perjantai 30. maaliskuuta 2018

Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija

Jo seitsemännettäkymmentä vuotta on kulunut siitä, kun Veikko Huovisen läpimurtoteos, Havukka-ahon ajattelija, ilmestyi vuonna 1952. Pitkien aikojen päästä Huoviselta ilmestyi vielä kaksi Kirjaa Havukka-ahon ajattelijasta. Jo ennen Havukka-ahoa Huoviselta oli jo ilmestynyt novellikokoelma "Hirri", joka herätti huomiota ja josta itse Pentti Haanpää lähetti hänelle kannustuskirjeen. Filmatisointeja Huovisen kirjoista on tehty paljon, Havukka-ahon ajattelijasta ohjasi Kari Väänänen elokuvan vuonna 2010. Huovisessa ei ollut ainesta nykykirjailijaksi, hän ei tuonut itseään esiin, eikä antanut haastatteluja usein. Nykyisiin television tyhjännaurajaraateihin häntä ei olisi saanut.

Kirjan huumorista joko pitää tai ei pidä, jotkut eivät mahdollisesti huomaa sitä juuri lainkaan, koska se ei ole erityisen alleviivattua, eikä kaikkea ehkä sanota lainkaan ääneen.


"Vuonna kahdeksankuus, tuli Suomeen laki uus, siinä kiellettiin pontikkaa keittämästä ja ilon päiviä viettämästä - mutta Mooses se keittää vaan", lauloi Konsta Pylkkäsen ystävä, Mooses Pessi (Ola Johansson) vuonna 1971 tehdyssä tv-sarjassa ja päästi päälle riemastuttavan naurunsa.Konstan Pylkkeröä, kuten Mooses toisinaan ärsyttävästi sanoo, esitti Lauri Leino, joka on minulle syöpynyt kuvaksi Havukka-ahon huonemiehestä, kainuulaisesta metsätyömies ja suurajattelija Konsta Pylkkäsestä.

Konsta on kasvanut vaatimattomissa oloissa yksinhuoltajaäitinsä kanssa, eikä hänellä ole paljoa koulusivistystä. Pääosan kirjoista oppimastaan hän on saanut ostamastaan yhdeksän kirjan kirjastosta, joihin sisältyy kansakoulun oppikirjoja ja muutamia muita oppia sisältäviä. Varsinaisen koulusivistyksen sijaan hänellä on ehtymätön kiinnostus maailman asioihin ja mielikuvitus vailla vertaa. Sinistä ajatusta, ajatuksista suurinta, etsiessään hän ratkoo mielessään ongelmat mittarimatosen luontaisesta tärkeysasemasta maapallojärjestelmässä aina tähtitieteeseen ja maailmankaikkeuteen asti. " - Jos maailmankaikkeus, hän ajatteli, jos avaruus olisi vähääkään suurempi kuin se on, niin se olisi turhan iso..." - "Kerran minä huimempana ollessani mittasin avaruuven. Minä makasin Sallatunturin nokassa, että olisin ollut vähän lähempänä..."

Vaikeakuuloisen sanan, välikäsien, hän tietää tarkoittavan jossain päin maailmaa esiintyvää ihmisten ylimääräistä käsiparia. Hän näkee unta, jossa isomahainen mummo hiihtää kutoen varsinaisilla käsillään, käyttäen välikäsiään suksisauvoina toimivien karahkoiden käsittelyyn.

Konstan kaltainen ympäristöstään eroava ajattelija herättää ympäristössään paljon puhetta ja pohdintaa hänen todellisesta olemuksestaan. Kerran hän pääsee kuulemaan, kun  pariskunta puhuu hänestä pahaa. " - Eikös se ole sellainen vähän outo ja kummallinen? Semmoinen kaheli. Niinhän ne puhuvat, ettei se ole niinkun tavalliset, oikeat ihmiset." - Konstan isä on tuntematon, juoruileva pariskunta on häneksi tietävinään paikkakunnalla vierailleen "taitemaalarin", jolle Riitu-muori oli ollut alastonmallina. Konsta on pariskuntaa kuunnellessaan nolona ja hän puhisee vihasta. Konsta on työteliäs ja aikaansaapa puunkaataja, mutta taustansa ja tällaiset ihmisten puheet ovat tehneet hänestä myös ylpeän ja itsestään tarkan. Ihmisten juoruillessa hänen taustoistaan, hän ruokkii heidän mielikuvitustaan mielellään. Seitsemän vuotta hän on ollut jossain tuntemattomassa paikassa ja Konsta avittaa mielellään huhuja, joiden mukaan olisi sinä aikana ollut merillä tai peräti lukenut itsensä maisteriksi. " - No Porneota ja hepoastetta myöten koluttiin Suomen Jouhtenella. Hepoasteella oli mielettömät myrskyt ja meri kiehui raivohulluna! Austalaarian rannalla uiskentelin neljäsataa kilometriä airon varassa. Kuusi haikalaa iskin nyrkillä kuoliaaksi ja veret join. Sellaista se on, merielämä..." Isäntä kysyy uteliaana Konstan koulunkäynnistä. " - Saakohan sitä kysyä, että maksoitteko te ite koulunkäyntinne vai joku muu mies? - Tähän en anna mielelläni vastauksia! sanoi Konsta ankarasti - Mitä te siitä kyselette? Ei pitäisi sivullisen tunkea nokkaansa joka paikkaan!"

Mooses Pessin vihjeestä Konstan Pylkkerö saa tiedon paikkakunnalle tutkimuksiaan tekemään saapuneista maistereista. Maisterit kelpuuttavat hänet apumiehekseen, ampumaan erilaisia lintuja, hankkimaan ruokaa ja tekemään erilaisia askareita heidän telttaleirissään. Konsta tuntee aluksi epäluuloa maistereita kohtaan, hän haluaa saada selville, ovatkohan oikeita tietäjiä vai jonkinlaisia huijareita. Konsta vakuuttuu miehistä nopeasti, kyllä ne tietäjiä ovat, viisaita miehiä. Konsta myy saamansa lohen maistereille hävyttömän kalliiseen hintaan.

Tieteen huipulle Konsta pääsee onnistuttuaan ampumaan pyymetson, joka on niin harvinainen risteymä, ettei sellaista ole tavattu koskaan aikaisemmin tai sen jälkeen. Tiedemiehet peräti ulkomailta asti ovat tapauksesta kiinnostuneita ja kainuulainen metsätyömies K. Pylkkänen saa nimensä lehteen. Kun eron hetki kohtaa, maisterit palaavat etelään, he maksavat Konstalle omista rahoistaan ylimääräisen tuhatlappusen, tunnustuksena hyvästä työstä ja reilusta meiningistä. Konsta ihmettelee, että saavat matkustaa junassa peräti toisessa luokassa valtion laskuun. Itse hän vastaavassa tilanteessa matkustaisi kolmannessa luokassa ja pistäisi lippujen hinnan erotuksen omaan taskuunsa. Maistereista Kronberg sujauttaa vielä pullon Konstan taskuun, kertoo valuttaneensa aineen maisteri Ojaston suuresta sprii-pullosta ja lisänneensä vettä, ettei Ojasto huomaa ja suutu.

