Yövieras 2

Oli synkkä ja myrskyinen yö kun juoksin maantietä pitkin, joka kulki. Olin lähtenyt Raumalt, ja nyt olin täällä – en tiennyt missä, mutta kumminkis. Henkeni hädässä olin juossut poliiseja ja poliisikoiriaan pakoon päiväkausia, koko eteläisen Suomen halki, mutta viimein konstaapeleiden huohotus ja heidän koiriensa kumea mutta sitäkin ontompi haukunta oli vaimentunut. Ajattelin, että selviän tästä, ja koska ajatukseni teki ellipsin, tästä selviän että, ajatteliN.

Pysähdyin hetkeksi ja vedin röökin. Tai oikeastaan poltin kaksi tupakkaa. (vihreä North State) Pulssini hiljeni.

Ja siinä vetäessäni henkeeni ihania savuhenkosia ja ulos puhaltaessani kauniita savurenkuloita, silmäni verkkokalvoihin liimautui kuva metsikössä sijaitsevasta huvilamaisesta omakotitalosta. Ja minua alkoi, ihan totta, ramaisemaan. Päätin käydä kysymässä, ja minä …

-”Päivää”, minä sanoin herrasmiehelle, joka avasi oven
- ”Iltaa”, sanoi hän. - ”Mikä tuo vieraan näin myöhään tänne”?
- ”Jalat”, minä sanoin. ”Mutta nyt ne ovat käyneet hyvin, hyvin väsyneiksi. Siksi rohkenen kysyä teiltä, hyvä herra, voisinko yöpyä teillä?”
- ”En nyt oikein tiedä”, hän sanoi. ”Me kun olemme täällä kahden vaimoni kanssa. Mitä minä hänelle sanon, jos tänne tulee outo yövieras?
- ”Sano hänelle, että olen sinun vanha armeijakaverisi. Se menee yleensä aina läpi.”

No, hänen vaimonsa petasi sängyn minulle olohuoneen sohvalle, ja… voi hyvänen aika mikä suloinen ilmestys hän olikaan! Hänet nähdessään sydämeni jätti lyöntejä välistä, ja kun se lopulta suostui jälleen lyömään, se löi niitä liikaa. (Tätä sanotaan rytmihäiriöksi. – latojan huom.) Minua vain murehdutti se, hyvin suunnattomasti, että kun hän - tuo ihana neitsyt - katsoi minua, hänen ilmeensä oli hyvin epäluuloinen. Hänen eleistään näki, että hän kuvitteli minun olevan joku roisto. No, myönnän että vähän olenkin, mutta en ollenkaan niin paha ihminen kuin tämän novellin kirjoittaja haluaisi minun olevan, oi ei…! Tämä ryöstömurha Nokialla… se oli puhdas vahinko, kuten hovioikeudessa asianajajanikin sanoi, olin vain liian paljon lukenut Dostojevskia ja samaistunut, enkä oikeasti tiedä mikä minuun meni kun puukotin sen naisen siellä Luumäellä…. Ja sano minulle, ole niin hyvä, että onko se muka raiskaamista kun heteromiehen eteen tulee joku nainen pyörittämään pyllyään? Ei minusta. Että älkää aina heittäkö sitä kiveä. Höh. Niin. Olin hyvin anteeksipyytävän näköinen, kun katseemme hetkeksi leikkasivat toisiaan. Mutta pettymyksekseni hänen silmissään, kun hän häipyi, en vastaavaa vilpittömyyttä nähnyt, vain sullottua kauhua.

Voi ikävyys mikä sieluani vaivasi. Ja yökin kului ikään kuin tahallaan vitkaan. Hän ei saanut unta kun hän ajatteli vain häntä, tuota tytön tylleröä joka hänelle sängyn oli pedannut. Sitä paitsi häntä vaivasi myös pissahätä. Ja yö ulvoi, ulvoi vain ja heilutti omenapuunoksia jotka raapivat ikkunoita, seinät naksuivat, sudet ulvoivat kuonot kuuta kohti ja metsässä huuhkaja huhuili ”tulkaa tänne lapsukaiset, tulkaa tänne”. Aika kului. Ja hän vain valvoi. Aika kului, aika. Ja lopulta hän ymmärsi, ettei tästä mitään tulisi. Talon emännän karismaattinen kauneus ja hillitty sulo, joka hänet ensinäkemältä oli hurmannut, ei heidän elämän realiteetteja pystyssä pitäisi. Oi, ei. Sillä vaikka he löisivätkin hynttyynsä yhteen (ensin murhattuaan hänen nykyisen aviomiehensä), niin jo muutaman kuukauden kuluttua he huomaisivat miten erilaisia ihmisiä he ovat. Ja niin he kasvaisivat toisistaan erilleen kuin puu, joka haaraantuu. Joopa joo, hän huokasi, nousi sohvalta, pisti kengät jalkaansa ja lähti taipaleelleen. Aamu jo valkenikin.

Kirjoittaja Mikis