perjantai 5. elokuuta 2022

Yövieras 2



Oli synkkä ja myrskyinen yö kun juoksin maantietä pitkin, joka kulki. Olin lähtenyt Raumalt, ja nyt olin täällä – en tiennyt missä, mutta kumminkis. Henkeni hädässä olin juossut poliiseja ja poliisikoiriaan pakoon päiväkausia, koko eteläisen Suomen halki, mutta viimein konstaapeleiden huohotus ja heidän koiriensa kumea mutta sitäkin ontompi haukunta oli vaimentunut. Ajattelin, että selviän tästä, ja koska ajatukseni teki ellipsin, tästä selviän että, ajatteliN.

Pysähdyin hetkeksi ja vedin röökin. Tai oikeastaan poltin kaksi tupakkaa. (vihreä North State) Pulssini hiljeni.

Ja siinä vetäessäni henkeeni ihania savuhenkosia ja ulos puhaltaessani kauniita savurenkuloita, silmäni verkkokalvoihin liimautui kuva metsikössä sijaitsevasta huvilamaisesta omakotitalosta. Ja minua alkoi, ihan totta, ramaisemaan. Päätin käydä kysymässä, ja minä …

-”Päivää”, minä sanoin herrasmiehelle, joka avasi oven
- ”Iltaa”, sanoi hän. - ”Mikä tuo vieraan näin myöhään tänne”?
- ”Jalat”, minä sanoin. ”Mutta nyt ne ovat käyneet hyvin, hyvin väsyneiksi. Siksi rohkenen kysyä teiltä, hyvä herra, voisinko yöpyä teillä?”
- ”En nyt oikein tiedä”, hän sanoi. ”Me kun olemme täällä kahden vaimoni kanssa. Mitä minä hänelle sanon, jos tänne tulee outo yövieras?
- ”Sano hänelle, että olen sinun vanha armeijakaverisi. Se menee yleensä aina läpi.”

No, hänen vaimonsa petasi sängyn minulle olohuoneen sohvalle, ja… voi hyvänen aika mikä suloinen ilmestys hän olikaan! Hänet nähdessään sydämeni jätti lyöntejä välistä, ja kun se lopulta suostui jälleen lyömään, se löi niitä liikaa. (Tätä sanotaan rytmihäiriöksi. – latojan huom.) Minua vain murehdutti se, hyvin suunnattomasti, että kun hän - tuo ihana neitsyt - katsoi minua, hänen ilmeensä oli hyvin epäluuloinen. Hänen eleistään näki, että hän kuvitteli minun olevan joku roisto. No, myönnän että vähän olenkin, mutta en ollenkaan niin paha ihminen kuin tämän novellin kirjoittaja haluaisi minun olevan, oi ei…! Tämä ryöstömurha Nokialla… se oli puhdas vahinko, kuten hovioikeudessa asianajajanikin sanoi, olin vain liian paljon lukenut Dostojevskia ja samaistunut, enkä oikeasti tiedä mikä minuun meni kun puukotin sen naisen siellä Luumäellä…. Ja sano minulle, ole niin hyvä, että onko se muka raiskaamista kun heteromiehen eteen tulee joku nainen pyörittämään pyllyään? Ei minusta. Että älkää aina heittäkö sitä kiveä. Höh. Niin. Olin hyvin anteeksipyytävän näköinen, kun katseemme hetkeksi leikkasivat toisiaan. Mutta pettymyksekseni hänen silmissään, kun hän häipyi, en vastaavaa vilpittömyyttä nähnyt, vain sullottua kauhua.

