Muuan kommentoija toivoi tänne kommentoijien omia nuoruusrunoja, nuorena tai miksei jo lapsenakin kirjoitettuja runoja.
Itse olen hävittänyt jopa kokonaisen runokokoelman, jonka opiskeluvuosinani lähetin Karistolle. Sain kokoelmastani Erno Paasilinnan ystävällisen positiivishenkisen arvion, jossa kehotettiin jatkamaan runoilua, mutta runoja ei "vielä" kuulemma julkaistaisi. Minähän heitin kokoelman roskiin, joten siitä ei ole säilynyt edes muistissa runoja. Vain yhden säkeen muistan:
Neidonmarjat valkeat norsunluiset,
maa lumen tulla.
Näin aloitin ja tuo toistui toisenkin kerran runossa. Tunnelma oli sinisenhämärä. Kuvasin runossa itseäni luontokuvina, enkä nähnyt hirveästi valoa enkä iloa, vaikka mikään ei ollutkaan hullusti. Sielu luutunut, norsunluinen. Lunta ja kylmää vain tiedossa. Nuoruuden ja itsenäistymisen tuskaa. Tuosta säkeestä syntyi koko runon tunnelma.
Sain mikikseltä Iineksen keskusteluissa kaksi erillistä runoa, jotka panen luvan kera tähän näytille. Kirjoittakaa tekin nyt omia nuoruusrunojanne toisten luettavaksi tänne. Kuka tahansa uusi ja tuntematonkin lukija voi kirjoittaa runonsa suoraan kommentteihin ja saa rakentavaa palautetta runostaan. Jos mahdollista, ilmoittakaa runonkirjoitusikänne.
Tässä alla on mikiksen runot. Älkää pelästykö sitä, että runot olisivat liian hyviä. Ne ovat, mutta ainakin minun omani ovat huomattavasti tavallisempaa pöytälootatasoa, ja panen niitä kyllä näytille, jahka löydän.
I
"Erehdykset, käpälänjäljet,
ihmisten hahmot kaikki,
kaikki on heitteillä, tehty ylipyyhittäväksi.
Putoava oksa
haroo taivaalta teräväkyntistä lintua.
Avoin kantani näihin huoneisiin;
eron monasteri, illalle
johon mailleen painuvat iloiset äänet.
Concerto grosso."
Mikis joskus 17 - 27-vuotiaana
II
Nyt on myöhäistä jo! Taistelun melu on laannut.
Vain tuulen laulun kuulen tälle karulle arolle.
Eikä säikähdä sydämeni putoavaa lehteä,
ei kaipaa ystävää, ei toivo vierasta,
ei etsi hellyyttä muistojen valottomasta kohdusta.
En kuule mitä tuuli tahtoo: miksi vastaisin?
On saartaneet minut yön oudot oliot tummat lepakot,
kaikujen kulkijat, hämärän hiippasilmät varjot.
Ei lyö sydämeni, kuohuu meri, vaikene hetkeksi!
Vain mudan ja pohjavetten kangastukset nostaa aallot,
jotka korskuen kuin loppuun juoksutetut oriit
vaahtosuin repivät mieleni mannerta.
m.m 20.04.1976
Tästä ite tykkäsin mutta en ole koskaAN KELLEKKÄÄN NÄYTTÄNYT .
VastaaPoista... ja äkkiä nuoruuteni harmaat paperiperhoset lepattavat:
esimerkiksi mikä on vittu espanjaksi (goncha) tai ei ole koneessa kirjainta joka on njjnjnjj
tai ajatella kaupunkia (la ciudad) se ei ole vaikeaa se on määri-telty mutta mikä kaupunki tahansa tai yksi (un ciudad) on
olla määrittelemättömässä kaupungissa kännissä
tuntemattomassa puistossa käsi pahasti edessä toinen takana takki hukkunut on jollakulla päällä tällähetkellä ehkä
oi äiti
hyvin olen neuvojasi hylkinyt
oi oi oi
kun kaupungin rikkilyödyt kellot valittavat
ja ikkunoilla liettualaisia postimerkkejä hammastus 14 vesileima nurin skandia 634 ray charles laulaa
laulanut epähuomiossa pieleen menee
sokea ray eikö hän ole ali new yorkissa
onpahan hyvinkin
likaiseen muuriin nojaten kornetti neekerinhampaiden välissä kuin jyrsijällä ja
hennon auringon laiskat nostalgiset nuottimerkit
harlemin yllä
cocacolamainos kuin mauseloitu kyrpä
voi kärsimyksiäni
kapakoiden ovia jotka kalahtavat kovalla äänellä raudan helisevää rätinää
näillä kaduilla skorpionitkin kuolevat janoon
pääkallokiitäjien avenue
voi suihkuavia auringonnousuja voi nuoruuteni kärsimysten määrää
valse triste
minkä kansakoulunopettajatar loihtii harmoonin uumenista lyhyin kähisevin tahdein mikä ei kuulu tähän
sillä olen toisen kaupungin redillä ja minulla on raakoja omenia joita yritän syödä niin niitä ettei narina kuulu
vaeltelevat hamletit
mobby dickin kokoiset vaikeudet
Ps. Olin 18 –v. Olin tullut meriltä ja asuin yhden omakotitalon ullakkohuoneessa vuokralla. Vorsasa. Minulla oli vähän säästöjä mutta ei kovin paljoa. Palelin, kun tuli talvi, vaikka huoneessani oli pieni kamina, ei se minua lämmittäyt. Vessa oli alakerrassa enkä minä siellä kehdannut käydä niin usein kun olisi ollut tarve, niinpä kuseskelin tyhjiin viinipulloihin. Niitä kertyi komeroon aika monta. Vuokraemännälläni oli mongolipoika, se lauloi päivät pitkät ja minä kuuntelin. Olin aika onnellinen.
Jessus kun tuosta Ps:stäsi tulee mieleen eläviä muistoja, kun olin nuorena töissä Ulvsunda Gummifabrikissa Brommassa ja asuin vanhan villan vintilla Hässelby Strandin varrella.
PoistaKun syksy pimeni, kävin omenavarkaissa naapurikorttelissa. Toisaalta se oli upeaa aikaa ja toisaalta surkeaa.
Minun vuokraetuihini - yläkerran kamiinapuiden hamstraamisen ja alakerran vessankäytön lisäksi - kuului myös se että sain vapaasti ottaa omppuja heidän omenapuistaan. Ja minähän otin!
PoistaVoi! Mamma minussa pistää jo soppakattilan kiehumaan, sämpylät uuniin, ja valmistelen kakkua ja jäätelöä jälkiruuaksi.
PoistaItse hoivasin aikoinaan yksinäisiä poikia, äidin tyyliin. Tuli kyllä muutama hämmentävä tapaus kun teini, tai vähän vanhempikin, otti ystävyyden romanssina.
Vaan siitä sitten toiste.
Mikiksen runo, jonka hän on kirjoittanut 18 vuotiaana,
Poistatuo mieleen yhdysvaltalaiset beat-runoilijat, jotka mullistivat maailmaa poikkeamalla täysin kaikista aikansa runotyyleistä.
Mikis tuo nyt esiin suomalaisen esimerkin tästä aluksi jopa joskus pahennusta herättäneestä runotyylistä, joka on nyt jo täysin hyväksyttyä ja kiinnostavaa. Se avaa ovet selälleen auki, niin että elävä elämä pääsee ryöpsähtämään sisään.
Mikiksen runo on tulvillaan nuoren pojan maailmaa, joka rönsyilee huomioita tehden, asiasta toiseen syöksähdellen, sellaista vauhtia, että lukijan on pakko korjata asentoaan ettei lennähtäisi seinään runon mukana.
Tämä runo on hauska. Minua nauratti koko ajan kun tätä luin. Vieläkin naurattaa. Pidän tästä vauhdista ja pidän tästä runosta.
