VOIMAA JA VOLYYMIA Osa 2: luvut 5 - 8 /Seitsemän veljestä

Edellisessä osassa päädyttiin pohtimaan sitä, miksi Kivi panee veljekset kokemaan kaksi tulipaloa, pakenemaan kahdesti,  ja sitäkin pohdittiin, onko olemassa jokin universaali tarve ikuisesta kotiinpaluusta. 

Ensin palaa Jukolan sauna ja antaa heille lopullisen sysäyksen paeta rauhatonta maailmaa ja muuttaa korpeen. Sitten kirjailija kääntää peiliä: uusi korpikoti palaa  ja saa heidät  pakenemaan tulosuuntaansa.  Kun pakeneminen  Impivaaraan oli hidasta ja murheellista, paluu vanhaan kotiin on kuin Gallen-Kallelan Bil-Bol-mainoksesta, ratsuna hevonen tai omat jalat, takaa-ajajina kiiluvasilmäiset sudet,  kova pakkanen ja olematon vaatetus: paitaresssuna pakkasessa. Ei ollut veljillä aikaa tunteilla, kuten menomatkalla Impivaaraan: 

- Jää hyvästi koto! Porrastasi, tunkiotasi tahtoisin suudella. - Musertaa sydäntämme jäähyväishetki, sillä kotopensas on jänöllekin rakas.- Ei maassa ole paikkaa niin rakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tantereilla pieninä piimäpartaisina piehtaroitselimme.

Käsitys ikuisesta kotiinpaluun halusta on minusta romantisoitu, joskin ehkä ainakin oikeansuuntainen. Kirjailija puhuu nimittäin Aapon suulla siirtolaisen huonosta osasta. Kirjailija itsekin tunsi koko elämänsä koti-ikävää ja äidinkaipuuta, hän koki kirjeittensä perusteella olevansa hermoheikko, sairas ja yksin maailmassa, pysyvää kotia ei löydy mistään. Oli vain lukuisia vaihtuvia kortteereita, milloin mikin pihamökki,  ja oli alituinen pula vaatteista, ruuasta ja rahasta, jota kaupungeissa ja opinnoissa olisi tarvittu. Äiti oli ollut  paras ihminen ymmärtämään ja tukemaan Aleksista henkisesti, taloudelliseen tukeen ei olut mahdollisuuksia. Vaatimattoman taloudellisen tuen kirjailija sai ystäviensä rikkaiden ystävien avulla.

Jos jokin valinta pitäisi tehdä, miksi on kaksi tulipaloa ja kaksi pakoa - tulee muuten vielä kolmaskin pako, niin minusta kyse on kirjan dynamiikasta, liikkeestä. Kivihän on rytmimestari kielellisesti, samoin draamallisesti. Kohtauksissa on suvantoja, koskia kuohuineen ja sitten kunnon myrskyjä. Ne vuorottelevat, ja aiheet voivat kertautua. 

En tyhjennä nyt lukujen 5 - 8 pajatsoa tähän kirjoitukseen, mutta mainitsen, että tähän osioon mahtuu se kolmaskin pako, nimittäin veljesten tuima pako Hiidenkivelle suojaan Viertolan raivoavia härkiä. Kohtauksessa on hurjaa liikettä,  kuten paossa Impivaarasta petojen takaa-ajamana.  Häriltä ammutaan aivoja ja  mahoja halki, veri roiskuu ja mölinä ja huuto on saa infernaaliset sfäärit - uuden version ohjaajana voisi olla jälleen Jouko Turkka, mikäli jostain saataisiin aitoja uhrattavia härkiä.

"Hämärässä  kaikui härkien kiljuna ja poru, koirien ulvominen, pyssyjen pauke ja pitkäsen jylisevä ääni, ja kuusien latvoissa kohisi myrsky. Kauhistava oli hetki; verikuumaksi tuntui ilma."

Minut yllätti tällä veljesten lukukerralla se, miten mukaansatempaava Kiven näytelmäromaani on. Piti vain kerrata tämä opus, mutta huomasin juuttuneeni tuoliin ja lukevani tapahtumia kuin parastakin uutta kertomusta, puolihämärässä huoneessa, kun päivänlaskukin oli jäädä huomaamatta. 

Tässä jaksossa nauratti erikoisesti Kiven riemukas mollaussanasto, mm. napataatta, knääkkä, musta sonni, juupeli, peijooni. Huvitti myös Kiven vilkas pikkurietas irrottelu Laurin suulla Hiidenkivellä, jossa nainen nähtiin jo hurskaan aitan polun emännän sijasta likkana, penttuna,  lunttuna, toisen miehen vaimoakin halailtiin, ja Mikko meteli ämmiä veteli, muorin nauravia tyttäriäkin vilahteli jossain. Kiveä ei pitäisi ehkä lukea liian nuorena. Eikä pakkolukea koskaan.

Kirjoittaja Iines
Piirros Erkki Tanttu