sunnuntai 7. elokuuta 2022

Yövieras 5


Mies palasi postireissultaan ja huomasi, että nainen oli hyvällä tuulella.
   – Mitä nyt? hän kysyi.
   – Anni tulee yökylään! nainen huudahti.  
   – Tänäänkö? mies kysyi. – Mistä tiedät?  
   – Juuri lopetin puhelun, nainen sanoi. – Tuovat hänet tänne iltapäivällä menomatkalla ja hakevat huomenna palatessaan.
   – Eikö hänen pitänyt mennä Espooseen, mies sanoi. – Tuliko niille muuta menoa?
   – Ei, mutta päättivät vaan tuoda tänne, nainen sanoi. – Olivat aamulla kysyneet Annilta, että mitäpä jos hän lähtisikin yökylään ukin ja mummin mökille!
   – Ja oli siis suostunut, mies naurahti.
   – Oli ollut ihan innoissaan, kun olivat kertoneet, että täällä pääsee uimaan ja metsään seikkailemaan, nainen jatkoi.  
   – Ja aamulla hakemaan lehteä ukin apuna, mies sanoi.  
   – Onkohan se 3-vuotiaalle liian pitkä matka, nainen mietti, – kauhea ylämäki ja tiekin niin kivinen ja pölyinen.

Mies haki aitasta kokoontaitettavan lastenvuoteen, joka oli tuotu mökille jo keväällä.
Tässä on Annin mukava uinua, mies ajatteli sänkyä avatessaan, ja voi hän tulla meidän keskellekin, jos illalla alkaa pelottaa...
   Mies haki ulkovarastosta nuken ja leikkivaunut, jotka he olivat ostaneet kirpparilta. Hän asetteli ne kuistille oven viereen.  
   Varastosta löytyi myös pieni punainen pöytä ja kolme pientä punaista tuolia... kuin tehty kolmelle pienelle porsaalle, mies ajatteli ja kantoi nekin kuistille.

– Joko haravoit rannan, kysäisi nainen ohi mennessään. – Sehän minun piti tehdä jo viime viikolla, mies sanoi, – ikinä vaan ei tiedä milloin kukakin tulee vai tuleeko kukaan...  
   Hän otti vanhan lehtiharavan, riisui kenkänsä ja kahlasi veteen. Se tuntui ihmeen lämpimältä. Laiturin ja iso kiven väliin jäi sopivasti puolen aarin kokoinen leikkipaikka, jossa oli hiekkapohja ja vettä vain polviin.
   Tässä on pienen hauska polskia, mies ajatteli, ja alkoi haravoida pohjasta lehtiä, käpyjä, oksia ja risuja. Ranta oli vehmas ja puut kurottelivat kauas veden päälle.

– Uimapatja, mies muisti. Hän nousi järvestä ja lähti kohti puuliiteriä. Liiterin parsi oli täynnä tavaraa, vuosien mittaan kertynyttä.
   Mies kantoi kahden hengen patjan terassille ja alkoi pumpata. Se kävi hitaasti, sillä patja oli vanha, pumppu oli vanha ja mies oli vanha.
   – Sinä löysit sen, ihasteli nainen ohi kulkiessaan, – kauhean iso uimapatja. Löysitkö myös sen uima-altaan?
   Mies pyyhki hikeä. – Ai niin, kaipa sekin liiterissä on, sinnehän minä kaikki syksyisin tungen.    

Kohta mies raahasi terassille myös ison muovisen uima-altaan. – Siitä onkin vuosia kun tämän viimeksi täytin, hän sanoi ohikulkevalle naiselle.  
   – Eikös sinulla ole uusi vesipumppu, nainen sanoi ajatuksissaan. – Anni tykkää ainakin puurosta ja keitosta ja kai marjoista ja viilistäkin, hän muisteli puoliääneen.
   – Niin, se uppopumppu, mies sanoi, – se jolla tyhjensin kaivon toissa vuonna. Mutta käy se näinkin, hän päätti, ja tarttui kahteen punaiseen muoviämpäriin, harppoi laiturille, kauhaisi molemmat täyteen, asteli takaisin ja kaatoi vedet altaaseen. Tuskin pohja peittyi, hän kummasteli.    
   Kymmenkunnan kanto- ja kaatokerran jälkeen allas oli puolillaan. Kohta riittää, mies myhäili. Hieno hiekkaranta, iso ilmapatja ja upea uima-allas, kyllä kelpaa tyttelin tulla ukin ja mummin yövieraaksi...