"oi äiti
hyvin olen neuvojasi hylkinyt
oi oi oi"
New York on muuten hieno kaupunki, mutta Forssa ehkä kotoisampi. Mulla oli yksi luokkakaveri, poika, joka oli syntynyt Forssassa. Se istui pulpetissa ja virnisteli. Sitten se otti repustaan ritsan, kääntyi, ja ampui peräseinällä olevaa taulua, kova kopsahdus. Luokan ovi oli auennut ja siinä seisoi luokanvalvoja. Ne katsoivat toisiaan, ope ja kaveri. Sitä seurasi kova huuto!
Niin. 'Huuto' on yksi suomennetuista beat-kirjoista, jonka olen nuorena saanut lahjaksi ja jota pidän aarteena. Sen kirjoittaja on Allen Ginsberg, joka tietääkseni on beat-runouden isä. Kannattaa lukea.(Mainos)
PoistaKiitos (käden)lämpimästä analyysistasi runooni, Liisuliinini! Kuten jo aiemmin allemmalla mainitsin, Ginsbergiahan minä tuossa imitoin. Mutta omin sanoin sentäs! Näitä beatnikkeja minä rakastin... tai kadehdin, se on sama asia. Halusin kans nuorena HUUTAA, mutta hiljaa, olla hiljainen huuto KORVESSA. (Anteeksi, nyt meni nokkelaksi että en enää itsekään ymmärrä mitä tarkoitan? Tällaista minulle aina sattuu silloin tällöin.)
PoistaSuomalaisten - Kailaan ja Sarkian - jälkeen minulle suurin runoilija oli Lorca. Kaikki ovat sattumalta homoseksuaaleja, ja minäkin 15 -v vanhana ajattelin, että olenkohan minäkin hintti? - No, en minä missään vaiheessa sitä minään kriisinä kokenut, ihmettelin vaan. Mutta sitten kun poikuus multa meni, Santoksessa, ja kivaa oli myöhemmin myös Las Palmasissa (jossa laivamme bunkrattiin ja ehti käydä maissa tyttökadulla)... ja kotimaassakin kun merimies sai jalkansa tukevasti maaperälle ja tapasi Katjan... kyllä siitä homoajatukset päästäni pois hioutuivat, lensivät vaakkuen kuin muuttolinnut muualle.
Tyttöjen kanssa on kivaa! Tosikivaa.
(onpas!)
Mikiksen runoissa on hienot ja rohkeat metaforat, joista tunnistan hyvin tuolloisen ajan hengen. Niistä voi poimia nimiä ja symboleja ja mennä taas sisään menneeseen maailmaan. Runot hengittävät aikaansa, ja niin kuuluu ollakin. - "Voi kärsimyksiäni!" Tämä teatraalisuus voi nyt hymyilyttää, mutta pannaan se nuoruuden uhon piikkiin, se kuuluu sinne.
VastaaPoistaKirjoitan tuohon alle tikulle siirtämäni runon, jonka synnystä en muista mitään, en koska se on syntynyt missä tilanteessa, kun se on täynnä tuskaa ja kärsimystä, kuten mikiksenkin runo. Omaa huomiotani kiinnittää se, etten ole käyttänyt ollenkaan metaforia, en minkäänlaisia kuvailmaisuja, vaan silkkaa proosamaista ahdistussuoltoa. Kas tässä alla No mercury. Armoa, rakkaat lukijat.
Ei metaforia... mikäs se suru, joka ei ole tuulessa liehuvan maton raita sitten on?
PoistaMinusta tämäkin runo on hyvä, tuo "mitä sitten" tuo siihen rytmiä. Runo ei ole tunnelmointia, vaan suoraa puhetta lukijalle.
No juu, huomasin itsekin, että pari oli, myös tuo rautakehikko-juttu.
PoistaMutta ei ollut semmoisia suihkuavia auringonnousuja tai janoon kuolevia skorpioneja kuin yllä mikiksellä.
NO MERCURY
VastaaPoistamitä sitten jos suru ei olekaan kaunis
ja poistyöstettävä vana, musta nauha,
raita matossa, joka liehuu tuulessa
mitä sitten jos ei voikaan itkeä
mitä sitten jos ei voi nousta seisomaan
ja kävellä pois
mitä sitten jos on vain oltava surun sisässä
ei voi avata ovea jota ei ole
on vain rautakehikko rinnan päällä
ja mitä vielä sitten kun alkaa pakahtua
ei ole voimia vastaanottaa edes kriisiapua
Tämä tuntuu ensin ahdistavalta runolta, kysymyksiäkin on niin paljon, mutta muutaman lukukerran jälkeen näkee että runoilijalla on myös vastaukset kysymyksiin, ne on vain kirjoitettu rivien väliin. Kirjoittaja tuntuu niin vahvalta persoonalta että voimattomasta "kriisiavun vastaanottajasta" siirtäisin hänet mielummin "kriisiavun antajaksi". - Mutta nuorenahan sitä tosiaan pelkää ja käsittää väärin, etenkin itsensä. - nimim. "kokemusta on"
PoistaMinusta runo 'No Mercury' on urhoollinen ja uljas.
PoistaSe työntyy tulevaisuuteen kohti pahimpia vaikeuksia joita ihminen voi kohdata. Mutta se ei herpaannu hetkeksikään. Liput tuulessa hulmuten se marssii eteenpäin tiedonkeihäät ojossa valmiina puhkomaan vaikeuksia itsensä ja kaikkien toistenkin ihmisten hyväksi. Taustalla soi korvissani lyömäsoitinten rummutus, joka vahvistaa ajatusta: tuota joukkoa ei kukaan voi lannistaa. Se tietää ja osaa. Ja vaikka vastaan tulisi ihmiskunnan nollapiste, kaikki häviää ympäriltä, se ei välitä. Elämä jatkuu. Se voi kyllä muuttaa muotoa. Mutta kaikella on tarkoituksensa.
Tuosta runosta jäi hyvä mieli. Se puhuu kaikkien, minunkin, puolesta. Niin voi ajatella.
Sattuipa niin, että kirjoitin Mikiksen runoista palautetta, mutta teksti häippäsi yks kaks.
VastaaPoistaPalaan asiaan.
Mahdoitko kirjoittaa mobiililla, Leonoora? Blogger tekee noin useinkin minullekin tabletilla kirjoittaessani. Bloggerissa on jokin valitettava mobiiliheikkous, jota ei ole saatu korjatuksi.
VastaaPoistaRuno hänelle
VastaaPoistaTahtoisin kohdata sinut yöllä
yön pimeydessä
jota salamat valaisevat
tai kuun valossa
onhan kuu johtotähtesi.
Siellä sinut näkisin
sulkisin syliini
ja yhdessä vaeltelisimme rannalla
ja nauraisimme.
Taivaalla vilkkuisi yksinäinen Mars
minun tähteni.
Kaukana kaukana
kuten kuu Marsista.
Mutta yö olisi meitä varten
ja seuraava aamu.
Aurinko hymyilisi.
Ostaisimme torilta mansikoita
ja istuisimme nurmikolla.
Katsoisin sinua silmiin
sinä hymyilisit myös.
Tapsa, 17 v
Romanttinen juttu. Joka vie mukanaan. Ja kun koko ajan on "skulle vara...", tai mitä se on suomeksi... ehtolauseita! se pitää jännitettä yllä. Olisipa, tulisipa, tapahtuisi... niin sitä nuorena aina ajatteli! Ei enää. (huokaus)
PoistaMahtuu nuoruuteen näitä ihania unelmia onnestakin. Kaikki ei ole tuskaa. Valoisa runo!
PoistaKonditionaaleja, joo! Emmä sillain suomea osaa että kieliopin tuntisin. Ohjelmointi (tietokone-) kielissä on ehtolauseita. Ne alkaa aina if... Yritin opiskella ohjelmointia mutta en oppinut.
PoistaKorjasin kommenttini kun sanoin vahingossa että mahtolauseita. Ei mahto- vaan siis ehtolauseita kuten kirjoitit, mikis. Konditionaaleja kuitenkin ja ne ovat tässä ihanan unelmoivia.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaMinun yksi nettirakkauteni opetti koodaamaan.
PoistaTabletilla en osaa, mutta tietsikalla tulin aika hyväksi. Vaikka itse sanon.
