sunnuntai 30. elokuuta 2020

Nuoruusrunoja

Muuan kommentoija toivoi tänne kommentoijien omia nuoruusrunoja, nuorena tai miksei jo lapsenakin kirjoitettuja  runoja. 

Itse olen hävittänyt jopa kokonaisen runokokoelman, jonka opiskeluvuosinani lähetin Karistolle. Sain kokoelmastani Erno Paasilinnan ystävällisen positiivishenkisen arvion, jossa kehotettiin jatkamaan runoilua, mutta runoja ei "vielä" kuulemma julkaistaisi. Minähän heitin kokoelman roskiin, joten siitä ei ole säilynyt edes muistissa runoja. Vain yhden säkeen muistan:

Neidonmarjat valkeat norsunluiset, 
maa lumen tulla. 

Näin aloitin ja tuo toistui toisenkin kerran runossa. Tunnelma oli sinisenhämärä. Kuvasin runossa itseäni luontokuvina, enkä nähnyt hirveästi valoa enkä iloa, vaikka mikään ei ollutkaan hullusti. Sielu luutunut, norsunluinen. Lunta ja kylmää vain tiedossa. Nuoruuden ja itsenäistymisen tuskaa. Tuosta säkeestä syntyi koko runon tunnelma.

Sain mikikseltä Iineksen keskusteluissa kaksi erillistä runoa, jotka panen luvan kera tähän näytille.  Kirjoittakaa tekin nyt omia nuoruusrunojanne toisten luettavaksi tänne. Kuka tahansa uusi ja tuntematonkin lukija voi kirjoittaa runonsa suoraan kommentteihin ja saa rakentavaa palautetta runostaan. Jos mahdollista, ilmoittakaa runonkirjoitusikänne.

Tässä alla on mikiksen runot. Älkää pelästykö sitä, että runot olisivat liian hyviä. Ne ovat, mutta ainakin minun omani ovat huomattavasti tavallisempaa pöytälootatasoa, ja panen niitä kyllä näytille, jahka löydän. 

"Erehdykset, käpälänjäljet,

ihmisten hahmot kaikki,

kaikki on heitteillä, tehty ylipyyhittäväksi.


Putoava oksa

haroo taivaalta teräväkyntistä lintua.

Avoin kantani näihin huoneisiin;

eron monasteri, illalle

johon mailleen painuvat iloiset äänet.

Concerto grosso."


Mikis joskus 17 - 27-vuotiaana


II

Nyt on myöhäistä jo! Taistelun melu on laannut.

Vain tuulen laulun kuulen tälle karulle arolle.

Eikä säikähdä sydämeni putoavaa lehteä,

ei kaipaa ystävää, ei toivo vierasta,

ei etsi hellyyttä muistojen valottomasta kohdusta.


En kuule mitä tuuli tahtoo: miksi vastaisin?

On saartaneet minut yön oudot oliot tummat lepakot,

kaikujen kulkijat, hämärän hiippasilmät varjot.


Ei lyö sydämeni, kuohuu meri, vaikene hetkeksi!

Vain mudan ja pohjavetten kangastukset nostaa aallot,

jotka korskuen kuin loppuun juoksutetut oriit

vaahtosuin repivät mieleni mannerta.


m.m 20.04.1976


torstai 26. maaliskuuta 2020

Pitkän tauon jälkeen

Lisäsin Einesbaarin Kabinettiin - linkki sivussa - ajankohtaisen tarinan siitä, miten virus hyökkää pieneen Voiluodon kylään Rauman alapuolella herran vuonna 1918. Espanjantauti niitti kyläläisiä kuin heinää, joukossa myös vanhempieni lähisukua.

Tarinan tapahtumat ovat totta, mutta kokonaisuus on fiktiivinen. Se on kirjoitettu jo aiemmin ja osia siitä on ollut joissain blogeissani. Tässä kuitenkin tarina espanjantaudista kokonaan. Samanlaisia tuntoja voi nyt kokea tuntemattoman pelon edessä.

Kabinetti on tarkoitettu vapaille kirjoitteille. Kuka tahansa voi kirjoittaa tänne omia tuotoksiaan tai ajatuksiaan mahdollista keskustelua varten. keskustelu ei ole kuitenkaan pakollista, vaan se syntyy, jos on syntyäkseen. Joskus sitä ei tarvita.

Iines

tiistai 26. marraskuuta 2019

Frank McCourt, Seitsemännen portaan enkeli


…” Vielä pahempaa kuin tavallinen kurja lapsuus on kurja irlantilainen lapsuus, ja vielä sitäkin pahempi on kurja irlantilainen katolinen lapsuus.”

Tästä totuudesta on hyvä alkaa tämän kirjan ymmärtäminen. Vaikka teos on luokiteltu elämänkerraksi, se mielestäni on elämänkerrallinen romaani, ei tietoteos.  Frank McCourt syntyi 1930 New Yorkin Brooklynissa irlantilaisten vanhempiensa "polvitutinoiden" seurauksena. (Polvitutinat tarkoittavat "sukupuoliaktia seisaallaan seinää vasten"). Hänen vanhempansa ovat Irlannista köyhyyttä pakoon tulleita siirtolaisia, mutta Amerikka ei heille ihmemaaksi muutu, päinvastoin, etenkin kun perheeseen syntyy joka vuosi vähintään yksi uusi nälkäinen elätettävä suu. Sen lisäksi perheen isä, hyväntahtoinen mutta heikko luonne, on perso viinalle… (ei mikään yllättävä piirre irlantilaisessa miehessä!) Silloin harvoin kun hän saa tilapäistöitä, rahat harvemmin riittävät kotiin asti; Pubin valomerkin jälkeen kotiin hoipertelee pennitön mutta sitäkin urheampi irlantilainen vapaustaistelija joka laulaa Kevin Barrysta ja muista Irlannin historian sankareista. Lopulta - viiden syntyneen ja yhden kuolleen lapsen jälkeen, elämä New Yorkissa käy niin vaikeaksi että perheen on aneltava sukulaisiltaan paluulippu takaisin Irlantiin.  Niinpä he lopulta päätyvät äidin synnyinkaupunkiin, Limerickiin. Mutta, mutta… elinolot Limerickissä (iiriksi Luimneach) muotoutuvat entistä kurjemmiksi.