Voi ikävyys mikä sieluani vaivasi. Ja yökin kului ikään kuin tahallaan vitkaan. Hän ei saanut unta kun hän ajatteli vain häntä, tuota tytön tylleröä joka hänelle sängyn oli pedannut. Sitä paitsi häntä vaivasi myös pissahätä. Ja yö ulvoi, ulvoi vain ja heilutti omenapuunoksia jotka raapivat ikkunoita, seinät naksuivat, sudet ulvoivat kuonot kuuta kohti ja metsässä huuhkaja huhuili ”tulkaa tänne lapsukaiset, tulkaa tänne”. Aika kului. Ja hän vain valvoi. Aika kului, aika. Ja lopulta hän ymmärsi, ettei tästä mitään tulisi. Talon emännän karismaattinen kauneus ja hillitty sulo, joka hänet ensinäkemältä oli hurmannut, ei heidän elämän realiteetteja pystyssä pitäisi. Oi, ei. Sillä vaikka he löisivätkin hynttyynsä yhteen (ensin murhattuaan hänen nykyisen aviomiehensä), niin jo muutaman kuukauden kuluttua he huomaisivat miten erilaisia ihmisiä he ovat. Ja niin he kasvaisivat toisistaan erilleen kuin puu, joka haaraantuu. Joopa joo, hän huokasi, nousi sohvalta, pisti kengät jalkaansa ja lähti taipaleelleen. Aamu jo valkenikin.


Kirjoittaja Mikis

35 kommenttia:

  1. Tämähän on järjettömän kaunis kuvaus rakkaussuhteiden surullisuudesta. Maantie kulkee, mies juoksee, ja poliisit ajavat takaa, vaikka minä on vain lukenut vähän liikaa Dostojevskia ja samastunut. Ruumiita tulee, naisia ja miehiä, mikä on väsyttävää, mutta minä ei kykene lepäämään. Novellin alun takaa-ajettua jahtaavat koirat ovat novellin lopussa muuttuneet murheellisiksi susiksi, jotka ulvovat kuuta kohti. Yövieraalla ei oikein ole pysyvää paikkaa.

    Ihailen Mikiksen kykyä sekoittaa ylevää ja matalaa luontevaksi kudokseksi. Mi ikävyys, mi hämäryys sieluni ympär tai jotain sellaista, ja sitten välissä vedetään rööki.



    VastaaPoista
  2. Mikis kirjoittaa minusta aina runoa. Tai minä luen hänen tekstejään niin kuin unia, kuvien kautta. Ajatellaan nyt vaikka tuota kohtaa, jossa minä on pitkän juoksumatkansa jälkeen hetkeksi pysähtynyt tupakalle. Hänellä on lyhyt levollinen hetki. Hän vetelee "ihania" savuhenkosia ja puhaltaa "kauniita" savurenkuloita. Ja silmiin osuu näiden nopeasti hajoavien savurenkuloiden aikana kuva "huvilamaisesta omakotitalosta". Siellä olisi oma koti, siellä olisi huvi ja lepo. Oven avannut "herrasmies" on vähän kuin Paratiisin portinvartija.

    VastaaPoista
  3. Vielä haluan huomauttaa, että se, kuinka viimeisessä kappaleessa operoidaan ajan kulumisella, on mestarillista. Näennäisesti mies vain makaa hereillä sängyssä eikä saa unta ja aika kuluu. Kuitenkin aika samalla liitää yhden suhteen mittaisen matkan, ja se, mitä sanotaan mahdollisuuksista talon emännän kanssa, muuttuu jotenkin yleispäteväksi ja kertakaikkiseksi totuudeksi suhteista ylipäänsä.

    VastaaPoista
  4. Telepaatikkomestarin automaattikirjoitus. Tämä on kehu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tahdoin sanoa, että mikis laski herkät sormensa näppäimistölle ensimmäisestä ärsykkeestä tähän yövierasjuttuun.

      Poista
  5. Aavistan, että Mikis kiemurtelee jo lukiessaan näitä kehuja. Vaan kyllä Mikis on kehunsa ansainnut.

    Ei mikään ole niin taitavaa, herkkää ja samalla syvää kuin klovnin kyyneleet, narrin nauru. Tämä pitää nyt ehdottomasti ymmärtää oikein. En selitä, mitä en tarkoita, uskon Mikiksen tajuavan muutenkin. Sanon vain, etten ole ennen Mikistä lukenut näin läheltä näin painavaa kepeää tekstiä, joka on kuin runoa ja aaltoilee joka suuntaan kuin meri. Myös sinne pohjaan, ja siellä pohjallakin voi vielä maata ja katsoa vihreän veden läpi tähtiä ja taivaankappaleita.