Joulun maissa meidän kolmen koplan Cassadyn kanssa mietittiin lahjoja. - No Cass ja minä oltiin jo lähetetty pienet lahjat toisillemme, minä lähetin pojallensa muumi- suklaakalenterin myös.
Mutta John ei antanut tietojaan. Olette niin ihania, en minä mitään tarvitse.
No meitti eikun harjoittelemaan opittua.
Koodasin kuusitarinan. Muumi. Ja kun John tykkäsi naiskaudeudesta, jälleen kerran uusi Niiskuneiti.
Cass ei ehtinyt paneutua, se hänen juttu oli yhtä sotkua. Eli korjasin sen, luvalla.
Lopulta etsin kermavaahtokuorritetun, kirsikoiden koristellun Salma Haykekin "Merry Christmas"- jutun aluksi.
Olin kyllä salaa niin ihastunut! Vaan John, ihan minun kannustuksuksesta, otti ja nai nuoruudenrakastettunsa.
Kannustin sitäkin, vaikka sydän vuosi verta...
Oi, noita rakkauksia!
Char, jos haluat, voit kirjoittaa näitä mukavia vapaita muisteluksia tuonne Kabinetti-osastoon, sivupalkissa olevasta linkistä. Sinne voi kirjoittaa vaikka mitä vapaata juttua.
PoistaPidetään tämä Einesbaarin puoli nyt lähinnä näihin omiin runoihin ja niistä tuleviin palautteisiin keskittyvänä, niin säilyy semmoinen kokonaisuus tästä nuoruuden runot -ideasta.
Tuo minun ensirakkausrunoni perustuu siis todelliseen elämään, mutta tein siitä näköjään tuollaisen kuvitelman - se on kirjoitettu tammikuisena yönä Kainuun korvessa, mutta muka hiekkarannalla vaan vaeltelemme.
PoistaSuhteemme oli edennyt jo niin pitkälle, että olimme kulkeneet jo yhdessä koulunlenkin ympäri (1,5 km) – emme toki vielä käsi kädessä. Eikä hän ollutkaan kuka tahansa, vaan poliisin tytär!
Olisin voinut siis panna pakkasen narskumaan kenkien alla, kuun loistamaan kuten nyt ja öiset hanget hohtamaan. Se tuntui vaan silloin liian proosalliselta, kun se oli totta.
Meistä ei tullut paria, kun maailma erotti, mutta vuosikymmeniä myöhemmin Vanhan Kellarissa yhdessä totesimme, että olisi meistä ihan hyvin voinut tullakin.
Tositilanteistakin minunkin varhaiset ihastusrunoni syntyivät. Minulla oli kangaskantinen hyvin paksu päiväkirja, johon vuodatin tarinani, tapahtumani, runoni ja mietelmäni, aforismit niin kuin silloin mieluusti sanottiin. Jonain hetkenä sitten päätin tuhota koko kirjan, sillä minua pelotti ajatus siitä, että joku lukisi sitä. Revin sivu sivulta koko nivaskan.
PoistaNyt olisi hauska lukea noita juttuja ja tunnelmarunoja ja sielun vuodatuksia.
Niinhän se menee: nuorena pelkää että joku vielä lukee näitä, ja nyt vanhana pelkää, etteivät ne ketään kiinnosta.
PoistaValoisa runo, Iines sanoo. Minullekin se oli ensimmäinen vaikutelma tästä runosta, jossa tulevaisuus levittäytyy silmien eteen vielä kevyenä harsona, vasta toiveena, jota on mukava ajatella.
PoistaNäin se usein alkaa, outo ihmeellinen olotila, josta rakkaudeksi voidaan sanoa. Ensin sen kokee vain värinänä, tunteena josta se alkaa kehittyä ja otollisen ilmapiirin vallitessa purskahtaa täyteen voimaan.
(Marcel Proust on kirjasarjansa toiseasa osassa, Swannin rakkaus" kuvannut tämän tapahtumaketjun kokonaisuudessaan harvinaisen tarkasti.)
" ... ja nyt vanhana pelkää, etteivät ne ketään kiinnosta. ..."
Poistavähän sama kuin turhanaikaisissa yksitystilaisuuksissa ammattilaulajaa on vaikea saada esittämään mitään mutta helppo saada lopettamaan, kun taas amatöörilaulaja on helppo saada aloittamaan mutta vaikea lopettamaan. – Ikinä en ole ollut kuuntelemassa runonlausuntaa. Joskus runoja lukiessani hiljaa olen ääneen niitä mumissut kun olen etsinyt niiden rytmiä. Mutta sama on proosan kanssa. (Ja Roosan. Ja Ellinoran ja Anikkin kanssa auch.)
Itse asiasta kuultuna olen runojen suhteen fundamentalisti, olen sitä mieltä että runot ovat niin intiimejä juttuja että niiden ääneen lausuminen pitää olla sakon uhalla kiellettyä. Ja runojen julkaisemisesta saisi vähintää 2 - 4 kuukautta vankeutta. Kirjoitella niitä yksityisihminen (ei siis järjestöissä toimiva toimihenkilö!) toki saisi, mutta vain ilman kynää, ja valmiit runot pitää sen jälkeen ilmatiiviisti säilöä omaan sydämeensä/aivoihinsa.
Poista'kell onni on, se onnen kätkeköön'
Ihania runoja!
VastaaPoistaMinä kirjoitin aikoinani sellaisia pehmopupu-juttuja. Kirjaimellisesti.
Luin kyllä runoja.
VastaaPoistaSinervin Tummmat virrat on ikuisesti mielessäni. Olinhan toivottamasti rakastunut parikymppinen.
En osaa linkata (tätä yritin) tai kopioida, näin tabletilla, mutta joko osaatte, opelette, tai annatte olla.
Ajatuksena tämä nuoruustango on hieno!
Lupasin alata asiaan edellä.
VastaaPoistaNyt lyhyesti:
Mikis: "Nuoren" miehen harvinaisen "kypsää" otetta runojen kirjoittamissa. Kokemuksia ja näkemyksiä mistä kirjoittaa löytyy:
"Sydämeni putoava lehti, muistojen valoton kohtu, kaikujen kulkijat, hämärän hiippasilmät varjot". Edelliset lauseet vaikuttavat tuoreilta omaperäisiltä ja merkitystasoja löytyy muitakin kuin yksi.
Kyllä näitä lukee, aivan kuten muidenkin runoilijoiden runoja. :)
Iines:
Ei armoa-runossa suru on vieraannutettu sanoilla, kysymyksillä ja kärsimystä katsotaan - ehkä hieman- ylimielisesti sivusta.
Kärsimys nousee kuitenkin rivien välistä vahvasti esiin, vaikka tunteita ikään kuin mitätöidään ja halveksitaan.
Tapsa:
Suloinen ja suora nuoren ihastuksen innoittama runo. Ei mitään arvoituksellista sanakrääsää tai vaikeasti tulkittavia symboolisia tasoja vaan nuorukaisen "puhtaita ja aitoja" tuntemuksia. Tapsa, näytitkö runon "hänelle"?
Runoilijoita olette, Iines, Mikis ja Tapsa, jokainen persoonallisella omalla tyylillänne! Bravo!
Ensin oletin, että kun olen olen tuhonnut ja polttanut paljon tekstejäni, myös kaikki nuoruuteni tekstit on haihtuneet ilmaan. Mutta sitten välähti, että onhan minulla parikymppisenä eräästä runokilpailusta julkaistu muutama runo pienessä vihkosessa. Se on vaan nyt torpan kirjahyllyssä. Ko. runot ovat tosi naivistisia kuvitelmia kuten nuoruuteen kuuluu.
Laulutekstejä on joitakin jossakin tallessa, mutta niitä en ilkeäisi julkisesti laittaa esille. "Olen kasvanut jo niiden yli", kuten oikeat kirjailijat saattvat sanoa vanhoista teoksistaan.
No, niin kauan kuin runokirjani ovat mökin kirjahyllyssä, ei tekstiä tänne vielä ilmesty, mutta aikanaan, aikanaan...