Kirj. Riku Riemu

perjantai 26. tammikuuta 2018

Ingmar Bergman, Laterna magica

Ingmar Bergmanista (myöhemmin IB) puhuessa on mahdoton olla puhumatta hänen elokuvistaan. Siksi sivuutan ne, ja käsittelen vain tätä kirjaa.

Kirja on elämänkerta, muistelmateos. IB muistelee elämäänsä, sitä mitä on kokenut. Kaikki keski-ikään ehtineet ihmiset muistelevat mitä heille on tapahtunut. Miksi IB poikkeus olisi?

IB syntyy 1918 keskiluokkaiseen perheeseen. Koti on uskonnollinen, hänen isänsä on pappi. Porvarillisuuden lisäksi myös Jumala on aina läsnä, ja isä, Jumalan palvelija, piiskaa ja nöyryyttää häntä, niin kuin muitakin mukuloitaan. Se kuuluu sen ajan kasvatusfilosofiaan; mitäs sen hyvyyttä kiistämään.

IB elää elämää joka on valhetta. Porvariperheessä kaikki on aina hyvin, vaikkei olisi, on osattava ottaa oma roolinsa. IB huomaa olevansa hyvä näyttelijä, ei sev väliä. Ja jo tässä vaiheessa sanon, että IB muistelee lapsuuttaan samaan aikaan kun puhuu nykyisyydestä, kyse on takaumista. Niinpä ihan sujuvalta tuntuu se, että kun IB äsken syntyi, niin hän kertookin siitä miten hänen äitinsä patistaa häntä sairaalaan jossa hänen isänsä tekee kuolemaa (ei vielä kuole), niin 50 –v IB vastaa äidilleen, ettei mene. … ”ettei minulla ollut halua eikä aikaa, että isälläni ja minulla ei ollut mitään sanottavaa toisillemme, että hän oli minulle yhdentekevä ihminen”…  Tämä tunnustus tulee heti kirjan alussa ja kun luin sen, ajattelin... ohoh.


Valhe – sievistely - ei minua muistelmakirjoissa sinällään häiritse, mutta se on merkityksetöntä. En tykkää lukea merkityksettömiä kirjoja.

Lapsuuden IB kuvaa lapsuutena: kelläpä meillä ei lapsuutta olisi ollut? Välillä se huvittaa, välillä ei. Ja välillä vaan ihmettelee miten omituisia sukulaisia hänellä on ollut... ei ihme, että ”leikin yksinäisiä leikkejäni kaipaamatta seuraa.” Mutta yhtenä jouluna hänen veljensä saa joululahjaksi kinematografian, eli alkeellisen elokuvakoneen, laterna magican. IB ostaa sen häneltä sadalla tinasotamiehellä. – Ja Kohtalo hänen Elämänsä on päättänyt sellaiseksi miksi se myöhemmin tuli. Vai oliko? – Paskat oli.


Puberteetti-iän tapahtumia IB yhtä häkellyttävän avoimin mielin kuvaa kuin kaikkea muutakin. Hän ei kauhistele tapahtumia, vaikka tapahtumat välillä meneekin yli hänen ymmärryksensä... muistelkaa vaan nyt omia erilaisia onanisointisessioitanne! (Ihmettelitte aikoinaan tekin!) IB muistelmia voi halutessaan lukea kuin romaania, se ei ole väärin. IB oli alun perin kirjailija, halusi
kirjailijaksi, ja kirjoitti (melkein kaikki) ohjaamansa elokuvat plus hirmuisen määrän näytelmiä. Hän on loistava sanankäyttäjä.


Miten hän oppi elokuvaohjaajaksi, alan kouluja käymätön harrastelija, on mainio kuvaus (Siv 65 – 72), sekin on kuin novelli. – Jää vain miettimään, että kuka näin asiantuntevia novelleja kirjoittaa..? Mark Twain tulee mieleen. (Ja Tarkovskin ihailijana minua miellyttää IB:n mielipide: ”Jollei elokuva ole dokumentti, se on unta. Siitä syystä Tarkovski on suurin kaikista. Hän liikkuu täydellisen varmasti unien tiloissa, hän ei selitä, mitä hänen muuten pitäisi selittää?” – Niin, sitä minäkin mietin. Kun kirjoitan, ajattelen, mitä minun tällä pitää selittää? Hölynpölyä.


IB tiputtelee tiheään kirjallisia helmiä. Esseestäni joka ei ole essee – vaan ”tuoteseloste” – tulisi älyttömän pitkä jos niitä enemmän siteeraisi. Pitkä tästä nytkin näyttää tulevan. Siksi jätän enimmiltä kommentoinnilta IB:n ja Ruotsin valtion veroviraston taistelun... lopputulos oli: syytökset IB:tä kohtaan hylättiin kaikki. Mutta prosessi on IB:lle katkera. Se ajaa hänet vähäksi aikaa mielisairauteen – valaisevia ”itsetutkisteluja” kirjasta voi siltä ajalta lukea - ja sen jälkeen hän pakenee 9ksi vuodeksi ulkomaille. Ei siis veropakolaisena, vaan kyrpiintyneenä Ruotsalaiseen sosialidemokratiaan. - Tätä on turha sen enempää selittää.


Äkkiä taas (sivu 135) palataan IB:n teatterielämän alkuaikoihin. Työssään hän on tarkka, melkeinpä perfektionisti; on aika käsittämätöntä, miksei sama ihminen osaa järjestää ”reaalielämäänsä” yhtä järjestelmällisesti? Uskomatonta!? Hän lätkähtää kaikkiin tapaamiinsa naisiin, sen vielä ymmärrän koska tapaa vain fiksuja naisia, mutta sitä ei ymmärrä, miksi hän heidän kaikkien (tai edes 10% heistä) kanssa pitää mennä naimisiin? Se tuo hankaluuksia elämään. Rahat alkaa loppua, ”vaikka kirjoitin kaksitoista näytelmää ja yhden oopperan” – siis muutamassa kuukaudessa? Hänet palkataan Svensk Filmindustriin käsikirjoittajaksi. Ja äkkiä hänet palkataan Helsingborgin kaupunginteatterin johtajaksi. Kun hän menee tutustumaan teatteriin... ”Ostin elämäni ensimmäisen hatun antaakseni vaikutelman vakiintuneisuudesta, jota elämässäni juuri ei ollut...” Niin alkoi hänen teatteriuransa. Naimisiin hän oli juuri mennyt Elsen kanssa ja saaneet lapsen; nyt hän Helsingborgissa tapasi Ellenin ja taas syntyi lapsi, parikin. Tämä ei IBtä rauhoita. Vähän myöhemmin hän karkaa jo aviossa olevan Gunillan kanssa, jolla on myös jo kaksi lasta, Parisiin. IB on 36 vuotta ja elättää kolmea naista ja viittä lasta, ja ajattelee, että kun paiskii vain kovasti töitä, kyllä tämä tästä... Täytyy sanoa, että rohkea mies.