Irlanti-jakson keskiössä on köyhyys, sen kuvaaminen. Voisi ajatella, Putkinotkoa ja Ryysyrannan Jooseppia vähättelemättä, että kurjuuden kuvaus ei mikään validi kirjanaihe ole, se ei ole myyvä. (Ainakin jos lukijat odottavat saavansa lukea ’kohottavaa kirjallisuutta’, heh heh.) Mutta tässä kirjassa köyhyydellä ei hekumoida vaikka se on koko ajan läsnä.  Kirja on nuoren pojan kasvukertomus missä sisarparvestaan vanhimpana varttuva Frank käy lapsuuden leikit ja aikuistumisen riitit läpi, ja samalla setvii tunteitaan vanhempiaan kohtaan. Ja yhteiskuntaakin kohtaan, of course. Kertomuksesta erilaisen tekee se, että McCourt visusti varoo sortumasta sentimentaalisuuteen.  Se mikä elämästä tekee elämisen arvoisen – olemassaolon huvittavuus – sen hän kaiken köyhyyden keskeltä löytää.  Heidän Elämänsä yksinkertaisesti vain sattuu olemaan tällaista. Se, että isä juo ruokarahat ja äiti sen takia joutuu raapimaan syötävää eri Avustusjärjestöiltä, tai kerjäämällä, on normaalia. Miksei olisi? Niinhän muissakin Frankin tuntemissa perheissä eletään.

(Itse Frank haaveilee että joskus hänestä tulee hiilenlapioija tai vakinaistettu Postin polkupyörälähetti, silloin hän toisi rahaa kotiin, ei joisi niitä pubissa, ja perhe saisi ostaa kaupasta kananmuniakin. Mutta sitä ennen on käytävä koulu loppuun. Ja päästävä ripille.)

Koulusta meillä kaikilla jotka parhaat elinvuotemme kansakoulussa tms. olemme viettäneet, voi hitsi, on omat muistikuvamme, se siitä. Opettajien mielivalta 1930-luvun Irlannissa oli paljon mielivaltaisempaa kuin Suomessa, köyhien kersat asetettiin heti siihen asemaan mihin he (katolisen) Jumalan luoman maailman kuuluivat: pahnanpohjimmaisiksi. Toisaalta oli myös toisenlaisia opettajia. Frank kertoo kun – hänellä oli isän polkupyörän kumista paikkaamat kammottavan näköiset kengät joilla kävelee kuin kenguru mutta kaikilla hänen koulutovereillaan ei ole kenkiä ollenkaan - eräs opettaja ottaa kengättömiä koulutovereitaan pilkkaavat oppilaat puhutteluun. Ja sanoo:
Se ei ole heidän vikansa eikä se ole mikään häpeä. Meidän Herrallammekaan ei ollut kenkiä. Hän kuoli kengättömänä. Näettekö hänet ristillä riippumassa kengät jalassa? Mitä, pojat, näettekö?
Emme, sir.
Mitä te ette näe meidän Herramme tekevän?
Riippuvan ristillä kengät jalassa, sir.

Muitakin hyviä puolia koulussa on, oppii lukemaan ja laskemaan ja mm. iirin-kielen alkeet. Koulua paljon ahdistavampi on katolinen kirkko, se vainoaa Frankia kaikkialle minne hän menee, tai on. Siitä ei pääse eroon vaikka kuinka yrittäisi.  Pappien pelottelu ”ikuisesta kadotuksesta” ei jätä häntä rauhaan. Synnin palkka on Kuolema, ja sitähän hän tekee mm. ”saastuttamalla” itseään.  Jos sitä teki, piti ripittäytyä… Ja taas sai, tai ei siis saanut mutta jos kumminkin uudestaan samaan syntiin sortui – ja kukapa meistä tuppikulleista siihen yhä uudelleen ja uudelleen ei-mukamas sortunut - niin uudestaan ripille! Mitä kaksinaismoralismia! Koko tuo outo maailma pyhimyksineen ja riitteineen ja rippeineen on Frankille käsittämätöntä. (mitä kyllä minullekin on. – latojan huom.) On siinä kasvavalle nuorukaiselle ihmettelyn aiheiden lisäksi myös kestämistä! Kestämistä on myös siinä kun hän sairastuu lavantautiin, seuraa yksi kirjan kauneimpia jaksoja kun kerrotaan tästä… (Lukekaa itse.)  Lasaretissa Frank kokee ensimmäisen kerran mitä Rakkaus ja Runous ovat.  (Olkaa hyvä ja jatkakaa vaan lukemistanne. Älkää antako minun häiritä!) Frank käy Kuoleman Porteilla mutta tajuaa ettei ”hänen aikansa vielä ole tullut”, siitä, kun pappi, jonka pitäisi antaa hänelle ”viimeinen voitelu”… äkkiä pieraisee. ”Ei pappi niin kuolevan ääressä tekisi”.

Kirja on siis selviytymistarina. Frank räpistelee itsensä irti köyhyyden kurimuksesta sekä kodin, koulun ja kirkon kahleista, ja alkaa elää itsenäistä elämää. Hänellä on päämäärä: päästä täältä pois. Hän säästää rahaa tekemällä tilapäistöitä. Ja nämä kirjan viimeiset satakunta sivua, joista osan hyvin voisi karsia pois, on sitä että Frank tekee sitä sun tätä. Ja elelee. Lopulta Onni potkaisee häntä huopatossulla keskelle p-settä: nainen jonka palveluksessa hän on kirjoittanut kymmenittäin karhuamakirjeitä ihmisille jotka tuolle kääkälle ovat velkaa, kuolla kupsahtaa. Ja vieläpä niin kivasti että hänen käsilaukkunsa jää auki: Frank poimi sieltä 17£ ja yläkerran laatikosta vielä 40 £, ajattelee että sen verran tuo kitupiikki hänelle niistä kirjeistä vähintäin jäi hänelle velkaa, hän on 19 –v, ja ostaa laivalipun sinne minne mistä kerran maailman pullahti, Ny Orkkiin.  Ja niin toiseksi viimeinen XVIII luku, joka on aika hölmö, päättyy siihen kun Frank jää laivan kannelle radistin kanssa katselemaan Amerikan tuikkivia valoja kun he hitaasti kulkevat ylös Hudson-jokea. Ja radisti sanoo: ”eikös olekin ihmeellinen maa tämä Amerikkaa?
Seuraava XIX luku, johon kirja päättyy, ei ole kovin pitkä.  Se kuuluu että
”No on.”               



