Stephen Hawking, Leonard Mlodinow: Suuri suunnitelma

Sekava suunnitelma

Aluksi iloinen ja lohduttava tieto: tähän keskusteluun voi, saa ja kannattaa osallistua käsiteltävää kirjaa lukemattakin!

Kirja on siis Stephen Hawkingin ja Leonard Mlodinowin teos The Grand Design eli Suuri suunnitelma. Kyseessä on kepeähkö tietokirja, jossa päivitetään alan tämänhetkistä tietoa hiukkasfysiikasta ja kosmologiasta ja visioidaan vähän tulevia.

Kirja ei totta puhuen ole mitenkään erikoinen – paremman kuvan näistä asioista saa lukemalla vaikkapa suomalaisten alan gurujen Kari Enqvistin ja Esko Valtaojan kirjoja. Samoin huomattavasti herättävämpi oli Hawkingin läpimurtoteos Ajan lyhyt historia, joka ilmestyi 1988. Terävällä otteellaan se herätti ansaittua huomiota.    

Kohua on toki herättänyt Suuri suunnitelmakin, sillä median mukaan siinä todistetaan, ettei Jumalaa ole olemassa. Kohun yhtenä syynä on tekijän persoona (puhun vain Hawkingista, en Mlodinowista), sillä tätä lihasrappeumaa sairastavaa julkkisneroa pidetään tämän päivän Einsteinina. Median analyyttisyytta kuvaavasti kohua herätti myös paljastus, että maailmankaikkeuden suurin mysteeri on nainen. Hawking on huumorimiehiä,

Ajan lyhyt historia nousi aikoinaan ansaitusti bestselleriksi ja kulttikirjaksi, jonka moni osti ja jätti lukematta. Vastaavia kirjoja on toki kirjoitettu jo paljon ennen Hawkingia. 20-luvulla syntyneen kvanttiteorian kehittäjät törmäsivät näet lukuisiin paradokseihin, joiden ympärille kehittyi runsaasti ns. kvanttimystista kirjallisuutta. Kukapa ei ole kuullut big bangeista, mustista aukoista, madonrei’istä, aikamatkoista, kaksosparadokseista, lomittumisista, multiversumeista, pimeistä aineista ja energioista... Näissä todellisuus ja mielikuvitus löytävät toisensa.  

Meillä ensimmäisiä kvanttikirjailijoita oli ydinfysiikan professori K.V.Laurikainen, joka julkaisi monia kvanttimaailman ja aika-avaruuden ihmeellisyyksiä käsitteleviä kirjoja jo 70-luvulla. Hän tuli samoista lähtökohdista tosin ihan päinvastaiseen tulokseen kuin Hawking ja todisteli teoksillaan, että Jumala on sittenkin olemassa.

Mutta nyt Hawking siis niittaa lopullisesti tuon Jumala-hypoteesin?

Ei suinkaan. Ei sinne päinkään. Palaan aiheeseen kohta, mutta ensin vähän kertausta. 
 

Pimeästä keskiajasta pimeään energiaan

Kun 1500-luvulta alkaen käsityksemme avaruudesta alkoi Kopernikuksen, Galileon, Keplerin ja kumppanien ansiosta avartua, ja kun Newton 1600-luvun lopussa loi lakinsa, joilla voi hallita niin putoavaa omenaa kuin avaruudessa kiitävää planeettaakin, ja kun 1800-luvun lopulla löydettiin sähkömagneettinen säteily, johon Maxwell kehitti täydelliset yhtälöt, luultiin että maailma on täysin hallinnassa. Kohta tietäisimme kaiken.  

Mutta 1900-luvun alussa tulikin Einstein suhteellisuusteorioineen, ja pani ajan ja paikan pois viralta. Heti perään putkahtivat kvanttifyysikot, jotka panivat viralta syyn ja seurauksen sekä kaiken tarkan tiedon maailmasta. Kvanttimystiikan termein puhutaan mm. Schrödingerin kissasta ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatteesta.  

Kaikesta tästä vanhan fysiikan romahduksesta huolimatta kvanttinobelisti Max Born uskaltautui vuonna 1928 lausumaan: “Enää puoli vuotta ja tiedämme fysiikasta kaiken.”

No, emme todellakaan tiedä.   

On toki lohduttavaa, että nerotkin ovat siinä mielessä inhimillisiä, että he eivät opi. He ovat yhtä toiveikkaan naiiveja kuin me muutkin. Niinpä Ajan lyhessä historiassakin, jolloin Hawking ensi kerran totesi Jumalan tarpeettomaksi, lausutaan: “...uskon varovaisen toiveikkaasti, että olemme lähelle luonnon perimmäisten lainalaisuuksien ratkaisua.”

Jo tuota ennustusta aikoinaan lukiessani ihmettelin, kuinka noin älykäs ihminen voi olla noin sinisilmäinen. Seuraavat 25 vuotta ovatkin osoittaneet, että Hawkingin “varovainen toiveikkuus” meni totaalisen pieleen.

Sillä noista päivistä kaikki on muuttunut. On keksitty pimeä aine ja pimeä energia, eli nyt uskomme tietävämme, että emme sittenkään tiedä maailmasta ja maailmankaikkeudesta oikein mitään.

Siksi onkin hieman outoa – vai olisiko vain inhimillistä? – että Suuressa suunnitelmassa ohitetaan pimeä aine ja pimeä energia aika täysin, vaikka juuri ne ovat tämän hetken fysiikan kuumimmat arvoitukset. Peräti 95 % maailmankaikkeudesta on siis näissä arvoituksellisissa olomuodoissa ja vain 5 % on tätä meidän ymmärtämäämme olomuotoa, ainetta, pölyä, sumua, säteilyä, väreilyä etc.  

Tiivistäen ymmärrämme kaikkeuden olemuksesta tällä hetkellä 5 % ja loput 95 % on eritasoista arvausta eli hypoteeseja.   

Kirjasta ei myöskään selviä, miksi Cernissä paraikaa jahdataan kiivaasti Higgsin hiukkasta (se antaa massan muille hiukkasille). Sen sijaan kirjan lopussa sorrutaan taas kerran optimistiseen haaveiluun, että kohta – kunhan M-teorian viimeiset palaset naksahtavat paikalleen – meillä on käsissämme lopullinen tieto Suuresta suunnitelmasta.

Enpä usko.

