tiistai 6. syyskuuta 2011

OIKEA KUVA

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja

William N. on 75-vuotias kasvi- ja jäkälätutkija, joka kirjoittaa pienessä kivitalon varjostamassa pariisilaishuoneistossaan päiväkirjaa.  Suuresti väärinymmärrettynä ja ennen kaikkea väärinarvostettuna hän haluaa antaa tulevaa elämäkertaansa varten jälkimaailmalle oikean kuvan itsestään. 

Oikeaa kuvaa William N. maalaa lukijan eteen  samalla tekniikalla, jolla hänen aikalaisensa kuvataiteilija Georges Seurat toteutti maalauksiaan, joita William N. tutkii kiinnostuneena:
S. hajottaa ja kokoaa jälleen, ja tässä prosessissa näen yhtymäkohdan mikroskooppityöskentelyyn, kun katse kohdistuu pienimpiinkin elementteihin ja aivoissa hahmottuu niiden merkitys ja kokonaisuus.”
William N.  merkitsee päiväkirjaansa  havaintojaan  menneestä ja nykyisyydestä, pieniä paloja epämääräiseen järjestykseen, katkenneita suhteita,  menetettyjä mahdollisuuksia ja sitoo ne yhteen valottamalla päiviensä kulkua, lähinnä ihmisiä, joiden kanssa hän pakostakin joutuu olemaan tekemisissä. Hän varustaa tiedemiesuransa meriittejä kuvaavat kohdat merkinnällä pro memoria, mukaan elämäkertaan. Jokusten vähemmän mairittelevien kohtien perään hän kirjoittaa sulkeisiin ei elämäkertaan. Päiväkirjansa viimeisissä virkkeissään hän toteaa vielä painokkaasti, että vaikka hänen sielunsa muistuttaa kuivattua rusinaa ja hänellä on vain itsensä, hän ei halua antaa väärää kuvaa itsestään. Oikea kuva on tärkeä, on jopa kirjoitettava uudelleen, jos paperille on läikähtänyt keittoa.

Onkin merkittävää, että William N. ei kaihda tahatonta itseironiaa ja itseruoskintaa päiväkirjassaan, vaikka ylipäänsä näkeekin itsensä erehtymättömänä. William N. sekä hajottaa että hallitsee, Georges Seuratin tapaan. Veli oli ampunut kuulan kalloonsa, toinen veli oli tullut hulluksi, samoin eno, valitettavasti, koska hänellä oli viisautta ja järkeä.  Hän, William, ei ole hullu koska hän käyttää järkeään. Nuorempana miehen jää hyppäämättä Seineen, koska vesi on likaista ja siinä ajelehtii puupalasia ja törkyä. Hyppäämisen sijaan William N. päätyy kahvilaan juomaan kaakaota ja kermavaahtoa.  Erään kerran tulee ostettua sopimaton ja kallis puku, kun miestenvaatehtimon myyjä imartelee värikästä asua hänen yllään. Hän suomii itseään armottomasti: 

"—pelkkää haihatusta, klovneriaa,  näytin naurettavalta variksenpelätiltä, ja  ihmettelin, mitä olin tehnyt, kun olin tuhlannut rahani ja olin pelkkä luuranko hovimiehen vaatteissa, --"
Minulla ei ole hyviä muistoja, minulla on vain huonoja.”
Samalla ironialla ja kylmyydellä William N. suhtautuu muihin ihmisiin. Kuvaavaa on, että William N. käyttää ihmisistä nimen sijasta nimen alkukirjainta. Vain sisarestaan Elisestä, jonka kanssa hän käy läheistä kirjeenvaihtoa, hän käyttää kautta päiväkirjan kokonaista etunimeä. Nuoruudesta lähtien hän riitaantuu ihmisten kanssa, on seksuaalisesti laimea ja torjuu vähäisetkin eroottiset viritykset. Naisten puhe on eräänlaista aivovuotoa, jossa järjen hivenet sekoittuvat joutavuuden limaan (pro memoria). Tiedemiesystäviin välit ovat poikki, mikä johtuu näiden asettumisesta väärälle tieteelliselle kannalle. 

Tässä tullaan romaanin pohjakuvioon, jäkälätutkija William Nylanderiin. Tämä tiedetään: William Nylander syntyy Oulussa 1822 ja kuolee Pariisissa 1899, yksin, pää työpöytää vasten painuneena. Hän on tuntia ennen lähettänyt hakemaan haavuria ja kuolee ilman tuskaa ja kärsimystä puhumatta sitä ennen kenellekään. William Nylander on halunnut tulla poltetuksi, mutta koska hän ei ole täyttänyt tarpeellisia papereita, hänen tahtonsa ei toteudu, vaan hänet haudataan pariisilaiselle hautausmaalle hänen elettyään yli kolmekymmentä vuotta Pariisissa vapaana tutkijana.

Nylanderin merkitys kasvitieteelle on  uraauurtava, joskaan ei ratkaiseva, sillä hän myös erehtyy, vaikka hänen julkaisujaan Helsingin seudun ja Karjalan kasvistosta pidetään Suomen floristisen tutkimuksen lähtökohtana ja monien myöhempien selvitysten malleina.  Saksalainen Simon Schwendener nimittäin esittää oikeaksi osoittautuneen teorian, jonka mukaan jäkälät ovat sienten ja levien symbiooseja. Nylander ei tätä teoriaa hyväksy, vaan ryhtyy sen eturivin vastustajaksi. Hän katkaisee pitkäaikaiset yhteytensä paitsi teorian kannattajiin myös niihin jäkälätieteilijöihin, jotka eivät vastusta schwenderismiä  riittävän ponnekkaasti.

Carlson merkitsee  muistiin mikroskooppikuvaa poikkeushenkilöstä, jonka omituisuudet, tunnemaailman kylmyys ja usko omaan itseensä  toteutuu nälkiintymisen rajan yli. Chez Duvalissa on herkullinen kantapöytä, jonne William N. tosin ei enää jaksa useinkaan lähteä, vaan kärsii huomaamattaan aliravitsemuksesta. Kautta päiväkirjan on lueteltu ranskalaisia herkkuja, kokonaisia menyitä, jotka ovat lopulta yhtä saavuttamattomia kuin  elämä, joka näyttää tarjotinta, mutta vetää sen lopulta pois.