    Tämä tarina on yhdellä sanalla sanottuna kiehtova ja toisella hurmaava. Mikiksen henkilöt ovat täynnä jotain kaunista ja ihanaa. Surukin on kaunista.

    VastaaPoista
  6. Minä luen tällä hetkellä David Grossmanin romaania "Hevonen meni baariin", ja sitä lukiessa tulee koko ajan mieleen Mikis. (Anteeksi, etten koskaan muista kirjoittaa Mikistä pienellä m:llä, mutta minulle hän oli ja on aina oleva iso.) Grossmanin romaanin kielessä ei ole Mikistä, mutta siellä on standup-koomikko lavalla. Koomikko puhuu ja puhuu, ja vähä vähältä käy ilmi, että hän itse asiassa kertoo aika traagista tarinaa. Tässäkin on jo vähän Mikistä, mutta enemmän siinä, miten standup-koomikon tarina syntyy: hän reagoi yleisöön ja imee sieltä tunnetiloja. Minusta Mikis tekee nimenomaisesti niin. Hän nappaa jonkun blogi-ihmisen tunnetilan tai kaikkienkin, ja ne muuttuvat kuvaksi, josta tarina lähtee liikkeelle. Tämä ehkä tavallaan liittyy siihen, mitä Ellen W tuolla yllä sanoo Mikiksen herkistä sormista ja ärsykkeistä.

    VastaaPoista
  7. Huomaan, että Mikiksen iso alkukirjain tarttui minuunkin. On ollut aina vaikea kirjoittaa mikistä pienellä, ja olen usein nikotellut tässä kohden, en pelkästään kieliopin vuoksi vaan myös pieteettisyistä. Mehän voisimme nyt mikiksen puolesta päättää, että mikis on tästä lähtien Mikis, ainakin välillä, jos se hänelle sopii.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla mikis on ollut aina Mikis.

      Poista
    2. En tiedä kuka Mikis tuon yllä olevan lauseen on kirjoittanut. En ainakaan minä. - Ystävällisesti pyytäisin Sinua käyttämään jotain toista nimimerkkiä, ettemme sekaantuisi toisiimme!

      Poista
    3. Mikis, eilen jo kummastelin tuota ”Mikiksen” tokaisua, sillä ei oikea Mikis noin sanoisi kuuna kullan valkeana.

      Poista
  8. Jos yhtään mitään ymmärrän, niin tämän kyllä pitäisi olla Yövieras 1.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ellen W, ymmärrät aivan oikein. Tuolla Iines-blogin puolella kerroin avoimesti syyn: tekninen juttu, eli se tupsahti päinvastaiseen järjestykseen, kun laitoin sen ensin julkaisulistalle. Kun sitten laitoin AE:n sen jälkeen, erilliseksi kokonaisuudekseen, Mikis humahtikin AE:n alle.

      Ajattelin, että se on pikkujuttu, koska julkaistaan kuitenkin yhtaikaa. En jaksanut ruveta sijoittelemaan uudelleen, kun muutenkin saan pöytäkoneeni kanssa olla kieli keskellä suuta, että toimiiko vielä hetken vai tilttaako. Mobiiliyhteyteni ei päästä minua kirjautumaan Einesbaariin. Olen aikeissa hankkia uuden pöytiksen, kunhan ymmärrän, miten se koko paketin osto tapahtuu. Koneitahan ei myydä enää paketissa, vaan erillisinä osina.

      Poista
  9. EI KOMMENTTI, VAAN SELITTELYÄ


    ”Muistan, miten pelkäsin kodissamme, kun meille tuli minulle vieras mies, miehen armeijatuttu, joka kertoi olevansa pakomatkalla vankilasta. Hän pyysi saada jäädä yövieraaksi. Ei me voitu häntä poiskaan käskeä. Niinpä hän oikaisi illalla myöhään jalkansa ja kävi sohvalle nukkumaan. Sinä yönä en saanut unta ollenkaan. Koko ajan olin kuulolla olohuonetta kohti. Aamuyöstä olin kuitenkin nukahtanut, sillä kun heräsin, hiivin varpaillani katsomaan, oliko vieras vielä unessa. Sohva oli tyhjä. Hän oli jo lähtenyt. Huokasin helpotuksesta.” – kirjoitti Liisu.