Voi miten hauskaa olisi saada nähdä näitä runojasi, Leonoora. Noh, tämä ketju elää tässä omaa elämäänsä, joten tähän voi lisäillä myöhemminkin tuotoksia. Toivottavasti ketju lihoo runoilla!
PoistaLeonoora, kiitos mietitystä analyysistasi, se antaa minulle mietittävää, uusia näkökulmia itseeni. Olet tarkkanäköinen.
Että näytinkö runoni "hänelle"! En taatusti näyttänyt... (vaikka nyt iski outo aavistus, ettenkö sittenkin olisi lähettänyt sitä hänelle kirjeessä ollessani pitkitetyissä kesätöissä Skoonen takamailla.)
PoistaVaikka kirjoitinkin myös "taiteellisempia" runoja – eli sellaisia, joissa ei ollut päätä eikä häntää, vaan oletin (= toivoin) lukijan poimivan itse sieltä merkityksiä – niin ymmärsin aika äkkiä, ettei runous ole minun kutsumukseni.
Nythän nykyrunous on mennyt vielä enemmän haahuiluksi satunnaisten merkitysten hyllunmyllyssä kuin ennen, vaikka oli se sitä jo silloinkin.
Niinpä suuntauduin totaalisen toiselle alalle. Mutta kuten usein käy, niin kierryin sittenkin takaisin kirjoittamisen ja mielikuvien pariin.
Runotekeleeni ovat syntyneet siitä että olen lukenut runoja, SUURIA RUNOILIJOITA, ja sitten innostunut matkimaan heitä. Tuo joka loppuu "mobby dickin kokoisiin vaikeuksiin" (po. moby dick!) on saanut - jos asian kauniisti sanoo - hieman vaikutteita Allen Ginsbergilta. Jnpp. Sanat toki sentään omiani ovat.
PoistaSanotaan että kirjoittajat voi jakaa heihin joita kieli vie mukanaan, ja kirjoittajiin jotka haluavat itse viedä kieltä mukanaan. Edelliset kuuntelevat, toiset käskevät. – Itse arvostan enemmän heitä jotka käskyttävät kieltä, mutta ikävä kyllä kuulun noihin edellisiin, haahuilijoihin...
Mutta hauskaa kielileikkiä runojen väsääminen on ollut!
Noissa meidän nuoruusrunoissamme näkyy jo selvästi meidän eromme, Mikis, sillä sinä haahuilet hyvin luontevasti ja todellakin "käsket" kieltä, sinua ei ole tylsä lukea. Minä taas kirjoitan syntyjäni loogisesti, ja minun mahdollinen haahuiluni on poseerausta.
PoistaTarkoitin sitä että "käskijät" ovat analyyttisempia, heillä on jotain sanottavaakin. Minä olen vain "haahuilija": pistän sanoja peräkkäin ja katson mitä niistä tulee.
PoistaMitallinen runous on minulle mystiikkaa, nää jambit trokeet heksametrit ja mitä kaikkea. Osaan kyllä nauttia niistä, joskus pää pomppii kuin tennispallo kun niitä lukee.
Hyvät loppusoinnu on hyviä, huonot huonoja. Tässä vironkielen harrastelijoille tiukkaakin tiukempi lausepari:
paar kriitikut, kolm portretisti,
ûks pianist, kes tagus Liszti
(pari kriitikkoa, kolme muotokuvamaalaria,
yksi pianisti joka takoi Lisztiä)
kirj. Betti Alver (1906-1989), säihkyvä-älyinen virotar. Mutta suomennapas tämä alkuperäiseen riimimuotoon! heh, heh, eh...
Käskystä:
PoistaKolme maalaria, pari kriitikkoa,
pianistikin, Litztiä alkoi takoa.
(minuutteja viisi aatokseni liisi, ei ihan tyydytä vielä, mutta olkoon siellä)
Tää on hyvä! Ite en tollalailla olis osannut keksiä niitä. Idea oli panna ne eri järjestykseen... vitun hieno idea!
PoistaTai ainoa mahdollinen, siis. (huokaus) Ikinä en itse mistään kielestä ole mitään kääntänyt, ehkä siksi, kun en osaa kieliä. Mutta sekä sana- että kielioppikirjojen avaulla olen kääntänyt Saarikoskea eestiksi. Ja kirjeitäkin kirjoitin Lilianille niin että tuli mustasukkaiseksi ja sanoi, suomennettuna jotenkin näin että: "Sa et osaa eesti kieltä ja kirjutat mulle eestiks. Sulla täytyy olla siellä joku tyttö joka sanoo mita sa kirjutat." Kunpa olisikin ollut mutta kun ei ollut! Mutta Saarikosken runosta mun vironnoksestani muistan säkeet
Poistamei kodume on seal mis kullalgi, kus millalgi ärgamme südame häält... tai sinnepäin. (En viitti etsiä dokumentteja, on ne jossain. Tuonkin kielen olen jo unohtanut niin kuin en muka ikinä sitä en olisi osannut. Joka on totta.) - Mut mä teinipoika sain taskurahaa kun oikoluvin Lounais Hämeen Luonnonsuojelu Yhdistyksen painotuotteita. Lukijaystävällisten artikkelien lisäksi ne pitivät sisällään hyvin tieteellisiä tekstejä, erittäin tieteellisiä, ja kaikkien hyönteisten/elikoitten latinankielisten nimien suhteen piti olla tarkka, p-le, kirjain kirjaimelta piti sanakirjasta tarkastaa kaikki. Joo, se vei aikaa. Jos laski tuntipalkan sille työlle mitä teki, ehkä siitä nykyrahassa sai ehkä 0,75;- € per tunti.
Toisaalta, tuskinpa tämän päivän runoilijat sen paremmille tuntipalkoille pääsevät? En tiedä kun en tunne asiaa.
PoistaEn etsinyt mutta löysin tämän. Tässä on vuosilukukin 1971. Yhnmh. Ilmeisesti päiväkirjaote. Mieli tekisi "korjailla" vaikka mitä, mutta en tee niin. Se olisi halpamaista.
Poista"Happaman punkun maku kitalaella, unkarilainen rapsodia, etiketissä härän kolho kallo, sillä tyhjä tollotus sillä pullo on tyhjä, kuin epämieluisa muisto, "Kaatakaa, Helsingin porvarit, sokeria punaviiniin...". Valvoin yön aamuhämäriin, Risolid 10 mg ei auta, ehkä niin tahdoin. Maistelin viiniä ja luin runoja. Kohmelo olo nyt, tuskallista kaikki, yö oli valtava vulva: Jevtusenko, Hikmet, Jesenin, Neruda, Cardenal... oli muitakin kuten Thomas Warburtonin "Eläköön revisionismit" (Parnasso 6/71): siihen ihastuin kerran junamatkalla Helsingistä Tampereelle, nyt teksti tuntui katkeralta. Saahan sitä puhua halpamaisuuksia ja kuka sen kieltää, tehkää itse, tuo runo maistui suolalle. Olen itse runkkari joka ei opportunismia kavahda, mitäs siitä, mutta epärehellisyyden ihannointi, vaikka vain peilin edessä, on vastenmielistä. Se siitä. Ei saisi antaa valtaa vitutukselle, silloin eksyy, mistä minun piti puhua? tuskin politiikasta? En ole aktivisti. Runoista! Ne saavat olla mitä tahansa kunhan ovat... kunhan eivät ole muistosanoja. Ne ovat lerppukyrpäisiä. Goethe on No: 1. "Mun itkeä suokaa! Saartamana yön / aroll' äärettömällä. / Kamelit lepää kuin ajajatkin. / Armeenialainen valvoo ja laskee, / minä vierellä myös penikulmia lasken, / taa joitten Suleika jäi jo, muistossa kertaan / tien pidentävät murheiset mutkat..." Mitä halpahintaista tässä on? Sorrun nyt I’m sorry kusipäiseen vertailuun, mutta Haavikkokin on alkanut vituttaa: sen oraakkelimainen onanisointi. Paskat. Yleispätevämpää 'historiallista relatiivilausetta' kirjoittaa Cardenal, ja Jesenin, niin vähän kuin sitä on suomennettu, on vakavammin otettava. Jevtusenko on vanha tuttu. Tietysti hänestä myös saisi enemmän irti alkukielellä, ja vielä enemmän jos olisi siperialainen, ja ehkä eniten jos olisi Jevgeni? Petshora, joen aamusumun itku! Neruda... "Selitän eräitä asioita"... Lue niitä. Käännän Saarikoskea sillä aikaa: "Meie kodume on seal, kus kunagi / teine oodata, sela on meie kodume / kus kunagi ärkame sudame häält!")