 
Päivitystä ja päivittelyä

Suuressa suunnitelmassa päivitetään kyllä ihan kelvollisesti tämänhetkinen tietämyksemme osasta fysiikkaa. Jos haluaa tietää, mitä maailmankaikkeudesta nykyään ajatellaan, kirja kannattaa lukea. En tosin ole varma, onko se hyvä aloituskirja sellaiselle, joka ei ole aihepiiriin aiemmin tutustunut. Siksi suosittelen tutustumaan myös Enqvistiin, Valtaojaan ja etenkin Leena Tähtiseen, joka ennen varhaista kuolemaansa ehti kirjoittaa hyvän ja helppolukuisen kirjan pimeästä aineesta ja energiasta. 

Suuressa suunnitelmassa poukkoillaan vähän sinne ja tänne. Teos alkaa lupaavasti pohtimalla olemassaolon arvoitusta, luonnonlakeja ja todellisuutta, mutta eksyy sitten hypoteettisiin vaihtoehtoisiin historioihin, joiden mutkissa asiaan perehtymätön takuulla tippuu rattailta tai sekoittaa päänsä.

Näistä mukahistorioista hypätään suoraan kvanttiteorian nykytulkintaan eli multiversumeihin ja Kaiken Teoriaan, jona Hawking pitää ns. M-teoriaa. Se on 30 vuotta sitten kehitettyjen säieteorioiden yhdistelmä, eikä sen oikeellisuudesta ole yksimielisyyttä. Juuri nämä säieteoriat johtavat paljon puhuttuihin 10-ulotteisiin maailmoihin. Ongelmana on se, ettei M-teoriasta pysty johtamaan sellaista ennustusta, jonka oikeellisuus voitaisiin kokein todeta.  

Einsteinin suhteellisuusteoriahan löi itsensä läpi ja koko maailman tietoisuuteen juuri siksi, että se ennusti valon taipuvan Auringon lähellä. Näin myös tapahtui, kun asiaa päästiin tutkimaan seuraavan auringonpimennyksen aikana. Kvanttiteorian ennustusten oikeellisuus puolestaan on täydellinen: kaikki täsmää. Siksi siihen luotetaan, vaikka sitä ei ymmärretäkään ja vaikka se johtaa hullunkurisiin tulkintoihin. 

Hawking laittaa roponsa likoon myös multiversumi-teorian puolesta. Toisin sanoen hän uskoo, että oma maailmankaikkeutemme on vain eräs lukemattomista vastaavista, joita syntyy kaiken aikaa. Teoria voi olla oikea, mutta voi olla olemattakin. Me emme tiedä sitä.

Multiversumi-teoria ja vaihtoehtoiset historiat pohjautuvat kuulun kvanttifyysikon Richard Feynmanin ammoiseen oivallukseen, että koska valohiukkanen näyttäisi kokeiden perusteella kulkevan kaikkia mahdollisia ratoja, niin jospa se kulkeekin!

Havainto on kiistatta oikea, sen todistaa ns. kaksoisrakokoe: valohiukkanen todella kulkee kahden raon kautta samaan aikaan. Ajatus on maallikosta älytön, mutta sen pohjalla seisoo nykyfysiikka ja kvanttiteoria.

Kuten jo sanoin, niin kvanttiteoria ei ole mikään huuhaa-teoria, vaan maailman tarkin tähänastinen teoria: se on ollut oikeassa kaikissa laskelmissaan. Sitä saamme kiittää esim. tästä, että kommunikoimme juuri nyt tietokonein ja laajakaistoin. 

Toinen kvanttiteorian mullistava havainto oli se, että hiukkasmaailma ei toimi kausaliteetin eli syy-seuraussuhteen mukaan. Jokainen yksittäinen hiukkasmaailman tapaus on sattumaa, vain todennäköisyys on totta. Me emme ikinä – korostan: ikinä – kykyne ennustamaan täsmällisesti tulevia tapahtumia.

Tässä on muuten paikka Jumalalle. Koska kvanttiteoria tyrmää deternimismin maailman kohtalojen ohjaajana, syntyy tila vapaalle tahdolle ja Jumalalle. Tähän vetosi mm. K.V.Laurikainen.  

Tähän viittaa myös Einsteinin kuuluisa toteamus, ettei Jumala heitä noppaa. Hän siis vastusti ajatusta, että maailmassa pätee vain todennäköisyys. Mutta kyllä Hän vaan heittää, ainakin tässä meidän maailmankaikkeudessamme. Tai siis heittäisi, ellei Hawking olisi todennut Häntä tarpeettomaksi...  


Filosofia on kuollut

Totta puhuen paljon suurempi lööppien aihe kuin Jumalan kieltäminen olisi ollut Hawkingin tyly toteamus, jonka hän esitti jo Ajan lyhyessä historiassa: filosofia on kuollut.

Hän tarkoittaa, että kun aiemmin filosofia pohti Olemassaolon ja Todellisuuden suuria kysymyksiä, niin kvanttifysiikan vallankumous 100 vuotta sitten pudotti filosofit kärryiltä ja jätti tienposkeen pelailemaan kielipelejään. Aika härski väite, muttei ole herättänyt filosofeissa minkäänlaista reaktiota! Olisiko niin, etteivät filosofit lue Hawkingia muuten kuin lööppien välityksellä?

On myös mahdollista, ettei Hawking tunne nykyfilosofiaa. Hän nimittäin itse selittää todellisuuden tavalla, joka muistuttaa kovasti ns. husslerilaista fenomenologiaa – eli kaikki mitä voimme tietää maailmasta suoraan, on vain aivojemme prosessoimaa  sähkömagneettisen säteilyn ja painovoiman vaikutusta. Heijastusta luolan seinässä, jos Platonia lainaisi.

Tähän viittasi myös aikamme kansanvalistaja tohtori Kemppinen blogissaan pari kuukautta sitten todetessaan, että Hawkingin kirjan mukaan “todellisuutta ei ole olemassa.”

Jumala-kiellollaan Hawking selvästi viittaa kristinuskon ja ehkä islaminkin Jumalaan, eikä kai ole selvillä idän traditioista. Sillä täsmälleen saman selityksen todellisuuden luonteesta antoivat idän viisaat jo 5000 vuotta sitten, ensin vedatietäjät ja sitten mm. Gautama Buddha.

Jos jotain kiinnostaa, niin Fritjof Capra esittelee kirjassaan Fysiikka ja Tao (1975) muitakin niin ilmiselviä yhtäläisyyksiä kvanttifysiikan ja itämaisen ajattelun välillä, että täytyy olla tiedemies ollakseen niitä huomaamatta.   

 
Gravitaatio kaikkeuden luojana

Mutta miten Hawkingin sitten taklaa Jumalan pois päiviltä?

Näin: maailmankaikkeus voi syntyä tyhjästä, spontaanisti, koska on olemassa gravitaatio!

