keskiviikko 18. joulukuuta 2013

VOIMAA JA VOLYYMIA
Osa 2: luvut 5 - 8 /Seitsemän veljestä



Edellisessä osassa päädyttiin pohtimaan sitä, miksi Kivi panee veljekset kokemaan kaksi tulipaloa, pakenemaan kahdesti,  ja sitäkin pohdittiin, onko olemassa jokin universaali tarve ikuisesta kotiinpaluusta. 

Ensin palaa Jukolan sauna ja antaa heille lopullisen sysäyksen paeta rauhatonta maailmaa ja muuttaa korpeen. Sitten kirjailija kääntää peiliä: uusi korpikoti palaa  ja saa heidät  pakenemaan tulosuuntaansa.  Kun pakeneminen  Impivaaraan oli hidasta ja murheellista, paluu vanhaan kotiin on kuin Gallen-Kallelan Bil-Bol-mainoksesta, ratsuna hevonen tai omat jalat, takaa-ajajina kiiluvasilmäiset sudet,  kova pakkanen ja olematon vaatetus: paitaresssuna pakkasessa. Ei ollut veljillä aikaa tunteilla, kuten menomatkalla Impivaaraan: 

- Jää hyvästi koto! Porrastasi, tunkiotasi tahtoisin suudella. - Musertaa sydäntämme jäähyväishetki, sillä kotopensas on jänöllekin rakas.- Ei maassa ole paikkaa niin rakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tantereilla pieninä piimäpartaisina piehtaroitselimme.

Käsitys ikuisesta kotiinpaluun halusta on minusta romantisoitu, joskin ehkä ainakin oikeansuuntainen. Kirjailija puhuu nimittäin Aapon suulla siirtolaisen huonosta osasta. Kirjailija itsekin tunsi koko elämänsä koti-ikävää ja äidinkaipuuta, hän koki kirjeittensä perusteella olevansa hermoheikko, sairas ja yksin maailmassa, pysyvää kotia ei löydy mistään. Oli vain lukuisia vaihtuvia kortteereita, milloin mikin pihamökki,  ja oli alituinen pula vaatteista, ruuasta ja rahasta, jota kaupungeissa ja opinnoissa olisi tarvittu. Äiti oli ollut  paras ihminen ymmärtämään ja tukemaan Aleksista henkisesti, taloudelliseen tukeen ei olut mahdollisuuksia. Vaatimattoman taloudellisen tuen kirjailija sai ystäviensä rikkaiden ystävien avulla.

Jos jokin valinta pitäisi tehdä, miksi on kaksi tulipaloa ja kaksi pakoa - tulee muuten vielä kolmaskin pako, niin minusta kyse on kirjan dynamiikasta, liikkeestä. Kivihän on rytmimestari kielellisesti, samoin draamallisesti. Kohtauksissa on suvantoja, koskia kuohuineen ja sitten kunnon myrskyjä. Ne vuorottelevat, ja aiheet voivat kertautua. 

En tyhjennä nyt lukujen 5 - 8 pajatsoa tähän kirjoitukseen, mutta mainitsen, että tähän osioon mahtuu se kolmaskin pako, nimittäin veljesten tuima pako Hiidenkivelle suojaan Viertolan raivoavia härkiä. Kohtauksessa on hurjaa liikettä,  kuten paossa Impivaarasta petojen takaa-ajamana.  Häriltä ammutaan aivoja ja  mahoja halki, veri roiskuu ja mölinä ja huuto on saa infernaaliset sfäärit - uuden version ohjaajana voisi olla jälleen Jouko Turkka, mikäli jostain saataisiin aitoja uhrattavia härkiä.


"Hämärässä  kaikui härkien kiljuna ja poru, koirien ulvominen, pyssyjen pauke ja pitkäsen jylisevä ääni, ja kuusien latvoissa kohisi myrsky. Kauhistava oli hetki; verikuumaksi tuntui ilma."

Minut yllätti tällä veljesten lukukerralla se, miten mukaansatempaava Kiven näytelmäromaani on. Piti vain kerrata tämä opus, mutta huomasin juuttuneeni tuoliin ja lukevani tapahtumia kuin parastakin uutta kertomusta, puolihämärässä huoneessa, kun päivänlaskukin oli jäädä huomaamatta. 