Teatteriohjaajana ja johtajana hän kertoo teatterin arjesta ja ohjaamisesta: taiteen tekeminen ei mikään mysteerio ole: se on ammatti. Sen joko osaa, hyvin tai huonosti, tai sitten ei. – IB:n ensimmäinen työpaikka, ruinaamalla saatu, oli Oopperaan palkaton apumies. Ammattitaidottomuutensa takia hänet välillä ylennetään ja välillä alennetaan milloin mihinkin tehtävään. Kukaan ei tiedä mitä hänen pitäisi tehdä, vähiten hän itse. Jotkut jopa epäilivät että hän on pääohjaajan ”peppupoika”... - Tuntuu että IB nauttii kun muistelee miten huonosti asiat hällä siihen aikaan olivat, ja miten vähän hän käsitti mistään mitään (mikä ihmeen peppupoika?), minuun tällainen itseironia uppoaa, kuin voi veitseen.


(No, edetäänpäs. Matkaa on vielä jäljellä, ilta tummuu, kameleiden polvet väsyvät, ja tähdet syttyvät jo.)


Uskoiko IB Jumalaan? Epäilen, että ei, mutta jos sittenkin, se on hänen asiansa. Elokuvissaan IB pohti lähinnä Kuolemaa. Jumala Kuoleman rinnalla on statisti. Tai en tiedä. Ajattelen vain itsekseni.


Kirja loppuu siihen mistä alkaakin, äitiin. Niinhän elämäkin, äidistä. (Isistä en kamalasti meteliä pitäisi. Noista siittäjistä.) ”Kuuntelin Bachin Jouluoratorioita joulukuisena sunnuntaina Hedvig Eleonooran kirkossa. Oli iltapäivä, koko päivä oli satanut hiljaista lunta, sää oli tyyni. Nyt aurinko murtautui esiin.” Ja Hän tapaa äitinsä tutussa Pappilan salissa, jossa haisee ”puhdistusaineelta ja pyhyydeltä aivan kuin jo viisikymmentä vuotta sitten”. Äitinsä hän löytää kirjoituspöytänsä äärestä kirjoittamassa päiväkirjaansa. ... IB kirjoittaa ”olen odottanut tätä hetkeä hyvin kiihkeästi, äidin kuolemasta saakka olen odottanut tätä hetkeä”. Mutta hän ei halua häiritä äitiään, onhan hän Bergman, tunnetasolla mykkä. Silti hän haluaisi kysyä, äidiltä... rakkaudesta ja muista sanoista mitä heillä kotona ei koskaan käytetty... (isä puhui Jumalan rakkaudesta, ei muusta) että ”miten me selviydyimme siitä, ettei sydän ollut ehjä, miten me selviydyimme tiiviiksi puristetusta vihasta…”Mutta äiti väistää hänen kysymyksensä, ”sinun on puhuttava siitä jonkun toisen kanssa. Minä olen liian väsynyt.” Mitä enemmän IB äidiltään pyytää vastauksia, sen hiljaisemmaksi äiti käy, lopuksi hän on vain haihtuva varjokuva. Unta. Mitä elämä on? Siis muuta kuin uneksimista? Arvoitus se ainakin on. On paljon arvoituksia mutta niille on vähän ratkaisuja. Kun tämän tietää, on turha syyttää ketään, sitä syyttäisi vain itseään, eikä siinä ole mieltä. (Ps. Nämä viimeiset virkkeet ovat omaa tulkintaani. En ole varma onko se noin?)

Ps.

Mutta kenen muun kanssa voi puhua jos ei voi puhua edes itsensä kanssa”, Ingmar Bergman valittaa. Häntä riivaa – niin kuin kaikkia luovia ihmisiä – demonit, joita hän ei pysty hallitsemaan. Mutta ehkä tämä on myös se syy, miksi IB kirjoitti paljon, ja eli elämää teatterin ehdoilla niin ehdottomasti. Ja teki niin paljon niin koskettavia elokuvia. 

Sanoilla sitä paitsi voi sanoa vain vähän, ja epämääräisesti. Sanat eivät ole järjellisesti käsitettäviä. Tarkoitan, että on paljon, mihin sanoista ei ole, miten vähän ne loppujen lopuksi kantavat.



Kirjoittaja:  Mikis

maanantai 4. joulukuuta 2017

Juha Hurme, Nyljetyt ajatukset

 Hartiavoimin kulttuurin kimppuun 

Minulla on ollut outo viha-rakkaussuhde kirjailija Juha Hurmeeseen, joka palkittiin juuri uusimmasta teoksestaan Finlandialla. Näiden Nyljettyjen ajatusten myötä suhde vääntäytyi väellä ja voimalla ihastuksen puolelle, ei voi mitään, saatana.

Saa nähdä mihin asentoon suhteemme ketkauttaa tämä Niemi, kunhan saan sen käsiini. Olenhan jo kauan urputtanut siitä, kuinka Hurme kehutussa näytelmässään pani Europaeuksen änkyttämään, erittäin kyseenalaisin lähdetiedoin.

Nyt taas huomasin junteimpien tulkitsevan Niemen paljastavan, että Aleksis Kivikin oli ruotsinkielinen ja oppi suomen vasta aikuisena. Kivi, Hurmeelle Stena, oli opetellut tietenkin ruotsia, sillä ei 160 vuotta sitten voinut opiskella edes ylioppilaaksi suomeksi.

Nyljetyt ajatukset on hyvin omalaatuinen romaani, joka ei oikeastaan ole romaani lainkaan, vaan teatteria, kirjallisuutta ja musiikkia ruotiva esseekokoelma. Karkeahkona kehyksenä on kahden yrmyn äijän – Köpin ja Aimon – soutumatka Kustavista Hailuotoon.

Reissu kestää 20 vuorokautta ja sen aikana puhetta piisaa – jämäkät ukot paljastuvat suulaiksi esitelmöijiksi, jotka ovat kuin samasta puusta veistettyjä ja puhuvat molemmat Hurmeen äänellä. Tuloksena on kiehtova kattaus kulttuuria, samaan aikaan pinnallisen kepeää ja kiehtovan syvällistä.  

Siitä en päässyt selville, miksi kirjan ajatukset ovat juuri ”nyljettyjä”. Mikseivät mieluummin vaikka suomustettuja tai suolattuja, merellä kun liikutaan. 

Alku iski ilmat pihalle  

Tartuin kirjaan miettien montako kertaa verenpaineeni nousee ennen kuin viisisataa sivua on soudettu, huovattu ja kahlattu läpi – mutta jo ensimmäinen repliikki osui ja upposi, enkä siitä enää noussut varteenotettavaksi veneen keikuttajaksi:

”Tästä on hyvä lähteä. Tästä paikasta ja sen lähiympäristöstä, Kustavin Lypertön kylästä, on kirjoitettu maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä”.

Kyseessä on siis Volter Kilven Saaristolaissarja eli Alastalon salissa sisarteoksineen. Tein itsekin muutama vuosi sitten Alastalosta alustuksen tänne Einesbaarin ja nimesin teoksen kansankomediaksi, kuudeksi tunniksi tajunnanvirtaa. Vaikka epäilinkin, ettei teoksella käännettäväksi mahdottoman huikean kielensä lisäksi ole muuta ikuista arvoa, niin siitä huolimatta kirjailija, joka suitsuttaa sivukaupalla asiantuntevaa ylistystä Kilven suurteokselle, saa silmissäni armon.  