Maailmankaikkeuden kokonaisenergia on nolla, siis mitään ei ole oikeasti olemassa, mutta paikallisia heilahteluja voi esiintyä, joten tie maailmojen synnylle on avoin. Ja niitä totta totisesti Hawkingin mukaan syntyykin, myriadeja vaihtoehtoisia maailmankaikkeuksia kaiken aikaa, ja niistä meidän universumimme on vain yksi.
   
Tuskin olen ainoa, jota tämä selitys ei ihan vakuuta.

Eikö tässä mene puurot ja vellit sekaisin: ensin on vetovoima ja se synnyttää hiukkaset, jotka vetävät toisiaan puoleensa? Eikö mieluummin päinvastoin: ensin ovat hiukkaset ja niiden olemukseen kuuluu keskinäinen vetovoima? 

Kun kerran Jumalan olemassaolo kaikkeuden luojana usein tyrmätään kysymällä kuka sitten loi Jumalan, niin eikö yhtä oikeutettu ole kysymys, että mistä sitten syntyy gravitaatio, joka luo maailman tyhjästä?

Gravitaatio on massojen keskinäinen vetovoima ja ellei alussa ole mitään, ei hiukkasen hiukkasta, niin miten muka voi olla olemassa näiden olemattomien välinen vetovoima?

Summa summarum: Suuressa suunnitelmassa ei todellakaan päästä eroon Jumalasta. Hänelle annetaan vain uusi nimi: Gravitaatio.

Kirjoittaja Tapsa

Välipostaus: Marja-Liisa Vartio tänään

Luen parhaillaan uudelleen Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia -romaania. Vartiosta on juuri ilmestynyt Helena Ruuskan kirjoittama elämäkertateos Kuin linnun kirkaisu, jonka tilasin vasta. Törmäsin tänä aamuna myös tietoon, että Kaikki naiset näkevät unia on Yle1:n lukupiirin kirjana maaliskuussa, ja esitiedoissa viitattiin myös Ruuskan kirjoittamaan elämäkertaan.  

Vartio tuntuu siis jokseenkin ajankohtaiselta kirjailijalta. Oma lukumotiivini oli kuitenkin vain uteliaisuus, halu katsoa, tuntuuko romaanin ihmiskuvaus edelleen taiturimaiselta. Onko nainen edelleen sama yhteiskunnan rajusta muuttumisesta huolimatta? Voisiko naiseus ja kotirouvuus olla edelleen sitä, että pyytää mieheltä luvan mennä posliininmaalauskurssille?

Vartiota koskevaa lukupiiriohjelmaa voi seurata Yle1:ltä lauantaina 31.3. klo 19.03. Itse en kuuntele ohjelmaa, tarkoituksella! Ohjelma ja kirjavalintani on oikukas yhteensattuma, ehdottomasti tahaton, eikä ohjelma estä kirjavalintaani. Kevään korvalla Einesbaarin keskusteluun tulee siis Vartion Kaikki naiset näkevät unia -romaani. Ehkäpä kiinnostuneet ehtivät lukea sen tai kuunnella tuon radio-ohjelman! 

Mutta sitä ennen tulee Tapsan kirjoitus Hawkingin teoksesta!

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Alkuluvut ovat muista luvuista poiketen jaollisia vain yhdellä ja itsellään. Erityisyydestään huolimatta niitä on olemassa rajattomasti. 

Alice ja Mattia ovat henkisesti rampoja ja he näkevät toisissaan oman yksinäisyytensä ja irrallisuutensa. Riittääkö jaettu yksinäisyys sillaksi toisen ihmisen ytimeen?

Alicen vaativa isä estää tyttöä hengittämästä vapaasti ja ajaa tämän onnettomuuteen, josta jää pysyvä haitta ja ikuinen arpi. Konkreettinen arpi on kuin lihaksi tullut todiste tytön haavaisuudesta, jota hän ruokkii syömättömyydellä. 

Mattia, terve puolikas kaksosista, kantaa raskasta taakkaa siskonsa tähden. Kaksossiskon, jota isä leikillään väittää hänen potkineen kohdussa ja siten aiheuttaneen tytön kehitysvamman. Lisäksi Mattiaa painaa paitsi kyvyttömyys sosiaalisiin suhteisiin myös hänen vanhempiensa huoli aiheesta. Vanhempien, jotka eivät ymmärrä poikaansa, joka matemaattisena nerona on kuin toiselta planeetalta. 

Mattian kaksossiskon kohtalo jää ikuiseksi arvoitukseksi iltana, jolloin kaksoset on velvollisuudesta kutsuttu luokkakaverin syntymäpäiville. Mattian on pakko ottaa sisko mukaan, mutta hän jättää tämän odottamaan puistoon ja vannottaa tätä istumaan penkillä, kunnes hän palaa hakemaan tytön kotimatkalla. Illan tullen tyttö on lähtenyt teille tietymättömille eikä häntä koskaan löydetä. Mattia käsittelee tuskaansa viiltelemällä itseään uudelleen ja uudelleen vielä aikuisenakin. Haava ei umpeudu, vaikka kättä koristaa loputon arpien sarja.

Alice haistaa Mattian yksinäisyyden ja esittelee tälle arpensa melkein ensikohtaamisella. Hiljaisten hetkien sävyttämä ystävyys jatkuu vuodesta toiseen. He takertuvat toisiinsa kenties kuitenkaan näkemättä toisiaan ja saamatta toisistaan turvaa. Heidän platoniselle ystävyydelleen on ominaista sanoiksi pukemattomat asiat ja tiedostamisen tuolle puolen jääneet tunteet. Esimerkiksi sisarensa kohtalon Mattia oksentaa Alicen päälle vasta monen vuoden jälkeen, kun Alice vie Mattian puistoon, jonne Mattia jätti kaksossiskonsa kohtalokkaiden syntymäpäivien ajaksi. 

Huippulahjakkaalle Mattialle tarjoutuu valmistumisensa jälkeen erityinen tilaisuus päästä tutkijaksi maineikkaiseen ulkomaiseen yliopistoon. Mattia on kahden vaiheilla - lähteminen houkuttelee, mutta Alice painaa toisessa vaakakupissa. Heidän viimeinen kohtaamisensa ennen lähtöä koostuu puhumattomista asioista ja väärinkäsityksistä. Alice ei haluaisi Mattian lähtevän mutta saa sylkäistyä suustaan vain lääkäristä, jonka hän on kohdannut vierailuilla äitinsä sairaalavuoteella. Sittemmin lääkäri taluttaakin Alicen avioliiton satamaan kuin tahdottoman nuken. Alice ei rakasta aviomiestään eikä edes itseään vaan jatkaa kehonsa nälkiinnyttämistä.