Mies istuskeli laiturin reunalla ja katseli kuikkaperhettä.
   Huomenna otan Annin mukaan postireissulle, hän päätti. Oikaisemme metsän läpi polkua pitkin. Matkalla katselemme isoja sammaleisia kiviä, valtavia naavaisia kuusia ja lintuja ja oravia. Paluumatkalla hän voi kerätä kukkia mummille, niin molemmat ilahtuvat.
   Illalla lämmitämme saunan – opetankin Annin tekemään vastan, mies ajatteli – ja sitten istumme lauteilla ja vihdomme yhdessä. Välillä juoksemme järveen polskimaan.
   Saunan jälkeen vilvoittelemme portailla, Anni juo mehua ja minä kaljaa, mies naurahti. Illalla mummi keittää kaakaota... täytyykin muistaa hakea potta.
   Aamulla Anni ihmettelee missä on ja ilahtuu, kun näkee ukin ja mummin. Hän kömpii meidän keskellemme... Mies muisti, miltä lapsena oli tuntunut herätä mummolassa ja oli onnellinen, että Annikin saa kokea saman tunteen.  

Tupaan astuessaan mies huomasi naisen tuijottavan ulos ikkunasta.
   – Mitä nyt, hän pysähtyi.
   – Anni ei tulekaan, nainen sanoi.    
   – Ei tule, mies hämmästyi. – Eikö ne kuitenkaan uskalla jättää häntä tänne?
   – Kai ne uskaltaisivat, nainen sanoi, – mutta Anni ei uskaltanut. Alkoi jännittää. Vievät hänet Espooseen.
   Mies istahti keinutuoliin ja katseli järvelle. – Voi sitä pikku kultaa, hän huokaisi viimein.
   – Kyllä hän vielä tulee, nainen sanoi.
   Mies keinuskeli äänettömänä. Outoa ettei tämä pettymys tunnu katkeralta, hän ajatteli, vaan pintaan pyrkii muita tunteita... enimmäkseen sellaisia kaihoisia, sellaisia joille ei oikein keksi nimeä.        

......

Kirjoittaja Tapsa

49 kommenttia:

  1. Nopeita alkuhuomioita: Nainen kulkee koko ajan ohi. Hänen mahdollisista ponnisteluistaan mies ei tunnu tietävän mitään. Lämpimintä yhteissuunnittelua on silloin, kun asetutaan ukiksi ja mummiksi. Se, ettei Anni tulekaan, vaikka miten on ponnisteltu, on ehkä parempi vaihtoehto kuin se, että tulisi ja polskimishetkikin olisi yhtä itkua. Jää kuvitelma, että Anni ja ilo tulevat kyllä joskus tai huomenna.

    Mutta siis hieno novelli. Jatkan myöhemmin.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Nyt sattui niin köpelösti että tämä toinen novelli, josta oli aikomukseni kirjoittaa, jäi kesken, joten poistin sen , minkä olin ennättänyt kirjoittaa. Kirjoitan kun ennätän. (Tuli vieraita, pitää mennä näyttäytymään. Ovat varmaan jo ihmetelleet, missä olen. Toivottavasti eivät ole yövieraita! Anteeksi häiriö.

      Poista
  2. Loistavasti novellissa on rakennettu se, miten pitkään yhdessä olleet ihmiset kommunikoivat ja ymmärtävät toistensa eleitä. Novellin alussa mies "huomaa", että nainen on hyvällä tuulella ja kysyy: - Mitä nyt? Ja nainen osaa heti vastata oikein, kertoa hyvän tuulensa syyn. Sama toistuu novellin lopussa, kun nainen tuijottaa ikkunasta ulos. Mies osaa taas sanoa: - Mitä nyt. Siinä ei ole edes kysymysmerkkiä, sillä mies jo tietää vastauksen.

    VastaaPoista
  3. Tämä novelli kuvaa avarasti - ehkä avarammin kuin oli tarkoitus - myös niitä tyhjiä tuntoja, kun ei ole ollenkaan lastenlasta, tai ehkä jopa lastakaan. Mitä kaikkea ihminen menettää, kun vanhenee ja jää ilman perheen vilinää. Mitä kaikkea voisi olla. Voisi ylipäänsä olla ukki tai mummi tai äiti tai isä. Olisi monia hetkiä, joista tulevat ihmisen elämän sisällöt ja muistot. Vaan kun on vain itsensä ja kenties puolison varassa, sitä samaa, jo tuttua.