William N. mittailee kuumettaan, diagnosoi tilaansa ja toteaa jossain vaiheessa, että tämä sairastelu on kuoleman edellä. Omasta merkityksestään ja persoonastaan William N:llä on silti loppuun saakka suuret luulot, vaikka  väläyksissä nähdäänkin oma narsistinen persoona myös kliinisesti ylhäältäpäin:

Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään.

Jos minulla olisi itsestäni yhtä huono käsitys kuin muilla ihmisillä on minusta, en ehkä jaksaisi elää päivääkään, mutta jos he taas tietäisivät, että olen älykkäämpi, etevämpi ja miellyttävämpi kuin he kuvittelevat, he hämmästyisivät ja inhoaisivat minua vielä enemmän, koska he tulisivat myös kateellisiksi.”
Viehättävää on, että Carlson ei diagnosoi potilasta, ei tee tätä ymmärrettäväksi, vaan vie lukijan suoraan William N:n pään sisään, ojentaa Williamin sellaisenaan lukijalle: ota tai jätä, tässä on William N.  William N:n teot ovat outoudessaankin ymmärrettäviä, ja hän on osassaan täysillä mukana, viimeiseen hengenvetoon.

Kirjoittaja Iines

29 kommenttia:

  1. Hei IInes,

    kirjaa lukematta mutta teeman tiedostaen:

    Päällimmäisenä teemana minulle oli tutuinta Nylanderin kiihkeys ja ehdottomuus (tieteen)tekijänä. Toki se on hankala piirre, ja johtaa kriiseihin ja konflikteihin, mutta silti pystyin samaistumaan siihen täysin.

    Minussa on paljon samankaltaista väsymätöntä tulisieluisuutta; ei jäkäliin liittyvää, kylläkään. :) Monta kertaa pääsisi vähemmällä, kun antaisi vain olla - mutta se ei ole vaihtoehto, minulle, eikä ilmeisesti Williamillekaan. Hänen mittasuhteisiinsa en ole vielä päässyt, mutta aineksia siis on. Enkä sano, että se on hyvä tai toivottava elementti luonteessani; onpahan vain niin olennainen osa minua, että jos sen kiistäisin tai kieltäisin, en enää tiedä mitä olisin.

    Luottamusmiesajoista tulee mieleen pari esimerkkiä: silloin väännettiin kättä mm. su-aukioloajoista. Joulun alla ketjuumme suunniteltiin vapaaehtoisia su-työvuoroja, ja toki kiivaana yksityiselmän ja vapaa-ajan tärkeyden puolustajana olin ekana barrikadeilla. - Olin siis ketjun varapääluottamusmies silloin, ja pääkaupunkiseudun n. 15 liikkeen vastaava luottamusmies. Koska henkilökohtaisen kontaktin ottaminen kaikkiin 200-300 myyjään oli mahdotonta, pidin tapanani lähettää kirjeitä myymälöihin, ilmoitustauluille tai kaffehuoneen pöydille pantaviksi.

    Kirjoitin kiihkeän mutta asiallisen kirjeen vapaa-ajan vaalimisen merkityksestä (siis sellaisen yhteisen vapaa-ajan, jolloin muitakin ystäviä/perheenjäseniä on paikalla), ja lisäsin loppuun, että jokainen tekee itse valintansa, tietenkin; minä henkilökohtaisesti aion paistaa pipareita ja paketoida lahjoja sunnuntaisin, näin joulun alla. Mistä se riemu repesi! Sekä työnantaja että liitto olivat aluksi sitä mieltä, että kehotan ihmisiä niskurointiin, ja lainvastaiseen toimintaan. Missä kohtaa tyrmistyin. Että siis koko muu firma saa sanoa mielipiteensä, ja kertoa omasta päätöksestään; minulta se oikeus luottamusmiehenä on hyllytetty?!

    VastaaPoista
  2. Char,

    tässä William N:n - puhun siis romaanihenkilöstä, en reaalisesta Nylanderista - ehdottomuudessa ja kiihkeydessä on juuri se ainut vaje, johon kirjassa hieman petyin.

    Innokkaana ja intohimoisena hyönteis- ja lintukuvaajana odotin nimittäin William N:ltä samanlaista intohimoa jäkäliin, jotain todistetta siitä, että hän olisi ollut flow-tilassa tutkiessaan noita symbioottisia jäkäliään.

    Ei, Carlson ei antanut vihjettäkään intohimon suuntaan. Tehdäänkö suuria keksintöjä ja tieteellisia keksintöjä ilman intohimoa ja innoitusta?

    Ehkä sitten. Kenties William N. oli vain kylmän analyyttinen ihminen, jonkalainen lähestymistapa on tyypillistä narsistiselle persoonallisuudelle.

    Mm. tähän William N:N intohimottomaan ja viileään suhtautumiseen pohjaa tuo narsistisuusmainintani, muuhunkin kyllä, mutta siitä myöhemmin, jos aihetta ilmenee.

    Jäin siis kaipaamaan perustelua tiedemiehen suhteesta jäkäliin. Miten hän olisi niitä käsitellyt kuin aarretta ja hurmioitunut. Toisaalta William eli viimeisiä aikojaan, eikä tainnut nähdäkään enää mikroskooppiin.

    VastaaPoista
  3. Vielä suurempi ongelma kuin romaanihenkilö "William N:n" ja oikean henkilön "W. Nylanderin" suhde toisiinsa ja todellisuuteen, on mielestäni romaanihenkilö "Sannan" ja oikean henkilön "Meriluodon" suhde.

    Siksi, että jälkimmäisessä tapauksessa toinen heistä on kirjan kirjoittaja, kun taas edellisessä ei.

    Siinä tosin on sama "ongelma" kuin Tervon Laylassa, joka on listalla kolmantena: tekijä on eri sukupuolta kuin kohde.