Tässä jaksossa nauratti erikoisesti Kiven riemukas mollaussanasto, mm. napataatta, knääkkä, musta sonni, juupeli, peijooni. Huvitti myös Kiven vilkas pikkurietas irrottelu Laurin suulla Hiidenkivellä, jossa nainen nähtiin jo hurskaan aitan polun emännän sijasta likkana, penttuna,  lunttuna, toisen miehen vaimoakin halailtiin, ja Mikko meteli ämmiä veteli, muorin nauravia tyttäriäkin vilahteli jossain. Kiveä ei pitäisi ehkä lukea liian nuorena. Eikä pakkolukea koskaan.

Kirjoittaja Iines
Piirros Erkki Tanttu

31 kommenttia:

  1. Minäkin olen iloinen, että päätimme lukea tämän kulttikirjan, josta muka tiedämme kaiken, sillä se avautuu nyt eri tavalla kuin nuorena. Todennäköisesti luin sen ensi kerran kokonaan vasta teini-iässä lukiossa ja sitten uudelleen koti-ikävissäni 25-vuotiaana maailman rannoilla resutessani.

    Hämmästelen Iineksen tavoin kirjan sulavaa menoa ja meininkiä. Vaikka veljekset ja muut henkilöt puhuvat joskus kankeasti ja kirjallisesti, tapahtumat eivät puuroudu vaan tempautuvat aina vallattomaan juoksuun.

    Ja sitten me ryypättiin – kirja on täynnä sanontoja, jotka elävät yhä kielessä. Ehkä eivät kuitenkaan ihan samassa määrin kuin Tuntemattoman sotilaan vertauskuvat?

    En muuten muistanut, että kirjassa esiintyy Taula-Matin kertomana sutki savolainenkin - Heiskanen - jonka puheenpartta Kivi jäljittelee aika hyvin. Mutta tämä savolainen on määrätietoinen ja aikaansaapa, ei mikään löysiä puheleva jahkailija.

    Kivi selvästi rakentaa romaaninsa taidolla, harkiten, sen huomaa nyt lukiessa. Monen mielestä Hiidenkiven kohtaus on sen takia keskellä kirjaa, koskapa se on kirjan lakikohta. En ole ihan niin varma, että onko näin. No, on se siinä mielessä, että tämän jälkeen veljekset ottavat pakon edessä itseään niskasta kiinni ja ryhtyvät oikeaan työhön – kaatamaan kaskea.

    Ja sitten me ryypättiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tämä Veljesten uusi arvostus ja ihastelu minulta johtuu siitäkin, että nykykirjallisuus on niin latteaa ja mitäänsanomatonta. Olen lukenut nyt useiden vuosien aikana lukemattoman määrän uusia kirjoja, jotka kaikki lipuvat ohitseni jälkiä jättämättä. Mikään kirja ei liikuta, ei ole rohkea, voimakas, dynaaminen, ajan virrasta poikkeava, rikaskielinen. Tavaton harmaus ja haileus leimaa koko kirjallisuutta. Kun näitten jälkeen tarttuuu Veljeksiin, kokee jälleen jotain elämää suurempaa. Meillä julkaistaan liikaa tavanomaista kirjallisuutta, ponnetonta narsistista tajunnanvirtaa, egohäiriöisten oman mielen hajuttomia pieraisuja.

