?
PoistaMitä sanoo alan asiantuntija Mikis?
Alan asiantuntijoista en tiedä, mutta minusta olisi aika outoa muistaa seksijuttuja, kun on menossa hautajaisiin. Ajattelin, että minälle tulisi mieleen lähinnä erilaisia eron hetkiä.
PoistaVaikkei muistelisikaan seksijuttuja, niin auki jää heidän ystävyytensä laatu. Miten heistä tuli niin läheisiä?
PoistaVähän kiusaannuttavaa kertoa, mitä itse ajattelin. No, kyllä heillä minusta oli rakkaussuhde. Se päättyi jo vuosia ennen hautajaisia. Siksikin lihallisuutta on muistoissa vähän.
Poista"Minä sanoin, että hän voisi nukkua sohvalla, mutta ei hän siihen jäänyt vaan kömpi minun sänkyyni, minun ja seinän väliin, hytisi siinä hetken, ennen kuin nukahti. Aamulla hän kysyi nimeäni "
PoistaTämä on kauniisti kirjoitettu kohtaus! Tämä on niin tavattoman kauniisti kirjoitettu kohtaus, että jos siinä ei olisi mukana erotiikkaa, ei sitä noin voisi kuvata. - Mitä paheksuttavaa rakastelussa on?
Kiitos Mikis, se oli asiantuntijan selkeä kommentti.
PoistaVielä tuokin, että hän kysyi nimeä vasta aamulla, viittaa siihen että aiemmin oli tärkeämpää tekemistä. Ei välttämättä rakastelua, vaan todellakin erotiikkaa.
PS. Sitä paitsi AE tunnusti. Ja sekin, ettei sitä muistella, viittaa lesbosuhteeseen. Tämä voi toki olla maskuliininen harhaluulo.
Aioin muuten ensin tehdä Annastakin tekstissä sukupuoleltaan määrittelemättömän olennon. Luovuin kuitenkin ajatuksesta, koska se olisi johtanut tarpeettomaan tekstuaaliseen kikkailuun enkä pidä kikkailusta. Yksi sukupuoleton oli riittävästi.
PoistaTuo hautajaistilaisuuteen valmistelu, joka päättää novellin, on aivan ehdoton. Aiheuttaa hiljaista hyrinää lukijassa. Elämähän on arkea, myös häissä ja hautajaisissa, pitää miettiä mitä kledjuja pistää päälleen, ja mitä syö. Ja pitää ajatella - kaiken muun lisäksi - milloin juna lähtee takaisin Jyväskylään, ettei myöhästy.
VastaaPoistaKyllä on vitun hyvä tarina.
Olisiko kyse siitä, että ennen nuoruus päättyi parikymppisenä ja alkoi aikuisuus?
VastaaPoistaKuinka lähellä ihmistä ovatkaan elämä ja kuolema. Tämä tarina on surussaan kaunis.
VastaaPoistaIhminen on kuitenkin yleensä vahva ja kaikesta pääsee yli. On päästävä.
Suru koteloituu.
Ripranie, koska en tiennyt, mitä sinun nimesi tarkoittaa, kirjoitin sen kerran Googlen kääntäjään. Yllätyin.
VastaaPoistaSurun koteloituminen on hyvä kielikuva. Luulen, että tuolle novellin kertojallekin on käynyt vähän niin.
Voi jukra AE, nyt siis minäkin eka kertaa laitoin kääntäjään
VastaaPoistatuon nimeni. Minulla se kääntyi elpyminen. No, miksei niinkin.
Tuon nimeni minä olen koostanut kolmesta nimestä. Siinä sen historia.
Hah! No, tästä lähtien, kun joku ihmettelee nimimerkkiäsi, Ripranie, katsot häntä pitkään ja sanot ylhäisellä äänellä: "Mitä, etkö sinä osaa haitinkreolia?"
VastaaPoistaElpyminen on loistava merkitys mille tahansa bloginimelle.
Se se kieli kuitenkin oli, haitinkreoli.
VastaaPoistaMeille kääntäjä siis taisi antaa tai antoi saman merkityksen.
On tuota nimeäni ihmetelty ja annettu sille kaikenlaisia muotoja.
Kun itseni mielestä se ei ole kummoinenkaan, eikä vaikea.