Nyljettyjen ajatusten rinnalla luin sattumalta Markku Eskelisen teosta Raukoille rajoille, joka käsittelee suomalaisen proosan historiaa. Eskelinen on kirjallisuustutkimuksen kauhukakara, jonka viiltävä kriittisyys ja ällistyttävä suorapuheisuus muodostavat hupaisan vastakohdan Hurmeen hiukan maallikkosaarnaajaa muistuttavalle yltiöpositiivisuudelle.

Kulttuurin karuselli pyörii   

Hurme esittelee omaan hurmioituneeseen ja silti jykevään tyyliinsä kahmalokaupalla erilaisia kirjallisuuden, teatterin ja musiikin tekijöitä. Niitä on niin runsaasti, että pelkästään lopun lista tekijöistä ja teoksista vie parikymmentä sivua.   

Erityisesti kansan syvistä riveistä lähtöisin olevat ja muuten originellit saavat hänen haltioituneen suosionsa. Niinpä saamme tutustua Ahmatovan Annan, Kafkan Franzin, Camusin Albertin ja Shakespearen Williamin ohella myös Kuusisen Ossianiin, Pyölniityn Augustiin, Pohdon Mattiin, Uskelan Kaarloon ja moneen muuhun.      

Hurmeen tapa käsitellä tekijöitä ja teoksia miellyttää minua. Se on aina asiantuntevan omaperäinen, usein uusia ajatuksia herättävä. Vaikka kirjallisuuden puolelta asiat olivat minulle ennestään aika tuttuja, tapa esitellä esimerkiksi Nortamo, Untola, Pakkala, Paronen, Hälli ja Runeberg (!) avasivat silmiä. Erityisen iloinen olin Eino Leinon näytelmien perusteellisesta esittelystä. Oivaltavasti Hurme toteaakin, että jos Leino ei olisi kirjoittanut runoja, hänet tunnettaisiin nyt moderneista näytelmistään!

Yksi asia kirjailijoista puhuttaessa minua kuitenkin ällistytti niin suuresti, että hieraisin silmiäni. Kehuessaan ihan ansaitusti Arto Salmisen teoksia, hän tekee käsittämättömän tölväisyn:

”Mutta Salminen on paljon enemmän kuin Väinö Linnan, piirikunnallisen kyvyn, kaltainen arjen karuuden kuvaaja, yhteiskunnallisten epäkohtien säyseä osoittaja ja ajan kronikan pikkunäppärä, populistinen kirjuri.”

Herra varjele, Linnan Väpikö piirikunnallinen kyky?

Kuka muu kirjailija koko maailmassa on lyönyt kansansa tietoisuuteen niin lähtemättömän jäljen kuin Väinö Linna? Siinä missä esimerkiksi Aleksis Kiven – kunnia hänelle – henkilöt ovat toki tuttuja, mutta ylen kirjallisia, ovat Linnan rokat, rahikaiset, lahtiset ja koskelat tänäkin päivänä eläviä ihmisiä, melkein sukulaisia. Lisäksi Linnan luoma keksitty torpparien ja köyhälistön todellisuus on herännyt eloon osaksi kansakunnan historiaa!

Siihen ei saatana pysty mikään piirikunnallinen kyky. Tässä tapauksessa Eskelisen silmä on tarkempi. Hänen mukaansa ”monet vuoden 1918 sisällissotaa käsittelevät romaanit ovat yrittäneet uppoutua syvälle ilmiön psykohistoriaan, mutta yksikään ei tee sitä niin tervehdyttävästi, eheyttävästi ja vaikuttavasti” kuin Linna. Näin on näreet.     

Juurimusiikin ja teatterin juurilla

Nyljetyissä ajatuksissa esitellään mielenkiintoisella tavalla myös musiikkia, enimmäkseen juurimusiikkia, josta en tiedäkään juuri mitään. Tunsin esitellyistä musiikintekijöistä etukäteen suurin piirtein vain Bob Dylanin, ja olikin kiva lukea miten hän liittyy amerikkalaiseen musiikkiperintöön.

Niinpä sivistyin väkisinkin joutuessani vähän väliä keskeyttämään lukemisen ja käymään youtubessa kuuntelemassa millaisia lauluja esittää joku Woody Guthrie, Jimmy Reed, Slim Harpo, Lee Dorsey, J.J. Cale, Muddy Waters... ja täytyy myöntää, että yleensä tykkäsin kuulemastani.

Ainakin minulle oli avartavaa lukea myös Henrik Otto Donnerista, Erik Lindströmistä, Huuhaa Innasesta ja Rikun suuresta idolista (vai oliko se inhokki) Kari Peitsamosta.
  
Hurme on teatterimies, joten hänen käsityksensä teatteristakin ovat tietenkin kiinnostavia. Iines kiteytti Hurmeen näkemyksen varsin osuvasti kuvatessaan, että ”Hurme sanoo, että teatteri ei ole elämää, vaan elämisen esittämistä niin että esittäminen näkyy”, ja sen tähden ”teatterin tulee ilveillä, liioitella, parodioida, lyödä yli niin että katsoja näkee ilveilyn”. Ja totta tosiaan: näkemässäni Hurmeen Europaeus-näytelmässä noin tehtiinkin.

Hurme väittää, että jo Shakespeare käsitti, ettei teatterin tarkoitus ole yrittää jäljitellä todellisuutta, vaan saada katsoja täydentämään esitys kokonaisuudeksi, nousemaan itse taiteilijaksi. Esimerkiksi nykyiset Romeon ja Julian esitykset ovat järjestään karmeita siksi, että niistä yritetään tehdä oikea rakkaustarina. Alunperinhän roolit on kirjoitettu kahdelle miesnäyttelijälle. 

Hurme avaa aika onnistuneesti teatterin kehitystä ja miten siihen ovat vaikuttaneet Artaudin, Jarryn, Apollinairen, Witkacyn ja Brechtin kaltaiset gurut. On tietysti inhimillisesti ymmärrettävää, että Hurme kehuu myös asioita, joissa ollut itse mukana jollakin tavalla – esimerkiksi Kokkolan oopperaa, oululaista Radiopuhelimet-yhtyettä ja Hailuodon Konfutsen vaellusvuosia -esitystä. 

Loppukaneetiksi kohtaus kirjamessuilta 

Nyljetyt ajatukset on mainio kirja, todellinen kulttuurin runsaudensarvi, joka kannattaisi määrätä ainakin lukiossa pakolliseksi luettavaksi. Kirjallisuuden, teatterin ja musiikin ohella siinä oppii hieman myös maailmankaikkeudesta, maantiedosta, historiasta ja retkeilystä.  
 
Hurme ei säästele sanojaan: suosikit kehutaan maasta taivaaseen, inhokit haukutaan – tosin Markku Eskeliseen verrattuna hän kiittää innostuneemmin ja lyttää lyhyemmin. Kiinnostavinta ehkä onkin keitä Hurme ei mainitse lainkaan – esimerkiksi maan suosituinta työläis- ja maalaiskirjailijaa Kalle Päätaloa!? 