Alice on aina valokuvannut ja hän pestaa itsensä puoli-ilmaiseksi avuksi eräälle valokuvaajalle. Yksi hänen elämänsä huippukohtia on päästä kuvaamaan aiemman ystävänsä Violan häät. Violan, jota hän koulutyttönä ihaili ja jonka kunniaksi hän oli antanut tatuoida vatsaansa orvokin. Pian Viola kuitenkin hylkäsi hänet, mutta orvokki vatsalla jäi ikuisesti kirveleväksi muistoksi. Häissä

Alice hyppyyttää morsiusparia sydämensä kyllyydestä ja viimeistelee kieroutuneen nautintonsa valottamalla filmin.

Mattia jatkaa hajutonta ja mautonta elämäänsä uudessa maassa. Vuodet kuluvat ja tutkijakollega saa Mattian vain vaivoin ihmisten ilmoille. Kerran hän onnistuu juksaamaan Mattian kotiinsa päivälliskutsuille ja illan päätteeksi Mattia menettää poikuutensa reilusti yli kolmekymppisenä.

Alicen mies saa tarpeekseen Alicen huonosti salaamasta syömishäiriöstä. Alicella ei ole ollut kuukautisia vuosikausiin, mutta hän uskottelee lasta haluavalle miehelleen muuta. Lääkärimies tietää asioiden todellisen laidan ja yrittää saada vaimonsa tajuamaan tilanteen vakavuuden. Alicella on mielestään oikeus antaa elämän paeta ruumiistaan. Tilanne on umpisolmussa ja parin tiet eroavat. 

Nälän piinaama Alice uskoo nähneensä Mattian lapsena kadonneen kaksossiskon ja lähettää kiireesti Mattialle viestin saapua paikalle. Pari, joka ei ole pitänyt yhteyttä vuosikausiin, tapaa toisensa ja ilma on sakeanaan kysymysmerkkejä. Matt lähtee takaisin, Alice jää. Kumpikin näkee ehkä ensimmäistä kertaa valoisan tulevaisuuden mahdollisuuden.

Kirjan loppu tuo mieleen Henry Millerin säkeet: "Elämä ja kuolema ovat kaksosia. Ihmisen täytyy murtautua ulos omasta vankilastaan. Astua aurinkoon. Ja hengittää syvään."

Kirjoittaja Kuunkuiske

Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater

Toisen maailmansodan loppuvaiheissa liittoutuneet aiheuttivat pommituksillaan tahallisen tulimyrskyn useissa Saksan kaupungeissa. Pelkästään Dresdenissä kuolleita, pääosin siviileitä, oli ainakin kymmeniä tuhansia. Tulimyrsky muodostuu, kun useita voimakkaita paloja yhdistyy, liekit saattavat olla kilometrien korkuiset, muodostuva  myrskytuuli vetää jopa puita juuriltaan sisään helvetin pätsiin. Silminnäkijälausuntojen mukaan ihmiset yrittivät laitamilla paeta liekehtivistä taloista, mutta myrskytuuli tempaisi heidät takaisin. Saksalaista syntyperää oleva, hieman yli parikymppinen Kurt Vonnegut joutui amerikkalaisena sotavankina todistamaan pommituksia paikan päällä. Hän pelastui maanalaisessa lihanleikkaamossa, Teurastamo 5:ssä. Pommitusten jälkeen saksalaiset määräsivät hänet mukaan tuhoamaan ruumilta liekinheittimellä - niitä oli liian paljon haudattavaksi, vaikkei suurimmasta osasta kuolleita ollut jäänyt mitään jäljelle. - Aineksia mustaan huumoriin, satiiriin, elämän mielettömyyden ja sattuman vaikutuksen pohdintaan loppuelämäksi, eikö vain?

”Kaikki henkilöt, elävät ja kuolleet, ovat täysin sattuman tuotetta eikä heitä pidä yrittää tulkita.”

Jumala teitä siunatkoon -kirjan päähenkilö on Rosewater-säätiön  87 472 033, 61 dollaria ja sodasta purppuratähti rinnassaan (Vonnegutin tavoin) kotiutunut, lakitieteen tohtoriksi kouluttautunut Eliot Rosewater.  Hänelle suodaan mahdollisuus, pääomaan koskematta, käyttää rahallinen tuotto täysin mielensä mukaan. Rosewaterin pikkukaupungin asukkaat sitä vastoin ovat kirjan sivuhenkilöitä, heille ei elämässä pääosia ole suotu.

Säätiön pääoman on luonut isoisänisä Noah Rosewater, joka palkkasi kylän hullun sotimaan puolestaan Amerikan sisällissodassa. Noah keskittyi harjoittamaan keinottelua ja lahjontaa. Abraham Lincoln oli julistanut, ettei mikään rahallinen uhraus voinut olla liian suuri hinta unionin voitosta, niinpä Noah hinnoitteli armeijalle myymänsä, usein epäkelvot tuotteet sen mukaan. Eliotin mielestä Noah´in tunnuslause olisi saattanut olla: ”Kahmaise aivan liian paljon, muuten et saa yhtään mitään”. Noah on saanut veljensä, sokeana prikaatinkomentajana sodasta palanneen Georgen allekirjoittamaan paperin, jossa luopuu kaikesta omistusoikeudestaan aiemmin yhteiseen omaisuuteen.

Säätiön hallinnan saatuaan Eliot keskittyy aluksi velvollisuuksiinsa tunnollisesti, hän ostaa New Yorkista talon, jossa on suihkulähde aulassa, tukee taiteita ja tieteitä, hänen tarkoituksenaan on pyrkiä virkaan Yhdistyneisiin kansakuntiin, siellä hän ajattelee voivansa olla hyödyksi.  - Hänestä tulee kova ryyppymies, myöhemmin hän toteaa olevansa juoppo, utopistinen uneksija, kurjien pyhimys ja päämäärätön narri. Omaisuuden jälkeensä perivälle kirjoittamassaan kirjeessä hän varoittaa:” Taiteet ja tieteet voit huoleti jättää huomiotta. Ne eivät koskaan ole auttaneet ketään.”

Eliot löytää tieteiskirjallisuuden, näkökulmasta riippuen maailman huonoin tai paras alan kirjailija, Vonnegutin monissa kirjoissa mukana oleva Kilgore Trout (Tappohurme Taimen), nousee hänen suureksi sankarikseen. Troutin kirjoja löytyy repaleisina kappaleina pornokauppiaiden luolista, ei juuri muualta.