Kun tahdon lievittää ahdistusta
ei jää jäljelle kuin Jesenin
ja Mozartin adagio in H-moll
(yhteiset ystävämme?)
Tyhjä lasi, sammunut tupakka, tuhkaa matolla.
Epäselvät muistikuvat,
olen humalassa, oi Naomi
(Naomi Lucia Maria Christiansen, Lugar y Bolivar).
Päivän puoluetehtävät on tehty, on vuosi 1901,
maailma ei ole enää luodinkestävä.
Ps. Sanaakaan en alkuperäisestä ole muuttanut. Taisin olla "vihainen nuorimies" silloin? Vuosilukua 1901 en ymmärrä? Naomi Lucia Maria Christiansen oli tyttö Santoksessa, Lugar y Bolivar - se on osoite, heh he, jolle poikuuteni menetin. (huokaus)
"Poista" lukee tuossa yllä mutta luen sen niin että poistu! Lavertelen liikaa.
PoistaLisäys vielä, kun en näemmä poistunut - peruin huomiset treffit - niin lisään että punaviini "etiketissä härän kolho kallo" on Egri Bikaveria. Unkarilaista, hinta/laatu suhde paikallaa, ja %teja enemmän kuin missään muussa punkussa, éljenek, magyarok! - Ps. Tokaji -viinistä en tykkää, kalliitahan ne on, pirun kalliita tuliaisviinejä, mutta niitä juodessa suuhun tulee liikaa sokeria, ja sitten kun pitäisi alkaa hymyillä... kun semmosta äitelää tärpättiä on juonut, ei mikään enää hymyillytä. Hampaat vaan kiiltelee.
PoistaPäris hea, Mikis! Viroa lukeneena osaan tietysti korjata heti alkuun näin: Meie kodu on seal, kus kunagi teine ootab, seal on meie kodu...
PoistaVirossa kun ei ole possessiivisuffikseja.
Pena runoili siis näin:
"Meidän kotimme on siellä, missä milloinkin toinen odottaa, siellä on meidän kotimme. Missä milloinkin heräämme sydämen ääniin."
(Tuo loppukin menee ehkä näin: ...ärkame südame helide peale.)
Mutta täysin ymmärrettävä käännös, eivät viron opettajani kirjoita suomea yhtään tuon paremmin!)
Erittäin tervetullut korjaus! Siis enhän minä ikinä ole väittänyt, paitsi ehkä joskus itselleni, että osaisin eesti keeltä. Mutta toimeen sen kanssa olen tullut kun Virossa oon vieraillut, myös Räpinassa jossa soomea eivät osanneet yhtään. (Tosin siitä en ole varma puhuttiinko me aina samasta asiasta? Mutta hälläkös sillä väliä!) - Tallinnassa muistan kun Lilian tyttökaverinsa kanssa jutteli venäjäksi, itse silloin vain lepäilin ja siemailin bulgaarialaista valkoviiniä, niin kuulin kun jompi kumpi niistä papatuksensa keskellä sanoi "miko, mikho"... niin minä siihen että "какие?"... joka on venäjää ja tarkoittaa "mitä?" Lilian säikähti ja kysyi multa, siis puhtaalla suomenkielellä, että "ethän sinä venäjää osaa..?" Sanoin siihen että en, en osaa. Ja se on totta. Vähän epäluuloisesti minua Ly silti katsoi, mutta jatkoi sitten venäjäksi pälpätystään tyttöfrendinsä kanssa. - Bulgaarialaiset valkoviinit on muuten aika hyviä, kyä niitä miälellää jua.
PoistaMietin ja mietin ja mietin - kohta menen nukkumaan - että mitä tarkoittaa vuosiluku 1901? En pysty muistaa. ”1900” (Novecento) on Bernardo Bertolucci elokuva, pidin siitä paljon, elokuva alkaa siitä kun pikkupoika kailottaa ”Verdi on kuollut, Verdi on kuollut!”… Mutta Verdi kuoli tammikuussa 1901?
PoistaJos näin on, että vuodella 1901 minulle on tällainen - sanoisinko Kemppismäinen funktio, niin hyvä on. Mutta vähän epäilen silti?
Mutta kun en keksi muuta.
Hyvää yötä, papulaiset. Nähkää kauniita unia hernevuoteillanne.
Nälkäinen kissa
VastaaPoistaIstun rauniolla, kivensirut hiertävät.
Mustat puut taustalla huokailevat
myötätunnosta.
Odotan sadetta.
Pysähtynyt elämä aukoo suutaan.
Kuuletko?
Se naukuu kuin nälkäinen kissa.
Huomasin nuorena, että kun kirjoittaa kaikki kohtalon kolhunsa, mielen kuohunsa ja surkeat sattumuksensa esim. päiväkirjaan, se jostakin kumman syystä helpottaa. Siinä näki, että tuossa se kaikki maankaatava surkeus on, mutta minä olen tässä ja hengissä.
PoistaTämä tunne tuli mieleeni runostasi, Liisukka. Olisi tullut ilman sitä sulkulausettasikin Iinekselän puolella = "(toi runo on totista totta)".
Runon kielikuvat ovat vahvoja ja selkeitä. Elämä on iskenyt avokämmenellä, mutta silti runossa on myötätuntoa ja aavistus helpotuksesta - virvoittavan sateen odotusta.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
PoistaIhailen kielikuviasi, Liisu. Sinulla on novellin kirjoittamisen taito, mutta näyttää olevan myös runon. Kokonainen pakahduttava itsensämäärittely yksiselitteisinä kuvina. Niin paljon niin vähin sanoin. Semmoinen on hyvä runo.
PoistaPoistin, kun huomasin kommentissa pahan kirjoitusvirheen sanassa hilleri. Se piti olla Hilleri, sillä kysymyksessä oli kainuulainen sanonta, jossa tarkoitettiin ihmistä eikä eläintä.
VastaaPoistaMutkikkaat ovat vastauksen tiet.
Mitä runoon 'Nälkäinen kissa' tulee, on tuo Tapsan kommentti siitä hämmentävän tarkkanäköisesti kirjoitettu. Olen samaa mieltä. Itse olen pitänyt päiväkirjaa elämästäni, sen iloista ja kolhuista.
PoistaNyt jälkeenpäin luettuna on jännä huomata, miten kokemukset asioista ovat heittäneet volttia. Pahinkaan kolhu ei enää vaivaa mieltä. Päinvastoin. Tuntuu hyvältä, kun sitä muistelee. Ajatella, tuostakin asiasta olen selvinnyt! Myös joku iloinen asia voi olla kellahtanut ja nyt tuntuu jopa armonlahjalta kun tietää, että se ilo on jo sammunut ajat sitten, onneksi. Jos se olisi jatkunut, olisin nyt liemessä.
Liisun runossa "minä" istuu elämässä surullisten tapahtumieen raunioila ja odottaa virkistävää sadetta vaiko puhdistavia kyyneleitä?
PoistaAhdistavat, pysäyttävät kokemukset salpaavat hengityksen. "Hapen" puute saa haukkomaan ilmaa kuin kala kuivalla maalla.
Kissaan assosioituu itsenäisyys, mutta millä äänellä tai miten kissa naukuu jää arvoitukseksi.
Monitulkintainen runo ja siksi hyvä!
Hieno tulkinta, Leonoora!
PoistaLöysin tämän dokumentin kun pengoin arkistoani. Tässä nuori runoilijanalku harjoittelee kun hän yrittää tehdä runoa... Muistan (muistan!), vaikka tästä on todella paljon aikaa, että nuo kolme viivaa (---) tarkoittaa sitä että KEKSI MIKKO MYÖHEMMIN TÄHÄN JOTAIN FIKSUA... !