Ps. Kirjan parasta antia on se millä tavalla nämä muistelmat on kirjoitettuKiroittajalla on hyvin sympaattinen ääni. Hän muistaa kaiken mikä on tarpeellista, ei enempää. Eikä oikeastaan vähempääkään. Kaikessa ilottomuudessakin hän näkee että jotain toistakin on, ja murheessa sen mikä nimenomaan ei ole murheellista. Pyhäkoululaiseksi häntä silti ei voi väittää, oi ei. MacCourt inhoaa katolista kirkkoa... tiedän, mutta silti hän kirjoittaa näin kauniisti myös uskonnosta... nämä lauseet kirjassa minua eniten koskettivat ...
( Frank etsii isäänsä, ei löydä häntä, käy kapakoita läpi, ja yhdestä kuppilasta, sammuneen humalaisen sotilaan pöydän alta hän löytää puoliksi pureskellun ”Fish and chips” annoksen, ja kätkee sen paitansa alle. Syötyään sen hän tulee synnintuntoihin ja menee ripittäytymään. Pappi kysyy häneltä miksi hän varasti…)
”Minkä takia lapseni?
Koska minulla oli nälkä, isä.
Ja miksi sinulla oli nälkä?
Koska mahassani ei ollut mitään, isä.
Hän ei sano mitään, ja pimeydestä huolimatta tiedän hänen pudistelevan päätään. Mutta lapsi hyvä, miksi et mene kotiin ja pyydä äidiltäsi jotain syötävää?
Koska äiti lähetti minut etsimään isää pubeista mutta minä en löytänyt eikä äidillä ole kotona yhtään mitään kun isä on ryyppäämässä niitä viittä puntaa jotka isoisä lähetti pohjoisesta uudelle vauvallemme ja nyt äiti raivoaa kotona koska minä en löydä isää mistään.
...
Onkohan pappi nukahtanut, kun on niin hiljaista? Sitten hän lopulta sanoo: Lapseni, minä istun täällä. Kuuntelen köyhien ihmisten syntejä. Määrään katumustehtäviä. Annan synninpäästöjä. Mutta minun pitäisi pikemminkin olla polvillani pesemässä heidän jalkojaan. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Sanon ymmärtäväni, vaikka en ymmärräkään.
Mene nyt kotiin, lapseni, ja rukoile puolestani.”

Kirjoittaja Mikis

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija

Jo seitsemännettäkymmentä vuotta on kulunut siitä, kun Veikko Huovisen läpimurtoteos, Havukka-ahon ajattelija, ilmestyi vuonna 1952. Pitkien aikojen päästä Huoviselta ilmestyi vielä kaksi Kirjaa Havukka-ahon ajattelijasta. Jo ennen Havukka-ahoa Huoviselta oli jo ilmestynyt novellikokoelma "Hirri", joka herätti huomiota ja josta itse Pentti Haanpää lähetti hänelle kannustuskirjeen. Filmatisointeja Huovisen kirjoista on tehty paljon, Havukka-ahon ajattelijasta ohjasi Kari Väänänen elokuvan vuonna 2010. Huovisessa ei ollut ainesta nykykirjailijaksi, hän ei tuonut itseään esiin, eikä antanut haastatteluja usein. Nykyisiin television tyhjännaurajaraateihin häntä ei olisi saanut.

Kirjan huumorista joko pitää tai ei pidä, jotkut eivät mahdollisesti huomaa sitä juuri lainkaan, koska se ei ole erityisen alleviivattua, eikä kaikkea ehkä sanota lainkaan ääneen.


"Vuonna kahdeksankuus, tuli Suomeen laki uus, siinä kiellettiin pontikkaa keittämästä ja ilon päiviä viettämästä - mutta Mooses se keittää vaan", lauloi Konsta Pylkkäsen ystävä, Mooses Pessi (Ola Johansson) vuonna 1971 tehdyssä tv-sarjassa ja päästi päälle riemastuttavan naurunsa.Konstan Pylkkeröä, kuten Mooses toisinaan ärsyttävästi sanoo, esitti Lauri Leino, joka on minulle syöpynyt kuvaksi Havukka-ahon huonemiehestä, kainuulaisesta metsätyömies ja suurajattelija Konsta Pylkkäsestä.

Konsta on kasvanut vaatimattomissa oloissa yksinhuoltajaäitinsä kanssa, eikä hänellä ole paljoa koulusivistystä. Pääosan kirjoista oppimastaan hän on saanut ostamastaan yhdeksän kirjan kirjastosta, joihin sisältyy kansakoulun oppikirjoja ja muutamia muita oppia sisältäviä. Varsinaisen koulusivistyksen sijaan hänellä on ehtymätön kiinnostus maailman asioihin ja mielikuvitus vailla vertaa. Sinistä ajatusta, ajatuksista suurinta, etsiessään hän ratkoo mielessään ongelmat mittarimatosen luontaisesta tärkeysasemasta maapallojärjestelmässä aina tähtitieteeseen ja maailmankaikkeuteen asti. " - Jos maailmankaikkeus, hän ajatteli, jos avaruus olisi vähääkään suurempi kuin se on, niin se olisi turhan iso..." - "Kerran minä huimempana ollessani mittasin avaruuven. Minä makasin Sallatunturin nokassa, että olisin ollut vähän lähempänä..."

Vaikeakuuloisen sanan, välikäsien, hän tietää tarkoittavan jossain päin maailmaa esiintyvää ihmisten ylimääräistä käsiparia. Hän näkee unta, jossa isomahainen mummo hiihtää kutoen varsinaisilla käsillään, käyttäen välikäsiään suksisauvoina toimivien karahkoiden käsittelyyn.

Konstan kaltainen ympäristöstään eroava ajattelija herättää ympäristössään paljon puhetta ja pohdintaa hänen todellisesta olemuksestaan. Kerran hän pääsee kuulemaan, kun  pariskunta puhuu hänestä pahaa. " - Eikös se ole sellainen vähän outo ja kummallinen? Semmoinen kaheli. Niinhän ne puhuvat, ettei se ole niinkun tavalliset, oikeat ihmiset." - Konstan isä on tuntematon, juoruileva pariskunta on häneksi tietävinään paikkakunnalla vierailleen "taitemaalarin", jolle Riitu-muori oli ollut alastonmallina. Konsta on pariskuntaa kuunnellessaan nolona ja hän puhisee vihasta. Konsta on työteliäs ja aikaansaapa puunkaataja, mutta taustansa ja tällaiset ihmisten puheet ovat tehneet hänestä myös ylpeän ja itsestään tarkan. Ihmisten juoruillessa hänen taustoistaan, hän ruokkii heidän mielikuvitustaan mielellään. Seitsemän vuotta hän on ollut jossain tuntemattomassa paikassa ja Konsta avittaa mielellään huhuja, joiden mukaan olisi sinä aikana ollut merillä tai peräti lukenut itsensä maisteriksi. " - No Porneota ja hepoastetta myöten koluttiin Suomen Jouhtenella. Hepoasteella oli mielettömät myrskyt ja meri kiehui raivohulluna! Austalaarian rannalla uiskentelin neljäsataa kilometriä airon varassa. Kuusi haikalaa iskin nyrkillä kuoliaaksi ja veret join. Sellaista se on, merielämä..." Isäntä kysyy uteliaana Konstan koulunkäynnistä. " - Saakohan sitä kysyä, että maksoitteko te ite koulunkäyntinne vai joku muu mies? - Tähän en anna mielelläni vastauksia! sanoi Konsta ankarasti - Mitä te siitä kyselette? Ei pitäisi sivullisen tunkea nokkaansa joka paikkaan!"