    (Osallistuin lukematta, koska tuon kirjoittaminen ei vaatinut lukemista.)

    VastaaPoista
  4. Palaan Sannan ja Meriluodon ykseyteen tai toiseuteen varmaan Meriluoto-keskustelussa. Tässä voi vain todeta, että kysymys William N:n ja William Nylanderin suhteesta on varmaan monen mielestä triviaali, tai ainakin sen tulisi olla.

    Minusta ehkä tuo William N:n suhde jäkälyyteen voisi olla avain. Kummastelen siis hieman William N:n intohimotonta suhdetta alaan, jossa hän teki merkittäviä löytöjä. Ihan kuin he olisivat tässä kohden eri. William N:n olisi kuulunut tutkia jäkäliä huonossakin valaistuksessa, jos hän olisi ollut Nylander!

    VastaaPoista
  5. Se suuri kuva joka W Nylanderin päiväkirjoista välittyy on jotain aivan muuta kuin narsistinen hajoita ja hallitse -periaate. Jos häneen pitää kliinistä määritelmää hakea niin käyttäytymismallit viitannevat Aspergerin oireyhtymän tunnusmerkeihin. Ulkopuolisen näkökulma tulee hyvin esiin hänen "tohtori Williamina" esitetty toteamus: "En minä osaa hoitaa omiakaan sairauksiani." tai "En minä tosiaankaan sovi seurapiireihin, vaikka tiedemiehen, jolla on kunnianhimoa, mutta ei vakituisia tuloja, pitäisi olla taipuisa ja myöntyväinen."

    Narsismin, luonteensa määräävänä piirteenä Nylander rajaa sopimattoma arviollaan, lääkärintointa en voi ihannoida koska lääkäri ei voi pitää potilaistaan, vaan on oltava kovaluontoinen. Hän on kuin moottoripyöräilijä skootterimiesten joukossa, masokistinen nautiskelija.

    Eritoten miellyttämisen vieroksuminen ja kylmyys on näennäistä, askeettisen pidättyvyyden luomaa harhaa. Hän ei halunnut tärkeillä tuntemattomille, edes Pariisissa. Siksi hän palautti silkkipaperiin käärittynä hullaantuneena ostetun "variksenpelätin" pukunsakin takaisin, koska epäili vukuttimenaan olleen mr. E.

    W Nylanderin persoona ja toiminta on kooste paradigmoista. Se rakentaa roolihahmosta sosiaalisesti mielenkiintoisen, muutosvastarintaisen tarkkailijan. Hänelle ystävyyssuhteet ja "verkottuminen" ovat perseestä. Hän ei ole facebook -miehiä, ei tyrkyttäisi parjattua erinomaisuuttaan blogissa.

    "Nylkky" ei tykkää kulttuurista, ei kirjoista eikä näytelmistä, koska Asperger oireisena ei pysty täyttämään mielikuvituksellaan merkkien välejä. Sen sijaan K Carlson käyttää oivallisesti juuri noita päiväkirjamerkintöjen välejä, lukijan oman mielikuvituksen täyttäjänä. Näin kokonaisuudesta muodostuu jonkinasteinen inhimillinen ja kronologinen tarina kyrpiintyneestä vanhasta miehestä.

    Sen sijaan hän ymmärtää Georges Seurattia. Nylkky oli yhtä pilkuntarkka ja määrätietoinen kuin Seurat. Seuratin diffuusi värinsekoitusmenetelmässä ei ole hajoittamisen kanssa tekemistä juuri nimeksikään, koska oli vain uusi väriopillinen oivallus. Seurat kyllä havannoi ympäristöään ja sen sosiaalisia kerrostumia, kuten Nylkky.

    VastaaPoista
  6. Anonyymi,

    kliinisen määritelmän hakeminen William N:n persoonaan on tietenkin tarpeetonta, muttei kiellettyäkään. Epävarmaa se on ja jää oletukseksi.

    Eivätkö kuitenkin kaikki taideteosten tulkinnat ja analyysit ole tavallaan turhia ja luonteeltaan oletuksia? Lukija muodostaa teoksen annin ylipäänsä omasta viitekehyksestään käsin, ja näin olkoon hyvä.

    Asperger-tulkintasi on mielestäni oikeansuuntainen ja kenties oikeakin. On kuitenkin niin, että autistisuuden - jonka oireyhtymä asperger on - ja narsistisen persoonallisuushäiriön oireet menevät päällekkäin.

    Narsistinen henkilö elää muiden ihailusta ja huomiosta, mutta autisti taas ei yleensä edes ole kovin kiinnostunut siitä mitä muut ajattelevat. Sosiaalinen huomio ei tarjoa hänelle samanlaista palkintoa kuin narsisteille tai "normaaleille" ihmisille.

    William N. haaveilee päiväkirjassa panevansa Schwenderin ja Louis Pasteurin sekä jopa Darwinin sivuosaan rinnallaan. Tämä viittaa mielestäni hieman poispäin autismista tai siis aspergerista.

    Niin tai näin, Williamin N:n persoona herättää arvailuja juuri kliinisessä mielessä, mikä ei varmaankaan ole kirjan tarkoitus.

    Näkeepä joku tuossa teoksessa vain aika pinnallisen viestin: kirjailija puhuu siitä, miten tiede- tai taide-eliitti muodostuu myötäilijöistä ja kumartajista. Oman tiensä kulkijat Willam N:n tapaan jäävät sivuraiteille, unohdetuiksi. Miten tähän sopii se, että Willamhan myös erehtyi hyvinkin raskaasti tutkijantyössään?

    VastaaPoista
  7. Emme tiedä – ja usein kohdehenkilö ei itsekkään halua tietää – mikä on se voima tai eetos joka meitä loppujen lopuksi ohjaa. Voimme muistella vaikka Matti Nykäsen ylivoimaisuutta alkutaipaleellaan kilpakumppaneihinsa nähden. Voimme miettiä syytä tai "pakotetta" mitä miljönääri, jääkiekkoilijaksi ikämies Teemu Selänne, manaa esiin, päästäkseen vielä kerran huipulle.