Mielenterveydeltään ailahteleva, runsaasti juopotteleva Eliot päätyy Rosewater-säätiön synnyinsijoille, Rosewater-nimiseen pikkukaupunkiin, jossa säätiö hallitsee lähes kaikkea yritystoimintaa. Työpaikkoja kaupungissa ei silti juuri ole, koska säätiön tehtaat ovat huippuunsa automatisoituja. Kastematokaupan säätiö on  jättänyt muille, joka talon seinässä on kyltti: ”Kastematoja myytävänä!”

Eliotista tulee kaupungin tärkein mies, hän ryhtyy jakamaan ”helmiä sioille”. Rähjäisessä pikkuhuoneessaan hän päivystää ympäri vuorokauden puhelintaan, johon useimmat kaupungin asukkaat soittavat murheitaan: joku jättää itsemurhan tekemättä, joku rohkaistuu  jatkamaan hieman eteenpäin. Eliot jakaa myös pieniä stipendejä tarvitseville.

Eliotin toiminta herättää suurta huolta senaattori-isässä, myös säätiössä hänen outoutensa on laitettu merkille. Normaalin ja hyväksyttävän miljoonamaalausten ja -purkkien ostelun, ja kutsuilla käymisen sijaan Eliot tukee rähjäisen pikkukaupungin surkeita asukkaita. Vastenmielinen ja kaikkien vieroksuma, mutta kunnianhimoinen säätiön nuori lakimies, Norman Mushari, päättää tilaisuutensa koittaneen; vanhempi kollega on hänelle opettanut, miten lakimies rikastuu. Hän lähtee säätiöstä ja alkaa toimiin saadakseen Eliotin julistetuksi mielisairaaksi, siten siirtääkseen rahavarojen hallinnan tämän kaukaiselle sukulaiselle, vähäpätöiselle myyntimiehelle, Fred Rosewaterille, jolla on vain pieni aavistus olevansa sukua säätiön mahtimiehille. Fred on Noah´in huijatun veljen, Georgen, jälkeläinen.

Erilaisten vaiheiden Eliot selviytyy, Kilgore Troutin avustuksella, Musharin yrityksistä ja jää säätiön omaisuutta hallitsemaan.

Rosewaterin pikkukaupungin kaikkien aviottomien tai muuten onnettomissa olosuhteissa syntyneiden lasten viisikymmentäseitsemän äitiä ilmoittaa Eliotin lapsensa isäksi - hän tunnustaa ne kaikki omikseen.

Vonnegutin kieli on selkeää ja helppolukuista, sitä ei kuitenkaan tule lukea "kirjaimellisesti". Hän ei alleviivaamalla kerro asioita, niitä saa jokainen miettiä itse, mietinnän aiheita hän tuo esiin mustan huumorin keinoin. Ainakin jollain tavalla hänen kaikissa kirjoissaan tulee esiin nuoruuden sotakokemukset, itseään hän sijoittaa niihin kaikkiin. Vonnegutia on myös tieteiskirjailja Kilgore Troutissa, vaikka tälle on olemassa myös muu esikuva. Kirja ei ylistä amerikkalaisia "köyhästä rikkaaksi" unelmia, vaikka sellaisiakin siitä aivan varmasti löytyy. Kirja on kirjoitettu aikana, 60-luvun jälkipuoliskolla, jolloin automatisointi alkoi vallata teollisuudessa yhä suurempaa alaa. Pöytätietokoneista ei vielä ollut aavistustakaan, silti siinä ennakoidaan automaation lisääntymisen mukanaan tuomia "turhia ihmisiä", ihmisiä, joille ei systeemissä enää ole tilaa.

Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater-kirjan jälkeen Vonnegut kirjoitti kirjansa Teurastamo 5, jossa palaa voimakkaimmin nuoruutensa kokemuksiin.

Tätä kirjoittaessani törmäsin Internetissä useaan mainintaan: ”nuorena lukiolaisena niitä luin, en minä enää.” – Tuollaiset maininnat kuulostavat täydellisen oikeilta. Pystyyn jähmettyneiden suolapatsaiden on varmaankin vaikeaa ammentaa Vonnegutin teksteistä.

Kirjoittanut Riku Riemu

Fjodor Dostojevski, Netotška Nezvanova

Netotška Nezvanova on tarina pienestä orpotytöstä, Annetesta eli Netotškasta,  jonka kasvu köyhistä ja ankeista oloista sivistyneeksi nuoreksi naiseksi kuvataan  toisiinsa liittyvin tarinoin ja  sisäisen maailman kautta, tytön itsensä kertomana.

Romaani on täynnä kuohuvia tunteita, itkua ja tyrskettä, mutta se on myös tarina tyttöjen välisestä ystävyydestä, hysteerisine kikatuksineen ja pompahteluineen, eroottisine virityksineen. Kun Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa, valoa, valoa -teoksessa tytöt tutustuvat toistensa onteloihin, tässä heittäydytään ja hengästytään,  suudellaan silmiä, huulia, kasvoja, kaulaa, käsiä kostein ja paisunein huulin, niin että  suu muistuttaa turvonnutta  kirsikkaa, sydän painuu hakkaavaa sydäntä vasten.

Netotška Nezvanova on Dostojevskin kolmas teos, nuoruuden voimannäyte, jonka avulla hän halusi vakiinnuttaa  ensi teoksensa  synnyttämän maineen huonohkon vastaanoton saaneen toisen romaanin  jälkeen. Netotška Nezvanovasta piti tulla jopa kuusiosainen, mutta väliin tuli kohtalo - niin kuin teoksen suomentaja Veikko Koivumäki esipuheessa sanoo. Dostojevski vangittiin  poliittisista syistä, tuomittiin kuolemaan, armahdettiin viime hetkellä ja karkotettiin useiksi vuosiksi sotapalveluun Siperiaan. Teoksen kolmas osas ilmestyikin nimeä vailla, lehdessä, jossa sitä osa kerrallaan julkaistiin.

Olen lukenut Dostojevskin tunnetuimmat klassikot kauan sitten, tenttikirjallisuutena, mutta Netotška Nezvanovan luin nyt ensi kerran. Dostojevskin lukeminen pitkän tauon jälkeen oli kuin vanhan tutun kohtaaminen, sillä ihmismielen liikahdusten kuvaamiset ja sentimentaaliset  äänenpainot ovat tässä kirjailijan alkutuotannossa jo tunnistettavissa. Vain teoksen lopun pitkässä salaisuuden selvittelyssä ihmismielen aallot löivät niin korkeina, että toivoi tiivistämistä. Ihmisen sieluntilan rekisteröinti fyysisten eleiden ja olemuksen yleissilmeen kuvailussa on kuitenkin kautta teoksen nasevan osuvaa, psykologinen ote natsaa nykyaikaan.