    Mielenkiintoinen muistelma, niin kuin Liisulla aina, ja sitten joku keksi ehdottaa, että kirjoitetaan me kaikki ”Yövieras” -novelli.

    No, Liisuhan oli jo sellaisen kirjoittanut (kts. yllä), mutta ajattelin, että jos teemana on tämä ja tämä olisi musiikkikappale, niin minäpä teen siitä variaation. Ja nopeasti kyhäsin tuon oman tekeleeni, hetkessä. Mutta eihän se riitä, että teemaa vain kerran muuntelee, sitä pitää muunnella useammin, muuten sävellys/kirjoitus jää vain kuriositeetiksi. Niinpä Hieno ideani (sic!) olisi siis vaatinut useamman eri version Liisun tekstistä (kts. yllä), tai ainakin sen, että jokainen ko. teemasta tehty novelli olisi päättynyt eri lailla. Eli monta vankikarkuria samalle sohvalle, toinen toistensa perään, omiaan ajatellen, ja omalla tavalla aamulla pois kadonneina…

    Ajattelinkin kirjoittaa niin, mutta sitten
    laiskuuden mato (gonorres grafica) kaiversi minuun kolon, asettui sinne, enkä enää viitsinyt. (Eli savolaisittain ’kehdannut’.)

    Mikis (isolla Ämmällä!)


    VastaaPoista
  10. Monta vankikarkuria samalla sohvalla voisikin muodostaa novellikokoelman. Tai sitten tämä sama vanki voisi kokoelman toisessa novellissa jatkaa matkaa ja päätyä eri naisen sohvalle, ja kolmannessa kolmannen ja niin edelleen. Sellainen beckettiläinen Kulkurin valssi. Jollakin sohvalla olisi vähän aikaa "aitoa rakkautta, palvelustytön kanssa" (ilmaus on vissiin jostain Beckettiltä, mutten muista mistä) tai vastaavaa, mutta se ei olisi mitenkään sen kohosteisempi kohta kuin muittenkaan sohvien rakkaudet.

    VastaaPoista
  11. Hieman toinen idea on tehdä uudestaan "Yhdeksän miehen saappaat". (tai vastaava, joita varmasti on vaikka kuinka monta tehty, en tiedä) Tuo Haanpään romaani on hyvä ja siitä on tehty onnistunut elokuvaversio. - Suosittelen.

    Becketin käsikirjoittama "Kulkurin valssi"... ja pääosassa Tauno Palo! Siitä tulisi kyllä kummallinen! (Huom! Tarmo Mannia ei kuvauspaikan lähelle saisi päästää! Eikä Edvin Lainetta.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinähän sen sanoit! - Kiva Noora, että lopultakin tulit sieltä kaapista ulos!

      Poista
    2. Tarmo ja Tauno ovat kyllä ainakin nimiltään täydellinen pari mille tahansa novelli-intohimolle.

      Poista
    3. Taunoista minulla on sekä hyviä että huonoja muistoja. Huono Tauno oli se Mäkelän Tauno, joka lapsena repäisi päästäni tukun hiuksia niin että ne jäivät hänen kouraansa ja minun päähäni tuli kalju kohta. Kampaaja sanoo aina, että täällä takana on kummallinen kohta, josta kasvaa karheampaa hiusta kuin muualla. Yhdessä pähkäilemme joka kerta, että voisiko se olla Mäkelän Taunon vika.

      Hyvä muisto Taunosta on vantterajalkainen lyhyehkö setäni Tauno, keravalainen matematiikanopettaja. Olimme käymässä Ruovedellä Gallen-Kallelan erämaa-ateljeessa, ja Taunopa otti lakin kouraansa ja alkoi laulaa kauniilla tenorillaan siinä seinän suuruisen erämaaikkunan äärellä, että Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen, niin kauas kuin silmä siintää, nään järviä lahtineen. Ellei Tauno olisi laulanut, tuskin muistaisin koko reissua.