    Motiivina ei ole raha, ei maine ei kunnia. Esiin on manattava fiilis, riemu ja ilo. Sama ilo, joka kumpuaa pikkupoikamaisesta naivista onnellisuudesta ja osallisuudesta. Kroonisena tuo tila ei säily, vaan on hetkittäin uudistettava, joka sentään, on rahan houkuttamanakin saatavissa.

    Kuinka moni haluaa avata tuon Pandoran lippaansa, koska sen voima saattaa kadota ja karata saavuttamattomiin.

    VastaaPoista
  8. Kyllä vaan, tunnistan tuon fiiliksen, riemun ja ilon, sillä siinä flow-tilan osatekijät, kun tekee jotain syvästi kiinnostavaa. Aika unohtuu, ei tarvitse miettiä keskittymistä, kun se tapahtuu itsestään. Intohimo - sitä se on.

    Tuo intohimo kuitenkin on siis se, jota William N:ltä jäin kaipaamaan. Mietin, miksi sen kuvaus jätettiin kirjasta pois. Uskon nimittäin, että intohimo kuolisi viimeisenä, ei ensimmäisenä.

    On tietenkin niin, että vanhuuden hiipuminen voi lyödä intohimon yli. Ehkä William oli jo tässä pisteessä.

    VastaaPoista
  9. En niinkään tarkoittanut flowta joksi minä sen ymmärrän, ja joka on hetkellisempää, vaan sitä, joskus jopa "saatanallisesta" vaadteesta, sisäisestä poltteesta.
    Painotin ehkä liikaa tuota "onnen tunnetta" joka sekin on aika hetkellistä. Koko tapahtumien aikajana saattaa kokonaisuudessaa saada leimansa tuosta hetkellisestä onnesta ja onnistumisen ilosta.

    VastaaPoista
  10. Jos mukana on saatanallinen vaade, kyseessä on tosiaan pitkäjänteisempi tila tai olomuoto, jossa on liikkeellepanevana voimana muitakin sisäisiä ja syviä tunteita kuin miellyttäviä.

    Toisaalta on niin, että flow-tila, haltioituminen, innostuminen voi pitää sisällään paljonkin epämukavuutta ja hankaluutta. Sitä vain ei huomaa, kun on innoittunut.

    Esimerkiksi minä en välitä enkä kunnolla huomaa, että housunpolveni kastuvat ja tahriintuvat, kun on pakko polvistua kuvaamaan maassa kiitävää pikkiriikkistä hyönteistä. Saatan silti mennä ne kurahousut ylläni vaikka kauppaan, ennen kuin menen kotiin ja vaihdan vaatteet.

    VastaaPoista
  11. 25.5.1898 "Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään."


    Olkoonkin, että W Nylander käytti ihmisten nimeämisessä pelkkiä alkukirjaimia luetuksi tulemisen pelossa, niin Carlsonille se on tehokeino. Tietoisuus siitä että mikä tahansa nimi assosioi kokemusmaailmastamme jonkun konkreettisen henkilön. Pelkkä etukirjain antaa mielikuvitukselle tilaa, täyttää merkkien välin fiktiivisellä henkilöllä, ei todellisuudella niinkuin Nylander aprikoi.

    Tyhjän tilan täyttö ja lukeminen rivien välistä on osa "Päiväkirjan" luonnetta, Meriluodon sanoin: "On ylijäämä joka purkautuu eräästä elämästä, kenties täysin epäolennainen osa. Tämä ei ole kuvastin, tämä on sata kuvastinta, jotka silmänräpäyksen ajan heijastavat jonkin kuvan - minkä, ehtiikö sen edes nähdä? Ja kaikki peilit ovat vääriä."

    Päähenkilön osattomuus ja materialistinen epäitsekkyys antaa kirjailijalle mahdollisuuden valuttaa Nylanderin kynän kautta omaa eetostaan. Kirjailija Carlson panee meidät kyrpiintyneen vanhan miehen hahmossa, kokemuksen silmin, katsomaan kaikenkattavaa hymistelyä, miellyttämisen halua. Markkinahenki ja kaupallisuus on imaissut jopa kirjailijat sirkuspelleiksi ja komeljanttareiksi. Olemme kaikki toistemme selkääntaputtelijoita ja sparraajia.

    Vanha heikko mies tarkkailee ympäristöään kävelyretkillään. Hän näkee koko sosiaalisen kerrostuman, joutilaisuudessa kärvistelevät poroprvarit, rikkauksia lapioivat teollisuuspohatat ja itsensä, yläluokkaisen lääkärin. Ilman tuota miellyttämishalua ja solmittuja ystävyyssuhteita hän on korkeintaan keskiluokkainen pers'aukinen tutkija tai ehkä vain nälkäänäkevä rahvas, ei puotipuksua kummempi.

    Karlson on luonut kirjasta fiktiisen dokumentin, vailla selvää teemaa ja juonta, niin kuin oikea elämä itsessään on.

    VastaaPoista
  12. Tämä on kaunis tulkinta, jonkalaista tämän kirjan esittelyissä ja puheenvuoroissa paljon nähdään. Varmaan se näin menee, en ole tässä mistään eri mieltä.

    Se vaan, että miksi William N:llä vielä loppusuoran alkaessa ilmeni halua osoittaa Schwenderille, Pasteurille ja jopa Darwinillekin sivuosat tieteen näyttämöllä? Eikö sivullisuus ole monesti kypsyyttä luopua turhasta, virvatulien sammuttamista?

    Minusta William N:n näytönhalu oli kiihkeä motiivi, joka ajoi häntä pitämään päiväkirjaa ja yritykseen näyttää oikea kuva itsestään koko maailmalle. Pitää tässä siis huomata se, että hän ajoi harhaa, koska tiede on osoittanut näiden "sivuosaan määrättyjen" olleen kuitenkin oikeassa ja Nylanderin väärässä.

    VastaaPoista
  13. Miksi tutkija erehtyy?

