perjantai 6. syyskuuta 2013

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Kun kehujat katosivat?

Edellisellä kirjallaan Sofi Oksanen räjäytti pankin, kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti. Puhdistuksen valtava osto- ja palkintomenestys toi kunnian ohella myös mammonaa niin runsaasti, että moni taiteellinen tiukkapipo alkoi jo epäillä, ettei Sofi mikään oikea kirjailija taida ollakaan, vaan mikä lie veljesmaan historiaa ryöstökirjoittava remes.

Siksi seuraavaa kirjaa odotettiinkin vesi kielellä – lunastaisiko se lupaukset vai paljastaisiko se Sofin kepeäksi viihdekirjailijaksi? Kun kyyhkysen katosivat aiheuttikin ilmestyessään ensin hämmästyksen ja sitten nikottelevaa kehumista: uutuus on vaikeammin sulava kuin Puhdistus, koska se taiteellisessa katsannossa on niin haastava ja vaativa... se ei päästä lukijaa helpolla, mutta palkitsee, jos sen jaksaa lukea... ja muuta vastaavaa soopaa. 

Minä jaksoin. Ihan kevyesti vieläpä. Palkitsiko se?

Viron lähi- ja mikrohistoriaa 

Palkitsi toki, mutta ei vaikean rakenteensa takia, vaan siitä huolimatta. Sisällöllisesti kirja liittyy Oksasen tulevan Viro-kvartetin kahteen edelliseen osaan, Puhdistukseen ja Stalinin lehmiin, eli se kertoo ihmisistä Viron lähihistoriassa. Ajallisesti se kertoo 40-luvun alkupuolesta, jolloin Viro oli vuoroin natsi-Saksan ja vuoroin kommunisti-Venäjän miehityksen alla, sekä 60-luvun alun sosialismin synkeistä ja ahdistavista vuosista.

Päähenkilö on Edgar Parts, synnynnäinen opportunisti, joka vaihtaa aina liukkaasti puolta ja nuolee sodan aikana yhtä auliisti SS-miehen kuin punaupseerinkin sotilassaapasta. 60-luvulla hän toimii tiedusteluvirassa ja vakoilun ohella kirjoittaa uusiksi Viron vapauden ja sodan ajan historiaa.

Muita keskeisiä henkilöitä ovat hänen vaimonsa Juudit, serkkunsa Roland sekä myöhemmin muuan Evelin, joka paljastuu lopussa Rolandin tyttäreksi. Myös muutama SS- ja KGB-upseeri kuvataan tarkemmin.

(Minua huvitti, kun luin Lapin keisarin Kaarlo Hillilän elämäkerran: samalla tavalla kuin Edgar Parts myös hän puikkelehti kuin kala vedessä sota-aikana saksalaisupseerien ja sodan jälkeen neuvostokäskyttäjien seassa. Hillilä ei kuitenkaan ollut tunnoton opportunisti, vaan kekkoslainen reaalipoliitikko, jota isänmaan etu vaati nöyrtymään.)

Mutta mielenkiintoni ei nyt kohdistu kirjan henkilöihin tai juoneen, vaan siihen, onko kirja hyvä ja onko Sofi Oksanen hyvä kirjailija. Ja jos on, niin miksi. Molemmista asioista on esitetty myös täällä Iinekselän avaran taivaan alla isoja epäilyjä.

Hyppien virtaa tajunta

Oksanen viljelee tajunnanvirtatekniikkaa runsaasti ja omalla oudolla tavallaan. Tulee mieleen unissakulkija, jonka samoaa maagisen realismin mystiikkakedolla varjoaan säikkyen.

Tämä tekniikka toimi Stalinin lehmissä, jossa päähenkilö oli anoreksiaa ja bulimiaa sairastava teinityttö. On helppo kuvitella, että hänen sairas sisäinen maailmansa on juuri tällainen omituinen varjomaailma.

Tämä tekniikka menetteli vielä Puhdistuksessakin, jossa eräs päähenkilö piileskelee vuosikausia ahtaassa salakomerossa talossa, jossa asuu vaimon sisar kommunistimiehensä kanssa. Äkkiäkös ihmispolo noin karmeissa oloissa alkaa elää omassa unimaailmassaan.

Mutta Kyyhkysissä tämä tekniikka tökkii. Oikeastaan yksikään kirjan keskeisistä henkilöistä, etenkään kirjan alussa, ei ole niin omituinen ja surkeissa oloissa, että hänen tajunnanvirtansa voisi kuvitella tällaiseksi.