      Poista
  2. Mielestäni Iines niputti hienosti kaikki nuo palot ja paot dynamiikaksi. Vaatii laajaa näkökenttää havaita kirjailijan rakennelmia jännittävän ja vetävän tekstin alta. Itse en koskaan ajatellut näitä huippuja ja suvantoja-kunhan luin ja nautin.
    Ihan asia-asiana olen miettinyt sitä, kuinka Viertolan talossa voi olla kymmeniä härkiä? Oliko tila jo tuolloin erikoistunut lihakarjaan? Muuten on vaikea käsittää tällaista sarvipäisten mölisijäin joukkoa. Eihän noita riihattomia pysty edes pitelemään, jos ne päättävät ruveta pahoiksi.
    Myös härkien joukkolahtaus oudoksuttaa. Eiköhän viiden-kuuden härän kaatuminen olisi rauhoittanut muut? En tunne härkäbiologiaa, sen kun arvailen. Kirjallisena tehokeinona kiljuva, verenhajuinen joukkolahtaus ruudin savussa toki puolustaa paikkaansa. Ja kuten Tapsa totesi, kohtaus on keskellä kirjaa. Siitä on hyvä ryhtyä oikeisiin, rauhallisiin töihin ja lähteä lampsimaan hiljalleen kohti onnellista loppua. Hiidenkiven joukkolahtaus on todella kuin huippu, jolta lähdetään kelkalla kohti lempeitä laksoja.
    Kiven mollaussanastoa on käyttänyt häikäilemättä hyväkseen ainakin Veikko Huovinen. Ei hän niitä sanoja suoraan vohkinut, mutta itse ilmiötä käytti surutta. Esimerkiksi tarinassa "Lahtari ja Punikki" hän kehittelee selvästi Kiven makuisia hävyttömyyksiä, kuten Lopsakusti, Hiivamuna, Kupojussi, Kakkunassi, Tervajörkki, Riipettiherra. Ne merkitsevät yhtä vähän tai paljon kuin Kiven napataatta. Myöskin tuo "ämmien vetely" tuntui kaukaisesti tutulta. Itse Leo Tolstoi tunnusti kerran Tsehoville olleensa nuorena väsymätön nussija, joka "veteli ämmiä", aina kun silmä vältti. No, Tolstoi ja Kivi eivät liity toisiinsa, tulipahan vain mieleen.

    VastaaPoista
  3. Ja sitten me ryypättiin...tosiaan...Taula-Matin tarinoissa toistui tuo "kansallispiirteemme", minua huvitti sejuuri tosikovin, näinä nousevan raittiusaatteen aikoina kun viina on yksistään paha asia. Veljeksilläkin on siinä Hiidenkivi -kohtauksessa viinaa mukana, ja se pelastaa heidät. Pikku naukut, yömyssy.

    Hiidenkivi kohtaus on sellainen, että peruutin takaisin ja luin uudestaan. Se on erityisen hieno kohtaus. Ehkäpä juuri noin, että se on dramaturgisesti lakipiste.

    Siitä oikeastaan näkee, että Kivi oli tehnyt jo useita näytelmätekstejä. Teatteritekstin teko on parasta kirjailijan koulutusta, kielellisten vivahteiden tajuamisen lisäksi, tietenkin. Kirjallinen teos on eri asia kuin pelkkä näytelmäteksti.

    Hyvä, loistava dialogi (josta selviää myös "mitä dialogi on") on kun Tuomas ja Juhani selostavat kahden härän taistelua ja ryhtyvät veikkaamaan voittajaa. Dialogi etenee kuin juna ja lukija näkee koko tapahtuman silmissään sekä tuntee kummankin tunteet. Aivan mestarillinen noin puolitoista liuskaa.

    Ja kyllä allekirjoitan saman kuin mitä Iines kirjoitti: "Kiveä ei pitäisi ehkä lukea liian nuorena. Eikä pakkolukea koskaan."

    (luen nyt juuri sitä opusta jota luin lukiossa, en ole kajonnut tähän kirjaan sen jälkeen, olen lukenut Kiveä ja seiskaveljeksiä muista painoksista, toisista kirjoista. tärkeä huomautus siksi, että samalla mietin mitä koin lukiolaisena...)

    VastaaPoista
  4. Minulla on tallella koulussa 13-vuotiaana lukemani kirja, ja huomaan sen reunamerkinnöistä, ettei se silloin vienyt mukanaan, se oli pakkopullaa. Reunuksissa on ikävystyneitä merkintöjä: 10 min. vielä tuntia. Ja sitten on kaikkea pojista ja englantilaista pop-lyriikkaa. Aika paljon on Kiven sanojen selityksiä, eli niihin opettajamme taisi keskittyä.

    Niin, kumpi teos on, näytelmä vai romaani? Romaaniksi se kai mainitaan, mutta minulle se on näytelmä, niin kuin Shakespearen teoksetkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt tarkemmin tiirata kirjaani, ja julkaisuvuoden perusteella en olekaan ollut lukiossa vielä vaan keskikoulussa, 14-15 vuotias. Toinen merkintä on lyijykynällä kirjoitettu nimeni, luultavasti kanslistin ja muistin, että niinhän se oli, että koulu osti kirjan suoraan kustantamolta ja oppilaat saivat ostaa omansa, edullisesti. Koululla oli myös oma pieni kirjasto jonne tehtiin joka vuosi uusia hankintoja.