    Nylanderin kohdalla syitä ja seurauksia voi arvailla moneltakin kantilta. Jo se, että hän häippäsi Pariisiin itsekkäistä syistä, Helsinki oli pienuudessaan liian tukahduttava, eikä hän voinut edistää tieteenalaansa haluamallaan tavalla. Ehkä hän varmisti toimintamahdollisuutensa myös katkaisemalla pitkäaikaiset suhteensa, terästäen sitä vielä kritiikin vastustamisella. Hän eristi itsensä, ollakseen vapaa.

    VastaaPoista
  14. Siis tarkoitin tutkijan erehtymisellä sitä, että William Nylander vastusti Schwenderin oikeaksi osoittautunutta toteamusta jäkälien olomuodosta: ne ovat levien ja sienten symbiooseja. Tämähän on ratkaiseva erehdys tutkijalta, koska ne ovat jäkälien ja sienten symbiooseja!

    Minulla ei ole nyt kirjaa tässä edessäni, joten en voi tarkistaa, mutta William N:n kaikki muutot ja välien katkaisut ovat kai tapahtuneet herkkyyssyistä. Williamin mielestä häntä ei kohdeltu tarpeeksi arvostavasti - tämä on muuten tyyypillistä narsistiselle henkilölle, poiketakseni jälleen psykologiselle puolelle.

    Eikö William sanoutunutkin virastaan irti, koska hän ei saanut yliopiston asuntoa, joka oli vanhan professori Nordmanin käytössä? Samoin hän sanoutui tutkijan työstä irti, kun muuan ihaileva opiskelija erehtyi kysymään, koska tieteellisen teoksen toinen osa valmistuu. Se oli William N:lle merkki siitä, että hän on tehnyt huonoa työtä.

    En näe siis asiaa niin, että tutkija lähti edistääkseen vain tiedettä vaan myös saadakseen arvostusta ja parempaa kohtelua, ymmärtämystä. Pelkkä tiede ei siis ollut tärkeää.

    VastaaPoista
  15. William N:n päiväkirja on kuvaus yksinäisen vanhuksen päivistä, vanhuksen, joka taakseen katsoen elää päivästä toiseen vailla unelmia.

    Vanha, yksinäinen mies kirjoittaa päiväkirjaansa jättääkseen itsensä ihmisten mieleen. Hänelle ei riitä, että on kerran ollut arvostettu jäkälätutkija ja kirjoittanut tutkimuksistaan kirjan. Toinen osa on tekeillä, mutta ei ota valmistuakseen. William N ei taida luottaa saavansa työnsä päätökseen, mutta jatkaa silti kirjoittamista.

    Toiset tiedemiehet ovat kuuluisampia ja saaneet enemmän kunniaa, Pasteur ja muut. Kateus ja katkeruus kalvavat William Nylanderia. Enemmän kuin kerran hän muistuttaa päiväkirjassaan myös kohtaamastaan vääryydestä. Hän asuu pienessä ja talvisin hyvin kylmässä asunnossa, jolla on osuutta hänen terveydentilaansa. Jos oikeus olisi tapahtunut, hänellä olisi aivan toisenlainen asunto, tilava ja lämmin.

    Sanotaan, että ihmisen mielentilalla on paljon vaikutusta siihen, millainen hänen fyysinen terveytensä on. Voinee siis ajatella, että jäkälätutkija voi huonosti paljolti myös omasta syystään vatvoessaan elämänsä epäkohtia. Hänen asenteensa myös ikääntymistä kohtaan on säälimätön: ”…me vanhat olemme pelkkää elämän hylkytavaraa!”

    William N halveksii elämäänsä tyytyväisiä, hyvinvoivia ihmisiä. ”Heillä on olettamuksiin perustuva varmuus maailman olemuksesta, mitä he eivät aseta kyseenalaiseksi katsomalla mikroskooppiin tai kaukoputkeen. He ovat surkuteltavia, mutta he ovat ”onnellisia”. …… ”En minä kadehdi heidän vaurauttaan enkä omahyväisyyttään enkä ikinä vaihtaisi ahtaita huoneitani heidän maailmansa pahviteatteriin.” William N:n mielestä on parempi murehtia kuin unohtaa.

    Jäkälätutkija karttaa ihmisiä ja tuntee melkein kauhua, että naapurin utelias nainen tunkeutuisi hänen kotiinsa. On vain kaksi naista, hänen sisarensa Elise ja entinen taloudenhoitaja C, joihin hän luottaa. Heitä hän päiväkirjassaan myöntää arvostavansa. Kummatkin pitävät vanhuksesta huolta. Sisar osoittaa huolenpitoaan kirjoittamalla veljelleen, kutomalla hänelle lämpimän kaulahuivin ja yrittää myös antaa hyviä neuvoja, joista veli tosin harmistuu. Constance taas hankkii ja valmistaa – korvausta vastaan – ruoan entiselle isännälleen.

    Vaikka William N kirjaa tarkasti lähes päivittäin ajatuksiaan ja arkeaan, päiväkirja ei koskaan kerro hänen itse antaneen kenellekään mitään, ei edes vastalahjaksi. Ilmeisesti lahjan antaminen ei tule hänen mieleensä. Hänelle riittää, että häntä muistetaan.

    Eräänä päivänä JT saa kukkakimpun, jonka lähettäjä jää salaisuuden verhoon. Odottamaton lahja lämmittää William N:n mieltä ja hän vaalii kukkakimppua vielä kuihtuneenakin. Eräänä päivänä kimppu on poissa. Se on heitetty roskiin. JT järkyttyy kovasti. Hän on vihainen, mutta malttaa mielensä, eikä moiti C:tä, joka on teon tehnyt. Ehkä hän varjelee avaamasta sisintään. Ehkä hän alitajunnassaan kokee olevansa itse yhtä tarpeeton ja hylätty kuin pois heitetty kukkakimppu. Hän noutaa puutarhasta salaa muutaman kukan tyhjään maljakkoonsa.