Oletan, että juuri tämä on se piirre, joka ärsyttää monia Oksasen arvostelijoita, ja saa heidät moittimaan Sofia huonoksi kirjailijaksi.

Osaako Oksanen kirjoittaa?

Mikis siteerasi Kemppilässä Márquezin, Sadan vuoden yksinäisyyden tekijän, erilaisten kirjailijoiden määritelmiä: 


1)    On kirjailijoita, jotka osaavat kirjoittaa, mutta joilla ei ole sanottavaa
2)    
On kirjailijoita, joilla on sanottavaa, mutta jotka eivät osaa kirjoittaa
3)    
On kirjailijoita, jotka eivät osaa kirjoittaa ja joilla ei ole sanottavaa

(Márquezin ironiaa lienee, että tuosta puuttuu kirjailija, joka osaa kirjoittaa ja jolla on sanottavaa.) 

Jos olisin ilkeä, niin sijoittaisin Jari Tervon ryhmään yksi ja Pirkko Saision ryhmään kolme. Mutta mihin ryhmään tunkisin Sofi Oksasen?

Pakkohan hänet on lykätä ryhmään kaksi, sillä Oksasen voima on siinä, että hänellä on väkevää sanottavaa. On tietysti väärin ja suurta liioittelua väittää, ettei Oksanen osaisi kirjoittaa, mutta ei hän mielestäni ole kirjoittajana mikään virtuoosikaan. Hän ei ole arvostettu siksi, että hänen kirjansa olisivat ns. sanataidetta. Niiden pysyvä arvo on sisällössä.

Mutta mikä Oksasen kirjoituksessa sitten häiritsee, jos en pidä häntä edes Tervon veroisena kirjoittajana?

Otanpa ensin esimerkin Antti Hyrystä, modernismin messiaasta. Hänen Finlandia-palkittua Uuniaan kriitikot ylistivät etenkin ytimekkäästä lauseesta, jossa mitään ei muka ole liikaa, eikä mitään liian vähän.

Uunin alkulause menee näin: “Muistan, kuinka menimme katsomaan uunia jota ei sitten ollutkaan, Lassin ja Hannun kanssa.”

Tämäkö on hyvä ja ytimekäs lause? Minusta se on yksiselitteisesti kökkö. (Siitä huolimatta Uunissa on outoa imua, joka johtuu suurelta osin sen zeniläisestä tapahtumien kuvauksesta tässä ja nyt. Mutta toisaalta Hyryllä on mahtavia ikuisia maneereja, tyyliin ‘äsken olin tuossa ja nyt olen tässä, hän mietti’.)

Oksaselta löytyy runsaasti samantapaisia kömpelöitä lauserakenteita. Niitä on aiemmin kommentoinut mm. Kersti Juva Kotuksen palstoilla. Tähän tyyliin ihan prologista alkaen: “Minun oli kuitenkin ollut pakko tuoda hänet metsän suojaan, kun kuulin hänen paenneen Tallinnasta venäläisten lähestyessä Armien taloon.” 

Melkein sujuvaa, muttei ihan. Minulla tämä konkeloisuus hiersi kivenä kengässä koko 360 sivun ajan. Mutta kankeista lauserakenteistaan huolimatta Oksanen kirjoittaa tarpeeksi hyvin eli saa painavan asiansa sanottua. Ja se riittää minulle. 

Asian toinen puoli 

Suomalaisilla nuorstalinisteilla oli 70-luvulla taistelulaulu nimeltään En valinnut asiaa. Siinä kerrotaan, että “asia valitsi minut” ja tarkoitetaan jaloa, kaunista ja inhimillistä sosialismia.   

Juuri siitä Asiasta Sofi Oksanen kirjoittaa ja kääntää meidän silmiemme eteen Asian toisen puolen: rivon, julman, järkyttävän.

Ensimmäisissä kirjoissaan hän kirjoitti sosialistisesta totalirismista, mutta Kyyhkysissä hän näyttää, että totalirismilla on samat mekanisminsa aatteesta huolimatta: natsien valta oli yhtä raakaa ja ahdistavaa.

Mutta koska oikeassa elämässä sattui käymään niin, että natsit hävisivät sodan ja Viro joutui reaalisosialismin raiskattavaksi 40 vuodeksi, niin onhan Oksasella oikeus kertoa mitä se tarkoitti pienen ihmisen tasolla.