      En ole kirjoittanut enkä sotkenut kirjaa. Olen huolellisesti alleviivannut lyijykynällä sieltä sun täältä, luultavasti olen selvittänyt jotain tehtävää, koska alleviivauksia on läpi koko kirjan. Täytyy tutkia ne tarkemmin, että mikä logiikka niissä oikein on. Minä muistan, hatarasti tosin, että kirjaa käsiteltiin useammalla äikäntunnilla ja että sitä olisi myös luettu ääneen.

      Näytelmätekstiä on paljon, mutta myös ihan kaunokirjallista proosatekstiä. Ihan puhdas näytelmäteksti se ei ole, mutta ei muuten perinteikäs romaanikaan. Runoutta, näytelmätekstiä ja tavallista romaanikerrontaa. Pitäisikö tässä jopa sanoa, että Kivi myös uudisti romaanimuotoa, muutenkin kuin vain kirjoittamalla realistisen romaanin? Hänhän on yhdistellyt varsin modernilla tavalla erilaisia kerronnantapoja?




      Poista
    2. Käsittämättömän nuorilla noita veljeksiä luetettiin. Varmin keino vieroittaa joku ylipäänsä suomalaisesta kirjallisuudesta. Meillä kirjaa käsiteltiin tunnilla ja lisäksi luettiin. Sitä en muista, pitikö kirjaa lukea myös kotona, mutta loppuun asti se ehdittiin, koska merkinnät ulottuvat sinne saakka.

      PS Panin aika nopeatsi tuon Kolehmaisen kolmannenkin osan kehiin. Tuntuu siltä, että paukut tyhjennettiin ykkösosan perään, mutta ehkä tuonne kolmososan loppuun kertyy hiljalleen ajatuksia koko teoksesta.

      Poista
    3. Täytyy lukea Kolehmaisen Kolmas vasta sitten, kun olen ensin lukenut kirjan loppuun. On vielä vähän kesken, kun lueskelen luvun kerrallaan, kielestä ja konjakista nautiskellen.

      Olet varmaan oikeassa, sinä neitsytmaarian sänkyruoho, vaikuttaa todellakin siltä, että tässä kirjan keskikohdalla ei avaudu uusia tulkinnan ovia, vaan tässä pedataan tulevia kohtaloita.

      Poista
    4. On ollut lahjontaa (ei lainkaan kiristystä eikä pakottamista) kun on tullut kierrettyä lahjakassien kanssa ja jaettu yhteistä aikaa yhdessä, ja sitten on kotona lattioita luututtu, puunattu pölyiset nurkat, nyt otan aikaa veljeksille taas.

      Tiedättekös muuten miten paljon on kortteli viinaa?

      Poista
    5. Minä en ainakaan googlaamatta tiedä. Veljeksillä oli Hiidenkivi-kappaleessa mukana kortteli miestä kohden, joten arvelin sen lukuhetkellä olevan vajaan litran, ehkä puoli?

      Poista
    6. Kuulin sen +90-vuotiaalta. Hän muisteli, että se on noin 3 desiä. Katsoin Kotuksen sivuilta ja siellä kerrottiin sanasta "kortteli", että se tulee latinankielestä: quartius, neljännes. Nesteissä neljännes tuopista. Vaan miten paljon on tuoppi?

      Senaikainen tuoppi on saattanut olla litra ehkä jopa enemmänkin?

      Poista
    7. Laurihan kantoi repussaan kaikkien korttelit, joten ei se kauhean iso voikaan olla. Siis pieni tölkillinen viinaa veljeen. Ja Lauri ryyppäsi niistä suurimman osan.

      Poista
    8. Neljännes tuopistahan on juuri tuo yllä kerrottu kolme desilitraa. Viisastin itseäni myös Kotuksen puolella, jossa on hauska artikkeli erilaisten mittojen nimistä. Kortteli viinaa kuulostaa nykyihmisen korvaan valtavalta määrältä, kun mieleen tulee tietysti se tutumpi kortteli.

      Mielenkiintoinen on myös nesteiden vanha mittayksikkö "jumpru". Tämän muistan kuulleeni jossain yhteydessä, mutta en muista sitä esimerkiksi kirjallisuudesta.

      Poista
    9. Jumprahuiti, siitäkö tämä jumpen makee sadattelusana tulee?