Erikoisesti tänä päivänä  tunnistaa Netotškan isäpuolen puhdasverisen luonnehäiriöiseksi narsistiksi - nykypsykiatrian  mukaisesti. Tämä tunnistus on ilmeinen ja kaukana muodikkaasta narsismilla selittämisestä. Teoksessa narsistin lähiuhreilta on syöty persoonallisuus ja viety elämä, mikä näkyy ennen kaikkea siinä, että kirjailija on häivyttänyt  vaimon, Netotškan äidin luonteen kaikki piirteet ja koko hahmon ääriviivattomaksi taustalle ja antaa hänelle muotoa vain miehensä syytösten kautta. Lukija jää kysymään, kuka ja millainen äiti oikein oli,  mikä sairaus hänellä oli ja mihin hän kuoli.

Isäpuolen vaimoonsa kohdistamat syytökset tarttuvat Netotškaankin, ja hän alkaa pitää äitiä syyllisenä isäpuolen toimettomaan kurjuuteen ja koko perheen köyhyyteen. Äiti on kuitenkin ainoa, joka perheessä ansaitsee ja jolla on ollut pieni perintö, jonka isäpuoli on juonut. Netotška alkaa ihailla isäpuolta kiihkeästi, sairaalloisesti ja kuvittelee heille loistokkaan elämän, hänelle ja isäpuolelle. He pelastuvat, jos äiti, kaiken pahan aiheuttaja, kuolisi pois. Oikeasti isäpuoli on korkeintaan keskinkertainen muusikko, huonohko viulunsoittaja, joka välttelee soittamista. Hän kuvittelee olevansa soittajanero, suurin kaikista. Kun  kaikki sitten sortuu, Netotška joutuu orpona kadulle, josta hänet pelastaa naapuritalon ruhtinasperhe.

Netotška elää ruhtinaan hovissa loistossa, palvelijoiden ja kotiopettajien keskellä, ruhtinaan holhoamana. Kun hän kohtaa ruhtinaan tyttären Katjan, hän kiinnittää tunteensa tähän valtavalla voimalla, samanlaisella kuin ennen isäpuolta kohtaan. Tarina ruhtinaan hovista saa  hysteeriseroottisen sävyn, kun Katja vastaa Netotškan rakkauteen.  Tyttöjen välinen tunne on huumaa ja autuutta, haaveita ja punastuneita poskia, kiihkeää sydämen hakkaamista, kun rakastettu ilmestyy näkösälle.

Kolmas Netotškan elämän jakso sijoittuu ruhtinasperheen sukulaisen luokse. Kotiopetus jatkuu, ja Netotška keksii talon lukitun kirjaston ja kirjojen maailman, johon nyt suuntaa kiihkeät tunteensa. Hän hakee salaa kirjoja, ja löytää erään kirjan välistä talon emännälle suunnatun  rakastajan kirjeen, jonka  tulee vahingossa paljastaneeksi talon emännän miehelle. Näin perheen yllä leijunut mystisyys saa selityksensä ja tunteet roihahtavat tulivuoren kaltaiseen purkautumiseen. Romaanin loppu on kuohunnasta huolimatta seesteinen, Netotška näyttää jäävän salaisuuksien taloon, mutta hänen lopullinen kohtalonsa jää avoimeksi.  Teoksen keskeneräisyyden tai ennenaikaisen lopettamisen aavistaa.  Tämä on ehkä syy siihen, miksi tätä viehättävää teosta ei ole nostettu Dostojevskin teosten eturiviin.

Romaanista julkaistut arviot olivat ensin jopa ristiriitaisia. Dostojevskin katsottiin jatkavan romaanillaan psykologista naturalismia, mutta  psykologismin syvyys ja moraalinen kysymyksenasettelu jäi huomiotta. Yksityiskohtia, erikoisesti. tarinaa tyttöjen välisestä ystävyydestä ja  traagisia tapahtumakuvauksia kiiteltiin, mutta romaania ei aikanaan nähty yhtenäisenä ja muodollisesti tasapainoisena kokonaisuutena.

Vaikka raja tarinoiden välillä on muodollisesti näkyvä ja jyrkkä, tarinat  kietoutuvat sisällöllisesti toisiinsa ja ovat lumoavia. Kertoja, Netotška itse, sanoo,  että nyt kerron tämän tarinan ja vihjaa tarinan kestäessä kertovansa kohta toisen tarinan - tämän kerron myöhemmin. Lupaus onkin kutkuttavan innostava. Tarinat ovat ikään kuin saarekkeita meressä. Ensin noustaan yhdelle saarekkeelle, ja sitten toiselle. Kun ne kaikki on käyty, on kokonaisuus kasassa.Tämä on jopa modernia kertomatekniikkaa, joten ei ole ihme, että teos vaati sulattelua. Arvostelut olivat ensi nuivuuden jälkeen jo huomattavastikin suopeampia.

Kirjoittaja Iines

John Steinbeck: Vihan hedelmät

Maailma alkaa osin hiljalleen toipua vuonna 1929 alkaneesta lamasta, mutta Amerikan preeriamaat kohtaavat 30-luvun puolessa välissä ennennäkemättömät tomumyrskyt, jotka ovat seurausta liiallisesta viljelystä ja vääristä viljelytavoista. Hienojakoinen hiekka tunkeutuu kaikkialle, näkyvyyttä saattaa myrskyssä olla vain metri ja keskipäivällä täysin pimeää.  

Sadot tuhoutuvat, eivätkä viljelijät pysty suoriutumaan velvoitteistaan, vuokraisännät ja aiemmin auliisti lainoja jakaneet pankit vievät maatilat. Sadattuhannet ihmiset joutuvat jättämään kotinsa, heistä suurin osa vaeltaa täyteen lastatuilla auton rämillään Yhdysvaltoja halkovaa Route 66 -valtatietä, kohti unelmien Kaliforniaa.  – Kohti ihmeellistä maata, jossa aurinko paistaa aina ja viinirypäleitä tai appelsiineja voi työtä tehdessään syödä nälkäänsä suoraan puista kuin paratiisissa. Hedelmien poimintaa tulee olemaan runsaasti tarjolla, jokainen on nähnyt lappuja, joissa ihmisiä houkutellaan sinne tekemään työtä hyvällä palkalla. 