Olisiko osalla Oksasen vihaajista vain huono omatunto, sillä samaan aikaan, kun meillä opiskeleva nuoriso alkoi juopua sosialismista, virolaiset nääntyivät se alle?

Tämän totuuden Oksanen paiskaa kasvoillemme omalla kulmikkaan sulavalla tyylillään, höystäen sanomaansa omalla ärsyttävän sulavalla habituksellaan. Kehtaakin.  

Muita asioita

Kyyhkyset on samalla tutkielma ihmissielusta. Oksasen maailmassa ketkut pärjäävät ja oikeamieliset sortuvat. Niinhän tosin käy hyvin usein myös oikeassa elämässä. Onnelliset loput kuuluvat satuihin. 

Kirjan lopussa Oksanen yrittää avata päähenkilönsä Edgar Partsin luonnetta ja käyttäytymistä. Oksanen antaa “selityksen” ja se selitys on ylen lapsellinen.

Kautta kirjan näet Edgarin vaimon Juuditin tajunnan läpi virtaa hämmennys, kun aviomies ei olekaan hänestä seksuaalisesti kiinnostunut. Edgarin omassa tajunnanvirrassa asialle ei selitystä anneta. Todennäköisesti Oksanen hakee Edgarissa jonkinlaista narsistin prototyyppiä, mikä sinänsä onnistuukin, koska Edgar kuvataan itsekeskeisen tunteettomana.

Lopussa sitten vihjataan, että Edgar onkin homo. Siksi häntä ei Juudit kiinnosta, siksi hän pystyi katumatta tappamaan Rolandin morsiamen? Siksi hän hurmasi niin luontevasti saksalaisia ja venäläisiä upseereja? 

Eikö Oksanen ole jonkinlaisen seksuaalisen suvaitsevuuden airut, jollaisen ei luulisi edes vahingossa sortuvan ihannoimaan Rolandin miehekästä kukkoilua ja kammoamaan Edgarin naismaista sopeutuvuutta? 

Kumma ettei kukaan arvostelija ole tarttunut tähän!? Ovat ehkä niin ällistyneitä, etteivät ole kehdanneet?

Itse kehtaan kuitenkin lopuksi sanoa, että Kyyhkyset on kaikesta urputuksestani huolimatta hyvä kirja, joka kannattaa lukea. Oksanen kirjoittaa niin tärkeistä aiheista, että annan hänelle hänen maneerinsa ja pienet kömpelyytensä anteeksi.


Mutta ellei ole lukenut yhtään Oksasen kirjaa, kannattaa lukea Puhdistus. 

Kirjoittaja Tapsa

30 kommenttia:

  1. Otin minäkin kyyhkyset käteeni ja luin sivun, luin kaks, mutta ei vereni siitä tullut kuumemmaks. Selailin hiukan sieltä täältä ja arvelin, että jaaha, tää on sitten taas tätä. Vein kirjan takaisin kirjastoon ja otin tilalle Tsehovia.
    Tapsan arvio oli vallan mainio. Erityisesti pidin tuosta alaotsikosta "Kun kehujat katosivat". Puhdistuksen saaman ylistyksen jälkeen olisi kuulunut asiaan pistää Sohville näistä kyyhkysistä kirjallisuuden Nobel, mutta ei sitä taida tullakaan.
    Luin Stalinin lehmät ja Puhdistuksen, enkä vieläkään ole päässyt epäilystä, että ne ovat eri ihmisen kirjoittamia. Ja tämä kyyhkyshomma on taas jotenkin oudosti eri tyylinen. En siis syytä enkä väitä mitään, mutta epäillähän aina saa.
    Tapsa tiivisti hienosti: "Hän ei ole arvostettu siksi, että hänen kirjansa olisivat ns. sanataidetta. Niiden pysyvä arvo on sisällössä".
    Luultavasti Suomessa ja monessa muussakin länsimaassa ollaan hiukan häpeissään siitä, ettei neuvostoaikana tehty oikeastaan mitään hyvää sirpin ja vasaran alla kärvisteleville Baltian maille. Ja Virolaiset ovat sentään veljeskansamme. Niin, että kun Sohvi nyt kertoi, mitä ne punaiset pirulaiset siellä puuhasivat, aukesivat kaikki rahahanat ja kehujen lähteet. Siinä tuli ikäänkuin hyvä omatunto meille kaikille. Siitäs saitten ryssät, heh, heh!
    Ryssäviha on Suomessa varma myyntivaltti. Kun siihen pistää sekaan sukulaiskansan kärsimystä niin ihme on, jos ei kauppa käy, vaikka sanonta olisikin hiukan kökköä.
    Noista seksuaalisekoiluista ei kai nykyisin voi puhua joutumatta jonkun vahvan painostusryhmän silmätikuksi. Ehkäpä arvostelijat jättivät siksi kaikki homoepäilyt ym. huomiotta. Sitä paitsi homostelu alkaa olla jo niin, niin lääst siison.