VastaaPoista"Tule, tyttö, matkallasi jo / olet, keräät käpyjä / vaikkeivät talvet tämän pahempia ole. / Mistä tulet tyttö / unohdit sen matkallasi. / Minne menet, tyttö, / --- / Kuljin kun minulla on jalat... / --- / Tule, tule jo, päivät on pääksytysten, / ilta mailleen pantu, ja / kiville me syötämme jyviä / jotta ne lentäisivät muualle. //
Olin rakastunut silloin, se on varma, se näkee tuosta. Hilkka hiihtäjäänkö? luultavammin kumminkin itseeni. Sitä on vaikea muistaa kumpaanko.
Minusta tuossa pitäisi olla tytön nimi, jos se olisi oikein umpirakastuneen runo. Nyt tulee mieleen pieni heleä kansanlaulu, jossa toivotaan tyttöä elämään, impeä keinuun. Poikkeavaa kansanlaulun lyyrisyydestä on vain runon lopun mystinen kuva kivistä ja niille syötettävistä jyvistä..
PoistaHieno analyysi sinulta, kiitos Iines. Kansanlaulumaista swengiä tuossa takaa-ajetaan. Ja runoilija ei totta tosiaan ole rakastanut kehenkään muuhun kuin itseensä.
PoistaOi, että olet oikeassa!
Olen opetettu että kivet ovat epäorgaanisia olioita, eivät siis samalla tavalla elollisia kuin eläimet, orgaaniset oliot. Toiveunta tuo tietysti on että jos kiville syöttäisi jyviä, ne alkaisivat elää. Pidän Norjasta, se on sielunmaisemaani, kiveä ja kiveä ja kiveä.
PoistaTuo ” kiville me syötämme jyviä / jotta ne lentäisivät” on hieno kuva, ja kuvaa kenen tahansa kivettynyttä tai pysähtyneeksi koettua elämää. Tuommoinen kokemus lienee jopa aika yleinen, harva on tyytyväinen elämänmenoonsa. Muilla tuntuu menevän vauhdikkaasti, siis hyvin - tämä on tulkinta.
PoistaTämä pyrkimys jatkuvaan liikkeeseen kuvastuu hyvin mennä-verbissä. ”Tällä mennään”, sanotaan, kun jotain valitaan. Vaikkei siis mentäisi mihinkään. Tuossa runonsäkeessäkin pitäisi mennä, lentää muualle.
Joskus mietin, tulisiko elämään enemmän vauhtia, jos pysähtyisi ja jäisi paikalleen.
VastaaPoistaSortunut tuuliviiri pajan harjalla,
nokiset lepänversot kivijalan juurella.
Musta lintu lentää kesäyön hämärän taa.
Tien ojanpenkalla pölyiset nokkospehkot.
Jossakin joki liikkumatta kuin jähmettynyt lyijy.
Miten vihamielistä viljaa nämä vainiot kasvavat!
Oi, sinä lapsuuteni sydämetön sudenkuoppa,
miten makea ketunnälkä on turvottanut vatsasi!
Tuskaa täynnä tämä runo on. Mutta tuskaa täynnä oli silloin koko poika..
Minulla oli valtavan hyvä lapsuus. Ja rakastettavat vanhemmat. Ei mitään puutteita, edes henkisesti. Kaksi meistä veljeksistä on tehnyt itsemurhan, se on - täytyy olla? - joku geenivirhe. Koska olosuhteista ei se ole kyse.
(miettii) Nuorena olin hirveen surullinen, ja ujo, ja kätkin näitä asioita. Mitä ne muille kuuluu! Mutta eihän ne niin mihinkään häipyneet kun niitä kätki. Vanhemmiten olen tajunnut että olen tämmöte mikä olen, eikä se kenenkää syy ole, ja miksi keneltäkään minun sitä pitäisi anteeksi pyytää. Voihan vittu.
Ps. Palaan kohta iloisempiin asioihin. Elämä on hyvin, hyvin iloinen juttu!
Hyvä runo, tilannekuva, mielen maisema. Kuin tulipalon jäljiltä. Mustuneita juttuja, nokea, tomua, jähmettynyt joki.
PoistaEi nuoren elämäntuskaan kai syytä tarvitse olla. Hyvänkin lapsuuden keskeltä putkahtelee miettiviä ihmisiä, sensitiivisyyttä. Osan tunnoistamme saamme vanhemmiltamme, geeneistä.
Tämäkin runo voimistuu koko ajan loppua kohden kuin nouseva myrsky kuviin, huutoihin, parahduksiin.
Mikis, kertomasi mukaan sinulla ei ole ollut kovinkaan kevyt elämä taaksepäin katsottuna. Vanhempasi ovat melko varmaan olleet lähes epätoivoisia perheen jäsenten kohdalla, sillä itsemurha on epäonnesta voimakkain huuto mitä voi olla. Vanhempien hätä vielä monistuu muissa lapsissa. Mutta eteenpäin on vain mentävä, oli tilanne mikä tahansa.
PoistaÄlä huoli, Liisu rakas.
PoistaPuut karsivat yltänsä / turhan / kohta he kävelevät / muina miehinä meitä kohti.
VastaaPoistaRakastan sinua kun puhua pälpätät - tai kun olet vaiti yhtaikaa niin monesta asiasta. Kun jaksat huolehtia sellaisestakin jolle ei löydä sanoja. Tuntisinko sinut? En. Tunnen sinut niinkuin von Wright puhuu etsijästä joka etsii itseään, sillä mitä lähemmäksi hän pääsee etsimäänsä, sitä syvempää on pimeys hänen ympärillään, koska hän itse kantaa valonlähdettä mukanaan. Rakastan sinua, / sinun hartioitasi joissa pakkanen natisee, / sinun sukkiasi joissa on hiekkaa / ja sinun reisiesi miettiviä etanoita. / Rakastan sinun suusi kielen-karheille / niityille eksyneitä lammpaita / sanoja joita syljet ikäänkuin niistäisit nenääsi, / sinun suusi mia Mare! // - - - // Sinun sormesi solmivat lankoja ennenkuin / vene yön selällä karahtaa rantakiviin. / Sinä kävelet pois ja läikytät / vettä kuin valtava manner
En tuosta osaa sanoa ketä tuossa matkin. Muistan sen että Aino minun rakkausobjektini oli. Ja kovasti, kovasti yritän tuossa olla vakavastiotettava! - En osaa sanoa koska tää on tehty, vähän yli 2-kymppisenä oletettavasti. Silloin olin pulleimmilani.
Mutta mitä vittua "reisien miettivät etanat..?" Anna mun kaikki kestää!
Ajattelin ensin, kun kysyit, että reisien miettivät etanat ovat tietysti sinun pulleita ahnaita sormiasi vaeltelemassa neitsyen reisillä... mutta kun katson itse runoa, niin ei se tulkinta oikein sovikaan.
PoistaMutta aivan helvetin hieno kielikuva! (Todennäköisesti en saa sitä ikinä pois mielestäni, kuolinvuoteeni ääressäkin ihmettelevät että mitä hittoa se paappa sopertaa...)
No johan olen (vaikka en olekaan) otettu, Tapsa. Alkaa hävettää.
PoistaSiis mua hävettää kun mua kehutaan. Voi itku.
PoistaReisien miettivät etanat ovat tietenkin ujon pojan arat sormet. Mutta onhan tämäkin miettimisen arvoinen rimpsu: ”Rakastan sinun suusi kielen-karheille / niityille eksyneitä lammpaita / sanoja joita syljet ikäänkuin niistäisit nenääsi, / sinun suusi mia Mare!”
PoistaOlisiko siinä kyseessä ihastus kohteeseen, joka puhuu vähän tai sopimattomassa paikassa ja tilanteessa - eksyneet lampaat - mutta persoonallisesti?