    Tässä mielessä tässä novellissa on kaikki toivo jäljellä, on vain kaihoisa olo hetkien menetyksestä ja yleisestä elämän kulumisesta kohden päätepistettään. Vielä ne valitsevat mökin ja ukin ja mummin Espoon sijaan. Sitten lämmitetään sauna ja Anni juo mehua ja ukki ottaa kaljan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän, että niin ei ole, mutta entäpä jos Tapsan novelli olisikin sellainen "Kuka pelkää Virginia Woolfia?" -tyyppinen tarina. En tiedä, ketkä täällä tuntevat tuon Edward Albeen näytelmän, mutta siinä mies ja nainen sujuvasti puhuvat pojastaan ja heillä on vieraana nuorempi pariskunta. Lopussa paljastuu, ettei mitään poikaa oikeasti ole, ei ole koskaan ollutkaan. On vain valhe, jota on yhdessä tuumin kerrottu vuosien ajan, koska totuus on liian kipeä.

      Niin että mitäpä jos Annia ei ole olemassakaan?

      Poista
    2. Tämä on tietysti mahdollista, mutta ei todennäköistä, kun tekijänä on Tapsa, joka varmaan tuntee tuon Albeen tarinan - minullakin on siitä tuttu miellekuva jossakin muistissani. Tuskin Tapsa istuttaisi tarinaansa tuttuun kehykseen, sillä hän on minusta uuden luoja. Sitä paitsi Tapsa on tuoreehko ukki, joka iloitsee lapsenlapsistaan suuresti juttujensa perusteella. Voi olla mieluummin tosipohjainen kokemus taustalla tai sitten kuvittelua siitä, mitä olisi menettänyt, jos ei olisikaan lastenlapsia.

      Poista
    3. Juu en minäkään usko enkä tulkitse, että Tapsa mitään olematonta Annia ajatteli. Kunhan leikittelin ajatuksella, miten novelli muuttuisi, jos näin olisi. Uskon kyllä Tapsan kykyyn irrottautua reaalimaailmasta.

      Poista
    4. Mielenkiintoinen ajatus. Silloin olisin kyllä novellin loppuun liittänyt vihjeen tms, joka olisi viitannut asiaan. Onneksi "Anni" on olemassa ja pikkusisko myös.

      Poista
  4. Kokiko Anni ukin ja mummin huvipuiston pelottavaksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anni koki varmaan uuden paikan ja tilanteen pelottavaksi. "Huvipuistosta" - hauska määritelmä - hän ei tiennyt novellin mukaan vielä mitään. Luvassa oli vain uimista ja metsässä seikkailua.

      Poista
  5. Kiinnostavaa muuten, että Anni on novellissa ainoa, jolla on nimi. Niilläkään, jotka Annin tuovat tai eivät tuo, ei ole. Ei ole Maijaa tai Pekkaa, joka Annin ehkä tuo. Olisiko tässä pientä vieraantumista omasta lapsestakin? Rantaa tunnutaan haravoitavan aina vain vieraita varten, jos nyt kukaan edes tulee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimipolitiikka oli valinta, samoin lakoninen keskustelu - valitsin huvikseni tyylilajiksi haavikkomaisen modernismin.

      Poista
  6. Viimeisessä kappaleessa mies keinuskelee ja ihmettelee, ettei "tämä pettymys" tunnu katkeralta. Vihjataan, että on ollut muita pettymyksiä, jotka ovat tuntuneet katkerilta. Voisiko äkillinen kaiho herätä siitä, että on pitkästä aikaa ollut vaimon kanssa yhteinen odotus, yhteinen ilo, yhteinen päämäärä - ja yhteinen suru?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan näinkin, ja sitten kaiho siitä, miten elämä kulkee kohti loppuaan, miten nopeasti lapsuus menee ohi, miten ikävä on omien lasten lapsuutta, jolloin oli elämä edessä, kaikilla.

      Poista
  7. Isovanhempien innostus Annin tulosta mökille yökylään on kuin lapsen innostusta. Miksi lapsi ei tulekaan. Onko syynä, että kolmevuotias saa päättää kaikkien puolesta, mitä tässä oikein tehdään. Näinhän lapsi juuri oppii, että hän voi pompotella läheisiään mielin määrin. Sovittu on sovittu asia, eikä sitä muuteta ilman pätevää syytä eikä varsinkaan mistään päähänpistosta.