    VastaaPoista
  2. Tapsan arvio on mainio minustakin. Luin kirjaa kuin jännityskertomusta, mutta hieman hämääntyneenä teoksen hankalasta rakenteesta - tarkoitan lukujen, kappaleiden ja lauseiden rakennetta. Hämmennyin myös henkilöiden kätkemisestä arvoituksellisuuden taakse. Kirja olisi ollut minusta kirkkaampi ja viiltävämpi ilman piilottelua.

    Totean tähän alkuun vain, että pidin kirjasta, kovastikin. Se pitäisi kuitenkin kirjoittaa uudelleen. Ihan kuin se viimeinen stilisointityö olisi jäänyt tekemättä. En tarkoita tällä sitä, että kirjan pitää olla täydellinen ja sileä, vaan mieluummin ehkä niin, että sen tulisi olla tiukka ja kirkas. - Palaan asiaan, kun olen saanut kirjan vielä käsiini.

    VastaaPoista
  3. Jostakin syystä minulla ei ole ollut mitään hinkua tarttua Oksasen kirjoihin. Eikä Tervon tai Hyryn. Saisiosta pidän, ainakin joistakin hänen kirjoistaan, joten olen väärää mieltä kaiken kaikkiaan.

    Mikäköhän minua tuossa Oksasessa häiritsee... Kai minä vaan olen niin tautisen ennakkoluuloinen ja pikkusieluinen, että minun on vaikea ottaa vakavasti ihmistä, jonka tukka on kuin värikäs siivousmoppi ja naamataulu ilmeettömäksi maalattu. Missä on ihminen elottoman kuoren alla?

    Tämä tietenkin kertoo vain minusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Tämän totuuden Oksanen paiskaa kasvoillemme omalla kulmikkaan sulavalla tyylillään, höystäen sanomaansa omalla ärsyttävän sulavalla habituksellaan. Kehtaakin."

      Minusta on upeaa, että hän kehtaa.

      Mutta älä sinä nyt, Kuunkuiske, kehtaa esittää, että olet "väärää mieltä". Mikä on sitten se "oikea mieli" eli mielipide? Ei ainakaan minun. Se on vain omani, oli oikea tai väärä.

      Nytkin minä sekä haukun että kehun Oksasta, joten mitä mieltä oikein olen, puolesta vai vastaan? Hyryäkin uskaltauduin moittimaan – vaikka oikeastaan siinä asiassa moitin vain kriitikoita, en Hyryä! Hän saa ihan vapaasti kirjoittaa kökköjä lausepötköjä, sillä niistä muodostuu mukava kasa. Arvokas kasa. Kiva kasa.

      Poista
  4. Varmennan vielä omastakin puolestani, että kirjan ei tarvitse olla lyhyttä ja ytimestä tekstiä. (Mutta jos kehutaan, että se sellaista on, niin silloin pitäisi olla. Viittaan Hyryyn.)

    Teksti saa ihan hyvin olla monipolvista ja pitkävirkkeistä, sellaista vanhanaikaista saksalaista - tai kuten Kilvellä Alastalossa, sehän on vahvuus - mutta pitkienkin virkkeiden pitäisi olla tolkuissaan, eikä hoiperrella ja kompuroida amatöörimäisesti joka käänteessä ja tarinan mutkassa.

    Ellei se sitten ole tarkoitus eli "kirjoittaja" on ikään kuin vähätaitoinen, vaikka muuten olisikin merkityksellinen. Mutta siitähän ei ole tässä kyse, koska kirjassa on monen henkilön lisäksi äänessä kaikkitietävä kertoja.