Mooses Pessin vihjeestä Konstan Pylkkerö saa tiedon paikkakunnalle tutkimuksiaan tekemään saapuneista maistereista. Maisterit kelpuuttavat hänet apumiehekseen, ampumaan erilaisia lintuja, hankkimaan ruokaa ja tekemään erilaisia askareita heidän telttaleirissään. Konsta tuntee aluksi epäluuloa maistereita kohtaan, hän haluaa saada selville, ovatkohan oikeita tietäjiä vai jonkinlaisia huijareita. Konsta vakuuttuu miehistä nopeasti, kyllä ne tietäjiä ovat, viisaita miehiä. Konsta myy saamansa lohen maistereille hävyttömän kalliiseen hintaan.

Tieteen huipulle Konsta pääsee onnistuttuaan ampumaan pyymetson, joka on niin harvinainen risteymä, ettei sellaista ole tavattu koskaan aikaisemmin tai sen jälkeen. Tiedemiehet peräti ulkomailta asti ovat tapauksesta kiinnostuneita ja kainuulainen metsätyömies K. Pylkkänen saa nimensä lehteen. Kun eron hetki kohtaa, maisterit palaavat etelään, he maksavat Konstalle omista rahoistaan ylimääräisen tuhatlappusen, tunnustuksena hyvästä työstä ja reilusta meiningistä. Konsta ihmettelee, että saavat matkustaa junassa peräti toisessa luokassa valtion laskuun. Itse hän vastaavassa tilanteessa matkustaisi kolmannessa luokassa ja pistäisi lippujen hinnan erotuksen omaan taskuunsa. Maistereista Kronberg sujauttaa vielä pullon Konstan taskuun, kertoo valuttaneensa aineen maisteri Ojaston suuresta sprii-pullosta ja lisänneensä vettä, ettei Ojasto huomaa ja suutu.

Kirj. Riku Riemu

perjantai 26. tammikuuta 2018

Ingmar Bergman, Laterna magica

Ingmar Bergmanista (myöhemmin IB) puhuessa on mahdoton olla puhumatta hänen elokuvistaan. Siksi sivuutan ne, ja käsittelen vain tätä kirjaa.

Kirja on elämänkerta, muistelmateos. IB muistelee elämäänsä, sitä mitä on kokenut. Kaikki keski-ikään ehtineet ihmiset muistelevat mitä heille on tapahtunut. Miksi IB poikkeus olisi?

IB syntyy 1918 keskiluokkaiseen perheeseen. Koti on uskonnollinen, hänen isänsä on pappi. Porvarillisuuden lisäksi myös Jumala on aina läsnä, ja isä, Jumalan palvelija, piiskaa ja nöyryyttää häntä, niin kuin muitakin mukuloitaan. Se kuuluu sen ajan kasvatusfilosofiaan; mitäs sen hyvyyttä kiistämään.

IB elää elämää joka on valhetta. Porvariperheessä kaikki on aina hyvin, vaikkei olisi, on osattava ottaa oma roolinsa. IB huomaa olevansa hyvä näyttelijä, ei sev väliä. Ja jo tässä vaiheessa sanon, että IB muistelee lapsuuttaan samaan aikaan kun puhuu nykyisyydestä, kyse on takaumista. Niinpä ihan sujuvalta tuntuu se, että kun IB äsken syntyi, niin hän kertookin siitä miten hänen äitinsä patistaa häntä sairaalaan jossa hänen isänsä tekee kuolemaa (ei vielä kuole), niin 50 –v IB vastaa äidilleen, ettei mene. … ”ettei minulla ollut halua eikä aikaa, että isälläni ja minulla ei ollut mitään sanottavaa toisillemme, että hän oli minulle yhdentekevä ihminen”…  Tämä tunnustus tulee heti kirjan alussa ja kun luin sen, ajattelin... ohoh.


Valhe – sievistely - ei minua muistelmakirjoissa sinällään häiritse, mutta se on merkityksetöntä. En tykkää lukea merkityksettömiä kirjoja.

Lapsuuden IB kuvaa lapsuutena: kelläpä meillä ei lapsuutta olisi ollut? Välillä se huvittaa, välillä ei. Ja välillä vaan ihmettelee miten omituisia sukulaisia hänellä on ollut... ei ihme, että ”leikin yksinäisiä leikkejäni kaipaamatta seuraa.” Mutta yhtenä jouluna hänen veljensä saa joululahjaksi kinematografian, eli alkeellisen elokuvakoneen, laterna magican. IB ostaa sen häneltä sadalla tinasotamiehellä. – Ja Kohtalo hänen Elämänsä on päättänyt sellaiseksi miksi se myöhemmin tuli. Vai oliko? – Paskat oli.


Puberteetti-iän tapahtumia IB yhtä häkellyttävän avoimin mielin kuvaa kuin kaikkea muutakin. Hän ei kauhistele tapahtumia, vaikka tapahtumat välillä meneekin yli hänen ymmärryksensä... muistelkaa vaan nyt omia erilaisia onanisointisessioitanne! (Ihmettelitte aikoinaan tekin!) IB muistelmia voi halutessaan lukea kuin romaania, se ei ole väärin. IB oli alun perin kirjailija, halusi
kirjailijaksi, ja kirjoitti (melkein kaikki) ohjaamansa elokuvat plus hirmuisen määrän näytelmiä. Hän on loistava sanankäyttäjä.


Miten hän oppi elokuvaohjaajaksi, alan kouluja käymätön harrastelija, on mainio kuvaus (Siv 65 – 72), sekin on kuin novelli. – Jää vain miettimään, että kuka näin asiantuntevia novelleja kirjoittaa..? Mark Twain tulee mieleen. (Ja Tarkovskin ihailijana minua miellyttää IB:n mielipide: ”Jollei elokuva ole dokumentti, se on unta. Siitä syystä Tarkovski on suurin kaikista. Hän liikkuu täydellisen varmasti unien tiloissa, hän ei selitä, mitä hänen muuten pitäisi selittää?” – Niin, sitä minäkin mietin. Kun kirjoitan, ajattelen, mitä minun tällä pitää selittää? Hölynpölyä.


IB tiputtelee tiheään kirjallisia helmiä. Esseestäni joka ei ole essee – vaan ”tuoteseloste” – tulisi älyttömän pitkä jos niitä enemmän siteeraisi. Pitkä tästä nytkin näyttää tulevan. Siksi jätän enimmiltä kommentoinnilta IB:n ja Ruotsin valtion veroviraston taistelun... lopputulos oli: syytökset IB:tä kohtaan hylättiin kaikki. Mutta prosessi on IB:lle katkera. Se ajaa hänet vähäksi aikaa mielisairauteen – valaisevia ”itsetutkisteluja” kirjasta voi siltä ajalta lukea - ja sen jälkeen hän pakenee 9ksi vuodeksi ulkomaille. Ei siis veropakolaisena, vaan kyrpiintyneenä Ruotsalaiseen sosialidemokratiaan. - Tätä on turha sen enempää selittää.