Sinun ansiostasi, AE, tuli nyt tuokin selvitettyä. Kiitos siitä.
Joskus näyttää siltä, ettei aikuisuus ala viidenkympin jälkeenkään.Mitä se aikuisuus sitten kaikkinensa onkaan.
VastaaPoistaAikuisuus on jotain, mitä muissa aina on mutta itsessä ei. Kun olin lapsi, isäni sanoi minulle, että sinä taidat olla tämän perheen aikuinen. Minusta se oli kamalaa.
VastaaPoistaEnnen jatkikoulun/keskikoulun jälkeen mentiin töihin ja muutettiin pois kotoa.
VastaaPoistaMinulle sinä olit - koska kerran sanoinkin sen - "rapiseva ripie".
VastaaPoistaMinulla silloin kun vielä ei ollut Suomi - Muu Maailma - Suomi sanakirjaa. Nyt on. Siitä luen: ripranie - elpyminen. Hmnhy. Ja tarkistan sanan vielä englanniksi... "recoveri". Jassoo.
rapiseva ripie, rip-ra-nie, sulta jää ännä käyttämättä, englanniksi: recovery = elpyminen, romaniaksi: recoveri = kannet
PoistaÄlä ihminen hyvä, Mikis, ota tätä saivarteluksi. Teki vaan mieli tarkistaa.
Mieleni tekisi sanoa - jos et käsitä väärin, rakas tanssityttö - että "anna arpisten Ännien olla..."
Poistahttps://www.youtube.com/watch?v=SzKNZMuyXq4
"... on särkynyt sieluni kannel, siitä kieli on katkennut"...
Kun isäni kuoli - säädyllisessä iässä sydänkohtaukseen - niin myöhemmin kun menin järjestelemään asioita hänen asunnossaan, niin seinällä ripustetusta viulusta olivat kaikki neljä kieltä menneet poikki. En nähnyt siinä sen kummempaa symboliikkaa, aurinko vain oli paistanut suoraan sille seinälle, olohuoneen sälekahtimet kun olivat ylhäällä, ja lämpölaajeneminen ja niin edelleen ja niin edelleen... Hyvin kaunisääninen viulu se on edelleenkin, kun siihen hankki uudet kielet.
PoistaMinä tosin en osaa soittaa viulua.
Suloisen haikeaa musiikkia.
PoistaMinäpäs muuten lapsena ennen revin arpeutuneita haavojani.
Tuli silti ihan nätit arvet, jotka ovat jo häipyneet.
No, ne oli ihan pieniä haavoja.
Jotkut lapset pureksivat kynsiään, minä en ole ikinä niin tehnyt.
Ko. lauluunhan nuo kynsijutut eivät mitenkään vaikuta tai kuulu.
Kaikki pittää unhoittaa. On se vaan niin merkillistä kaikki.
Sielun kanteleesta kieli katkennut, heikko ja hellä sävel on vaiennut.
Turha unelmoida moista, on sävel iäks vaiennut.
Tää on tohon ed. Tää tohon jälk. Ihminen kuolee, kielet katkeaa, se on elämää. Merkeistä en osaa sanoa.
" ... Kaikki pittää unhoittaa. On se vaan niin merkillistä kaikki. ..."
PoistaElä Ripranie murehdi. Se on yhtä turhaa kuin olla murehtimatta. Kun veljeni teki itsemurhan, äidille se oli kova paikka, yritin selittää. Minä ymmärsin asian hyvin. Pekalla oli kaikki hyvin. Oikein hyvin. Tämän kirjeen hän jätti Bedfordilaiseen hotelliin, Lontoossa:
My last will is:
Please, don’t make any inqviries
into who I am. Don’t let anybody
know where I am and how I am
now. Please, don’t make news,
because it would be a terrible
shock for my parents and friends
to hearof me now. They really
believe that I am in a far
country and am happy.
Here I am. And I AM HAPPY.
I was happy in my life and
now I am even happier.
Please, keep quiet about
all this affair. Nobody must
suffer from hearing of me.
Please!
Niin: "Näkemiin, ystäväni, näkemiin." Tai ainakin että turha tuskitella mokomaa.