    Muutenkin tämä tekstin tekninen surkeus taitaa olla nykykirjallisuudessamme yleinen suuntaus. Se alkoi siitä, kun 50-luvun modernistit alkoivat uudistaa kerrontaa. Mutta tässä pätee se sama vanha sääntö kuin kaikessa muussakin: jos haluaa uudistaa jotain vanhaa, vaikkapa kieltä ja kielioppia, pitäisi se vanha osata ensin.

    Niin maalaustaiteen puolellakin korostetaan sormi pystyssä, että esim. Picasso, joka uudisti taidetta maalaamalla naiselle silmän poskelle, osasi piirtää ja maalata erittäin hyvin myös oikein!

    VastaaPoista
  5. Yleensä pyrin löytämään - vähintäin! - yhden asian josta olen eri mieltä kuin kulloinenkin alustaja, on. Mutta Tapsan ajatukset ko. kirjasta (ja kirjailijastakin) ovat niin ällistyttävän samankaltaisia kuin ne, joita itsekseni ajattelen. Niinpä en - vankkana virofanaatikko - en kommentoi tämän enempää. Koska en osaa! Tai parhaimmillaanikin toistaisin vain samaa mitä Tapsa jo sanoi.

    Ps. Viron lähihistoria (ja miksei myös aiempi) on kyllä värikäs. Paljon värikkäämpi kuin esim. Suomen. (Joka Suomen kannalta ei ole huono asia.) Oksanenhan ei ole virolainen... toisaalta, eihän Mika Waltarikaan ollut egyptiläinen. Mutta toisaalta taas ei "Täällä Pohjantähden alla" kirjaa olisi voinut kirjoittaa vaikkapa joku tanskalainen, ei. - Siksipä, virofanina, suosittelen kaikille Virosta kiinnostuneille kirjaa: Enn Soosaar: "Viron nurinkurinen vuosisata". Siinä virolainen... ei, vaan eurooppalainen intellektuelli, joka eli Virossa vuodet 1937-2010, kertoo tavattoman koruttomasti, mutta helppotajuisesti, eli syvällisesti, mitä oli elää Virossa vuodet 1937-2010. (Eikä Enn unohda kritisoida itseäänkään!)

    - Vilpittömät kiitokset alustajalle kirja-arviosta !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oksasen äitihän on virolainen, joten siinä mielessä hän on puoliksi sisällä, puoliksi ulkona - hedelmällinen asetelma.

      Annapa nyt Mikis viriilinä virologina suosituksia, mitä kannattaisi lukea, jos haluaa tietää, mitä Virossa tapahtui todella. Kross, Tammsaar?

      Poista
    2. Siis "mitä muuta" kannattaisi jne. Soosaaren laitoin jo listalleni.

      Poista
  6. Tiesin ja tiedän että Oksasen äiti on virolainen. (Ja samassa kirjastossa - Halssilassa - olen Sohvin kanssa ollut usein. Tosin toisiamme tietysti silloin kohtaamatta. Koska hän lainaili vaan lastenkirjoja, oli jotain 5 tai 6 vanha. - Minä sain aikuisena lainata myös pornahtavia kirjoja, semmoisia, joita Sohvi sitten itsekin myöhemmin tulisi kirjoittamaan... Ei, ei Oksasella ole häivääkään pornoa kirjoissaan mukana, muuna, kuin tiukasti asiaan kytkettynä. - Se Elokuva "Puhdistus" oli minusta huono, melkein kammottava. - Vaikka olen minä katsonut huonompiakin elokuvia!

    Ps. Voin minä koota Tapsa sinulle omat virolaiset kirjasuosikkini. Kross niihin kuuluu tietysti; kannattaa alkaa lukea häntä hänen muistiinpanoistaan "Kallid kaasteelised (2003) (Rakkaat kanssavaeltajat 2005)".

    - Muusta myöhemmin.

    Joskus muuten unohtuu, itseään sivistyneinä pitäviltä ihmisiltäkin se, että Suomi ja Viro ovat aikoinaan oleet samaa valtakuntaa. (Tosin Suomella oli eri status, "SuuriRuhtinasKunta", Viron alue oli vain pieni läntinen pläntti Venäjää. Jossa puhuttiin kummallista, normaali-ihmisen epätoivoon suistavaa kieltä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, ilahduin jo, että viittaat yhteiseen kalevalaiseen esihistoriaamme, niihin muinaisiin aikoihin, jolloin yhteiset itämerensuomalaiset esi-isämme tulivat näille rannoille. Kalevala saa ihan uusia ulottuvuuksia, kun tietää/olettaa, että Kalevala on Viro ja Pohjola on Suomi.