Äkkiä taas (sivu 135) palataan IB:n teatterielämän alkuaikoihin. Työssään hän on tarkka, melkeinpä perfektionisti; on aika käsittämätöntä, miksei sama ihminen osaa järjestää ”reaalielämäänsä” yhtä järjestelmällisesti? Uskomatonta!? Hän lätkähtää kaikkiin tapaamiinsa naisiin, sen vielä ymmärrän koska tapaa vain fiksuja naisia, mutta sitä ei ymmärrä, miksi hän heidän kaikkien (tai edes 10% heistä) kanssa pitää mennä naimisiin? Se tuo hankaluuksia elämään. Rahat alkaa loppua, ”vaikka kirjoitin kaksitoista näytelmää ja yhden oopperan” – siis muutamassa kuukaudessa? Hänet palkataan Svensk Filmindustriin käsikirjoittajaksi. Ja äkkiä hänet palkataan Helsingborgin kaupunginteatterin johtajaksi. Kun hän menee tutustumaan teatteriin... ”Ostin elämäni ensimmäisen hatun antaakseni vaikutelman vakiintuneisuudesta, jota elämässäni juuri ei ollut...” Niin alkoi hänen teatteriuransa. Naimisiin hän oli juuri mennyt Elsen kanssa ja saaneet lapsen; nyt hän Helsingborgissa tapasi Ellenin ja taas syntyi lapsi, parikin. Tämä ei IBtä rauhoita. Vähän myöhemmin hän karkaa jo aviossa olevan Gunillan kanssa, jolla on myös jo kaksi lasta, Parisiin. IB on 36 vuotta ja elättää kolmea naista ja viittä lasta, ja ajattelee, että kun paiskii vain kovasti töitä, kyllä tämä tästä... Täytyy sanoa, että rohkea mies.


Teatteriohjaajana ja johtajana hän kertoo teatterin arjesta ja ohjaamisesta: taiteen tekeminen ei mikään mysteerio ole: se on ammatti. Sen joko osaa, hyvin tai huonosti, tai sitten ei. – IB:n ensimmäinen työpaikka, ruinaamalla saatu, oli Oopperaan palkaton apumies. Ammattitaidottomuutensa takia hänet välillä ylennetään ja välillä alennetaan milloin mihinkin tehtävään. Kukaan ei tiedä mitä hänen pitäisi tehdä, vähiten hän itse. Jotkut jopa epäilivät että hän on pääohjaajan ”peppupoika”... - Tuntuu että IB nauttii kun muistelee miten huonosti asiat hällä siihen aikaan olivat, ja miten vähän hän käsitti mistään mitään (mikä ihmeen peppupoika?), minuun tällainen itseironia uppoaa, kuin voi veitseen.


(No, edetäänpäs. Matkaa on vielä jäljellä, ilta tummuu, kameleiden polvet väsyvät, ja tähdet syttyvät jo.)


Uskoiko IB Jumalaan? Epäilen, että ei, mutta jos sittenkin, se on hänen asiansa. Elokuvissaan IB pohti lähinnä Kuolemaa. Jumala Kuoleman rinnalla on statisti. Tai en tiedä. Ajattelen vain itsekseni.


Kirja loppuu siihen mistä alkaakin, äitiin. Niinhän elämäkin, äidistä. (Isistä en kamalasti meteliä pitäisi. Noista siittäjistä.) ”Kuuntelin Bachin Jouluoratorioita joulukuisena sunnuntaina Hedvig Eleonooran kirkossa. Oli iltapäivä, koko päivä oli satanut hiljaista lunta, sää oli tyyni. Nyt aurinko murtautui esiin.” Ja Hän tapaa äitinsä tutussa Pappilan salissa, jossa haisee ”puhdistusaineelta ja pyhyydeltä aivan kuin jo viisikymmentä vuotta sitten”. Äitinsä hän löytää kirjoituspöytänsä äärestä kirjoittamassa päiväkirjaansa. ... IB kirjoittaa ”olen odottanut tätä hetkeä hyvin kiihkeästi, äidin kuolemasta saakka olen odottanut tätä hetkeä”. Mutta hän ei halua häiritä äitiään, onhan hän Bergman, tunnetasolla mykkä. Silti hän haluaisi kysyä, äidiltä... rakkaudesta ja muista sanoista mitä heillä kotona ei koskaan käytetty... (isä puhui Jumalan rakkaudesta, ei muusta) että ”miten me selviydyimme siitä, ettei sydän ollut ehjä, miten me selviydyimme tiiviiksi puristetusta vihasta…”Mutta äiti väistää hänen kysymyksensä, ”sinun on puhuttava siitä jonkun toisen kanssa. Minä olen liian väsynyt.” Mitä enemmän IB äidiltään pyytää vastauksia, sen hiljaisemmaksi äiti käy, lopuksi hän on vain haihtuva varjokuva. Unta. Mitä elämä on? Siis muuta kuin uneksimista? Arvoitus se ainakin on. On paljon arvoituksia mutta niille on vähän ratkaisuja. Kun tämän tietää, on turha syyttää ketään, sitä syyttäisi vain itseään, eikä siinä ole mieltä. (Ps. Nämä viimeiset virkkeet ovat omaa tulkintaani. En ole varma onko se noin?)

Ps.

Mutta kenen muun kanssa voi puhua jos ei voi puhua edes itsensä kanssa”, Ingmar Bergman valittaa. Häntä riivaa – niin kuin kaikkia luovia ihmisiä – demonit, joita hän ei pysty hallitsemaan. Mutta ehkä tämä on myös se syy, miksi IB kirjoitti paljon, ja eli elämää teatterin ehdoilla niin ehdottomasti. Ja teki niin paljon niin koskettavia elokuvia. 

Sanoilla sitä paitsi voi sanoa vain vähän, ja epämääräisesti. Sanat eivät ole järjellisesti käsitettäviä. Tarkoitan, että on paljon, mihin sanoista ei ole, miten vähän ne loppujen lopuksi kantavat.



Kirjoittaja:  Mikis

maanantai 4. joulukuuta 2017

Juha Hurme, Nyljetyt ajatukset

 Hartiavoimin kulttuurin kimppuun 

Minulla on ollut outo viha-rakkaussuhde kirjailija Juha Hurmeeseen, joka palkittiin juuri uusimmasta teoksestaan Finlandialla. Näiden Nyljettyjen ajatusten myötä suhde vääntäytyi väellä ja voimalla ihastuksen puolelle, ei voi mitään, saatana.

Saa nähdä mihin asentoon suhteemme ketkauttaa tämä Niemi, kunhan saan sen käsiini. Olenhan jo kauan urputtanut siitä, kuinka Hurme kehutussa näytelmässään pani Europaeuksen änkyttämään, erittäin kyseenalaisin lähdetiedoin.

Nyt taas huomasin junteimpien tulkitsevan Niemen paljastavan, että Aleksis Kivikin oli ruotsinkielinen ja oppi suomen vasta aikuisena. Kivi, Hurmeelle Stena, oli opetellut tietenkin ruotsia, sillä ei 160 vuotta sitten voinut opiskella edes ylioppilaaksi suomeksi.

