Mäen alla nainen astui linja-autosta ja laski kantamuksensa
pientareelle. Hän katsoi eteen ja taakse, nosti matkalaukun ja kassin ja
lähti kulkemaan pitkin maantietä, joka oli raivattu ja rakennettu
silloin, kun hän lapsena aloitti koulun. Metsämaisema ei enää vuosiin
ollut tuttu, mutta kuka tiesi, näki tienlaidassa maitolaiturin paikan.
Sen takaa alkoi kinttupolku Periniemeen.
Aluksi se kulki laakeata kalliota. Tässä jalakset kipinöivät kirskuen,
kun isä Pojun kanssa veti kesätkin reellä maitotonkkaa tienvarteen.
Nainen pysähtyi levittämään sääskiöljyä korvien taakse, kaulalle ja
ranteisiin. Asetti ja kiristi huivinsa ja jatkoi matkaa. Polku laskeutui
loivasti korpeen. Suurten kuusten juurten väliin jäi lätäköitä. Punainen
kumisaapas juuttui mustaan liejuun. Nainen tasapainoili yhdellä jalalla,
riisui toisesta sukan, työnsi paljaan jalan mutaan, joka äännähti, kun
saapas vetämällä irtosi. Tuonnempana suopursu pudotteli valkoisia
terälehtiään ja varvikosta nousi laiha männikkö.
Polku jatkui Perilammin metsittyneen niityn viertä aina pihaan asti.
Aitan paikkaa merkkasivat nurkkakivet, ruostunut heteka ja läjä isän
tyhjiä viinapulloja. Kehikko oli myyty kesämökkiläisille lahden toiselle
puolen. Pitäjän pienimmästä kiviläävästä, niin kuin pappa aina sanoi,
oli jäljellä vain harmaiset sammaleiset graniittilohkareet ja
lohkeillutta laastia. Kaivo oli sortunut ja sauna paloi, kun Ruotsiin
menneet veljet viettivät ensimmäistä kesälomaansa täällä. Itse talon
hirret olivat lujat ja kuivat, katto oli pitänyt kaikki vuodet. Nainen
etsi munalukon avaimen salvoksen raosta.
Tuli syttyi piisiin hellan taakke. Hellan pesä ei enää vedä, lieden
renkaatkin olivat katki ja poikki. Nainen pyyhkäisi ämpäristä
hämähäkinseitin ja kävi ojalla. Nosti liedelle kaapista primuksen ja
keitti veden pienessä nokkapannussa. Vanhan haju pirtissä väisti
hiljalleen tulen ja höyryn tuoksut. Nainen kohotti vaaleanvihreän
emalimukin huulilleen, puhalteli siihen ja hörppi punervaa roibosta.
Pihalle kuului mönkijän pärinä.
Lahtelan isoisäntä sammutti menokkinsa moottorin ja katsoi naista. Sillä
asialla hän oli, että nyt tulevana syksynä talo remontoidaan, rantaan
rakennetaan uusi sauna ja kanoottilaituri ja grillikota. Ja tie tulee
Lahtelasta ja sähkö. Tähän tulee Eräopas Tuijan ekologinen
luomuliikunnallinen canoe base camp. Kuntakin rahoittaa startuppia. Että
Ellen ei enää voi ensi kesänä tulla käymään tai voi, jos varaa majan,
niitä tulee rantarinteeseen muutamia, Tuijalta suoraan. Netistä.
Mönkijä pärähti käyntiin ja isäntä kaartoi vesakkoiselle kujalle navetan
raunion taakse oranssi myssy keikkuen. Nainen asteli alas rantaan
Periojan reunapolkua pitkin. Vesi solisi järveen ja se kohta oli kirkas.
Hiekasta kurottui kaareva syinen kokkapuu ja siinä roikkui ruosteinen
rengas. Tämä ei ollut se vene, jolla isä oli soutanut Rantaharjun
kauppaan soittamaan puhelimella kunnankätilöä, vaan uudempi. Nainen
laski mukin kädestään ja riisuutui verkkaan. Lahden vesi oli vielä
lämmintä ja järven selältä matalien aaltojen yli hyppien kantautui
kuikkaemon huuto.