      Ne merimatkat ja meritaistelutkin ymmärtää paremmin. Lemminkäinen eli Ahti Saarelainen oli tässä katsannossa kotoisin tietysti Saarenmaalta, kuten jokin aika sitten ehdotinkin.

      "Ahti poika Saarelainen, tuo on lieto Lemmin poika,
      kasvoi koissa korkeassa luona armahan emonsa
      laajimman lahen perällä, Kaukoniemen kainalossa."

      "Tuli mies mitä parahin, puhkesi punaverinen,
      joka päästänsä pätevi, kohastansa kelpoavi;
      vaan tuli vähän vialle, tavoiltansa turmiolle:
      ain' oli naisissa eläjä, yli öitä öitsilöissä,
      noien impien iloissa, kassapäien karkeloissa."

      "Kylli oli Saaren neiti, Saaren neiti, Saaren kukka.
      Kasvoi koissa korkeassa, yleni ylen ehossa,
      istuen ison majoilla, peräpenkin notkumilla."

      Poista
    2. Tähän on kyllä vaikea sanoa vastaan. Mitään. Kun en osaa olla eri mieltä.

      Ps. En tiedä näistä asioista mitään. (Mutta mielelläni kuuntelen.)

      Poista
  7. Ovatko veljeni Herrassa tutustuneet professori Matti Klingen teokseen "Muinaisuutemme merivallat"? Siinä hän kohtalaisen luotettavan oloisesti todistelee, että joskus viikinkiaikaan Viro ja Suomen etelärannikko muodostivat valtakunnan, jolla oli oma hallinto, armeija jne. Ruotsalaiset perkeleet sitten tulivat uskonsa tänne meitä käännyttämään ja se oli merivallan loppu. Kirjassa on mielenkiintoinen kuva ruotsalaisrosvojen tulosta tänne. Heitä vastassa oli ritareita aseineen, ei siis mitään koirankuonolaisia.
    Tämä oli siis kauan ennen yhteistä kuulumistamme Venäjään. Muistaakseni Klinge todisteli, että suomalaiset, virolaiset ja venäläiset seikkailijat yhdessä pistivät Sigtunan kaupungin niin tuhannen P****n päreiksi, ettei se ole päässyt jaloilleen vieläkään.
    Muuan amatööritutkija on löytänyt Liettuan valtionarkistosta selostuksen "Sampo-retkestä", jossa rantabaltit yrittivät ryöstää Nowgorodin valtionaarteita Ruotsiin kuskanneen aarrelaivaston vuonna 1282. Tästä on hänen arvelunsa mukaan syntynyt Kalevalaankin päässyt Sampo-tarina. Aarretta puolustamassa oli suomalaisia ja baltteja, joita sanottiin Samboi-miehiksi.
    Sama tutkija on ehdottanut Itämeren nimen muuttamista Sampomereksi. Ruotsista katsoen Itämeri on toki idässä, mutta meiltä katsoen lännessä. Virolaisille se on Läänemeri.
    Tämä yhteinen historia on kaiken kaikkiaan hyvin kiehtova juttu. Vanhoja karttoja katsomalla huomaa, kuinka joku Suomenlahti ei ollut mikään ihmisiä erottava tekijä vaan oiva kulkutie. Niinpä meidän pikku meremme ovat kartoissa hyvin kapeita luiruja. Eikä ihme: Itse Olaus Magnus taisi mainita, että Suomen etelärannalta kestää nopealla purjeveneellä viisi tuntiia mennä Viroon. Mikä matka se on? Tallinnassa voitiin käydä asioilla vaikka päiväseltään, kuten nykyisin nuo miljoonat viinaturistit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta kai, Kole, sehän oli nuoruuteni raamattu ja avasi silmäni - sieltä totta puhuen tämänkin teoriani olen omaksunut.

      1200-luvulla nykyisessä Latviassa asuneilla kuurilaisilla oli Lammekinus-niminen kuningas, toisin sanoen suomeksi Lemminkäinen. Kuurit taas olivat muinaisia liiviläisiä, joiden juuri kadonnut kieli oli niin lähellä suomea, että oikein hämmästyttää.