Kuulostaa käsittämättömältä, mutta kirjamessuilla syykin selvisi: osuin sattumalta paikalle, kun Hurme keskusteli Mikko Rimmisen kanssa, ja jostakin syystä hän kysyi heti alkuun, onko Rimminen lukenut Päätaloa. Ei kuulemma oikein ollut, eikä ollut Hurmekaan aikaisemmin... Mutta nyt hän oli lukaissut kolme (3) alkupään teosta, koska oli ollut Oulussa esitelmöimässä Päätalon teosten todellisuuskäsityksestä.

En ollut uskoa korviani. Hurme jatkoi vakuuttavaan tyyliinsä, kuinka hän oli todistanut kuulijoilleen, ettei edes Päätalo kerro teoksissaan totuutta elämästään, vaikka muka niin kehuukin ja lukijatkin muka niin uskovat.   

Onpa pojalla perkele otsaa, tuhahdin mielessäni. Kehtaa tunnustaa julkisesti, ettei ole lukenut Päätalon Iijoki-sarjasta ensimmäistäkään teosta ja julkeaa silti mennä pitämään esitelmän juuri näihin kirjoihin oleellisesti liittyvästä aiheesta!

Samalla koin oivalluksen: Hurmeen rehvakas tyyli ärsyttää minua kuultuna, ei luettuna! Niinpä lepyin, enkä viitsinyt yrittää nolata miestä julkisesti. Olisi näet ollut mahdollista, ettei se olisi edes onnistut – niin kova puhumaan se äijä on. 


Kirjoittaja: Tapsa 

maanantai 9. tammikuuta 2017

Jari Tervo: Matriarkka

Mestarikirjailijan kohuttu hybridieepos


Koko kuluneen syksyn kulki televisiosta tuttu Jari Tervo erilaisissa tv-ohjelmissa ja aviiseissa siunailemassa, että ihan tuossa vieressä, Suomenlahden toisella puolella, on tapahtunut kansanmurha, josta kukaan ei ole ikinä kuullutkaan!? Mutta hänpä huomasi asian ja kirjoitti siitä meille opiksi ja ojennukseksi paksun romaanin.   


No, moni meistä on toki tiennyt inkeriläisten kovan kohtalon iät ja ajat, minäkin luin asiasta jo teini-ikäisenä, mutta onhan se hyvä tämäkin rikos ihmisyyttä vastaan nostaa taas esille. On tärkeää, ettemme unohda. Mutta miten Matriarkka kasvatustehtävässään onnistuu, siitähän oli otettava selvää.

Aluksi kiitos: kirja on eriskummallinen


Ennakkokohun perusteella pelkäsin Tervon kaatavan inkeriläisten kansanmurhan meidän suomalaisten syyksi. Mehän olemme rasistinen ja autistinen kansa, kuten hän kirjassa asiallisesti muistuttaakin. Onneksi tämä pelkoni ei toteutunut.


Olen usein ylistänyt Tervon kirjoittajan kykyjä, ja ihan syystä, vaikken aina hänen jutuistaan ole tykännytkään. Samanlaisia tuntemuksia koin tämänkin teoksen parissa. Kirja on omituinen yhdistelmä maagista realismia, romanttista kirjeromaania ja tylyä nykytykitystä. Tämän päivän termein teosta voisi kuvata eräänlaiseksi hybridiksi.    


Hybridieepoksensa monet tyylilajit, tapahtumat, henkilöt ja sattumukset tekijä pitää sulavan tyylikkäästi näpeissään – ja päättää lähes joka luvun tervomaiseen koukuttavaan yllätykseen. Hän liikkuu sukkelasti niin Neuvosto-Venäjän alkutohinoissa, unenomaisilla karkotusseuduilla Siperiassa ja maailmansodan aikaisella Inkerinmaalla kuin kylmässä nyky-Suomessakin. Henkilöt ovat eläviä ja kiinnostavia, asiat vyöryvät yllättäviä polkuja.


Simpukan karrikoidut kyläläiset


Kirjan ensimmäinen osio kertoo Inkerinmaalla sijaitsevien kuvitteellisten Simpukan kylän ja Vellikoukun talon elämästä ja ihmisistä. Kyse on ”Irina Leivosen käsikirjoituksesta”, jossa hän kertoo Aamu Karitsantyttären kohtaloista syntymästä kuolemaan. Laji on ehtaa maagista realismia Aamun yliluonnollisine kykyineen ja tyyli tavoittelee inkeriläistä vanhahtavaa puheenpartta. Tiettyjä ilmauksia epäilen kyllä Tervon keksimiksi...


Lapsekkaan julmassa tarinassa simpukkalaiset ovat sympaattisen takapajuisia tolvanoita, joiden keskuudesta on vaikea kuvitella nousseen Martti Rautasen, Matti Kurikan ja Aale Tynnin kaltaisia hahmoja. Inkeriläiset ovat siis suomalaisia. Esim. kuulu Larin Paraske sen sijaan ei ole, vaan inkerikko eli alkuperäistä itämerensuomalaista heimoa. Inkerissä asui myös toinen sukukansamme vatjalaiset. Nyt heitä ei juuri enää ole.  


Kirja alkaa 1920-luvulta, jolloin Aamu syntyy papin tyttärenä ja neuvostovalta marssii Inkeriin kolhooseineen ja komentoineen, yltyy ennen 2. maailmansotaa väestön pakkosiirroksi Siperiaan, jossa simpukkalaiset löytävät itsensä Jenisein varrelta, jatkuu paluulla kotiin ja piileskelyyn kansanvihollisina ja jopa nälkäkuolemaa kokemassa piiritetyssä Leningradissa, ja huipentuu tämän päivän pakolais- ja venäläisongelmaiseen Suomeen. Etenkin kirjan loppupuolella eri osiot lomittuvat toisiinsa.     


Sotilaspastorin kansallisromanttiset kirjeet


Matriarkan toinen osio koostuu suomalaisen sotilaspastori Jalmari Havun kirjeistä morsiamelleen, tulevalle vaimolleen. Kirjeet alkavat kaunosieluisen vanhahtavina ja uskonnollisen romanttisina, mutta kuvaavat yllättävän kiinnostavasti Jalmarin touhuja saksalaisen sotilasmahdin ja inkeriläisten välissä.


Kirjeet on kirjoitettu 1943-44, ja Jalmarin eräänä tehtävänä on houkutella inkeriläisiä siirtymään Suomeen, pois sodan jaloista ja paikkaamaan työvoimapulaa. Jalmari luonnollisesti tapaa Aamu Karitsantyttärenkin. Vauhtia ja käänteitä piisaa koko ajan.  
Tervon kunniaksi on sanottava, että hän tekee Jalmarista, tämän isänmaallisesta naiiviudesta huolimatta, loppujen lopuksi aika myönteisen ja ennakkoluulottoman hahmon, jonka kyseenalaisetkin teot on helppo hyväksyä.  


Nykytodellisuuden puhdasoppinen ruumiinavaus


Teoksen kolmannessa osiossa ollaan tukevasti tämän päivän Suomessa. Päähenkilö on Supon tarkastaja Elo Havu, Jalmarin pojanpoika, jonka isä puolestaan on pilakuva vanhasta maahanmuuttokriitikosta. Yllätykset seuraavat toisiaan, mutta lopussa langat solmitaan näppärästi.  