Kammarissa oli kylmä pönttöuuni, piironki ja lavitsa. Piironki oli
mummin myötäjäisiä, mutta lavitsa yksi iäksi jäänyt tilapäisjärjestely.
Nainen levitti punaraitaiselle lumppupatjalle lakanakankaan ja rullasi
makuupussin auki. Ellen oli syntynyt tässä huoneessa ojan rentukoiden
kukkiessa keltaisina.
Ruutuikkunan lasit läpäisi heinäkuun yön jo vähenevä valo. Kurppa kiersi
viimeisiä kierroksiaan tarkasti kuin kello. Kr-kr-pip! Kr-kr-pip!
Kammariin hiipi hiljaa tuttu yövieras, nostalgia. Vanha tauti tarttui
naisen rintaan, ahdisti henkeä ja puristi sydäntä.
Kirjoittaja Ellen W
Upeaa nähdä oma teksti julkaistuna. Kiitos Iines! Nyt minua vähän hävettää, kun en kehdannut kirjoittaa huojuvasta huussista ja tunkion komeasta paskamarjapensaasta.
VastaaPoistaEnsimmäinen huomio: Oi miten rikasta kieltä!
VastaaPoistaOlen hengästynyt sanastosi rikkaudesta ja runollisesta poljennostasi - ruutuikkunan lasit läpäisi heinäkuun yön jo vähenevä valo - ja siitä, miten yövieraaksesi tuomasi Nostalgia on läsnä upotettuna kielen rakenteeseen tekstisi alusta loppuun. Nostalgia on pääosassa kaikessa. Maalauksellinen kuvaus vanhasta suomalaisesta maalaismaisemasta ja sen uhanalaisuudesta.
Huomaan, että ihan ensimmäiseksi minä yritän sijoittaa naista paikkaan ja aikaan. Jopa googlailin noita Peri-alkuisia paikannimiä, vaikka eihän sijainnilla oikeastaan ole väliä. Veljet ovat muuttaneet Ruotsiin todennäköisimmin 60- tai 70-luvulla. Ihana muuten tuo lakoninen tapahtumainkuvaus: "Kaivo oli sortunut ja sauna paloi, kun Ruotsiin menneet veljet viettivät ensimmäistä kesälomaansa täällä." Tainneet isäänsä tulla veljet, noin viinamielessä. Tunnen sympatiaa tätä naista kohtaan. Saapas juuttuu liejuun, aitasta on jäljellä vain lohkareita ja laastia, ekologinen luomuliikunnallinen canoe base camp valtaa vanhan alleen, mutta nainen ei valita.
VastaaPoistaKaksi hienoa kohtaa haluan nostaa esiin:
1) Lahtelan isoisännän puheenparsi on kuultavista tuosta "Sillä asialla hän oli" -muotoilusta.
2) "Yksi iäksi jäänyt tilapäisjärjestely" on äärimmäisen kertova ja murheellinen ilmaus.
On sinulla, Ellen W, kyllä kerronta hallussa ja modernistit luettu. Tekisi mieli vielä sanoa jotakin, mutta jätänpä sanomatta.
Pentti Saarikoski kirjoitti että hänen "nostalgiansa tuntosarvet ovat poikki", ja käsitin sen kritiikiksi - ei saisi nostalgoida. Minä tykkään eniten menneistä asioista, paljon enemmän kuin nykyisistä - tulevista puhumattakaan! Olen myös agaarisukua - niinkuin oikeasti kaikki suomalaiset ovat. (Paitsi joku Herra.) Pojulla oli mukava ratsastaa järven rannalle, ja sanoo sille "mee nyt uimaan"... mutta ei se mennyt, hörppi vaan vettä isoon hevosenpäähänsä. Oi, niitä kesiä! - Kaivo oli sortunut ja sauna paloi... tämä on syvällinen metafora, vaikkei sillä hurrien kanssa sen enempää olisi tekemistä, kuin mitä vähän. Ja sen jälkeen kun siitä onnettomuudesta on päästy, kun se on enää muisto vain, tulee Paha Isäntä ja sanoo "canoe base camp". Jo on inhottava äijä! Mutta kun semmosia on! On, on. Onneksi linnut ovat ystävällisempiä, nekin jotka eivät ihan nuotin päälle osaa laulaa, sanovat vain "Kr-kr-pip! Kr-kr-pip!"