      Kuurilaiset asuttivat Riianlahden eteläpuolta ja siinä on iso niemi, jonka ylimmän kolkan nimi on - tämän olen kertonut ennenkin - Kolka. (Katsokaa vaikka kartasta.)

      Meidän käsityksemme omasta historiastamme on hyvin rajoittunut.

      Poista
  8. Tapsa kirjoitti:" ...Oksasen voima on siinä, että hänellä on väkevää sanottavaa. On tietysti väärin ja suurta liioittelua väittää, ettei Oksanen osaisi kirjoittaa, mutta ei hän mielestäni ole kirjoittajana mikään virtuoosikaan. Hän ei ole arvostettu siksi, että hänen kirjansa olisivat ns. sanataidetta. Niiden pysyvä arvo on sisällössä."
    Pysyvä arvo on sisällössä. Ollappa kirjailija, josta näin sanotaan!

    "Kyyhkyset on samalla tutkielma ihmissielusta. Oksasen maailmassa ketkut pärjäävät ja oikeamieliset sortuvat. Niinhän tosin käy hyvin usein myös oikeassa elämässä."
    Tämä tosiasia voi olla yksi syy siihen, miksi kirja on saattanut jäädä joltakin lukijalta kesken. Oli raskasta lukea sivutolkulla niljakkeesta, jonka ainoa ajatus oli toimia itsensä hyväksi muiden kohtaloista välittämättä.
    Eräs ystäväni osti kirjan heti sen ilmestyttyä. Hänen lukemisensa tyssäsi alkuun siihen, että oli kuulemma vaikea päästä selville, kuka oli kuka. En ihmettele.






    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta sisältö ei riitä, Delilah, Olen sanojen ja lauseitten rakastaja, ja minulle tuottaa nautintoa se, jos asia on sanottu jotenkin taidokkaasti tai kauniisti - en tarkoita prameutta, vaan rumakin voi olla kaunista.

      Huomaan olevani vähän eri mieltä tuosta ketkun ihmisenkin kuvauksesta, mutta en väitä ajatustani millään tavoin oikeaksi, se on vain minun ajatukseni. Kiinnostaa suurestikin, millainen on ketkun sisin, mikä häntä ajaa ja kenties, miksi hän toimii tietyllä tavalla. Pikemminkin puhtoisuus ja hyvyys kuvauksessa kyllästyttää, koska se ei välttämättä ole aitoa. Ihmisessä on myös pahuutta ja kurjaa puolta ja sitä on kuvattu vähemmän.

      Tuossa yhdyn ystävääsi: henkilöistä oli alkuun vaikea päästä jyvälle, mutta kun pääsi kynnyksen ylitse, se palkitsi.

      Poista
  9. Iines, toki kaunis kieli lisää lukemisen nautintoa. Pelkästään kielellä kikkailu tai kaunis muoto eivät kuitenkaan riitä, pitää olla sanottavaa. Sofi Oksasella on.

    Särmikäs ihminen on kiinnostava kirjallisuudessakin, mutta pahuus ja itsekkyys siinä määrin, kuin se Edgarissa ilmeni, oli pelottavaa ja ahdistavaa. Vaikeina aikoina ihmisestä voi tulla esiin mitä vain.



    VastaaPoista
  10. Tai siis ei kaunis kieli, vaan mestarillinen kieli. Kaunis kieli antaa väärän vaikutelman, jotenkin klassisen tai virheettömän, mitä en tarkoita. Mutta siis, en minäkään ajatellut, että pelkkä kieli on tärkeä, sillä tottakai kieli kantaa aina merkityssisältöjä, jotka ovat tärkeitä. Juuri se siinä onkin, että miten sen sisällön saa vaikka johonkin kielikuvaan tai lauseeseen.

    VastaaPoista
  11. Tapsa teki jälleen hyvän kirjoituksen.


    Kirja ei ole niin huono kuin ennakkoluuloissani ajattelin. Silti se on minulla edelleen pahasti kesken, kun olen keksinyt kaikenlaisia tekosyitä; kaivellut kynsieni alustoja, lukenut uutta Haanpäästä tehtyä kirjaa ja hieman muutakin. Luku-urakan valmistuttua, Kyyhkyset on ensimmäinen lukemani Oksasen kirja.