      Kyökkietomyloginen analyysi: jumpru on tilavuusmitta, huitu on kirnupiimää, siitä vaan huitastaan jumprut huiviin.

      Poista
  5. "Meillä julkaistaan liikaa tavanomaista kirjallisuutta, ponnetonta narsistista tajunnanvirtaa, egohäiriöisten oman mielen hajuttomia pieraisuja."

    Juuri näin on ikävä kyllä asian laita. Vuodet vierivät, mutta yhä vain ilmestyy joka syksy ja kevät vavahduttavia kehityskertomuksia tytön kasvusta naiseksi ja pojan mieheksi. Samat eka suudelmat ja sänkykokemukset, eka pettymykset, kännit ja aviottomat lapset. Yhteiskunta ei ymmärrä, vanhemmat on karseita ja koko maailma yäk. Tietokirjapuolella II maailmansota jatkuu ja jatkuu. Varmaan joku laarinsa jo tyhjentänyt kirjoittaja tosissaan toivoo kolmannen rytinän alkamista. Olisi taas mistä ammentaa moneksi vuodeksi.
    Yhdentekevän lurittelun seassa Kiven teksti loistaa kuin timantti. Nostan omaa konjakkilasiani hänen kunniakseen.

    VastaaPoista
  6. Minä vien konjakin juomenna Edlalle, joka ihan oikeasti muutti samaan taloyhtiöön. Veljeksille nostan sen sijaan tuhdin punaviinilasin!

    Minullakin on pari lukua kertaamatta ja palaan Kolehmaisen juttuun kyllä ennen pitkää.

    VastaaPoista
  7. Kiven kielestä: pitäisikö sinun nyt katua, Iinukka, ja pyytää Japelta nöyrästi anteeksi, kun muistaakseni moitiskelit toistuvasti hänen kirjoittaessaa enää-sanan muodossa enään?

    Jape olikin kirjallisesti valveutuneempi kuin kuvittelimmekaan, sillä samalla tavalla kirjoittaapi itse Iso-Aleksiskin!

    Ainakaan emme enään ikinä huomauta asiasta!?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muuten huomasin lukiessani minäkin Aleksiksen enään-muodon. Jape on tietenkin lukenut veljeksensä, ja ansaitsee kiitoksen arkaaisen kielen taitavasta käytöstä. (Mihinkähän Jape on kadonnut? Hän jätti lähtemättömän jäljen blogisydämeeni. Muuten, kun huomautin hänelle tuosta enäänistä, hän lisäsi sen käyttöä.)

      Myös Kiven verbit ovat ovat jänskiä: raketa pro rakentaa, kasuta pro kasvaa jne.

      Yksi kielen poljennollinen piirre on ruotsalainen sanajärjestys: verbi on melko usein ennen subjektia.

      Poista
    2. Tuo onkin jännä havainto, että ruotsinkielen vaikutus tuntuu kuitenkin Kiven kielessä.

      Poista
    3. Tapsa, kerran vain huomautin, ja sekin johtui Japen omasta tyylistä, eli hän taisi mainita minut turhaksi kulueräksi, jonka ei enään pitäisi rasittaa yrittäjien kukkaroita.

      Poista
  8. Kuten on todettukin nämä luvut ovat tärkeitä ja oleellisia, luin ne kahteen otteeseen tällä lukukerralla ja nautin täysin sydämin.

    Loppukohtaus missä Lauri ottaa etäisyyttä veljesyhteisöönsä, on minusta hieno kuvaus yksilöllistymisestä. Kuulun heihin, tuohon joukkoon, mutta olen oma erillinen itseni. Symbioottinen laumasieluisuus, joukkosieluisuus tai massasielu; se elää yhteisöelämässä.
    Oma autonomia, aikuisuus, kasvaa tästä erillisyyden kokemuksesta, muuttumatta kuitenkaan erakkomaiseksi ulkopuolisuuden kokemukseksi. Oisko se sitten niin, että siksi tätä romaania luetetaan (on luetettu) nuorilla ihmisillä?

    Kiven tekstiä, kirjoitusta, voi tutkailla miltei miltä kantilta tahansa, siksikin tämä romaani on nerokas. Jokainen uusi lukukerta tuo lukijalle jotain uutta.

    Eräs seikka, jota nyt mietin, oli Juhanin johtajuus. Hän sai esikoisena laumassa johtajan paikan, mutta minkälainen hän on johtajana?