Nyljetyt ajatukset on hyvin omalaatuinen romaani, joka ei oikeastaan ole romaani lainkaan, vaan teatteria, kirjallisuutta ja musiikkia ruotiva esseekokoelma. Karkeahkona kehyksenä on kahden yrmyn äijän – Köpin ja Aimon – soutumatka Kustavista Hailuotoon.

Reissu kestää 20 vuorokautta ja sen aikana puhetta piisaa – jämäkät ukot paljastuvat suulaiksi esitelmöijiksi, jotka ovat kuin samasta puusta veistettyjä ja puhuvat molemmat Hurmeen äänellä. Tuloksena on kiehtova kattaus kulttuuria, samaan aikaan pinnallisen kepeää ja kiehtovan syvällistä.  

Siitä en päässyt selville, miksi kirjan ajatukset ovat juuri ”nyljettyjä”. Mikseivät mieluummin vaikka suomustettuja tai suolattuja, merellä kun liikutaan. 

Alku iski ilmat pihalle  

Tartuin kirjaan miettien montako kertaa verenpaineeni nousee ennen kuin viisisataa sivua on soudettu, huovattu ja kahlattu läpi – mutta jo ensimmäinen repliikki osui ja upposi, enkä siitä enää noussut varteenotettavaksi veneen keikuttajaksi:

”Tästä on hyvä lähteä. Tästä paikasta ja sen lähiympäristöstä, Kustavin Lypertön kylästä, on kirjoitettu maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä”.

Kyseessä on siis Volter Kilven Saaristolaissarja eli Alastalon salissa sisarteoksineen. Tein itsekin muutama vuosi sitten Alastalosta alustuksen tänne Einesbaarin ja nimesin teoksen kansankomediaksi, kuudeksi tunniksi tajunnanvirtaa. Vaikka epäilinkin, ettei teoksella käännettäväksi mahdottoman huikean kielensä lisäksi ole muuta ikuista arvoa, niin siitä huolimatta kirjailija, joka suitsuttaa sivukaupalla asiantuntevaa ylistystä Kilven suurteokselle, saa silmissäni armon.  

Nyljettyjen ajatusten rinnalla luin sattumalta Markku Eskelisen teosta Raukoille rajoille, joka käsittelee suomalaisen proosan historiaa. Eskelinen on kirjallisuustutkimuksen kauhukakara, jonka viiltävä kriittisyys ja ällistyttävä suorapuheisuus muodostavat hupaisan vastakohdan Hurmeen hiukan maallikkosaarnaajaa muistuttavalle yltiöpositiivisuudelle.

Kulttuurin karuselli pyörii   

Hurme esittelee omaan hurmioituneeseen ja silti jykevään tyyliinsä kahmalokaupalla erilaisia kirjallisuuden, teatterin ja musiikin tekijöitä. Niitä on niin runsaasti, että pelkästään lopun lista tekijöistä ja teoksista vie parikymmentä sivua.   

Erityisesti kansan syvistä riveistä lähtöisin olevat ja muuten originellit saavat hänen haltioituneen suosionsa. Niinpä saamme tutustua Ahmatovan Annan, Kafkan Franzin, Camusin Albertin ja Shakespearen Williamin ohella myös Kuusisen Ossianiin, Pyölniityn Augustiin, Pohdon Mattiin, Uskelan Kaarloon ja moneen muuhun.      

Hurmeen tapa käsitellä tekijöitä ja teoksia miellyttää minua. Se on aina asiantuntevan omaperäinen, usein uusia ajatuksia herättävä. Vaikka kirjallisuuden puolelta asiat olivat minulle ennestään aika tuttuja, tapa esitellä esimerkiksi Nortamo, Untola, Pakkala, Paronen, Hälli ja Runeberg (!) avasivat silmiä. Erityisen iloinen olin Eino Leinon näytelmien perusteellisesta esittelystä. Oivaltavasti Hurme toteaakin, että jos Leino ei olisi kirjoittanut runoja, hänet tunnettaisiin nyt moderneista näytelmistään!

Yksi asia kirjailijoista puhuttaessa minua kuitenkin ällistytti niin suuresti, että hieraisin silmiäni. Kehuessaan ihan ansaitusti Arto Salmisen teoksia, hän tekee käsittämättömän tölväisyn:

”Mutta Salminen on paljon enemmän kuin Väinö Linnan, piirikunnallisen kyvyn, kaltainen arjen karuuden kuvaaja, yhteiskunnallisten epäkohtien säyseä osoittaja ja ajan kronikan pikkunäppärä, populistinen kirjuri.”

Herra varjele, Linnan Väpikö piirikunnallinen kyky?

Kuka muu kirjailija koko maailmassa on lyönyt kansansa tietoisuuteen niin lähtemättömän jäljen kuin Väinö Linna? Siinä missä esimerkiksi Aleksis Kiven – kunnia hänelle – henkilöt ovat toki tuttuja, mutta ylen kirjallisia, ovat Linnan rokat, rahikaiset, lahtiset ja koskelat tänäkin päivänä eläviä ihmisiä, melkein sukulaisia. Lisäksi Linnan luoma keksitty torpparien ja köyhälistön todellisuus on herännyt eloon osaksi kansakunnan historiaa!

Siihen ei saatana pysty mikään piirikunnallinen kyky. Tässä tapauksessa Eskelisen silmä on tarkempi. Hänen mukaansa ”monet vuoden 1918 sisällissotaa käsittelevät romaanit ovat yrittäneet uppoutua syvälle ilmiön psykohistoriaan, mutta yksikään ei tee sitä niin tervehdyttävästi, eheyttävästi ja vaikuttavasti” kuin Linna. Näin on näreet.     

Juurimusiikin ja teatterin juurilla

Nyljetyissä ajatuksissa esitellään mielenkiintoisella tavalla myös musiikkia, enimmäkseen juurimusiikkia, josta en tiedäkään juuri mitään. Tunsin esitellyistä musiikintekijöistä etukäteen suurin piirtein vain Bob Dylanin, ja olikin kiva lukea miten hän liittyy amerikkalaiseen musiikkiperintöön.

Niinpä sivistyin väkisinkin joutuessani vähän väliä keskeyttämään lukemisen ja käymään youtubessa kuuntelemassa millaisia lauluja esittää joku Woody Guthrie, Jimmy Reed, Slim Harpo, Lee Dorsey, J.J. Cale, Muddy Waters... ja täytyy myöntää, että yleensä tykkäsin kuulemastani.

Ainakin minulle oli avartavaa lukea myös Henrik Otto Donnerista, Erik Lindströmistä, Huuhaa Innasesta ja Rikun suuresta idolista (vai oliko se inhokki) Kari Peitsamosta.
  