Tosiaan, kun mietin tätä, kyse tuossa on siitä että haluaisi toisen sanovan jotain, jonka haluaa kuulla, ja toisaalta taas että tuo toinen jättäisi sanomatta sen, jota ei halua kuulla. Inhimillistä, käsittääkseni, mutta myös ambivalenttia.
PoistaKun kauheesti mietin, oikein kauheesti mietin, niin luulen päässeeni siihen mistä nuo "etanat reisillä" mieleeni on tullut. (Itsekeksimäni se on, se on totta.) Mutta... James Joycen kirjassa "Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta" tämä kirjan alter ego näkee nuoremman siskonsa poskella "etanan varjon"... tai oliko se jotenkin niin että "siskon poskella oli jälki kuin etanan olisi siitä kulkenut"... En muista, en tiedä. Mutta siitä tuo etana-metafoora mun mieleeni jäi. Pysyvästi.
PoistaJa siis jos siskon poskella on hellyttävä "etanan jälki", miksei sit myös rakkaani reisillä miettiviä etanoita ei olisi...? Tms.
PoistaNiin, ja Ainoahan (nimeä ei ole toiseksi muutettu) minä silloin ajattelin kun tuota runoa väsäsin. Olin täysin pihkassa häneen. Hän oli Antti Eskolan priimusoppilas, noin 4 kertaa älykkäämpi kuin minä (ja myöhemmin hänestä sitten tulikin sosiologian professori Ouluun, Ainosta). Tottakai minä pelkäsin että hän sanoo - ennemmin tai myöhemmin - minulle että "olet bluffia koko ukko, ”intellectuellement tu ne me suffit pas", tms., koska hän osasi kaikkia kieliä. (huokaus) Tunnen alemmuudentunnetta kaikkia akateemisesti koulittuja ihmisiä kohtaan. (turhaan, tiedän, mutta kumminkin) Ainon ja minun "palavan rakkauden" muuttuminen hehkuvaksi hiillokseksi ja myöhemmin kekäleiksi... ei siihen mitään dramatiikkaa liittynyt. - Ps. Minulla on kirjahyllyssäni häneltä lainaamani (ja siis minulle unohtunut) Albert Camus'n "Sivullinen". Yhä.
PoistaPitkä selitys metafooralle "suusi kielen-karheille / niityille eksyneistä lampaista ... !
Ps. En ole ikinä, en koskaan, miettinyt kirjoitelmiani. Olen antanut vaan tulla ja mennä. Tää on ihan jännää kun nyt miettii että ”mitähän mä tollakin silloin tarkoitin?” … Olisi varmasti ollut parempi että sitä olisi miettinyt silloin nuorempana jo, ehkä jotain olisi saanut aikaiseksi. - Mutta kun ei muka ehtinyt!?
Tapsalla ja Iineksellä on niin hyviä näkökulmia Mikin runoista, että en rupea runoja sorkkkimaan, luen vain mielenkiinnolla.
VastaaPoista
VastaaPoistaTalojen silmät ovat kiinni
kukaan muu ei valvo kuuta
se juoksee pilveltä pilvelle
silmäni eivät väsy
näkemään
sen naamion taakse
kauas.
.................
Pilvien lumirannat
yökosmoksen ulapalla
kartalla sydämen mittasuhteet
tähtien välimatkat
silmissäsi.
......................
Vielä on monta matkaa
aamujen kalpeille seuduille
merenkulkulkijan hämärään
pysähtyneitä otoksia
tai häikäiseviä sarastuksia
vielä on monta kuvaa
täysikuun illoista
kehittämättä.
...............
aamujen kalpeita, valottuneita seutuja
Näköjään yksi lause on juossut karkuun omalta paikaltaan. Haluaa extempore muuttaa runoa.
PoistaNo niin haluaisin minäkin. Eivät enää vakuuta, kun en edes muista miksi ne on kirjoitettu.
Iines, voiko karkurilauseen saada kiinni, eli poistaa ylimääräisenä.
Aina kun kävelen maaseudulla ja näen noita 50 -luvun rintamamiestaloja, joiden pitkällä seinällä on kaksi ikkunaa, ja katson niitä, ajattelen että nuot talot katsovatkin minua. Yhtä sähköistävä tunnelma siitä tulee kuin tästä runostasi. Kosmoksen kanssa olen myös ollut tekemisissä ja haukkonut henkeäni. Ja kaikki kuvat, joita ei ota, jää ottamatta.
PoistaIhana runo Leonoora!
Minäkin pidän runostasi, Leonoora, ja oikeastaan hieman yllätyin sen herkkyydestä ja kauneudesta. Olet suorasanaisen kirjoittajana räväkämpi ja väliin kuin ilotulitusraketti!
PoistaVarsinkin alku on hyvä. Talojen silmät ovat kiinni ja kukaan muu ei valvo kuuta. Hyvin kuvattu tunnetila, kun melko varmaan tietää, että moni muukin valvoo kuuta. Tarkoitan, että yksinäisyyden kokemus korostuu tuossa. Jokainen yksinään maan sydämellä, niin kuin kuuluisa runoilija sanoo.
Meillä ihmisillä on kova hinku värittää kertomuksiamme adjektiiveiia. Se ei ole hyvä asia, tai se siis on huono asia. Monet runot - en puhu teistä, teidän runoistanne - huononevat sitä mukaan mitä enemmän käyttää kuvailevia sanoja, adjektiiveja. Tai adjektiiviadribuutteja - josko semmoisia edes on? Olemassa. Kun kirjoittaa "valkeasta lumesta", sen valkean voi jättää siitä pois. Mutta jos se lumisi olisi punaista, tai vihreää, silloin se kyllä kannattaa mainita.
VastaaPoistaMutta minkäväristä on Lumo?
Lumo on kermanvärinen ruskein somistein. Siis tyttären Lumo-niminen kissa, raggdoll.
PoistaHelsingin Kalasatamassa on kaksi tornitaloa, nimeltään Majakka ja Loiste. Nyt on nousemassa kolmas - nimeltään Lumo.
PoistaJeeees!
PoistaKiitos palautteesta.🌹 Palataan!
VastaaPoistaMielen ilo
VastaaPoistaMistä mieli ilon saa,
huumorista
sen kukkasista, monenkirjavista.
Runo,
tunteita tulvillaan
ilon tuoja, mielen voima.
Kukka,
rakkaudenpunainen
vangitsee villisti.
Hymy, nauraa takaisin
katse, kuin magneetti
kosketus, lämmin aalto.
Hassulla päällä
Nyt olen hassulla päällä
kuin kissa liukkaalla jäällä.
Tassut pehmeinä,
en ota kynsiä esille
vaikka menisin minne vesille.
Irrottelen, hulluttelen,
askelin kevein tanssahtelen.
Olenhan hassulla päällä.
Tien kulkija
Auringon nauru lämmittää,
sateen itku puhdistaa ja ravitsee.
Pilvien varjoissa
tuulen humina kulkee
salaperäisen kuun loistaessa,
ihmisen tiellä.
Mielen ilo, Kukka, Hassulla päällä, Tien kulkija
PoistaJos nämä Ripranien runot olisivat postikortteja,
ostaisin paperikaupan niistä tyhjäksi
ja lähetettäisin kaikille tuntemilleni ihmisille.
(ja tuntemattomillekin)
On ne niin puhuttelevia ja kauniita.
Tattis, Mikis. Noin ollen sinä olisit ihanne asiakas.
PoistaIloisia, valoisia hyvän mielen runoja, Ripranie. Noin pitää elämään suhtautua! Itkua ja naurua ja hassuttelua, kynnet sisällä. (Äsken meinasin kyllä ottaa kynnet esiin, kun erehdyin vastaamaan Fortumin myyjän puheluun. Panen nämä jatkossa aina Älävastaa-osastoon.)
VastaaPoistaTäydennän omasta halustani sen, että nuoruusrunojani nämä tuotokseni eivät ole. Olisipa niitä tallella, vaan ei ole, kai. Nämä sepustukseni synnytin kymmenisen vuotta sitten, hetkestä.
PoistaKiitos, Iines.
Sanon vielä sen, että runokokoelma täällä nuoruusrunoissa on jo sangen kattava ja rikas. Kaikki olen lukenut ja hyviksi todennut, kukin sarjassaan.