Tässä kohtaa esiin astuu myös kirjan naurettavin hahmo: ”ihmisoikeusaktivisti” Juuso Lapua, kummasti kohudosentti B:n oloinen mies. Tervomaista huumoria lienee nimetä ylimmäinen sinivalkofasismin vastustaja suomalaisen äärinationalismin pyhän paikan mukaan.   
Saamme lukea mm. Lapuan somekirjoituksia, jotka ovat niin aidon surrealistisia, että on vaikea sanoa kuinka paljon niissä on edes keksittyä. Tässä osiossa tapaamme vihdoin elävänä myös Irina Leivosen, joka paljastuu Aamu Karitsantyttären tyttärentyttäreksi.


Vaikka kolmas osio on dekkarimaisuudessaan helppolukuisin, se herätti minussa eniten ärtymystä. Tervo runttaa maailman paikalleen oman kaikkitietävän katsantonsa mukaan. Lapua on lurjus, venäläiset nationalistisia roistoja, suomalaiset autistisia rasisteja – ja pakolaiset pyhimyksiä.   


Tervo sortuu niin huimaan vihapuheeseen, että lukijaa hirvittää. Jos kohteen vaihtaisi, niin raastupa kutsuisi. Tervolle tyypillinen pakolainen on sivistynyt ”bagdadilainen odontologi”, joka junassa matkalla Haaparantaan lukaisee Max Jacobsonin ja Matti Klingen kirjat Suomen historiasta englanniksi, ihan vaan tulevaan kotimaahansa tutustuakseen. Tyypillinen suomalainen taas on ”humalainen mahakas miesseurue”, joka heittää polttopullon vastaanottokeskukseen ja 60 ihmistä ”palaa rapeaksi”. Sitten päämisteri vähättelee asiaa uutisissa, samalla kun kuolleet ”vielä naksahtelevat ruumispusseissaan”.


Tällaisessako mielikuvitusmaailmassa Tervo seurakuntineen elää?  


Ainoa pakolaisten tekemä väkivalta, johon kirjassa viitataan, onkin Tervon riemuksi ja rasistien pettymykseksi suomalaisen tekemä. Otanmäessä nuoruuteni viettäneenä en yhtynyt riemuun. Hymyäni hyydytti sekin, kun jopa tätä alustusta tehdessäni mediassa kerrottiin Raumalla erään ”odontologin” raiskanneen 14-vuotiaan ja toisenkin yrittäneen, Oulussa parin ”odontologin” raiskanneen kaksi ”alaikäistä” ja Pirkanmaalla ”odontologin” korkanneen 10-vuotiaan pikkutytön.


Toinenkin asia minua teoksessa hämmästytti: Tervo kuvailee hyvin innokkaasti seisovia kyrpiä ja hekumoi raiskausfantasioilla, esim. nuori lesbo jutskujuristi pakotetaan anelemaan ”venäläistä kyrpää”. Naisien suhteen hän ei innostu lainkaan samalla tavalla, nuoren Aamu Karitsantyttärenkin seksikäs ulkonäkö kuitataan maininnalla, että tällä on ”isot tissit”.


Entä unohdetut inkeriläiset?


Matriarkka on koukeroisuudestaan ja asenteellisuudestaan huolimatta mielenkiintoinen, ajankohtainen ja ajatuksia herättävä teos – mutta täyttääkö se tehtävänsä eli nostaa inkeriläisten kansanmurhan esiin historian hämärästä?  


Eipä oikein, vähän hähmäiseksi asia jää. Olisin odottanut edes jonkinlaista realistista kuvausta niistä 65 000 inkeriläisestä, jotka siirrettiin humanitaarisista syistä sodan jaloista Suomeen 1943. Heistä 75 % oli naisia ja lapsia. Venäläisten houkuttelemina ja osin väkisin heistä 58 000 palasi takaisin Neuvostoliittoon 1945. Yksikään heistä ei päässyt kotiin Inkeriin, vaan heidät hajotettiin ympäri suurta sosialistista isänmaata, onneksi aika moni Karjalaan ja muille lähialueille.


Sieltä heitä – tai heidän täysin venäläistyneitä jälkeläisiään – peräti 30 000 muutti 90-luvulla “Koiviston kutsusta” takaisin isiensä maahan Suomeen. Tervon mukaan näin Inkerin kansa katosi lopullisesti kartalta.  

Kirjoittaja Tapsa

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1

Vieraantumisen korkea veisu

Lupasin lukea Karl Ove Knausgårdin kohutun elämäkertasarjan ykkösosan ja ottaa selvää kahdesta asiasta: 1) miten tämä tunnustuskirja suhtautuu Kalle Päätalon laajaan Iijoki-sarjaan sekä 2) onko kirjan halpahintaisella jipponimellä mitään yhteyttä Hitlerin samannimiseen opukseen? Tässä vastukset lyhyesti: 1) ei mitenkään, 2) ei ole.

Samat vastaukset hieman perustellen

Olin ymmärtänyt arvosteluista, mainoksista ja kehuista, että Knausgård kertoisi kirjassaan yksityiskohtaisen tarkasti oman elämänsä kulun lapsesta tähän päivään. Olin näköjään ymmärtänyt väärin, mutta puolustuksekseni esitän, että moni on näin todella esittänyt ja nimenomaan viitannut mm. Iijoki-sarjaan. 

Siinä missä Päätalo 26-osaisessa tiiliskivisarjassaan todella kertoo koko elämänsä kulun tarkasti ja ainutlaatuisen elävästi ihmisten puheita myöten, niin Knausgård hypähtelee tilanteesta toiseen korkealentoisesti jaaritellen, itsensä ja elämänsä surkeutta valittaen.

Mistä me edes tiedämme, että Knausgård kertoo kirjassaan vain tosia tapahtumia? Mediasta. Kirjasta sitä ei huomaa mitenkään. Mutta media kertoo, että niin asia on, ja oikeilla nimillä mainitut henkilöt ovat kuulemma nostaneet oikeusjuttujakin. Toisaalta se ei todista yhtään mitään, sillä on niitä nostettu meillä kaunokirjoistakin (vrt. esim. Riikka Ala-Harja: Maihinnousu).  

Kirjan tapahtumien tosiksi korostaminen on siinäkin mielessä hieman outoa, että ne tapahtumat ovat aika yhdentekeviä tai ainakin tavallisia: lapsen tarve läheisyyteen, teinin tarve rakkauteen, aikuisen tarve hyväksyntään. Lisäksi tapahtumilla on kirjassa vain rekvisiitan rooli – tilan ja ajan vie raskasmielinen taiteen, elämän ja ihmissuhteiden pohdinta              

Siinä missä Päätalo rakensi elämästään jykevän monikerrostalon perustuksista vesikattoon, täsmällisin vasaran- ja kirveeniskuin, ihmisten ja elämän ilojen ja surujen kuvauksin, siinä Knausgård vaeltelee menneisyydessä ja keräilee ja makustelee ilon ja surun tuntemuksia, vihan ja rakkauden ilmentymiä, vilkuilee varjokuvia ihmisistä ja itsestään, vaisuin sanoin ja toistuvin nyyhkein.
   
Vaikea edes kuvitella kahta niin erilaista kirjaa kuin Knausgårdin mielentilan tuulimyllyjä huitova Taisteluni ja Päätalon väkevästi vyöryvä Iijoki.  