    Hän ei ole erityisen autoritaarinen, paitsi kriisitilanteessa, jolloin hän käskee ja määrää. On pomo. Hän on aidosti tunteellinen johtaja, ja siksi myös moraalisesti hereillä. Tämä humanismi, todellinen oikeamielisyys, tulee hyvin ilmi kohtauksessa jossa Lauri vetää umpikännit ja hänet pitäisi sääntöjen mukaan viskata kiveltä sonnilauman tallottavaksi. (Laurin kännipuhe on aivan hulvaton.) Tuomas on valmis noudattamaan kirjaimellisesti tätä julmaa sääntöä, jonka he ovat yhdessä laatineet, mutta Juhani estää sen. Juhani uhkailee sillä kyllä Lauria, mutta vain kurinpidollisessa tarkoituksessa. Hän ei ole valmis toteuttamaan niin julmaa rangaistusta (kuoleman rangaistus), sen sijaan Tuomas on.

    Tämä on minusta oikeusvaltioperiaatteen mukaista. Ettei ainoastaan sokeasti totella lakia ja säännöksiä vaan otetaan huomioon sääntöjen rikkojan koko tilanne. Ei tuomita sokeasti.

    Juhanihan ei ole älykkö, siinä mielessä kuin nuoremmat veljet, mutta hän on tunteellisesti oikeamielinen, siis moraalisesti hereillä. Moraalinen selkeys syntyy tunteista, ei älystä. Se on minusta Kiven viesti. Juhani neuvottelee muiden kanssa, keskustelee, kuuntelee ja kommunikoi, ja on valmis muuttamaan näkemyksiään mikäli ”alaisella” on hyviä ideoita tai hyvin perusteltuja näkemyksiä siitä miten kannattaa toimia. Ei lainkaan mikään nykyaikainen luonnevikainen johtajatyyppi.

    Muuten, kuka johtava poliitikkomme muistuttaisi eniten Juhania?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä havainto tuo Juhanin mielenmuutos Hiidenkivellä: tapaushan menee niin, että Juhani kiivastuksissaan johtajana lausuu sen heittotuomion ja sanoo loppuun oikein "Ammen!".

      Mutta heti kun Tuomas on valmis käskyn toteuttamaan, Juhani tuleekin järkiinsä ja vähät välittää äskeisestä päätöksestään. Hyvän johtajan merkki, minusta.

      Totuudeksi on muodostunut käsitys, että Juhani ja Timo olivat tyhmiä ja Eero ja Lauri älykkäitä, miksei Aapokin - ja vaikka Kivi itsekin niin antaa ymmärtää, ei se oikein minua vakuuta.

      Turkka ja Reimaluoto tekivät tv-filmissään Timosta lähes jälkeenjääneen, mutta se oli kyllä rankka ylilyönti. Timohan on kuin Juti.

      Kukako olisi nykypoliitikoistamme Juhani? No, vaikkapa Timo Soini.



      Poista
    2. Ei ole, tämä ei ole niin itsestäänselvää, ilmeistä. Ilmeinen, poliittinen julkisuus, ei ole sama asia kuin se missä miesihminen kamppailee.

      En osaa tätä juuri nyt sen kummemmin sanoa kuin, että suvussani on mies joka oli rintamamakarkuri sekä punkikki, mutta hän sai lopulta mieskollegoiltaan 50-vuotislahjaksi "Seitsemän veljestä" jossa hänet nimetään Aapoksi - tutktiskelen tässä omaan elämääni vaikuttaneita miehiä ja heidän kohtaloitaan. Nämä nimeämiset eivät ole olleet helppoja miesmaailmassa.

      Juhania en löydä juuri nyt, poliitiikan maailmasta. Hän oli yhteisönsä puolella. Olen ehkä liian tavallinen ihminen arvoimaan sitä, mutta ei se ole ole Timo Soini. Hän on hallitseva auktoriteetti.







      Poista
    3. Mietin tuota Juhani-nykypoliitikkokysymystä jo aimemmin, enkä keksinyt sellaista poliitikkoa, joka olisi yhtä muutosaltis, viisas ja joustava poliitikko kuin Juhani johtamistaidoissaan. Poliitikot ovat mieluummin jääräpäitä, jotka kaivautuvat taistelukuoppaansa ja tulittavat sieltä alas eriävät ajatukset.