    Tottakai isovanhemmat ovat valtava rikkaus lapselle. Kyllä tämän lapsi itsekin myöhemmin huomaa omissa muisteloissaan. On lapsen oma etu, että saa pienestä pitäen olla ja tutustua isovanhempiinsa. Tietysti se on myös rikkaus isovanhemmille, jos ovat vielä suht hyvässä kunnossa.

    VastaaPoista
  8. Isovanhempien keskinäinen kilpailu on surullista katsottavaa. Espoon vaari ja mummo ovat käyneet tutummaksi. Minkäs sille voi!

    VastaaPoista
  9. Novellin alkaa yllättävästi, ikään kuin keskeltä, ja selittämättä. Niinhän ne novellit tuppaavat alkaa. Mutta tämä alku huvitti minua erityisesti... luin sen niin, että kun mies tulee kotiin ja nainen on hyvällä tuulella, on pakko kysyä Mitä nyt?

    Kuten tietysti silloinkin kysyisi, jos nainen itkisi.

    Aikoinaan sattuneesta syystä jouduin lukemaan paljon näytelmäkäsikirjoituksia. Tässä on tosiammattimaista dialogia - pakko sanoa, vaikka se haiskahtaakin kehumiselta. Mutta kun kömpelösti kirjoitettua dialogia on hävettävää lukea, ei tätä.

    Kertomus on kuin todenmakuinen katkelma elämästä - mitä se onkin. Hyvin aurinkoinen ja nosti muistoja mieleen, minulle 3-vuotiaasta Sagasta... Jos osaisin kadehtia, kadehtisin tätä ukkia siellä Tammelassa. Niin lempeästi ja konstailemattomasti kerrottu tarina. Että yhdessä vaiheessa minuun iski aavistus, että tässä tapahtuu joku kamala käänne, ei tämä näin ihanasti voi loppua, joku ihan kauhea... Ja sitten kun paljastui, että kyse on vain vierailun siirtymisestä, minä... huh, huh... olin hyvin huojentunut.


    Ps. ” Oikaisemme metsän läpi polkua pitkin. Matkalla katselemme isoja sammaleisia kiviä, valtavia naavaisia kuusia ja lintuja ja oravia.” – Pienestä pitäen kuljin Sagan kanssa metsissä. Hän oli hyvä jos 3 -v, muistan, kun polulla jolla kävelimme oli paksuja puunjuuria, ja hän yhtä mittaa – MUKS – kompastui niihin ja meni kumoon, ja isä joka kulki perässä, nosti hänet (pienet sätkivät nyytin) jaloilleen. Tai muutaman kerran kun niin olin tehnyt, hän kääntyi minuun päin, ilme hyvin tiukkana ja sanoi: ”Ei mua tartte koko aikaa nostella!” Käsittämättömän sinnikäs, ja omapäinen, oli tyttö jo pienestä pitäen. Niinpä me sitten jatkettiin kävelyä, hän edellä – MUKS - , punnersi itse itsensä ylös. Ja taas MUKS. Ja taas MUKS. Kunnes pääsimme kotiin. - Voi, että rakastin häntä. (Ja rakastan edelleenkin. Ja hän minua, tiedän.)

    VastaaPoista
  10. Luin tekstin toiseen kertaan, ja vielä enemmän ihmettelen On vaikea kirjoittaa kirjakielistä dialogia joka ei haisisi paperille, tässä se onnistuu luonnostaan. Ei se ole helppoa, (olen itsekin kokeillut), ei ole. Ja sitten jos sekaan ripottelee - elävöittääkseen tekstiä - murresanoja tai mää/sää slangia, niin sehän menee viimeistään silloin ihan vitturallaksi. - Tää on ehjä kokonaisuus, aasta ööhön.

    Mainostoimistossa tietysti jouduit - opit! - hieomaan tekstiä iskeväksi ja miten sen sanoisi... asiakasystävälliseksi. - Eli replikoimaan elävästi? (ainakin asiakkaiden kanssa, heh ): :) (em minä osaa tehdä edes hymiöitä, piru vie)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tietysti niinkin, vaikka ennen kaikkea siellä oppii sanomaan asiat lyhyesti. Ilmoituksiin ja tv-spotteihin mahtuu niin vähän sanoja, ettei sitä uskoisikaan. Tila ja aika maksavat. Näe, lue, osta.