    Vanhuksen kunto heikkenee. Ruokahuoltokaan ei toimi, ja hän näkee nälkää, mutta ei kuumeisena jaksa lähteä ulos syömään. Hän ihmettelee ja odottaa C:ta, kunnes muistaa, että tämä on ilmoittanut pitävänsä lomaa muutaman päivän hoitaakseen omia asioitaan. Naapurin poika käy pyynnöstä kaupassa ja tuo ruokaa, mutta jäkälätutkijan yskä pahenee ja kunto heikkenee. Lopulta kuolema armahtaa yksinäisen vanhuksen.

    Tulkintani on ehkä yksipuolinen. Luin kirjaa katkonaisesti ja päällimmäinen tunne oli sääli jäkälätutkijaa kohtaan.

    VastaaPoista
  16. Tämä on mainio selvitys Williamista, Delilah, kävisi hyvin kokonaisen kirjan alustukseksi keskusteluun. Ehkä joskus saadaankin sinultakin tänne alustus jostakin kirjasta, jonka tahdot esiteltäväksi ja keskusteluun. Jos vaan ehdit ja tahdot, olisi hauskaa, mutta painostaa en tahdo. Olisi hauska kuulla, jos luet nyt jatkossa jotain uutta, joka sopisi ehkä meille muillekin.

    Samoihin kohtiin olemme Williamissa kiinnittäneet huomiota. Tuo kuihtuneen kukkakimpun poisheitto oli iso tapahtuma Williamin elämässä, se mursi jotakin lopullista Williamin mielessä. Ja tuo Elisen kutoma huivi - vaikka sukkia William toivoi.

    Tuo ettei William itse antanut koskaan mitään kenellekään, sopii minun mainitsemaani narsistiseen luonnekuvaan. Häneltä puuttuu tunteet, niin kuin hän itsekin sanoo. Hän ei tiedä, mitä antamisen ilo on.

    William-parka. Myötätunto on hänen puolellaan loppuun asti, koska hänessä näkyy myös hiipuminen ja elämän mureneminen.

    VastaaPoista
  17. Kiitos, Iines, ystävällisistä sanoistasi. Mielelläni luen teidän muiden tekemiä alustuksia, itselläni ei ole rohkeutta sellaiseen kirjoituspuuhaan ryhtyä.

    VastaaPoista
  18. Ok, Delilah,

    hyvin pystyisit, mutta eihän se mukavaa ole, ellei itse halua! Olisi vain mukavaa saada uusiakin kirjoittajia joka kierrokselle - siksi kysyin. Mutta ymmärrän hyvin.

    VastaaPoista
  19. Jouduin viikoksi vuodelepoon. Hipsin kirjoittamaan tämän jutun, ja nyt palaan kiltisti petiin. :)

    Täällä käytyyn keskusteluun minulla ei ole juurikaan mitään objektiivista lisättävää. Nautin kovasti kaikista kirjoituksista ja analyyseistä; itse tulkitsin kirjaa hiukan toisin.

    Minusta tulkinnoissanne kiinnostavaa on ollut ajallemme tyypillinen ihmisluonnon medikalisointi (tai ainakin lokeroiminen ja laputtaminen) on varmasti ikuinen ilmiö, mutta nykyään lääketieteellinen diagnosointi on tärkeää ja jopa mielenrauhallemme, tai "ymmärtämisellemme" välttämätöntä... Ihminen ei voi olla vain ilkeä, itsekäs, pirullinen tai toivonsa menettänyt; on sadismia ja autismin muotoja, narsismia ja keskivaikeasta vaikeaan depressiota...

    En siis hyökkää ketään lukijaa/kirjoittajaa vastaan; minun silmiini vain pistää tuo määrittelyn välttämättömyys, monissa kirjoituksissa(mme).

    Nuoresta pitäen kirjan W. on kaihtanut sosiaalisia kontakteja; kokenut ne jopa kiusallisiksi, tai parhaimmillaan välttämättömäksi pahaksi. Kertoessaan tuttavaperheen tyttärestä, jonka sääri kosketti häntä päivällispöydässä, ja jonka mukaan hän lupasi nimetä jäkälän kuulostaa tosi ilkeältä, minusta. - Toisaalta: hän oli lääkäri ja kirurgi 25-vuotiaana, ja intoutui sitten keräämään 51 000 jäkälalajiketta ja luokittelemaan niitä...

    Katsoin viime viikolla leffan "Legends of the Fall" (nimi viittaa raamatulliseen viattomuuden menettämiseen, ei syksyyn), ja siteeraankin kertojahahmon avausrepliikkiä: "Some people hear their own inner voices with great clearness and they live by what they hear. Such people become crazy, or they become legends."

    Elokuvan Tristan päätyi kertojan mielestä legendaksi, mutta mukana oli aimo annos hulluutta, näin niinkuin minun näkökulmastani. - Ja mieleeni tuli W.

    Ei ole mahdollista opiskella niin nopeasti ja niin pitkälle (kirurgi 25v?), keskittyä jäkäliin 51 000 lajin verran, ja olla yhtä aikaa sosiaalisesti suuntautunut, läheisistään kiinnostunut, lämmin ihminen. Ja vaikka koen suurta hengenheimolaisuutta Williamia kohtaan: tässä eroamme: minulle ihmiset menevät aina ideologioitten tai teorioitten edelle. - Pystyn silti kuvittelemaan sen, että pakko selvittää ja lokeroida faktoja voisi ajaa jonkin kuvitteellisen rajan yli.

    VastaaPoista
  20. Williamista tuli legenda. Jäkälät eivät ole mediaseksikkäitä, mutta historiaan hän on jäänyt, ja vieläkin hänen työtään ja kokoelmiaan pidetään tärkeinä, eikä vain meillä Suomessa. - Asuin aikoinaan Helsingissä ihan Nylanderin puiston kupeessa; kyllä hän tunnustusta on saanut, ja siten jäänyt historiaan. Legendana.

    Vaikka W. oli väärässä eräissä (ja ehkä tärkeimmissä) teorioissaan, se ei vähennä hänen työnsä arvoa. Juuri erilaiset teoriat, tulkinnat ja väittelyt ovat tieteen suola, ja jopa välttämättömiä sille, että käsityksemme edistyvät, toivottavasti faktisesti oikeaan suuntaan. Jos kukaan ei uskalla olla ääneen varma kannastaan me muut emme voi ottaa kantaa, mikä on välttämätöntä tietämyksen lisääntymiselle. Kaikki tieteentekijät käsittääkseni ovat varmoja siitä, että ovat oikeassa, kun julkaisevat väitteitään; eriävät mielipiteet saavat käsittääkseni harvat haahuilemaan hätääntyneinä ja pyörittelemään peukaloitaan...