Hitlerin Taisteluihin ei Knausgårdin kirja liity mitenkään. Hitlerin kirjassa (jonka olen lukenut) tähtäin on tulevissa konkreettisissa taisteluissa, Knausgårdin menneissä tunnemaailman kipuiluissa.

Mistä tässä on kysymys?

Ihmettelen vilpittömästi kirjan saavuttamaa valtavaa menestystä. Eihän se huono ole, siitä ei ole kysymys, mutta mikä siinä on niin huikeaa, että Aamulehtikin yltyy julistamaan ”suurinta mitä pohjoismaiselle kirjallisuudelle on tapahtunut vuosiin” ja ennustamaan miten ”omaelämäkerrallinen romaanisarja tulee muuttamaan kirjallisuutta”.

Ikään kuin vastaavaa ”kokemukseen porautuvaa ajattelua” ei olisi ennen esiintynyt? Eikö koko moderni kirjallisuus ole juuri sitä samaa? En ole kirjallisuustieteen kirjanoppinut, ainoastaan kyltymätön fiktion ja faktan himolukija lapsesta saakka, joten voihan olla, että Knausgård tekee sen jollakin ratkaisevasti erilaisella, mutta kaltaiselleni maallikolle avautumattomalla tavalla, kuin vaikkapa Salama tai Proust tai Kihlman – tai hävytön Henry Miller?

Miller onkin oivallinen vertauskohde Knausgårdin Taisteluille, sillä samalla tavalla hän kertoilee tositapahtumiin perustuvia juttuja, muistelee surkeaa lapsuuttaan, tyhmän ankaraa isäänsä, onnettomia naissuhteitaan, epämääräisiä työkokeilujaan, polttavaa haluaan kirjoittamiseen, kaipuutaan vapauteen, ja kaikki tämä yltäkylläisellä taiteellisella ja moraalisella filosofioinnilla ja hersyvällä naurulla ryyditettynä. 

Knausgård toki kertoo teoksessaan syyn siihen, miksi kirjoittaa niin kuin kirjoittaa eli todelliseen elämään perustuen. Aluksi hän valittaa sitä, että tunnemme ja ymmärrämme maailman liian hyvin, ”kaikki on selitetty, kaikki on käsitetty, kaikki on ihmisen ymmärrettävissä”. Modernin tieteen jäljiltä maailma on ”täysin vailla mysteereitä”.

(Tässä hän muuten on totaalisen väärässä, mikä paljastaa sen, ettei hän näköjään ole oikeasti perehtynyt esimerkiksi kosmologiaan ja maailmankaikkeuden syntyyn, sillä siellä Mysteerin Nyrkki täräyttää vasten kuonoa niin rajusti, ettei sen sanoman tajuttuaan enää ikinä voi katsoa maailmaa entisin puisevin silmin. Puhun kokemuksesta ja voin palata asiaan kommenteissa, jos aihetta on.)

No, maailman loppuun asti selitetyksi muka oivallettuaan Knausgård toteaa, että ”Tästä syntyi kaipuu jota aina tunsin ja joka oli joinakin päivinä niin suuri ettei sitä voinut hallita”. ”Kirjoitinkin osittain lievittääkseni sitä, halusin avata maailman kirjoittamalla itselleni samalla kun kuitenkin epäonnistuin sen vuoksi.” (En tiedä ovatko nämä epämääräiset lauseet tekijän vai suomentajan jäljiltä, mutta kyllä niistä asia selviää.)

Nyt tulee se pointti: ”Tunne ettei tulevaisuutta ole olemassa, että se on vain yhtä ja samaa, merkitsee että jokainen utopia on merkityksetön. Kirjallisuus on aina ollut sukua utopialle, joten kun utopia menettää merkityksensä, kirjallisuudelle käy samoin.”

Knausgård toteaa yrittäneensä muiden tavoin taistella fiktiota vastaan fiktiolla. Se johtaa umpikujaan. Siksi hän, näin päättelen, hylkää häilyväisen fiktion aseenaan ja tarttuu tukevaan faktaan, jonka voimalla hän yrittää murskata merkityksettömyyden kehän.

Tästä löysin syyn sille, että hän käyttää materiaalinaan tositapahtumia ja oikeita henkilöitä oikein nimin. Tässä on muuten ehkä ainoa yhteys ja toisaalta ero Päätaloon: molemmat hylkäsivät mielikuvituksen romaanisarjoissaan, mutta siinä missä Knausgårdille se on vain väline, on se Päätalolle päämäärä.

(Oikaisenpa sivumennen erään väärinkäsityksen, jonka mm. Riku esitti vähän aikaa sitten, eli että Päätalolla ei muka olisi mielikuvitusta, vaan hän vain latoo asioita ja tapahtumia peräkanaa. Voiko väärempää todistusta kirjailijasta antaakaan! Jo Päätalon alku-uran Koillismaa-sarja, alteregonaan Kauko Sammalsuo, todistaa toista: sehän on vaihtoehtoisen historian kuvaus, elävä ja mielikuvituksellinen kertomus siitä, mitä olisi ehkä tapahtunut, jos hän olisikin jäänyt Taivalkoskelle! Ja voiko esimerkiksi Olkivaaran Nestorin tai Vikke Nilon kaltaisia hahmoja luoda ihminen, jolla ei ole mielikuvistusta!)

Valittajan tie on raskas

Äskeisillä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla keskusteltiin mm. ulkopuolisuudesta ja  vieraudesta. Näin Rosa Likson: ”Ulkopuolisuuden tunne on taiteen tekemisen lähtökohta, ilman sitä ei tule taiteilijaksi.” Lause kuvaa suoraan Knausgårdin kirjoittamista ja hänen teemojaan! Koko kirjan hän pohtii, kärsii ja märehtii omaa vierauttaan, välillä outoutensa ja ulkopuolisuutensa nyyhkien tunnistaen, välillä sen syitä muista ja muualta ahdistuneena hakien.

Tulee mieleen se vanha aforismini vuosien takaa: ”Jos tietäisin miksi kirjoitan, en kirjoittaisi.” Juuri Knausgårdin tapaista terapeuttista kirjoittamista hain silloin takaa. Hänhän selvästi purkaa kirjoittamalla sisäsyntyisiä traumojaan, usein mielestäni täysin turhanpäiväisiä.  

Etenkin kirjan alkupuolella minulle tuli monta kertaa mieleen, että mitä saatanaa sinä jätkä valitat! Hän elää tavallista keskiluokkaista elämää, hän ei ole millään tavalla epänormaali, vaan jo teinipoikana 190-senttinen komistus, josta tytöt selvästikin tykkäsivät. Hän väittää, ettei osannut lähestyä tyttöjä, mutta silti hänellä on jo 14-vuotiaana tyttöystävä, jonka kanssa sekstailee illat pitkät. (Varsinaista seksiä kirjassa ei ihme kyllä ole.) Hän on urheilullinen, pelaa jalkapalloa ja pääsee jo 16-vuotiaana miesten harjoituksiin. Juniorien turnausmatkalla Tanskassa hän kittaa olutta känniin asti ja pääsee tanskalaistyttöä saatille.  Helvetti, olen ihan oikeasti kateellinen hänelle – ja äijä vaan valittaa.  