      Poista
  11. Eikö Tapsa aio itse tulla tänne ollenkaan puhumaan? Olenko minä täällä ainoa, joka luen tuon novellin ensisijaisesti miehen ja naisen suhteen kuvauksena?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulin kun ehdin, aika kului noita muita ruotiessa ynnä muussa. Näkökulmasi, oi AE, on minusta yllättävä - mutta onhan se tietysti totta. Kaikkihan tapahtuu heidän välillään.

      Vanha pariskunta ei tarvitse sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Vieraantuminen omasta lapsestakin oli oiva huomio, mutta niinhän aina käy kun he lähtevät kotoa ja perustavat perheen - ei enää oma lapse, vaan "ne".

      En tainnut vihjatakaan kumpi vanhemmista on oma lapsi, mutta ehkä se selviää novellista?

      Poista
    2. Ei selviä aikuisen lapsen sukupuoli mutta se selviää, että hän soittaa äidilleen. Äiti välittää tiedot isälle.

      Poista
    3. Mutta jos arvata pitäisi, arvaisin Annin isää novellipariskunnan lapseksi. Luultavasti jokin tilasto väittää, että lapsen äidin vanhempiin on useammin kiinteä side.

      Poista
    4. Isä on oikea vastaus, mutta ei siksi, että hän soittaa äidille - niin tytärkin tekisi - vaan vihje on Espoo, lapsen äidin lapsuuskoti.

      Poista
    5. Häh? Nyt en yhtään tajua. Miten Espoosta pitää ymmärtää, että lapsen äiti on sieltä kotoisin? Onko Espoo yleisesti tunnettu tyttökaupunki, vai pitääkö tässä nyt tietää joitakin reaalimaailman asioita? Novellin mies ja nainen ovat "mökillä" - tai ainakin Annille yökylää on markkinoitu ukin ja mummin mökille menemisenä. Niin että kyllähän tuokin pariskunta voi vakituisemmin asua missä tahansa, paitsi ehkä Espoossa.

      Poista
    6. Muotoilinpa sekavasti. Otan uudestaan: Miten Espoosta pitää novellissa ymmärtää, että nimenomaan Annin äiti (eikä isä) on sieltä kotoisin?

      Poista
    7. Luulin että se olisi helppo ymmärtää: Espoossa on äidin lapsuuskoti, jossa hän käy vauvansa kanssa viikoittain koko äitiysloman ajan, jopa yöpyy siellä välillä, joten lapsi on oppinut tuntemaan paikan, eikä vierasta mennä sinne.

      Poista
    8. Sillä ei siis ole väliä kumman vanhemman lapsuuskoti se on, vaan että lapsi on tottunut olemaan siellä.

      Toisaalta eikö se ole ihan stereotypinen totuus, että nimenomaan äidin vanhemmat tulevat ainakin aluksi lapselle tutummaksi.

      PS. Mitä ihan reaalimaailmaan tulee, niin ei meillä ole valittamista, sillä asumme niin lähellä nuorta perhettä. Eli kilpailua ei ole, onneksi.

      Poista
  12. Teräviä huomioita, sellaisiakin joita en itse ajatellut, mutta ovat osuvia. Samoin sellaisia, joiden merkityksen ajattelin eri tavalla.

    PS. "Annin" esikuva ei todellakaan ole mikään kiukuttelija, vaan aivan ihana pienokainen. Eihän pienelle lapselle voi olla vihainen siitä, ettei hän uskalla tehdä jotain.









    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikä tämä novelli sellaisenaan ole ihan tottakaan, vaan ainoastaan niin kuin novellit ovat. Tunnetasolla.

      Poista
  13. Huomautan vielä (etenkin AElle), että enkös vaan kirjoittanut vakavamielisen novellin, josta ei löydä nokkeluuksia etsimälläkään?

    VastaaPoista
  14. Joo, nyt saat sydämen.

    Kauheasti haluaisin kysellä, miltä reaalimaailmassa tuntuu olla ukki, mutta en oikein tiedä, onko sellaista sopivaa kysyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai sitä on sopivaa kysyä! Ja vastaan mielelläni, että ukkina olo on aivan mahtavaa. Ajatelkaa miten sydämessä värähtää, kun pikkuinen "Anni" sanoo, että tule ukki leikkimään minun kanssani.

      Joku on sanonut hieman kyynisesti, että isovanhempana on kaikki lapsen tuomat ilot, muttei yhtään mitään vaivaa.