      Tarmostakin on omakohtaista tietoa. Gregory Peckin näköinen tyyppi, opiskelijani, jolla oli kova salkku. Hän nosti sen aina pulpetin kannelle tunnin lopulla ja naksautti auki niin että hätkähdin. Aika lopettaa, sanoi Tarmon salkku. Tarmosta tuli sittemmin taloyhtiöni isännöijä. Ihan ok tyyppi, mutta ei hän koiraansa saanut mitään rotia. Koira vei Tarmoa eikä Tarmo koiraa.

      PS Voisin kuvitella heidän välisensä romanssin, Siis Tarmon ja keravalaisen Taunon.

      Poista
    4. Minulle Tauno on ensisijaisesti äitini eno, joka ampui itsensä, ennen kuin minä edes synnyin. Taunosta ei oikein saanut puhua, jos oli sukua paikalla. Silti minulle aina sanottiin, että sinussapa on paljon Taunon näköä. Ei hirveästi ilahduttanut. Hänen romanssipotentiaalinsa ei ehkä ollut kovin vahva.

      Poista
    5. Hemmi-täti kun katsoi itsestään otettuja valokuvia, tuhahti närkästyneenä aina että "minä se en koskaan onnistu valokuvissa". Minusta Hemmi-täti niissä oli ihan samanlainen kuin oikeestikin.

      Poista
  12. Yksi versio minulla olisi ollut se, että tämä Leena (nimi muutettu) olisi vain rauhallisesti paketoinut pyykkinarulla tämän Leenan (nimi yhä edelleen muutettu) miehen, eivät siis oli murhanneet häntä, vaan paenneet käsi kädessä siitä "huvilamaisesta omakotitalosta" ulos. - Ja myöhemmin Leena (nimi nyt jo oikea) olisi synnyttänyt tälle vankikarkurille neljä lasta. (2 + 2) Äidin musikaalisuuden vuoksi lapset olisivat perustaneet - ihan kuule itsekseen - kamarikonserttikvartetin. Ja esiintyisivät sitten ympäri maailmaa, saisivat paljon rahaa ja sitäkin enemmän mainetta. Illtaisin he hotellihuoneestaan faksaisivat iskälle ja äiskälle selfieitä (tai mitä ne on, en tiedä) ja lähettäisivät heille rahaa. Ja aamulla postikortteja - jos aina kiireittensä keskeltä muistaisivat...

    Se olisi esim. variaatio n:ro 4, eli ns Goldberg-muunnelma.

    VastaaPoista
  13. Jotenkin hauskaa, että me, luultavasti kaikki, pyrimme näkemään kunkin novellin henkilöissä niitä ominaisuuksia, joita blogihenkilöllä on. Siis kun blogihenkilöinähän me kuitenkin olemme pelkkiä tekstejä, tänne kirjoitettuja henkilöitä.

    VastaaPoista
  14. Enkä ole paperihenkilö (nipistää itseään) vaan oikea ihminen (autsch). Tai ainakin pyrin olemaan, ja joskus olenkin sitä 96,7 %sti. (joka on pirtun määritelmä) Paitsi silloin kun etsin nisseuraa itselleni, olen 101 %sti luotettava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, mutta aina siinä on se 3,7 %. Pyrimme olemaan oikeita ihmisiä - kaunis ja saavuttamaton tavoite jokaiselle kirjoittavalle olennolle.

      Poista
    2. Itse en ole kaunis, mutta äärimmäisen komea olen. Ja saavuttamatonko olisin? No ehkä, koska tunnen olevani aina muualla, missä minun pitäisi olla. Becketmäinen ongelma.

      Ps. Lasket prosentit ihan väärin, mutta onneksi et ole farmaseutti.

      Poista
    3. Luoja, minä tosiaan laskin prosentit väärin, vaikka olen matemaatikon lapsi ja kaikkea. Mutta b-ongelma on tuttu.

      Poista
  15. Näinhän se menee. Minäkin näen paljon samaa sinussa AE, kertoja-yövieraasi kanssa. Ja mietin, että tarina voisi hyvinkin olla kohdallasi jopa totta.