PoistaSeisoin kauan sitten kaupassa, mahtoiko Säästäreitä olla niinä vuosina, kuulostaa ainakin tähän tarkoitukseen sopivalta, seisoin siis Säästärissä kahvihyllyn vieressä. Siinä seisoessani ajattelin, että niillä, jotka täältä päättävät lähteä tai vaihtoehtoisesti jäädä, ei välttämättä ole kyse kovin dramaattisesta valinnasta vaan pikemmin siitä, valitseeko nyt koriinsa Juhlamokkaa vai Costa Ricaa.
Kysyin sitten kotiin päästyäni tästä kahviasiasta, että niinkö se on, ja minulle vastattiin, että niin se juuri on. Sen jälkeen oli jotenkin helpompaa.
Vuosia sitten Hesarissa oli featurejuttu itsemurhaviesteistä. Yksi syöpyi mieleeni. Keittiön pöydälle oli jätetty lappu: "Olen liiterissä. Taskussa on 200 Mk hautajaisiin."
PoistaSaatoin lukea saman jutun. Se kertoi ehkä näyttelystä, jossa noita viestejä oli. Minä muistan sieltä viestin, jossa äiti oli kirjoittanut, mitä ruokaa pakastimessa on ja millaisessa rasiassa. Kenties samaa ihmistyyppiä kuin liiteri-ihminenkin.
PoistaOnko Abbas Kiarostamin "Kirsikan maku" tuttu elokuva? Se oli joskus yksi suosikeistani. Mies ajelee karussa maisemassa ja yrittää löytää jonkun, joka hautaisi hänen ruumiinsa sen jälkeen, kun hän on tappanut itsensä. Kukaan ei suostu, vaikka saisi aika paljon rahaa ja vaikka hautakuoppakin olisi kaivettu valmiiksi. Kunnes sitten löytyy yksi, joka suostuu - ja vähä vähältä karut maisemat alkavat muuttua vehreämmiksi.
Nii-in. Kyllä.
VastaaPoistaSergei Jesenin'iä tämäkin, suomentajaa en muista:
VastaaPoista"Ystäväni, ystäväni, / nyt tekee oikein tosi kipeää. / Itse en tiedä mistä lienee tuska peräisin. / Välistä kuin viheltäisi paljaan / ja aution pellon yli tuulispää, / välistä kuin syyskuiseen lehtoon / vihmoo alkoholi aivoihin."
Minä pysähdyn tähän. Olen sieltä täältä lukenut kirjoittamianne kirjoituksia, novelleja, ja niiden vaikutuksista. Olen aivan ällistynyt. Miten upeita kielen käyttäjiä ja osaavia lauseiden muotoilijoita te olette, KAIKKI! Mihin tahansa olen silmäni suunnannut, kenen tahansa kirjoitukseen olen pysähtynyt lukemaan, aina on yllätys ollut suuri. Kirjoituskieli hämmentää laadullaan ja kyvyllään.
VastaaPoistaHarmi, että minulla nyt yhtäkkiä on kaikenmaailman asioita selvitettävänä ja tehtäviä tehtävänä, en pysty muuta kuin hätäilemään ja jatkamaan itsekseni ajatuksissa sinne ja tänne kirjoitustenne aiheita ja kirjoitustapoja,. Jokainen teistä, jotka olette tänne novellinne laittaneet, olette mestareita. Olen tosiaan
ihmeissäni. Kyllähän te osaatte kommenttejakin kirjoittaa, mutta että pystytte kirjoittamaan kokonaisia juttuja mitä parhaimmalla tavalla, se oli minulle suorastaan ihme. Olen iloinen puolestanne. Nämä jutut kai säilyvät täällä, joten aina jos on aikaa, voin tulla varmistamaan kokemuksiani.
Kirjoitti Liisu Onnittelen.
Sanot että pysähdyt tähän, Liisu. Alapuolella on kuitenkin vielä Mikiksen tarina, kai huomasit sen?
PoistaOlen samaa mieltä tarinoiden kokonaisarviosta: kaikki ovat hyviä, ex-pilkunviilaajaana voisin sanoa että kiitettäviä. Omaani en tietenkään pysty arvioimaan. Minut yllätti kyllä tarinoiden eräänlainen valmius ja hioutuneisuus, vaikka osasin kyllä odottaa hyvää, jopa erinomaista antia.