Kirjan keskeinen hahmo on isä, jota Knausgård jostakin syystä pelkää ja vihaa. Syy ei selviä ainakaan tässä kirjassa, sillä isä ei osoittaudu miksikään pikkuhitleriksi, normaaliksi tiukaksi isäksi korkeintaan. Isä ei edes juopottele, se vaihe tulee vasta lopussa, jolloin he eivät enää ole tekemisissä. Knausgårdille ei kumma kyllä tule mieleen, että jospa isäkin on samanlainen ”tumma maammon marja” kuin hän itsekin ja siksi kipuilee?  

Muutenkin monta kertaa, kun Knausgård kertoo itseään säälien jonkin asian, niin jo seuraavalla sivulla hän epähuomiossa kumoaa koko jutun. Esimerkiksi lukion jälkeinen aika Bergenissä, jossa hän suurta ulkopuolisuutta tuntien ripustautuu isoveljeensä Yngveen ja tämän kavereihin, ja valittaa miten Yngve osaa lähestyä tyttöjä helposti ja hän ei ollenkaan, vaan tytöt torjuvat hänet outona hyypiönä, niin jo seuraavalla sivulla hän kertoo ohimennen, että hänellä oli Bergenin aikana tyttöystävä, jonka kanssa seurusteli neljä vuotta! Näköjään koko ajan siihen asti kun tapasi tulevansa ensimmäisen vaimonsa Tonjen.  

Knausgårdin Bergenin ajan ulkopuolisuudesta ja vetäytymisestä ei todista myöskään se, että hän soittaa bändissä, ja on peräti opiskelijalehden toimittaja, joka tekee kiitettyjä haastatteluja kuuluisista norjalaisista runoilijoista! Siis opiskelija, urheilija, muusikko, toimittaja, kirjailija ja suosittu seuramies, joka liikkuu ihailtuna piireissä – ja valittaa surkeuttaan?     

Kirjan lopussa soittaessaan Tonjelle, ollessaan isäänsä hautaamassa, hän tekee mielestäni oikean diagnoosin itsestään. Sillä Tonje on ”...aistillisin ihminen, jonka olin tavannut. Sitten hän oli ottanut miehen, joka piti aterioita, viihtymistä ja läheisyyttä välttämättömänä pahana.”

Mielestäni Knausgård ei kuvaakaan elämää niin kuin se tapahtuu, vaan hän kuvaa miten neuroottinen, ahdistunut, tunteellinen ja lahjakas itseään etsivä ihminen elämänsä kokee. Ihan ansiokkaasti kuvaakin, ei siinä mitään.

En haluaisi moittia suomennosta, koska tiedän kääntäjien surkeat palkkiot. Tässäkin teoksessa käännös on kyllä sujuva ja moitteeton, ammattilaisen työtä, mutta etenkin dialogeissa on säilynyt kääntämisen aiheuttama lievä teennäisyys, ”eikö olekin?” 

Tätä arvosteluani, jota voi pitää ansaitsemattoman ankarana, pitää verrata siihen jumalattomaan hehkutukseen, jota Knausgård on sarjastaan saanut. Kirja ei ole tietenkään huono, mutta onko se niin mestarillinen kuin väitetään? Ennen lukemista kerroinkin haluavani vastauksen kysymykseen, onko Taisteluni 1 oikeasti uniikki ja merkityksellinen teos?

Ei se minusta sellainen ole. Se on kelpo kirja, mielenkiintoinenkin, muttei sisällöllisesti eikä tyylillisesti mitenkään omaperäisen mullistava. En edelleenkään voi ymmärtää sen saavuttamaa valtavaa ylistystä. Elämä on tylsää, kauheaa ja kamalaa, mutta on se sanottu ennenkin.  

PS. Toivon ettei tämä arvosteluni hiljennä niitä monia, jotka ovat päässeet minua paremmin kirjaan sisälle ja oivaltaneet sen suuruuden. On siinä jotain oltava, kun se kerran on vaikuttanut niin moneen.

Kirjoittaja Tapsa

maanantai 9. toukokuuta 2016

Kaksi runoa








1. L. Onerva: Ihminen 

Mikä olen? Tähdenlento
Luojan ikuisessa yössä,
tomujyvä aavan aineen
lakkaamattomassa työssä.

Mutta sentään! Tahdon antaa
hehkun hetkelleni tälle,
tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle.

Tahdon laulaa: mitä siitä,
jos ma lopuin, kussa aloin,
mutta silmänräpäyksen
valokaarin yössä paloin!

Hetken sykin, liekkisydän,
aurinkona maailman oman:
tunsin kauneuden kaipuun,
rakkauden rajattoman.

Alistukaa, avaruudet,
pienen tähden välkynnälle!
Tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle.


Aikaa on virrannut jonkin verran siitä, kun selailin lukemattomia runokirjoja etsien tekstiä, joka sopisi parhaiten syntymäpäiväni erääksi ohjelmanumeroksi. Kun löysin L. Onervan Ihminen-runon, olin todella tyytyväinen.

Runo on toki syntyajalleen tyypillisen mahtipontinen. Runoilija saa taianomaisesti  sanoillaan esille pienen hiukkasen olemassaolosta loihdittua avaruudellisia, loistavia kaaria, unohtamatta nöyryyttä ja kiitosta.  

L.Onervaan suhtauduttiin omana aikanaan ristiriitaisin tuntein. Hän sai useita palkintoja ja tunnustusta, jäi kuitenkin kirjailijana vähemmän tunnetuksi  rakastamansa miehen, ja lopulta ystävänsä  Eino Leinon varjoon.
L. Onerva ei ensisijaisesti lempirunoilijani, mutta Ihminen-runoa en unohda.  


Kirjoittaja:  Leonoora

***













2. runo, tekijä tuntematon

Ihmistä voi koskettaa, itseään voi antaa koskea. Menon voi perua.

Voi muuttaa Etelä-Ranskaan. Hankalat asiat voi tehdä heti. 

Neljän ruuhkassa voi ajaa ystäviensä kanssa hitaasti polkupyörällä viisi rinnan läpi keskikaupungin. Tietokoneen ohjelman voi muuttaa. Lihatiskillä voi pyytää punnitsemaan käärepaperin eri kilohinnalla.

Voi valehdella. Rakastua voi, rakastaakin voi.



Tämä naistenlehdestä leikattu runo, jonka kirjoittajaa en tiedä, on kulkenut lompakossani ainakin 20 vuotta. Rahapussi on vaihtunut monta kertaa, mutta runo on kulkenut uskollisesti mukana. Sen tehtävä lienee ollut kertoa nuorelle naiselle, että maa on avara, taivas on korkealla ja esteet ovat omien korvien välissä. Nyt se kertoo keski-ikäistyvälle kantajalleen, että maa on avara, taivas on korkealla ja esteet ovat omien korvien välissä.

Jos runon kirjoittaja sattuu huomaamaan tämän kirjoituksen, ilmoittauduthan! Tämä runo on varmaankin vaikuttanut ajatusmaailmaani enemmän kuin hetimiten luulisi.

Sanalla on väliä!

Kirjoittaja Kuunkuiske