PoistaOlen sangen huono analysoimaan sen tarkemmin. Saatan joskus olla liian arka, joskus taas liian sanovainen.
Ripranie on pohjimmiltaan romantikko ja humoristi niin kuin minäkin. Kiitos runoistasi! Iloa, elämää ja rakkautta ja luonnon ihmeet aina positiivisesti mukana kaikessa.
VastaaPoistaKiitos, Leonoora, sanoistasi. Juuri tuollainen minä olen. Olen tuntenut ja siis tunnen edelleen vahvaa sielunsiskoutta sinuun, sinun sanomiisi ja kirjoituksiisi. Sallinet minun ihmetellä, että miksi poistat blogistasi kirjoituksiasi. Jään kaipaamaan niitä.
PoistaRipranie, olen ajatellu niin, ette kukaan lue vanhoja postauksiani. Sen vuoksi välillä tyhjennän sivuja pois. Toisaalta on tullut mieleeni sekin, etten haluaisi jättää kirjoituksiani jälkeeni blogistaniin, kun aika mennä on, enkä ole kirjoittelemassa enää.
PoistaSatoja tekstejä on työläämpää poistaa kuin kymmeniä. Pahoittelen "käytäntöäni".
Jukra, Leonoora, sinä tietysti teet niin kuin itse haluat.
Poista(sanoja vuodelta 1974)
VastaaPoista1.
Keskellä avaria päiviä
alastomia öitä
viljat kypsyvät
helmiä.
Tulet kasteisesta metsästä
juoksen karkeaa paitaasi vasten
koirat ajosta väsyneinä
odottavat palkkaansa
- tule
olen sytyttänyt tulen
paljaat jalkani kastuvat varvukossa.
Tunturit riisuvat usvaa
iltarusko värjää hiuksesi
nauruni kiipeää
sinua ylös
kädet käsissä
me olemme maa
josta tuulet nousevat.
2.
Lattialla
pöydältä pudonnutta jauhoa
leivät paisuvat
poskia polttaa
piippusi sammuneena
makaat laverilla
hiilet hehkuvat vielä
äkkiä sinä ja minä
ennen kuin uuniin voi kantaa leivät.
3.
Hiljaisuus elää
karitsat kasvavat
sinä valmistat
säilytysastioita aittaan.
4.
Syksyn kypsää katkua ympärillä
kahlaamme karpalosuota
pyhiinvaellus.
5.
Myrsky survoo puita
olet rakentanut
talvisuojat lampaille.
Lepohetken uneliaisuus poissa
nousemme iltaan
puhumaan
ja valmistamaan kynttilöitä
talven kukkia
eikä ikävä kesään pelota.
.....
Röntgenkuvan värinen taivas
iltauutiset tiedottavat Chilen tapahtumista.
Sytytän ja sammutan savukkeita
sinä varastat ajatukseni
se on tapahtumassa
vallankaappauksesi
minussa.
Valmis hetki puhua.
Jokainen lause aloitettava alusta.
Ei tämä ole rakkautta.
Tämä on enemmän.
Voi ihanuus näitä ilmaisultaan kypsiä tunteita, joita runoissasi viljelet. Sinun runovakkasi on suuri, Leonoora.
PoistaLuin nyt runot toiseen kertaan, upoten niihin. Leonoora, loistavia runoja, ja nämä eivät ole ylisanoja. Kuvaat niin koruttoman kauniisti tuon rakkaussuhteen tai ehkä toivekuvan siitä ja elämästä, jota tahdot, ellet kerran tuota ihan yksyhteen ole elänyt.
PoistaMielisäkeeni ovat nämä:
Tunturit riisuvat usvaa
iltarusko värjää hiuksesi
nauruni kiipeää
sinua ylös
kädet käsissä
me olemme maa
josta tuulet nousevat."
Hienoja kuvia - tunturien huiput leikkaavat kohoavaa usvaa pois. Tuo kuva kohoaa korkeuksiin, lintuperspektiiviin. Iltarusko värjää hiuksesi - näen tämän ja koen tunnelman, kun nauruni kiipeää sinua ylös - ykseys, tässä ymmärretään toinen toista.
Vaikka yhtä lailla koko luomasi iso kuva näiden ihmisten elämästä on koskettava ja kutsuva, ainakin minulle. Kiitos runosta!
Upeita runoja, voimakkaita, intohimoisia, kauniita. Näistä tunnistan Leonooran. Palaan vielä toiste näitä lukemaan.
VastaaPoistaMinäkin palaan vielä näihin runoihin, kunhan luen ne kunnolla.
PoistaMutta sen verran sanon jo nyt, että minä ihmettelen aina suuresti ja iloiten, kun luen muiden runoja! Syynä se, että kun kirjoitan niitä itse, niin kuvittelen ettei runoa voi muuten kirjoittaakaan kuin näin, tälla tavalla kuin juuri kirjoitin...
Sitten huomaankin, että toiset tekevät sen ihan eri tavalla! Ja niistä runoista nousee aina ensilukemalla muita runoilijoita mieleeni kuin itsekseen, oudosti, esim. Ripranien runosta Mustapää ja Mikiksen viimeisimmästä - uskokaa tai älkää - Kailas!?
Kerrottakoon, etten koskaan ole elänyt runossa kuvattua elämää yks yhteen. Tarina on täysin tuulesta temmattu.
VastaaPoistaEhkä platooninen muusa oli hetken jossakin taustalla olemassa.😀
Virtuaalisia halauksia kiitokseksi Iines, Ripranie ja Tapsa! 🌿
VastaaPoistaPanen tämän alle vielä yhden vuodatuksen, josta olen lainannut osaa blogiini vuosia aiemmin. Kyseessä on proosarunoelma, ei siis mikään pelkistetty kuvakielinen juttu. Vaikka kuvakieltähän tuo kokonaisuudessaan toki on, mutta en käytä selkeitä metaforia. Huomaan.
VastaaPoistaMATKA TOISEEN PAIKKAAN
VastaaPoistaJa minä loin sinut tyhjään maailmaan.
en vain tiennyt että sinusta tuli niin suuri
mikään ei ole ilman sinua
lepään vain hetken tässä puun juurella
katselen lintuja ja tasaan hengitystä
tulen sitten
koska minun täytyy katsoa silmiisi
saadakseni voimaa tai menettääkseni sen
pelkään etten löydä sinua enää
että olet mennyt minulta pois
etten löydä sinua enää
että olet mennyt minusta pois
Kun tulen huoneeseen hän lähtee pois
kun puhun hän ei katso minua
kun nauran hän sulkee oven
ollessani yksin tiedän hänen kaipaavan minua
Jonain päivänä jatkan matkaa
tulee vain havaita sopiva hetki
kun olet kutistunut kokoosi
näen hahmosi reunat peilinsirpaleista
jätän sirpaleet lattialle
ja istun toiseen paikkaan
on hyvä hetki jatkaa matkaa
hyvästellä linnut ja puu
joka lepoani viilensi
Ajattelen ensin että tässä ihminen on rakastunut. Sitten ajatteln että hän epäilee sitä. Okey, epäily on syvä voimavara myös se, mutta se ei kauaksi kanna. Resignaatio. (vaikuttavin kohtia tässä runossa) Lopussa tulee mieleen Erich Maria Remarquen "Yö Lissabonissa", jossa särjetään myös peilejä, koska halutaan pois.
VastaaPoistaAjattelen runoasi omalla tavallani. Se on koskettava. "Kun tulen huoneeseen hän lähtee pois/kun puhun hän ei katso minua". Väitän että ymmärrän mistä haluat vaieta. Synkkää läheisyyttä. Ymmärrän myös sen, tai ainakin haluaisin ymmärtää, että matkalle kun lähtee, ei tiedä mihin päätyy.
Toisaalta - tämä on hieman eri asia - ehkä vain kuvittelet kaiken? Mutta vakavasti sinä silti omaan suruusi haluat hukkua, tms.
Poista... suru on väärä sana, samoin ikävä... kaipuusta kai?
Poista