      Onneksi olen sen verran lapsenmielinen, että minulla aika kuluu leikkiessä ja piirrellessä erinomaisesti.

      Poista
    2. Sanoit jossain tuolla aiemmin kirjoittaneesi pari lastenkirjaa. Ovatko ne "Annille" vai olivatko omille lapsillesi? Ja onko niissä kuvituksetkin? Muistelen, että osaat piirtää.

      Poista
    3. Olen kirjoittanut ihan julkaistujakin muutaman (oikeasti en muista tarkkaa määrää), mutta olen tehnyt ne vuosien mittaan tilaustyönä tiettyihin markkinointiviestinnällisiin tarkoituksiin.

      Osaan kyllä piirtääkin, mutta kuvitukset näihin kirjoihin teki aina AD tai muu palkattu taiteilija.

      Poista
  15. Luin tämän novellin kahteen kertaa tarkasti. En löytänyt siitä mitään moitittavaa. Se on tyyni kirjoitus isovanhemmista, jotka elävät yhdessä kaikessa sovussa. He eivät riitele, kunnioittavat toisiaan, kuuntelevat toisiaan ja käyttäytyvät toisiaan kohtaan pidättyvän ystävällisesti. Heille on tullut iloilmoitus, tieto, että lapsenlapsi, jota he ovat harvoin nähneet on tulossa mummolaan, heidän luokseen, kokonaiseksi vuorokaudeksi kolme vuotiaana. Yhtaikaa ilo ja huoli, miten lapsi heillä viihtyisi valtaa heidät. Varsinkin ukkia se askarruttaa niin kovasti, että hän alkaa heti valmistella lapsen tuloa järjestämällä kaikki tietämänsä asiat, joista lapsi nauttisi. Hänen ajatuksensa saavat vauhtia ja teettävät hänelle monenlaista puuhaa, jota hän ei tee vastenmielisesti vaan innostuneesti. Hän kuvittelee kaiken ikään kuin lapsi olisi jo paikalla.
    Kun sitten käy selväksi että lapsi ei tulekaan: Lukija suree ukin puolesta, mutta ukki itse ottaa asian rauhallisesti, ja lukijasta tuntuu, että ukki on jopa hiukan helpottunut, kun ei tarvikaan enää odottaa lapsen tuloa. Yhtään hän ei sure, että onpa tullut tehtyä hommia ihan turhaan.
    Tämä on tilannekuva, joka on kirjoitettu hyvin. Kaikki asiat sulautuvat toisiinsa uskottavalla tavalla, ja juttu antaa opetuksen: ei pidä hermostua, jos tilannteet muuttuvat. Pitää vaan vastaanottaa kaikki mikä tapahtuu sellaisena kuin se on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Liisu hyvistä huomioista ja tulkinnoista. Nimenomaan se, että tämä mies, "ukki", tekee näitä valmisteluhommia innoissaan ja ilokseen, osuu oikeaan.

      AE taisi kysyä aiemmin, että naisen puuhista ei paljon mainita, mutta se oli valinta: yleensähän naiset tekevät vierailujen eteen "kaiken", joten halusin vihjata että tekevät miehetkin joskus jotain.

      Mies selvästikin (?) valmisteli kaikenlaista, josta hän itsekin tykkäsi. Hän tavallaan eli kaiken etukäteen. Hän tunsi kyllä pettymystä, mutta siihen sekoittui kuitenkin onni siitä, että Anni on olemassa ja vielä hän tulee.

      AE taisi tulkita, että vastaavia pettymyksiä on ollut ennenkin ja oikeassahan hän tietysti on. Elämä on täynnä isoja ja pieniä pettymyksiä. Tämä oli pieni.

      Poista
    2. En lukenut niin, että nainen ei puuhailisi mitään Annin saapumisen eteen, vaan niin, että kumpikin tekee puuhailunsa yksin. Molemmat valmistelevat ehkä niitä juttuja, joista itse tykkäävät.

      Novellin ukki tuo minulle vahvasti mieleen oman isäni. Hän taatusti valmistautui lastenlasten tuloon aikanaan juuri noin.

      Poista
  16. Minusta on peräti hienoa, että tästä novellista ei tarvitse etsiä merkityksiä eikä sitä tarvitse asettaa mihinkään diskurssiin tai kontekstiin, sitä ei tarvitse lajitella eikä leimata. Sitä ei tarvitse arvailla. Se on ja hengittää, kuten hyvä kirjallisuus tekee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on erinomainen novellibaari, kun täällä vaan kehutaan, eikä yhtään haukuta, ainakaan niin että sen heti ymmärtäisi.