Hurme on teatterimies, joten hänen käsityksensä teatteristakin ovat tietenkin kiinnostavia. Iines kiteytti Hurmeen näkemyksen varsin osuvasti kuvatessaan, että ”Hurme sanoo, että teatteri ei ole elämää, vaan elämisen esittämistä niin että esittäminen näkyy”, ja sen tähden ”teatterin tulee ilveillä, liioitella, parodioida, lyödä yli niin että katsoja näkee ilveilyn”. Ja totta tosiaan: näkemässäni Hurmeen Europaeus-näytelmässä noin tehtiinkin.

Hurme väittää, että jo Shakespeare käsitti, ettei teatterin tarkoitus ole yrittää jäljitellä todellisuutta, vaan saada katsoja täydentämään esitys kokonaisuudeksi, nousemaan itse taiteilijaksi. Esimerkiksi nykyiset Romeon ja Julian esitykset ovat järjestään karmeita siksi, että niistä yritetään tehdä oikea rakkaustarina. Alunperinhän roolit on kirjoitettu kahdelle miesnäyttelijälle. 

Hurme avaa aika onnistuneesti teatterin kehitystä ja miten siihen ovat vaikuttaneet Artaudin, Jarryn, Apollinairen, Witkacyn ja Brechtin kaltaiset gurut. On tietysti inhimillisesti ymmärrettävää, että Hurme kehuu myös asioita, joissa ollut itse mukana jollakin tavalla – esimerkiksi Kokkolan oopperaa, oululaista Radiopuhelimet-yhtyettä ja Hailuodon Konfutsen vaellusvuosia -esitystä. 

Loppukaneetiksi kohtaus kirjamessuilta 

Nyljetyt ajatukset on mainio kirja, todellinen kulttuurin runsaudensarvi, joka kannattaisi määrätä ainakin lukiossa pakolliseksi luettavaksi. Kirjallisuuden, teatterin ja musiikin ohella siinä oppii hieman myös maailmankaikkeudesta, maantiedosta, historiasta ja retkeilystä.  
 
Hurme ei säästele sanojaan: suosikit kehutaan maasta taivaaseen, inhokit haukutaan – tosin Markku Eskeliseen verrattuna hän kiittää innostuneemmin ja lyttää lyhyemmin. Kiinnostavinta ehkä onkin keitä Hurme ei mainitse lainkaan – esimerkiksi maan suosituinta työläis- ja maalaiskirjailijaa Kalle Päätaloa!? 

Kuulostaa käsittämättömältä, mutta kirjamessuilla syykin selvisi: osuin sattumalta paikalle, kun Hurme keskusteli Mikko Rimmisen kanssa, ja jostakin syystä hän kysyi heti alkuun, onko Rimminen lukenut Päätaloa. Ei kuulemma oikein ollut, eikä ollut Hurmekaan aikaisemmin... Mutta nyt hän oli lukaissut kolme (3) alkupään teosta, koska oli ollut Oulussa esitelmöimässä Päätalon teosten todellisuuskäsityksestä.

En ollut uskoa korviani. Hurme jatkoi vakuuttavaan tyyliinsä, kuinka hän oli todistanut kuulijoilleen, ettei edes Päätalo kerro teoksissaan totuutta elämästään, vaikka muka niin kehuukin ja lukijatkin muka niin uskovat.   

Onpa pojalla perkele otsaa, tuhahdin mielessäni. Kehtaa tunnustaa julkisesti, ettei ole lukenut Päätalon Iijoki-sarjasta ensimmäistäkään teosta ja julkeaa silti mennä pitämään esitelmän juuri näihin kirjoihin oleellisesti liittyvästä aiheesta!

Samalla koin oivalluksen: Hurmeen rehvakas tyyli ärsyttää minua kuultuna, ei luettuna! Niinpä lepyin, enkä viitsinyt yrittää nolata miestä julkisesti. Olisi näet ollut mahdollista, ettei se olisi edes onnistut – niin kova puhumaan se äijä on. 


Kirjoittaja: Tapsa 

maanantai 9. tammikuuta 2017

Jari Tervo: Matriarkka

Mestarikirjailijan kohuttu hybridieepos


Koko kuluneen syksyn kulki televisiosta tuttu Jari Tervo erilaisissa tv-ohjelmissa ja aviiseissa siunailemassa, että ihan tuossa vieressä, Suomenlahden toisella puolella, on tapahtunut kansanmurha, josta kukaan ei ole ikinä kuullutkaan!? Mutta hänpä huomasi asian ja kirjoitti siitä meille opiksi ja ojennukseksi paksun romaanin.   


No, moni meistä on toki tiennyt inkeriläisten kovan kohtalon iät ja ajat, minäkin luin asiasta jo teini-ikäisenä, mutta onhan se hyvä tämäkin rikos ihmisyyttä vastaan nostaa taas esille. On tärkeää, ettemme unohda. Mutta miten Matriarkka kasvatustehtävässään onnistuu, siitähän oli otettava selvää.

Aluksi kiitos: kirja on eriskummallinen


Ennakkokohun perusteella pelkäsin Tervon kaatavan inkeriläisten kansanmurhan meidän suomalaisten syyksi. Mehän olemme rasistinen ja autistinen kansa, kuten hän kirjassa asiallisesti muistuttaakin. Onneksi tämä pelkoni ei toteutunut.


Olen usein ylistänyt Tervon kirjoittajan kykyjä, ja ihan syystä, vaikken aina hänen jutuistaan ole tykännytkään. Samanlaisia tuntemuksia koin tämänkin teoksen parissa. Kirja on omituinen yhdistelmä maagista realismia, romanttista kirjeromaania ja tylyä nykytykitystä. Tämän päivän termein teosta voisi kuvata eräänlaiseksi hybridiksi.    


Hybridieepoksensa monet tyylilajit, tapahtumat, henkilöt ja sattumukset tekijä pitää sulavan tyylikkäästi näpeissään – ja päättää lähes joka luvun tervomaiseen koukuttavaan yllätykseen. Hän liikkuu sukkelasti niin Neuvosto-Venäjän alkutohinoissa, unenomaisilla karkotusseuduilla Siperiassa ja maailmansodan aikaisella Inkerinmaalla kuin kylmässä nyky-Suomessakin. Henkilöt ovat eläviä ja kiinnostavia, asiat vyöryvät yllättäviä polkuja.


Simpukan karrikoidut kyläläiset


Kirjan ensimmäinen osio kertoo Inkerinmaalla sijaitsevien kuvitteellisten Simpukan kylän ja Vellikoukun talon elämästä ja ihmisistä. Kyse on ”Irina Leivosen käsikirjoituksesta”, jossa hän kertoo Aamu Karitsantyttären kohtaloista syntymästä kuolemaan. Laji on ehtaa maagista realismia Aamun yliluonnollisine kykyineen ja tyyli tavoittelee inkeriläistä vanhahtavaa puheenpartta. Tiettyjä ilmauksia epäilen kyllä Tervon keksimiksi...