      Ei ole Timo Soinikaan, vaikka onkin kuuntelevainen ja mukava persoonana. Hänen agendansa on kuitenkin aika vahva, vaikka jotain joustamista onkin ehkä ollut. Eikä ole Paavo Arhinmäkikään, joka ei kuuntele kenttää ollenkaan. Korkeintaan vain omaa pikku ryhmäänsä, jota mielistelee sateenkaarilipulla väärässä paikassa, jossa sitä ei kukaan huomaa.

      Poista
    4. Jukolan Jussihan kuvataan kirjassa rohkeaksi, itsepäiseksi, äkkipikaiseksi, hyväsydämiseksi ja tyhmänsitkeäksi jullikaksi, joka ei karta vastuunottoa, mutta luottaa myös muiden arvioihin.

      Jos ei Soini, niin miten olisi Lipposen Pave? Ainakin itsepäisyys ja äkkipikaisuus osuvat, tyhmyys ei ehkä niinkään.

      Poista
    5. Juhani on aika "kypsä" ihminen, kuitenkin. Toinen joka on aika kypsä, mielenkiintoisella tavalla, vähän toisin, on Aapo.

      Poliitikot ovat niin oman agendansa lumoissa sekä median muokkaamia tajunnassamme että heistä on hyvin vaikeata löytää juhaniutta, mutta esimiehissä (myös naisissa) olen tätä luonteenlaatua kohdannut, vaikkakin aivan liian harvoin. Ja liian vähän.


      Poista
    6. Lipposen Paavo on lähinnä nyt puheenaolleista, joskin hän taitaa olla Juhania äkeämpi. Toisaalta, jos Paavoa jaksaa kutittaa leuan alta, hymyä ja sopua ehkä riittää. Ja uskon kyllä Paavon moraaliin heikomman auttajana ja sovittelijana. Eihän häneltä taida löytyä juuri mitään törkeää rikettä tai petosta tai yksityiselämänkään riettautta?

      Poista
  9. Timo Soini on vihon viimeinen Jukolan Jussiksi. Ei! - Johannes Virolainen sopisi siihen rooliin hyvin. (Tosin hänhän ei enää elä. Mutta se on sivuseikka.)

    En vieläkään - rintamakarkuruuttani - ole saanut luetuksi ko. kirjaa, muistan teoksen vain näytelmäkappaleena. - Juhania Pyynikillä kumpanakin kesänä esitti Kalevi Haapoja; hän oli täydellinen (Vilho Siivolan luoma) Jussi. Tiedän. Ai mistäkö? Koska yleisö, loppuunmyyty katsomo, joka jumalan kerta antoi hänelle loppumattomilta tuntuvat aploodit! Hän antoi aina kaikkensa. Kun kesä loppui, hän menetti äänensä. (Moneksi viikoksi.) - Aapoa esitti ensimmäisenä kesänä Pekka Laiho, toisena toinen tyyppi. (En viitsi sanoa kuka, kun oli niin huono.) Toisena kesänä tämä huonompi Aapo tuli yhteen esitykseen paria tuntia ennen sen alkua ja sanoi että hän on sairaslomalla eikö voi esiintyä. Oli saanut turpiinsa, ja ihan hyvä oli että oli, mutta... tuli hätä että täytyykö näytös peruuttaa? Oli viikonloppu ja maakunnista oli tullut monta linja-autollista katsojia. Muistettiin Pekka Laiho. Ja tiedettiin että hän on Tampereella. Äkkiä agentit singahtelivat sinne sun tänne... Pekka löydettiin Ratinan stadionilta katsomassa jalkapallo-ottelua. Puoli tuntia ennen esitystä hän oli Pyynikillä rohdinasuun puettuna ja roolivihko kädessä tankkaamassa vuorosanoja. En kamalasti tykännyt hänestä - oli välillä liikadiiva - mutta täytyy myöntää että hyvin se paikkasi sen roolin. Aina, kun ei ollut näyttömällä - ja niitä hetkiä oli vähän koska veljekset olivat liki koko ajan näyttämöllä - se luki roolivihkosta mitä mun seuraavaks pitää sanoa. Eikä aina siis ehtinyt. ..kuten esimerkiksi siinä kohtauksessa kun veljekset menivät kosimaan Venlaa. Se joutui ite keksii mitä sanoisi - koska Aapolla siinä oli paljon repliikkejä. "Hei jätkät... siis veljekset... mennään kysyy siltä suoraan kenen kanssa se haluu naida..." Tai jotain sellaista. Muut näytteljäveljekset kiemurtelivat naurusta kun eihän sen nyt ihan noin pitänyt mennä. (Ja varmaan katsojat ihmettelivät että minkä takia nuo veljekset nyt yht'äkkiä noin hervottomasti naureskelevat? No, se on sitä Näyttämön Lumoa.)