      Kumman paljon niitä merkityksiä kaikesta silti aina löytyykin, sellaisia joita ei ajattele, lukijan tai kirjoittajan alitajuntaisia.

      Oikeastaan tyylillinen esikuvani (taisin mainita vahingossa Haavikon) tässä oli lähinnä Hyry.

      Poista
    2. Hyrymäistä hyrinää tämä onkin. Tunnistan tyylin, mutta en tullut ajatelleeksi, koska nautin vain tekstistä.

      Meekityksiä alkaa toki löytyä, kun niitä suurennuslasilla hakee. Kallistun enemmän kuitenkin tekstistä nauttimisen kannalle kuin kuvioiden pähkäilylle. Olen laiska esteetikko. Matematiikka on meikäläiselle vaikeaa, ja kuvioiden irrottelu tekstimassasta vaatii mielestäni matemaattista paloittelun ja yhdistelyn tajua.

      Poista
    3. Kiinnostava tuo matemaattisuuden ja "kuvioiden irrottelun tekstimassasta" rinnastaminen. En ole varma, olenko samaa mieltä. Mutta äidinkielen kielioppiasiat (lauseenjäsennys, sijamuodot, aikamuodot ym.) ovat varsin usein helppoja niille, jotka ovat matemaattisia, vaikka kirjoittaminen olisikin näille ihmisille takkuista. Siksi - toisin kuin nykyinen opetussuunnitelma - minä toisin nykykouluun takaisin paljon kuivakkaa kielen rakenteiden analyysia. Epäilen, että se kehittäisi siinä rinnalla myös matematiikassa tarvittavaa analyyttisyyttä.

      Minä istuin nuoruudessani aika paljon kirjallisuuspiireissä, joissa luettiin toisten piiriläisten tekstejä. Sieltäkin ehkä minuun on juurtunut tapa lukea niin, että kiinnostavinta ei oikeastaan ole se, mitä toinen on pyrkinyt sanomaan, vaan se, mitä hän huomaamattaan sanoo. Kun piirissä kaikki olivat jo hyvin tuttuja keskenään ja tunnelma oli lämmin, palaute kääntyi helposti sellaiseksi. En sitten tiedä, oliko kirjoittaja vai lukija paljaampi siinä.

      Kerran teimme yhdessä käsikirjoituksen romaaniin. Yksi kirjoitti ensimmäisen luvun, toinen toisen, kolmas kolmannen ja niin edelleen. Tarkoitus oli kuulostaa yhtenäiseltä, yhden ihmisen tuottamalta tekstiltä. No, eihän siitä mitään tullut. Osa sooloili omissa osioissaan, loput yrittivät tilkitä rakoja ja jäljitellä parhaansa mukaan sooloilijoita. Ihan kamala siitä tuli, mutta se lähetettiin kustantajalle. Kirjoittajan nimeksi merkittiin muistaakseni Silja Suutari. Kustannustoimittaja lähetti Silja Suutarille pitkän palautteenkin. Kehotti Siljaa vähän yhtenäistämään ilmaisua sieltä ja täältä ja kasvamaan muutaman vuoden. Ei Silja jaksanut kasvaa.

      Poista
    4. Jo 2000-luvun alussa kielioppia oltiin työntämässä syrjään kaikkien muiden kurssien tieltä. Muistan, että viimeisessä oppikirjassani, ennen kuin joudun työkyvyttömyyseläkkeelle v. 2005 (ääni) oli kieliopin opetusaineisto sijoitettu kirjan viimeisille sivuille ikään kuin tukisivuiksi. Opetusohjelmaan kielioppi ei kokonaisena enää mahtunut. Minusta se oli vikatikki. Enkä tarkoita, että sen tulisi olla kivijalka opetuksessa, mutta ei nyt pelkkä tukisivustokaan. Kyllä se pitäisi jollakin tapaa läpikäydä.

      Muuten, lähetin opiskelijana, taisin olla vielä alle kaksikymppinen, runokokoelman Karistolle. Heh. Olin ostanut Facit-merkkisen huippukalliin kirjoituskoneen opintolainallani ja innoissani naputtelin sillä runot puhtaaksi. Takaisinhan ne tulivat, mutta nyt voin ylpeänä mainita, että palautteen antaja oli Erno Paasilinna. Kehotti hiomaan muotoja, mutta sanoi, että selvää lahjakkuutta ilmenee. En tiedä, oliko vakiovastaus, mutta tahdon uskoa, ettei ollut.