Lapsekkaan julmassa tarinassa simpukkalaiset ovat sympaattisen takapajuisia tolvanoita, joiden keskuudesta on vaikea kuvitella nousseen Martti Rautasen, Matti Kurikan ja Aale Tynnin kaltaisia hahmoja. Inkeriläiset ovat siis suomalaisia. Esim. kuulu Larin Paraske sen sijaan ei ole, vaan inkerikko eli alkuperäistä itämerensuomalaista heimoa. Inkerissä asui myös toinen sukukansamme vatjalaiset. Nyt heitä ei juuri enää ole.  


Kirja alkaa 1920-luvulta, jolloin Aamu syntyy papin tyttärenä ja neuvostovalta marssii Inkeriin kolhooseineen ja komentoineen, yltyy ennen 2. maailmansotaa väestön pakkosiirroksi Siperiaan, jossa simpukkalaiset löytävät itsensä Jenisein varrelta, jatkuu paluulla kotiin ja piileskelyyn kansanvihollisina ja jopa nälkäkuolemaa kokemassa piiritetyssä Leningradissa, ja huipentuu tämän päivän pakolais- ja venäläisongelmaiseen Suomeen. Etenkin kirjan loppupuolella eri osiot lomittuvat toisiinsa.     


Sotilaspastorin kansallisromanttiset kirjeet


Matriarkan toinen osio koostuu suomalaisen sotilaspastori Jalmari Havun kirjeistä morsiamelleen, tulevalle vaimolleen. Kirjeet alkavat kaunosieluisen vanhahtavina ja uskonnollisen romanttisina, mutta kuvaavat yllättävän kiinnostavasti Jalmarin touhuja saksalaisen sotilasmahdin ja inkeriläisten välissä.


Kirjeet on kirjoitettu 1943-44, ja Jalmarin eräänä tehtävänä on houkutella inkeriläisiä siirtymään Suomeen, pois sodan jaloista ja paikkaamaan työvoimapulaa. Jalmari luonnollisesti tapaa Aamu Karitsantyttärenkin. Vauhtia ja käänteitä piisaa koko ajan.  
Tervon kunniaksi on sanottava, että hän tekee Jalmarista, tämän isänmaallisesta naiiviudesta huolimatta, loppujen lopuksi aika myönteisen ja ennakkoluulottoman hahmon, jonka kyseenalaisetkin teot on helppo hyväksyä.  


Nykytodellisuuden puhdasoppinen ruumiinavaus


Teoksen kolmannessa osiossa ollaan tukevasti tämän päivän Suomessa. Päähenkilö on Supon tarkastaja Elo Havu, Jalmarin pojanpoika, jonka isä puolestaan on pilakuva vanhasta maahanmuuttokriitikosta. Yllätykset seuraavat toisiaan, mutta lopussa langat solmitaan näppärästi.  


Tässä kohtaa esiin astuu myös kirjan naurettavin hahmo: ”ihmisoikeusaktivisti” Juuso Lapua, kummasti kohudosentti B:n oloinen mies. Tervomaista huumoria lienee nimetä ylimmäinen sinivalkofasismin vastustaja suomalaisen äärinationalismin pyhän paikan mukaan.   
Saamme lukea mm. Lapuan somekirjoituksia, jotka ovat niin aidon surrealistisia, että on vaikea sanoa kuinka paljon niissä on edes keksittyä. Tässä osiossa tapaamme vihdoin elävänä myös Irina Leivosen, joka paljastuu Aamu Karitsantyttären tyttärentyttäreksi.


Vaikka kolmas osio on dekkarimaisuudessaan helppolukuisin, se herätti minussa eniten ärtymystä. Tervo runttaa maailman paikalleen oman kaikkitietävän katsantonsa mukaan. Lapua on lurjus, venäläiset nationalistisia roistoja, suomalaiset autistisia rasisteja – ja pakolaiset pyhimyksiä.   


Tervo sortuu niin huimaan vihapuheeseen, että lukijaa hirvittää. Jos kohteen vaihtaisi, niin raastupa kutsuisi. Tervolle tyypillinen pakolainen on sivistynyt ”bagdadilainen odontologi”, joka junassa matkalla Haaparantaan lukaisee Max Jacobsonin ja Matti Klingen kirjat Suomen historiasta englanniksi, ihan vaan tulevaan kotimaahansa tutustuakseen. Tyypillinen suomalainen taas on ”humalainen mahakas miesseurue”, joka heittää polttopullon vastaanottokeskukseen ja 60 ihmistä ”palaa rapeaksi”. Sitten päämisteri vähättelee asiaa uutisissa, samalla kun kuolleet ”vielä naksahtelevat ruumispusseissaan”.


Tällaisessako mielikuvitusmaailmassa Tervo seurakuntineen elää?  


Ainoa pakolaisten tekemä väkivalta, johon kirjassa viitataan, onkin Tervon riemuksi ja rasistien pettymykseksi suomalaisen tekemä. Otanmäessä nuoruuteni viettäneenä en yhtynyt riemuun. Hymyäni hyydytti sekin, kun jopa tätä alustusta tehdessäni mediassa kerrottiin Raumalla erään ”odontologin” raiskanneen 14-vuotiaan ja toisenkin yrittäneen, Oulussa parin ”odontologin” raiskanneen kaksi ”alaikäistä” ja Pirkanmaalla ”odontologin” korkanneen 10-vuotiaan pikkutytön.


Toinenkin asia minua teoksessa hämmästytti: Tervo kuvailee hyvin innokkaasti seisovia kyrpiä ja hekumoi raiskausfantasioilla, esim. nuori lesbo jutskujuristi pakotetaan anelemaan ”venäläistä kyrpää”. Naisien suhteen hän ei innostu lainkaan samalla tavalla, nuoren Aamu Karitsantyttärenkin seksikäs ulkonäkö kuitataan maininnalla, että tällä on ”isot tissit”.


Entä unohdetut inkeriläiset?


Matriarkka on koukeroisuudestaan ja asenteellisuudestaan huolimatta mielenkiintoinen, ajankohtainen ja ajatuksia herättävä teos – mutta täyttääkö se tehtävänsä eli nostaa inkeriläisten kansanmurhan esiin historian hämärästä?  


Eipä oikein, vähän hähmäiseksi asia jää. Olisin odottanut edes jonkinlaista realistista kuvausta niistä 65 000 inkeriläisestä, jotka siirrettiin humanitaarisista syistä sodan jaloista Suomeen 1943. Heistä 75 % oli naisia ja lapsia. Venäläisten houkuttelemina ja osin väkisin heistä 58 000 palasi takaisin Neuvostoliittoon 1945. Yksikään heistä ei päässyt kotiin Inkeriin, vaan heidät hajotettiin ympäri suurta sosialistista isänmaata, onneksi aika moni Karjalaan ja muille lähialueille.


Sieltä heitä – tai heidän täysin venäläistyneitä jälkeläisiään – peräti 30 000 muutti 90-luvulla “Koiviston kutsusta” takaisin isiensä maahan Suomeen. Tervon mukaan näin Inkerin kansa katosi lopullisesti kartalta.  

Kirjoittaja Tapsa