    Hiidenkivikohtauksessa sonnien mölinä tuli kaijuttimista: tosi VAKUUTTAVASTI. Ja sit kun nää 7 jätkää alkoi ampua niitä sonneja (niillä oli puusta tehdy mustaksi maalatut kiväärit), niin meitä järjestäjiä + muuta teknistä henkilökuntaa piti olla sen kiven takana (piilossa) kans jotain 7 ihmistä. Ja me ammuttiin oikeilla pystykorvilla räkäpäitä niin nopeesti kun kerettiin: pam pam pam. Se kuullosti katsomoon hyvältä. Mutta... kerran tästä 7 miehen jengistä 6 oli jäänyt kulissien taakse pelamaan sököä - minä heidän mukanaan, oli niin helvetin jännä peli - että vain yksi avustaja ehti sohlonsa kanssa kiven taa. Ja siinä näytöksessä veljekset - niin kuin aina - heiluivat maalattuine pyssyineen kivellä kuin tuulimyllyt ja ampuivat joka puolelle... ja kuului Pam (pitkä tauko) Pam (vielä pitempi tauko) Pam (tauko) Pam... Se ei ehkä näyttänyt tai kuullostanut, siltä miksi oli tarkoitettu. (Mutta sekin on Näyttämön Lumoa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy muistaa, että Juhani oli myös vähän hidas ja, no ei nyt ihan tyhmä, mutta juuri hänelle esimerkiksi lukeminen ja katkismuksen oppiminen olivat erityisen vaikeita. Hänellä oli myös matala toleranssi, hän hiiltyi senkin jälkeen, kun oli tehty sovintoa ja päätetty elää rauhallisesti. Lipponen voisi olla Juhani. Sanoiko joku hänet jo?

      - Jes, Tapsa sanoi, tarkistin tässä väliilä! Hienoa, olemme samoissa lähtökohdissa.

      Poista
  10. Lasse Pöystin muistelmat (I ja II) ovat jo kulttuurihistoriallisesti arvokkaat. Ja hauskimman näyttämöepisodin, mitä tiedän, olen ko. kirjasta lukenut. (Muistaakseni Kakkososasta?) Yritän referoida sen lyhyesti (muistini mukaan).

    Kansallisteatterissa näyteltiin jotain "kuningasdraamaa", roolihahmona oli myös Pipin Pieni (lat. Pippinus Brevis, ransk. Pépin le Bref), jota Pöysti (?) esitti. Teatterin ykkösketju oli näyttämöllä: Tauno Palo, Jussi Jurkka etc. Jossain vaiheessa kuningas Pépin le Brefin (enkä nyt muista näyttelikö häntä juuri Pöysti vai Jurkka?) housut ratkesivat takaa. No, se ei näkynyt katsomoon, mutta takana seisovat näyttelijät sen toki huomasivat. Ja juuri silloin jonkun toisen näyttelijän (Tauno Palon?) piti sanoa repliikki: "No nyt minä ymmärrän miksi sinua sanotaan Pipin Pieneksi"...Sillä silmänräpäyksellä he kaikki purskahtivat hillittömään nauruun. Josta ei meinannut millään tulla loppua. Yleisö -parat tietysti ei tienneet mistä oli kyse, mutta hekin alkoivat nauraa. Nauru tarttuu! Pari minuuttia sekä näyttämöllä olevat ihmiset että katsomo nauroivat ikään kuin katketakseen... Kunnes esitys sitten jatkui, normaalisti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minuunkin tuo nauru tarttui tänne yksvakaaseen satakuntalaistalouteen, jossa juuri karhein käsin (pyykkikoneestani on linkous rikki ja joudun vääntämään pyykkini käsin) tartuin hiireen ja klikkasin itseni Einesbaariin. Arvasin, että täällä on jokin kevennys. Kannatti klikata, vieläkin naurattaa.

      Poista