VastaaPoistaTällaisia tarinoita lukee tosi-iloksi!
Minulle nimi "Ellen W" tuo mieleen "Aileen Wuornosin". Siis nimenä. En tunne sinua mutta kirjoituksistasi päätellen olet tuhattriljoonaa biljoonaa sympaattisempi kuin Wuornos. - Eli tietysti vielä vähän enemmän. Oikeasti rakastan tarnoita jotka liikkuvat menneisyydessä, kuin kotonaan.
VastaaPoistaSanaleikki "Ellen W" / Aileen W" on asiaankuulumaton. Ja täysin typerä. Anteeksi. - Minä olen sillä lailla sanasokea että mielessäni sanat vääntyvät toiseksi, etenkin ihmisten nimet. Ja kuulisitpa minun puhuvan englantia, jota en osaa, esimerkiksi "Small talk" on minulle "talksmalia"... ja "sightseeing" on mielestäni "saitsingia"... No, on niitä muitakin kieliä kuin englanti.
PoistaMinua ajatteluttaa se, että tässä on minulle tuttuja elementtejä paljon. Poju oli minunkin lapsuuteni hevonen, isotätini Olgan veljen, ja minut on nostettu Pojun selkään lapsenreittäni hiplaten. Ja Ellen oli äidinäitini nimi ja isäni oli juoppo, kuten tässä naisenkin isä. Muitakin sattumuksia on. Niinpä tietysti mietin Ellenin persoonaa. Huomaan, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vieraannun pelkästä tekstistä irrallisena elementtinä. Mieleni asettaa sen palaksi kirjoittajan persoonaa, ja se persoona on se kiinnostava elementti. Kuka ja mikä on Ellen, tai Aileen Wuornos, niin kuin Mikiskin huomaa. Mikä suhde hänellä on tarinan naiseen? Ettei Ellen olisikin Elmo?
VastaaPoistaSanoisin, että teksti on lämmin ja hellä, olipa Ellen kuka tahansa.
VastaaPoistaMutta novellin naisesta vielä. Hänhän on jotenkin korosteisen yksin. Yövieraana on vain nostalgia. Mitä nainen sieltä menneisyydestä kaipaa? Juoppoa isäänsä ja veljiään? Aikaa, kun aitta vielä oli olemassa? Nainen on kuvattu jotenkin niin, että välillä voi aavistaa hänen olleen nuori ja verevä. Esimerkiksi tuo kohta, jossa punainen (!) saapas juuttuu mutaan ja nainen tasapainoilee yhdellä jalalla (ei mitään huivimummohommaa), riisuu sukkansa ja työntää paljaan jalkansa mutaan, on salakavalan aistillinen.
Punaisella saappaalla halusin kertoa, että nainen tuli kaupungista.
PoistaOnko maalaisilla sitten mustat kumisaappaat? Voi muuten ollakin.
PoistaVasta toisella lukemalla tajusin, että novellin naisellahan on nimikin: Ellen. Tässä mitään Aileen Wuornoksia nyt tarvita. Ellen on alistuskonjunktio, joka taipuu tekijän mukaan: ellen, ellet, ellei jne. Ja hänellä on jo nimessään kielto. Ei Ellen ole paljon maailmalta saanut: alistuttu on, kieltäydytty on. Mahtoiko hän joskus sentään kesäisin nukkua siinä aitassa, josta on enää jäljellä ruosteinen heteka ja isän tyhjät pullot. Siellä olisi ehkä ollut mahdollisuus pienelle aistillisuudelle.