Tom Joad on tappanut lapiolla miehen, joka yritti lyödä häntä veitsellä. Hän vapautuu vankilasta juuri kun Joadin kolme sukupolvea käsittävä perhe tekee lähtöä Kaliforniaan. Mukaan lähtee myös raskaana olevan tyttären, Saaronin Ruusun, lapsen isä Conny, sekä entinen saarnamies Casey.

Alkaa raskas, viikkoja kestävä matka, jonka aikana autoa korjataan useamman kerran, kohdataan monenlaisia vaikeuksia, erilaisia ihmiskohtaloita ja kuolemaa.

Joadin perheen isovanhemmat sairastuvat, heidän todellisuudentajunsa hiipuu ja kumpikin kuolee vuorollaan matkalla kohti Kaliforniaa, jonka moneen kertaan puheissa kertaillut ihanuudet eivät riitä heille korvaamaan oman rakkaan maatilan menetystä. He eivät enää jaksa sopeutua muutokseen. Perheen syntymässä vioittunut poika Noak ja vastuutaan pelkäävä Saaronin Ruusun lapsen isä Conny katoavat matkalla omille teilleen. Vaikeuksien keskellä perheen äiti ja poikansa, Tom Joad, ottavat yhä enemmän vastuuta asioista itselleen, perheen isä joutuu sen hyväksymään, mutta murahtelee antavansa vaimolleen selkään sitten kun olot paranevat.

Perillä Kaliforniassa siirtolaisia kohtaa julma todellisuus. He ovat ylpeää, kovaan työntekoon tottunutta väkeä, joka joutuu asumaan kurjille pakolaisleireille. He saavat kuulla olevansa ”Okieita”, jotka eivät ole samanlaisia kuin ”me”, vaan outoja ja pelottavia ihmisiä, joita ei voi ymmärtää. Työtä ei ole, tai se on hyvin kausittaista. Työvoiman ylitarjonta on aiheuttanut palkkojen romahtamisen - niillä pystyy vain yrittämään lastensa nälkäkuolemalta pelastamista. Maasta eläneet ja sitä rakastaneet, sen kanssa yhtä olleet, entiset pienviljelijät eivät voi ymmärtää Kalifornian edistynyttä kapitalismia, jossa maatilat ovat suuria liikeyrityksiä. 

”Kalifornia kuului kerran Meksikolle, ja maat kuuluivat meksikolaisille; ja sinne virtasi laumoittain ryysyisiä kuumeisia amerikkalaisia. Ja niin suuri oli näiden maannälkä, että he ottivat maan – varastivat Sutterin maat, Guerreron maat, ottivat näille luovutetut maat ja paloittelivat ne, he rähisivät ja riitelivät niistä, nuo suunniltaan joutuneet nälkäiset miehet; ja he puolustivat pyssyillään varastamaansa maata. ---Ja ajan jatkuessa maatilat joutuivat liikemiehille, ja tilat olivat suurempia, mutta niitä oli myös vähemmän.---Ja aina suuremmiksi kasvoivat maatilat, aina harvemmaksi omistajien piiri.” 

Työväen järjestäytymisen viljelysten omistajat estävät kovin ottein. Varašeriffit käyvät leirejä tyhjentämässä ja polttamassa, ajamassa ihmiset liikkeelle silloin kun sadonkorjuuta ei ole. Kaikki olosuhteita arvostelevat leimataan agitaattoreiksi ja punikeiksi (reds). Ennen sadonkorjuun edellyttämää työvoiman palkkausta työnantajat lähettävät jopa itse palkkaamiaan agitaattoreita leireille. Heidän avullaan saadaan synnytetyksi mellakoita, jotka antavat syyn tukahduttaa alkuunsa työläisten mahdollisen joukkovoiman, jonka kasvamista pelätään.

”Appelsiineja kaadetaan vaunulasteittain maahan. Ihmisiä tuli peninkulmien päästä ottamaan hedelmiä, mutta eihän sitä voitu sallia. Ostavatko ihmiset tusinan appelsiineja kahdellakymmenellä sentillä, jos he saavat niitä vain sillä, että tulevat ja ottavat ne? Ja miehiä pantiin ruiskuttamaan appelsiineihin paloöljyä, ja he olivat vihaisia ihmisille, jotkaolivat tulleet ottamaan hedelmiä, vihaisia moiselle rikollisuudelle. Miljoona ihmistä näkee nälkää, tarvitsee hedelmiä – ja paloöljyä suihkutetaan kultaisille vuorille. – - Kansan sielussa kasvavat ja kypsyvät vihan hedelmät, kypsyvät viininkorjuuseen.”

Lopulta pakko ajaa ihmiset eräällä tilalla lakkoon, maksetuilla palkoilla ei pysy hengissä. Joadit alkavat tietämättään lakkorikkureiksi. Tom kohtaa tilan ulkopuolella saarnaaja Caseyn, jota pidetään puheliaisuutensa vuoksi lakon johtajana. Casey tapetaan armotta ja Tom iskee tappajan hengiltä. Perhe pakenee Tomin piilotellessa lavalla patjojen välissä. He löytävät töitä puuvillapelloilta, kasvoistaan ruhjoutunut Tom piileskelee pensaikossa. Lapsi paljastaa suuttuessaan Tomin olemassaolon, perhe joutuu jälleen jatkamaan matkaansa. Tom joutuu erkanemaan perheestä taistellakseen jatkossa oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

Perhe saa vielä töitä puuvillapelloilta, mutta sitten tulevat voimakkaat sateet ja tulvat, työt loppuvat.  

Tulee Saaronin Ruusun aika synnyttää, lapsi syntyy muumiona, joka ei ole saanut riittävästi ravintoa elääkseen. Tulvaa pakeneva perhe suojautuu latoon, jossa he kohtaavat nälkään kuolemaisillaan olevan miehen ja tämän pojan.  Kirja päättyy, kun Saaronin Ruusu syöttää miestä rintamaidollaan, antaen tälle elämän, jota ei voinut lapselleen antaa.

Kirja alkaa kuivuuden koettelemuksilla ja päättyy kaiken hukuttamaan pyrkivään tulvaan, ihmisten kohtalot se jättää avoimiksi.

Vihan hedelmät sai ilmestyessään vuonna 1939 myrskyisän vastaanoton, viljelysten omistajat syyttivät sitä kommunistisiksi valeiksi, kaikki muutkaan eivät siitä pitäneet. Siitä tuli kuitenkin hyvin laajalti luettu, John Huston ohjasi siitä Henry Fondan tähdittämän elokuvan jo seuraavana vuonna. Nobel-komitea mainitsi sen yhdeksi tärkeimmistä perusteista myöntää palkinto John Steinbeckille vuonna 1962.  Sitä luetaan yhä jatkuvasti yhdysvaltalaisissa oppilaitoksissa, sen sanotaan olevan romaani, josta on kirjoitettu niissä kaikkein eniten erilaisia tekstejä; se kertoo yhdestä keskeisen tärkeästä tapahtumakulusta Yhdysvaltain lähihistoriassa.