    Minä en ainakaan mumise, että "toisaalta, ja sitten taas toisaalta", jos jonkin väitteen esitän (en nyt väitä itseäni tieteentekijäksi, mutta päivähommakseni kuitenkin asioita tutkin). Ja kun joku teoria on mielestäni oikea, tiedän, että olen oikeassa (eikä toisin voida todistaa). - Tämä ero siis Williamin ja minun välilläni on; hän erehtyi teesissään, minä en. ;) :)

    Se, että W. halusi näpäyttää muita tutkijoita on mielestäni inhimillistä - ei siis kaunista tai jaloa, vaan inhimillistä. Kun on varma siitä, että tietää parhaiten, ja muut ajavat ohi ja yli: kukapa ei haluaisi revanssia?! Kilttiä se ei ole, mutta ymmärrettävää. Ja varsinkin Darwinin kohdalla W tiesi, että työ on erityisen ainutlaatuista; minäkin olisin jäkälätutkijana halunnut päihittää evoluutioteorian! :)

    Wn aikana oli aika tavallista, että taiteilijat ja tieteilijät matkustivat asumaan mm. Pariisiin. Kirjan W oli erakkoluonne, jos näin karkea yleistys sallitaan. Ranskassa oli helpompi hautautua työhön, ja sivuuttaa kiusalliset ihmissuhteet... Ja jos ollaan rehellisiä: oikeasti läheisten kanssa on usein niin hankalaa, jos heihin panostaa, ettei saada analysoitua edes 510 jäkälää elämän aikana. Sanoo kokemuksen syvä rintaääni.

    En siis nyt ota kantaa Wn valintoihin; pohdiskelen vaan vaihtoehtoja.

    Jostain syystä muutto Ranskaan oli välttämätöntä hänelle. Syitä voimme vain arvailla. Köyhyys ja puute olivat se hinta, jonka hän maksoi omasta rauhastaan. Minusta jo tuo fakta riittää kertomaan, ettei hänellä ollut oikeasti vaihtoehtoja! Kukaan ei huvikseen valitse noin kivistä tietä, väitän.

    Ja kun kirjan W piti enemmän jäkälistä kuin ihmisistä (seurana, siis) on aika ymmärrettävää, ettei hänelle tullut mieleen antaa lahjoja, tai olla sosiaalisesti vastavuoroinen. Jäkälistä hän piti; eivät nekään mitään tehneet tai mitenkään reagoineet hänen huomioonsa. Passiivisuus kiinnostuksen kohteilta oli normi; miksei se olisi pätenyt myös häneen?

    W toisaalta odotti ja iloitsi päivälliskutsuista ja ruokalahjoista. Sekin sopii. - Varmaan hänkin vaali aarteinaan kaikkia näytteitään, ja teki parhaansa, että ne menestyisivät.

    Ja pettyi pihiyteen, koska ansaitsi mielestään parempaa. Käsi sydämelle: kuka meistä ei ole pettynyt siihen, ettei ole saanut sitä tunnustusta tai sellaista kohtelua, jonka oikeasti ansaitsisi?

    Minusta Carlson ei siis kertonut pelkästään katkeroituneen ja erakoituneen älykkövanhuksen tarinaa, vaan puuttui syvempiinkin aiheisiin: mikä on sinulle elämässäsi tärkeintä? Minkä puolesta uhraat kaiken? Miten reagoit pettymyksiin? Mihin olet valmis, että unelmasi toteutuisi?

    Vastauksia en saanut, mutta paljon hyviä kysymyksiä.

    VastaaPoista
  21. P.S. 1800-1900 luvun taitteessa luonnolla, puistoilla ja kansanpuistoilla oli yhteiskuntapoliittisia tavoitteita. Säätyläiset (ja ainakin ylempi keskiluokka) pasteerasivat Helsingissä Esplanadilla ja Kaivopuistossa; työväestö ohjattiin ns. kansanpuistoihin (Seurasaari, Korkeasaari).

    Puistoja/virkistysalueita ei rakennettu viikon miettimisen jälkeen; W varmasti oli perillä myös tästä luokkajaosta. Eivät siitä kaikki pitäneet. Kirjan W kokee olevansa jossain välimaastossa, näin ymmärsin. - Toki silloin intohimoiselle luontoharrastajalle viheralueitten jakaminen yhteiskunnallisen aseman mukaan saattoi olla ongelmallista?

    Viheralueitten rakentaminen säätyjen mukaan saattaisi selittää kirjan Wn halukkuutta irtautua suomalaisesta luokkajaosta, ja muuttaa Pariisiin. - Siellä voisi olla sama meininki, mutta ainakaan siihen ei ulkomaalaisena tarvinnut ottaa kantaa.

    Ihan lyhyesti: kansanpuistojen tarkoitus oli saada työläiset ja alaluokka nauttimaan koskemattoman luonnon parantavasta vaikutuksesta. Pois viinapeikon ääreltä; siellä sitä vehreässä maastossa koko perhe joisi kaffetta ja kirmailisi nurmikolla.

    Säätyläisten kaupunkipuistot sen sijaan suunniteltiin "esteettisesti silmää miellyttäviksi", eli keinotekoisia rakennelmia oli; näinhän sitten parempi väki sai nauttia luonnosta sivistyneesti. :)

    VastaaPoista
  22. P.S. 2 Delilah,

    kirjoittaisit alustuksen!!! Tekstiäsi oli ilo lukea, ja peilata omia tunteitani siihen. -
    Vaikka luen ja koen asioita eri tavalla, nautin suunnattomasti sinun analyysistäsi!

    Ethän ota minun mielipiteitäni kritiikkinä?!