Täällä Einesbaarissa on nyt kuin markkinat, kun on monia novelleja yhtaikaa tarjolla. Minä vain juoksentelen markkinapöydältä toiselle ja olen ihan kiihdyksissäni. Muillakin pöydillä on käyty keskustelua kirjoittajan suhteesta henkilöihinsä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jokainen kirjoittaa aina itsestään, olivatpa tarinat, henkilöt ja sukupuolet vaikka miten keksittyjä - tai toisen elämästä napattuja.
Nyt rupesinkin vähän epäilemään omaa Ellen-tulkintaani. Onko se kuitenkaan tämän päähenkilönaisen nimi? Ellen-nimi mainitaan kahdesti: ensin tuolla, jossa sanotaan, ettei Ellen enää voi ensi kesänä tulla käymään (ajatteleeko päähenkilö niin vai ovatko ne Lahtelan isoisännän sanoja naiselle?), sitten tuolla, jossa kerrotaan, että Ellen syntyi tässä huoneessa. Nyt minusta alkaakin tuntua, että Ellen on pikkusisko eikä päähenkilö itse. Päähenkilöhän tietää senkin, millaisella veneellä isä on soutanut soittamaan kunnankätilölle. Toki kunnankätilöä on saatettu tarvita veljiäkin varten.
PoistaMitä sinä, reaalimaailman Ellen W, sanot tähän nimiasiaan?
Kunnankätilölle soudusta voi tietysti olla isketty myöhemmin tarinaakin, jonka Ellen on kuullut. On kerrottu naureskellen, miten tuli kiirus kun tällä paatilla soudettiin kunnankätilöä hätiin kun olit syntymässä ja vene meinasi keikata nurin kun lihava kätilö harppasi veneeseen, mutta ei se nurin mennyt, kun on Perälän Uunon tasapainottama. Uunon veistämät veneet ei kaadu myrskyssäkään..
PoistaMutta siis tuossa lopussa puhutaan ensin naisesta ja sitten yhtäkkiä Ellenistä ikään kuin Ellen puhuisi itsestään Elleninä.
Jos oletetaan, että päähenkilön nimi on Ellen, tuo "naisen" äkillinen muuttuminen "Elleniksi" syntymäjutun yhteydessä voisi liittyä siihen, että sen jutun itsestään nainen on nimenomaan kuullut: "Meidän Ellen se syntyi tässä huoneessa, ja rentukat kukkivat keltaisina."
PoistaMinulla on serkku, joka vauvojen tapaan syntyi kaljuna. Vaan tämä tyttö oli vielä viisivuotiaana ilman ainuttakaan hiuskarvaa. Hän ei itse muista kaljuuttaan, ei tietäisi siitä mitään, ellei valokuvia olisi eivätkä neljä veljeä olisi kertoneet tarinoita kaljupäisestä siskosta. Muistot muodostuvat myös kerrotusta, joskus jopa tietämättämme. Miieli täydentää kuultua kuvakudokseksi.
PoistaNiin, ja joskus mieli epähuomiossa varastaa toisenkin ihmisen muiston omakseen. Jokin aika sitten kuuntelin hämmentyneenä, kun siskonlapsi kertoi omana varhaisvuosien kokemuksenaan juttua, jonka minä tiesin tapahtuneen minun lapselleni. En viitsinyt korjata.
PoistaMinusta "uutta" on muistuttaa, että 40-luvulla vielä synnytettiin kotona, että 50-luvulla oli vielä isoja asutusalueita, joilla ei ollut maanteitä, että 60-luvulle tultaessa oli maatiloja ilman sähköä, että näissä oloissa eläneitä on vielä.
VastaaPoistaHöyrylaivan jouduin tästä jutusta karsimaan.
Minä koen tämän aistillisena juttuna. Niin monta kertaa mainitaan nainen nainen... Alkaa kaipaamaan.
VastaaPoistaNostalgia on hyvä yövieras. Vanhemmiten eletyn elämän muisteloa voisi
VastaaPoistapitää elämäntapana. Tämä hyvällä, sillä menneisyytensä on hyvä tiedostaa.