Kirjoittaja Riku Riemu

Laura Gustafsson: Huorasatu

Huorasatu on Laura Gustafssonin esikoisteos ja tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokas.  Gustafssonilla on kaksi yliopistotutkintoa ja hän opiskelee Teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa viimeistä vuotta. Huorasatu onkin alun perin näytelmä ja opinnäyte. Tämä näkyy romaanissakin: juuri dialogi on kutkuttavan riemukasta ja osuvaa.

Huorasadussa historian korttipakka heitetään ilmaan ja kortit kootaan uudelleen satunnaisessa järjestyksessä. Näin kirjasta tulee jumalten ja tämän päivän kuolevaisten yhteistarina, jossa tullaan liikkuneeksi milloin missäkin, Kreikassa jumalten parissa, Haadeksessa, Helsingissä ja Thaimaassa, jossa eurooppalaiset turistisedät raiskaavat köyhiä mutta iloisia pikkutyttöjä.

En pidä Into-kustantamon laatimaa Huorasadun vihjailevaa takakansiesittelyä kirjalle täysin lojaalina. Siinä kirjan sanotaan kertovan totuuden naisen esihistoriasta, klitoriksen mysteeristä ja naisvankilan jännittävästä arjesta sekä siitä, mitä todella tapahtuu tyttöjen makuuhuoneissa.  Takakanteen on nostettu myös yhden kirjan henkilön, Millan, teesi numero 8: Mun pillu on mun pillu. Mä määrään sitä ja teen sillä ihan mitä lystään.  Tätä teesiä käyttäen kirjaa lukemattomat henkilöt ovat julkisessa keskustelussa jo ehtineet tuomita kirjan huonoksi. Samaten kirjan nimi tuntuu muodostaneen kielteisiä ennakkokäsityksiä.

Näitä raflaavia täkyjä ehkä katsotaan tarvittavan kirjan myyntiin tai ennakkokohuun, sillä teos on julistus, joka pureutuu rujosti ja runollisesti, maagisen realismin keinoin naisten ja miesten väliseen ikiaikaiseen ristiriitaan, väkivaltaan ja lihaan, sen kaikissa muodoissa ja merkityksissä.  Kirjan eläinten oikeuksia puoltava juonne on myös näkyvä, joskin hieman piilotetummin.

Lihalla mässäily kuljetetaan lukijan eteen julmasti riipien tai härskisti iloitellen. Miten täydellistä onkaan Areksen ja Afroditen seksi, mutta miten kepeästi Ares jättääkään Afroditen ja siirtyy Afganistaniin sotimaan ja Afrodite lähtee  noutamaan kuollutta nuorta rakastajaansa. Junan kyljessä lukee HEL, ja Afrodite ilahtuu löydettyään Haadeksen-junan. Päädytään kuitenkin hämärään ja ankeaan Helsinkiin, josta lukijalle osoitetaan suomalaisnaiset Milla ja Kalla, työtä etsivä opiskelija ja työhönsä tympiintynyt tarjoilija. He siirtyvät molemmat seksialalle, Karmilla ja Mirkalla, mutta kyllästyvät miesten vallankäyttöön ja suoranaisiin raiskauksiin.  Kirjan muut naiset, ennen kaikkea jumalattaret ovat jonkinlaisia karikatyyreja, stereotyyppisiä perinaisia miesten miellyttämishaluineen ja kikatteluineen, pomppivine pissistyyleineen.

Näin jumalat ja ihmiset sekoittuvat kirjassa burleskiksi parodiaksi, huolimatta traagisesta pohjavireestä tai kirjan pamflettimaisuudesta. Riemastuttavinta ja henkilökohtaisinta itselleni oli löytää käsityönsä syrjään viskannut ja baarissa tuoppeja kallisteleva Penelope. Gustafssonin näkemys uskollisena  miestään odottaneesta naisesta on nimittäin sama kuin oma näkemykseni muinoin kirjallisuuden tentissä, jossa tulkintani kohautti tentaattoria. Ruodin Odysseuksen hurvittelua ja Penelopen alistuvaa odottamista, en uskonut kuvioon. Tässä Gustafssonin taidonnäyte:

”Äijän porukat oli niin sanotusti haaksirikkoutuneet Kirken saarelle. Kun mä sanon ’niin sanotusti’ niin mä tarkoitan siis että ne oli kännänneet niin paljon ettei kukaan enää osannut ajaa laivaa. Ne sit rettelöi siellä jo kolmatta viikkoa, ja Kirke oli silleen et ei helvetti pysty nukkumaan kun yhdet huutaa ympäri vuorokauden suoraa huutoa. Kun nehän on sellasta porukkaa, et nehän ei sammu, muuttuu vaan kovaäänisemmäksi ja tyhmemmiksi. Sitten yks aamu Kirke löysi ukon paskantamassa yrttimaalleen ja sillä meni lopullisesti hermot. Se oli silleen et tästä ette jätkät selviä varoituksella. Se teki taikahunajan, syötti sen sille koko vitun miehistölle ja jätkäthän sitten putosivat polvilleen ja muuttuivat sioiksi joka ikinen!” Penelope sanoo. – Odysseus myös? Afrodite kysyy. ”Hah, joo, siitähän emäsika tuli saatana.” Afrodite hymähtää. Penelope tyhjentää viskinsä. ”Että kun mä sanon että miehet on sikoja, niin se on tiedätkö fakta.”

Tämän voi sanoa ääneen: miestä lyödään kautta teoksen paikkansa löytäneen naisen vimmaisella ruoskalla. Voisi jotakuta ärsyttää, ellei kirjan taidokas ja iloitteleva  kielenkäyttö  pelastaisi  hybrikseltä. Kirja on kuin onkin naisen oikeutettu puheenvuoro ja päättyy auvoisissa tunnelmissa, uskoon paremmasta maailmasta, jossa Paha Patriarkaatti on kuohittu ja kesytetty uuteen tasa-arvoisempaan ja väkivallattomampaan eloon.  Kirjaa on turha syyttää edes hajoilusta, sillä teoshan on eräänlainen Raamattu: rönsyilevä tarinasto julmuuksista ja kauheuksista, joiden yli puhaltaa  sovinnon ja rakkauden henki.

Kirjoittaja Iines