    VastaaPoista
  23. Iines, ehkä joskus myöhemmin mietin alustusasiaa uudelleen, jos tiukka paikka tulee ja alustuksen kirjoittajista on pulaa, ja sytyttävä kirja kohdalle sattuu.

    Char, miksi minun pitäisi loukkaantua? Jos olet eri mieltä joistain ajatuksistani, Sinulla on siihen oikeus. Se, etten painottanut jäkälätutkijan saavutuksia ja opillista sivistystä, ei nähdäkseni ole mikään virhe. Ei kommentoinneissa tarvitse käsitellä kaikkea,mitä kirja meille paljastaa, vaikka itse alustus vaatiikin teoksen laajaa käsittelyä. Painotin asioita, jotka itseäni koskettivat.

    VastaaPoista
  24. Hienoa, Delilah. Tämä puheenvuorosi oli sen verran hyvä ja perusteellinen, että uskon lukijoitten tykkäävän tyylistäsi.

    Ja mikä estää siis ketä tahansa laatimasta alustusta. Ehdottakaa itseänne, en aina viitsi kauheasti pyytää, etten painostaisi ketään.

    Minua kyllä kiinnostaisi, Char, sinun alustuksesi jostain Pekka Töpöhäntä tai Muumi-kirjasta, kun niihin olet usein viitannut?

    VastaaPoista
  25. Iines,

    Kiva kun jaetaan kaikkea - eilen Esko Valtaoja sanoi aika hyvin, kun huomautti, että tieteentekijät (oli muuten metkaa seurata tiedemies/tieteentekijä-termien käyttöä. En demonisoi ketään, mutta eroa oli) eivät välttämättä suinkaan ymmärrä ja polvistu arvostamaan uusia teorioita (esim. oli Einstein).

    Tieteilijät ovat paremminkin kuin amerikkalaisia vapaapainin mestareita; siellä sitä köysistä hypitään hölmöilyihin.

    Oman idean puolustus on tärkein. Oma ego pullistuu. - Ja sen käsittää!

    Mikä tässä nyt mättää?

    VastaaPoista
  26. Idea siitä, että tieteentekijät kumartavat toistensa saavutuksia?

    Tieteilijät eivät oman kertomansa mukaan kumarra ketään, vaan valppaina vahtivat omaa teoriaansa.

    W. ei ole sen kummempi kuin muukaan tieteilijä.

    - Jos ei halua parisuhdetta tai perhettä: onko se vika? Mistä lähtien musiikkia tai taidetta PITÄISI ymmärtää tai rakastaa?!

    Ja miksi järkiperäinen, kylmäkiskoinen ajattelu olisi virheellistä? Ilkeys ja sarkasmi sallittaneen kaikille. Samoin kuin aseksuaalisuus, tai inho jotain sukupuolta tai kaikkea sukupuolisuutta kohtaan.

    Kun puhutaan monikulttuurisuudesta tai monimuotoisuuden hyväksymisestä: eikö pitäisi hyväksyä myös meidän maailmamme Williamit? Eikä ulkoistaa heitä jonkin "diagnoosin" alle?

    - Eikö mies saa keskittyä jäkäliin, tykätä, että naiset ovat keskimäärin hömelöitä (paitsi joskus, jos se on vaikka sisko - joka sekä kutoi, että oli turvana ja auttoi muutenkin), ja kollegat turhanpäiväiväisiä, ja silti saada arvonsa.

    Minkä tunnustuksen William kuolemansa jälkeen sai. On kirjaa ja kokoelmaa ja puistoa.

    Ynnä että tieteen tekemiseen kuuluvat virheet ja väärinkäsitykset: on pakko ottaa kantaa, jotta muut voivat peilata ja kokeilla teesejään.

    En siis ole ainoa, joka intohimoisesti tietää olevansa oikeassa.

    Vaan nyt taas lipsun; mies haluaa aikaani, ja töitäkin pitäisi tehdä.

    En näe syytä roikkua täällä, kun luen väärin, sikäli että peilaan lukemaani itseeni ja elämääni liikaa. - Juu, William ei hyväksyisi ollenkaan! :)

    Idea kaikille ihmisille avoimesta kirjallisuuspalstasta on hyvä; minä nyt menetin makuni täysin tähän baariin, kun juttuni poistettiin.

    Kirjallisuushistorian kannalta se oli varmasti oikea valinta; minä itse kirjoitan muualle.

    Aika ei riitä kaikkeen.

    Luen sekä kirjoja että kommentteja täällä jatkossakin mielelläni! :)

    Olen jo lukenut Meriluodon; seuraavaksi siis kohteena se! :)

    VastaaPoista
  27. Char,

    hienosti kyselet ja analysoit, minun mielestäni. Tärkeämpää onkin kysyä kuin vastata!

    Aika harva taisi tämän kirjan loppujen lopuksi ehtiä tähän mennessä lukea, mutta uskon, että se ajan kuluessa saa enemmän lukijoita. Määrä ei ole tärkeä, mutta näin hyvälle kirjalle soisi tietenkin laajempaakin huomiota.

    VastaaPoista
  28. Onkohan Finlandia-ehdokkuus syy lukea tämä kirja vai syy jättää lukematta?

    Ehkä luen, kun se on niin lyhytkin. Mutta pelkään, etten pidä siitä!?

    VastaaPoista
  29. Tapsa, tämä on syy, miksi en uskalla ylipäänsä suositella kirjoja oikein kenellekään. Ei voi tietää, mistä kukin lopulta pitää, ellei tunne hänen kirjallista makuaan ennalta.

    Voi hyvinkin olla, ettet pidä kirjasta, joka kertoo pienistä asioista, viipyillen, vähän ankeissa miljöissä.

    Monesti juuri tämmöinen min imalistisuus on jopa kriteeri, kun valitsen luettavaa, tai sanotaanko, että se edesauttaa kiinnostustani. Jos teoksessa on lisäksi aistittavisssa psykologista ihmiskuvausta - olen kyllästynyt siihen että kaikilla on kurjaa vain kurjan yhteiskunnan ja köyhyyden vuoksi - niin sen parempi, kirja on minua varten.

    VastaaPoista