Eihän nainen kertoja ole (ei puhu minänä), havainnoija vain. Siten vaihtelu "naisen" ja "Ellenin" välillä on hyvinkin mahdollista, vaikka kyse olisi samasta ihmisestä.
VastaaPoistaNyt kyllä tarvittaisiin elävää Elleniä tänne.
Lahtelan vanhalla isännällä oli syynsä puhutella Elleniä kolmannessa persoonassa. Periniemi oli ollut Lahtelan torppa ja palautunut Lahtelaan kohta sen jälkeen, kun Ellen oli jatkokoulun ja isän kuoleman jälkeen lähtenyt kaupunkiin kotiapulaiseksi. Ellen tiskasi, pyykkäsi, pesi ja paikkasi ja katsoi lapsia tuttavaperheen sukulaisperheessä asuntoa, ylläpitoa ja taskurahaa vastaan. Ihmiskauppa onkin sitten toisen tarinan arvoinen.
PoistaEhkä voisi ajatella, että novellin päähenkilö on oikeastaan aika. Toisessa päässä aikajanaa on maitolaituri ja toisessa ekologinen luomuliikunnallinen canoe base camp. Niin, mitä me olemme, kun maailmasta katoaa kaikki se, mihin synnyimme, missä elimme, minne kuuluimme?
VastaaPoistaMinua liikuttaa tuo punaraitainen lumppupatja. Muistan nähneeni niitä lapsena. Enää en ole nähnyt.
Minä olin nuoruudessani monena kesänä töissä sairaalassa. Yhden kesän olin kroonikko-osastolla. Mieleen jäi potilaista muuan Eeva, joka aina huoneeseen tullessaan niiasi ja väistyi sitten johonkin seinän viereen. Myöhemmin sain kuulla, että hän oli ollut miltei koko ikänsä kotiapulaisena. Liike jää ihmiseen, kaikki asennot, ilmeet, nöyrä pään asento. Vielä sittenkin, kun ei enää muuta muista, osaa niiata.
VastaaPoistaKas! Ellenkin sai sairaala-apulaisen paikan ja asunnon sairaalan asuntolasta. Iltaisin Ellen kävi konekirjoituskoulua ja eteni toimistoapulaiseksi ja lopulta apulaiskanslistiksi. Nelikymppisenä hän sai alkaa opetella ATKoota.
PoistaEstetiikan luennolta muistan Arto Haapalan opettaneen, että jokainen fiktiivinen henkilö on aina vajaa. Me emme tiedä, oliko Anna Kareninan vasemmassa poskessa luomea jne.
PoistaMutta sinäpäs tiedät! Tiedät, miten kenellekin fiktiiviselle henkilölle on käynyt - etkä vain omista luomuksistasi vaan myös muitten. Se on suunnattoman sympaattista. Joku ehkä sanoisi, että sinulla on yhteiskuntatieteellistä ennustuskykyä, mutta minusta tuo haltuunottaminen on vain yksinkertaisesti viehättävää.
Sotaveteraanin tyttärestä tuli soteveteraani.
PoistaPeriniemen torppa seisoo itäisessä Hämeessä liki... Mistäkö tiedän, kysytte nyt? No, siitä kun Ellen käyttää sanaa "taakke", jota käytti myös muinaisten Ruotsin vuosien kaverini Nastolasta.
VastaaPoistaMutta hämmästyttävän erinomaisia ja erilaisia novelleja täällä on saatu aikaan, ihan ihmettelen. Tässäkin ajankuva, ajan jonka olen elänyt itsekin, tunkee luihin ja ytimiin ihan itsestään, pienillä sananvalinnoilla ja tapahtumilla.
Itse matkakin ja maisema oli kuvattu niin, että matkustin mukana ja pompin yhdellä jalalla mudassa. Minulla oli tosin vain sandaalit, jotka riisuin hyvissä ajoin.