    VastaaPoista
  16. Tunteet ja tavat toimia, että ne eivät nousisi pintaan, ovat varmasti henkilöissä "totta", aina. Tarinoista en sitten tiedä. Luulen, että me kaikki koostamme kertomuksia kuin uniamme: henkilöt ja kokemukset päällekkäistyvät, tiivistyvät ja siirtyvät, juonet etsivät myös sitä, mitä olisi voinut tapahtua.

    VastaaPoista
  17. Outoa, että vaikka todellakin ehdin silloin lukaista Mikiksen novellin tuoreeltaan, niin nyt sitä lukiessani se vaikutti erilaiselta. (Olenkohan tässä välillä kasvanut ihmisenä?)

    Minäkin odotin (no, väärä sana) siis pelkäsin, että Mi... ei kun se nimetön Outo Tyyppi aamulla taivaltaan jatkaessaan ajattelee, että se talon viehkeän emännän kuristaminen oli turhaa, oikeastaan ihan väärinkäsitys, mutta mitäs menneistä.

    Novellissa on nimittäin aineksia aidon psykopaatin mielenliikkeiden kuvaukseen. Hehän ovat mielestään sorrettuja ja kaikkien vainoamia ja sattuvat sitten tekemään kaikenlaista ikävää ihan tahtomattaan ja täysin ilman omaa syytän.

    Nyt novelli, niin hauska ja sujuva kuin se onkin, on tyylillisesti - tai temaattisesti, hmm? - vähän liian moneen suuntaan karkaileva. Ihmekö tuo toisaalta, kun se on syntynyt Liisun tarinan pohjalta spontaanisti ja äkkiä.

    Mutta mitä tahansa Mikis kirjoittaa, niin se on mielenkiintoista. Ja usein hauskaa. (Ja hän perustelee nekin asiat, joissa on hakoteillä, erittäin hyvin.)

    Olen usein tämän todennutkin, mutta toistan vielä: Mikis ei esitä omalaatuista tyyppiä, hän on omalaatuinen tyyppi. Runoilija kaikkien jumalien armosta. Ehkä muutaman kirouksestakin. Tai muuten vaan, ei sen väliä.

    VastaaPoista
  18. Tämän päähenkilön, siis miehen, täytyy olla naistennaurattaja ja kuitenkin realisti
    sekä kulkurielämää ihannoiva. Vähän menee sinnekinpäin kuin muinaisen elokuvan Kreivi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikis on reissutarinoiden mestari. Eri puolilla Iines-blogia on Mikiksen reissutarinoita maalta, mereltä, eri maista, Virosta erityisen romanttisia juttuja ja tarinoita autoretkiltä, jolloin tyttöystävä pyöri väkkärän lailla tuulen mukana norjalaista vuorenrinnettä alas pylly paljaana.

      Poista
  19. Tämä minusta on krouvi tarina. Tapahtui Lapissa, jossa tapana oli pitää ovet aina auki eikä kulkijoilta koskaan evätty yösijaa. Nätti-Jussin juttuja tämä ei ole, mutta yhtä totta silti.

    (pyydän anteeksi tekstissä mahdollisesti esiintyviä karkeuksia)


    Lapinjätkä tuli iltamyöhään vauraaseen taloon ja pyysi yösijaa. Emäntä katsoi miestä hyvin halveksivasti, mutta toi silti kulkumiehelle patjan, heitti sen penkille ja sanoi "siinä on kulkijalle patja", ja pieraisi. Toi myös peiton, viskasi sen patjan päälle ja sanoi "siinä on kulkijalle peitto", ja pieraisi. Kulkuri nukkui hyvin, niin hyvin että heräsi vasta kun talon väki oli jo lähtenyt pois. Kulkijaa vitutti (?) se miten halveksivasti he häntä illalla olivat kohdelleet, ja paskansi valtavan möykyn sille penkille millä oli nukkunut. Talonväki teki töitä heinäniityllä, ja sen ohi kulkiessaan hän huikkasi emännälle että "Minä laskotin ne petivaatteet siihen penkin päähän".


    VastaaPoista