      Poista
    5. Tuo olikin minulle uusi ja yllättävä tieto, että kielioppi ja matemaattisuus korreloivat.

      Olen usein ihmetellyt itseäni, sillä olen luontaisesti sekä sujuva kirjoittaja että hyvä matematiikassa. Sen sijaan vieraissa kielissä olen aika kehno, ne vaativat ankaraa puurtamista.

      Ihmettelin siis sitä, että miten matemaattisesti suuntautuneella on samalla taiteellisia lahjoja (olen myös aika hyvä ja innokas piirtäjä).

      No, aikani konepajoissa ja tehtaissa Suomessa ja Ruotsissa pyörittyäni hyppäsinkin luovalla alalle - ja tunsin tulleeni kotiin.



      Poista
    6. Itse ajattelen tässä tarkemmin eriteltynä sitä, että matematiikan haaroista nimenomaan geometria - avaruudellinen tai tasollinen tasojen erottelu ja yhdistäminen - voisi liittyä tekstin tulkintaan sillä tavalla, että pystyy paloittelemaan tekstiä ja yhdistelemään tai erottelemaan tasoja keskenään. Näkee rakenteet selkeämmin.

      Poista
    7. Matemaattisuus auttaa myös musiikin ymmärtämisessä ja oppimisessa.

      Poista
    8. Luulin osallistuneeni tähän matemaattisuuskeskusteluun, mutta kommenttini on ilmeisesti kadonnut bittiavaruuteen. No, tuskin sanoin mitään kuolematonta.

      Minä olen kai kadun kansalaisiin verraten ihan hyvä matematiikassa (= pitkästä matematiikasta ällä ja aina kymppi todistuksessa), mutta kaukana sellaisesta luovuudesta, jota oikeasti lahjakkailla matemaatikoilla on. Piirtäjänä olen aika surkea. Avaruusgeometria onkin minulle matematiikan osa-alueista vaikein: en näe kappaleita vaan pikemmin päättelen niiden ulottuvuudet.

      Musiikin oppimisen ja matemaattisuuden yhteyteen on helppo uskoa.

      Lapsen matemaattista menestystä koulussa voidaan ennustaa järkyttävän hyvin jo varhaisvuosina. Jo lukumääräisyyden taju (= osaako nopeasti kertoa, kummassa kuvassa on enemmän nalleja, vaikka numeroita ei tietäisikään vielä) ennustaa varsin vahvasti matemaattista menestystä.

      Monet ihmiset pitävät itseään paljon huonompana matemaatikkona kuin oikeasti ovatkaan. Epäilen, Iines, että sinäkin kuulut tähän ryhmään.

      Poista
    9. Minullakin on muistikuva kommentistasi, AE, ja hainkin sitä kun kirjoitin oman kommenttini tuohon ylle aamusella. Joskus kommentit heittyvät roskapostikansioon, mutta en pääse nyt kirjautumaan Einesbaariin, joten tarkistan asian huomenna pöytäkoneelta.

      Olin matematiikassa hyvä vanhempieni avioeroon asti, jolloin matematiikkani romahti ja aloin saada matematiikan ehdot joka vuosi. Tällöin tulivat opetussuunnitelmaan myös algebra ja geometria ja - äärimmäisen kehnot opettajat. Siihen aikaan kävi joskus niin, että puolikin luokkaa sai ehtoja kesäksi.

      Nykyäänhän oppilaille ei anneta huonoja numeroita ollenkaan, mikä ei millään tavalla edistä oppilaan oppimista, päinvastoin. Siinä missä ennen sai ala-arvoisen tai tyydyttävän, saa nykyään hyvän seiskan, joskus jopa kahdeksikon. Kiitettävän saa entisajan kahdeksikosta.

      Siis minulta oikeasti puuttuu avaruudellinen hahmotuskyky enkä mieluusti operoi abstrakteilla käsitteillä.

      Poista
    10. PS Siellähän se kommenttisi oli, AE, roskapostikansiossa, josta löysin myös oman kadonneen kommenttini alemmasta keskustelusta. En tiedä, miksi kommentit heittyvät joskus, onneksi harvoin, sinne. Palautin molemmat.

      Poista