Itse yövieras oli nerokkaasti valittu. Se avarsi Ellenin koko elämää, kyseessä kun oli vanha tuttu. Sattumaa ei tietysti ole sekään, että päähenkilön ja kirjoittajan nimi ovat samat. Vaikka ei se mitään todista.
Lahtelan isännän (myös sukumme kesäsaari on ostettu Lahtelan isännältä!) koin ihan tavallisena hyväntahtoisena miehenä, ei minään porhona ja öykkärinä.
Mutta miksi Ellen käy yhä lapsuuden kodissaan, jos se on jo myyty naapuritalolle? Minä olen käynyt omassa synnyinkodissani - niin, minäkin olen todella syntynyt kotona ja vielä ihan 50-luvulla - ehkä kolme neljä kertaa, viimeksi vajaa 10 vuotta sitten.
Muistan sen tietysti joka päivä, mutta sen nykyinen miljöö ei ole enää muistojani lapsuuskoti. No, erinomainen novelli saa ajatukset ja tunteet liikkeelle.
Tapsa, kauan sitten eräässä keskustelussa sinä sanoit, että ihminen ilman juuria ei ole mistään kotoisin. Minä olin väittänyt, etten tunne itseäni suomalaiseksi tai jotain vastaavaa. Minua ärsytti silloin sinun repliikkisi tai ehkä lähinnä sen nokkela muotoilu. Mutta nyt, 13 tai 14 vuotta vanhempana, minä ymmärrän paremmin, mitä tarkoitit. Luulen jo muuttuneeni juurevammaksi.
PoistaTällaista kaikkea sinun novellisi nostaa pintaan, Ellen W. Toivottavasti ymmärrät, että sinun sielussasi on suuri kaunis alue.
Lahtelan käsissä Periniemestä tuli metsätila. Vähät pellot paketoitiin, irtaimisto levisi maailmalle ja kiinteistöäkin myytiin hirsi kerrallaan. Lahtelalaiset kutsuivat paikkaa Putkinotkoksi ja Ryysyrannaksi. Viereisiä pahtamaisia rantakallioita ihailemaan tulleet nimittivät sen autiotuvaksi ja keräsivät vanhasta haasta vattuja. Entisistä asukkaista vain Ellen tunsi vetoa tilaan ja ehkä säälistä hänestä tuli satunnainen siedettävä kesävieras.
PoistaKummallista, millaisilta asiantuntijoilta näiden tarinoiden kirjoittajat tuntuvat, jokainen sarallaan, ihan kuin heillä olisi kirjoittamastaan aiheesta erikoisosaamista, spesiaalia tietämystä. Tässä ja Nooran tarinassa kiinnittää huomiota erikoisesti sanasto, ihan kuin tämän olisi kirjoittanut joku oikein vanha kyseisen ajan elänyt ihminen tai sitten joku, joka on kerännyt vaikkapa opiskeluissaan tämän alan tai aihelman maalaissanastoa johonkin opinnäytetyöhön. Loistavaa soveltamista. Aivan huippu tämäkin tarina, jonka voisi kuvittaa elävin piirroksin tai filmata lyhyelokuvaksi äänitehosteineen - viittaan lotiseviin saappaisiin ja Lahtelan isännän menokin puksutukseen. Ja vaikka hyttysen ininään, joka täyttäisi ilmanalan.
VastaaPoistaEpilogi
VastaaPoistaEllenin veljet, kaksi henkiin jäänyttä, syntyivät Periniemen saunassa. Mutta sitten kätilö oli opettanut salon emännille, että tarvitaan vain puhdasta vettä ja puhtaita kankaita. Ellen kuitenkin pitkään uskoi, että hänetkin oli löydetty saunan lauteiden alta
Voisinpa korjata. Kotisaunan lauteiden alta!
PoistaVoi Elleniä. Toivottavasti hänelle edes konekirjoituskoulussa valkeni, miten ihmiset saavat alkunsa.
PoistaMiten lapsi saa kodin, perheen ja elämän.
PoistaAikuisesta puhumattakaan.
Poista