    Tavallaan hienoa on, että Oksasella riittää kunnianhimoa tehdä vaativia kirjoja vaativista aiheista, siitä varovainen kiitos. Paljon hän on tietoa hankkinut. Silti en ole voinut välttyä ajatukselta, että kaiken prosessointi olisi hänellä vielä kesken. Eksoottiset, vanhahtavat ja/tai omituiset sanat ja sanonnat pistävät piikin lailla silmään, niistä tulee tuntu, että kirjailija on kirjoittanut kirjaa pöydällään lukemattomia sanaluetteloita joihin niitä hät´hätää on ylöslaittanut: "tää on hyvä!" - Eikä ole, kun ihan kauhee, tekisi monesti mieli sanoa.

    VastaaPoista
  12. Minne kommentoijat katosivat - vai eikö kukaan muu ole saanut Kyyhkyjä luettua?

    VastaaPoista
  13. On Kyyhky luettu ja jopa kerrattu. Luenkin uudelleen nuo kommentit ja katson, onko siellä erityisesti jotain, johon kaivataan sanomista.

    Tämä blogi on vähän huonosti markkinoitu. Valtaosa ei taida tietää, että tämmöinenkin helmi on kirjablogien joukossa. Paljon heppoisemmilla aineksilla mennään tuolla useissa lukijoissa, vaikka itse sanonkin.

    Sanokaapas, miten tätä voisi markkinoida ja tehdä tunnetuksi. Vihjeitä otetaan vastaan. Vaatimattomana persoonana en oikein osaa markkinointujuttuja.

    Mutta siis palaan Kyyhkyihin ja toivottavasti moni muukin. Vai pitääkö tosiaan päätellä, ettei teosta ole luettu?

    VastaaPoista
  14. Vastaan tässä heti tuohon tekstissä esittämääsi ryhmäkyselyyn, Tapsa. Nimittäin ajattelen samoin kirjailijan laadusta: hän kuuluu ryhmään kaksi, sillä hänellä on sanottavaa, hänellä on agenda, mutta ei välttämättä tarpeeksi loistavaa kirjoitustaitoa. Jokin tekstirakenteessa kangertelee ja haittaa lukijan ajatuksia, ainakin minun.

    Minusta tuo Hyryn Uunin aloituslause (“Muistan, kuinka menimme katsomaan uunia jota ei sitten ollutkaan, Lassin ja Hannun kanssa.”) on hyvä, se hengittää ihmisen ajatuksen ja puheen tahdissa. Sanotaan jotain tärkeysjärjestyksessä, tai siinä järjestyksessä kun asiat tulevat mieleen, lisätään vaikka loppuun jokin asia.

    Samalla tavoinhan ihminen myös lukee tutkijoiden mukaan. Silmä ei etene suoraviivaisesti kirjaimilta ja sanoilta eteenpäin, vaan ketjumaisesti, palaa välillä hieman takaisin, hakee täydennystä, tekee syöksyjä eteen ja palaa taas. - Näin ei kuitenkaan etene Oksasen teksti, se ei etene ketjumaisesti, vaan siinä on isompia koukkuja eteen- ja taaksepäin. Tämä ei ole enää luonnollista ajatuksenjuoksua, vaan teettää lukijalla työtä pysyä raiteilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan, kuinka päätimme lukea Uunin joka ei sitten ollutkaan hyvä, Iineksen ja Rikun kanssa.

      Jaa, mikä ettei, vaikka en minä siinä edelleenkään kuule tekstin soljuvaa hengitystä, vaan lievää hengästynyttä rykimistä.

      Poista
    2. Siis etteikö Uuni ollutkaan minusta hyvä? Kun en oikein tunnista tällaista ajatusta omakseni. Olisiko siinä ollut silloin vain jotain saatavuusongelmia kirjan kanssa.

      No, niin tai näin, tarkoitin siis sitä, että Hyryllä hengittää luontevasti, Oksasella ei. Virheet teksti ja lauserakenteessa häiritsevät minua.

      Poista
    3. Uunin ensilausetta tuossa vain makustelin.

      Poista
    4. Tapsa, olet nimeltä minulle tuttu ja olen lukenut sieltä täältä kirjoittamiasi kommentteja, mutta muuta en sinusta sitten tiedäkään. Aikaisemmin. Mutta nyt tiedän. En ole aikaisemmin koskaan vieraillut tällä sivustolla, mutta nyt, monien mutkien kautta, löysin itseni täältä ja luin tämän kirjoituksesi.

      Hämmästyin, ilostuin, innostuin. Kaikkea sitä yhtä aikaa. Sinähän olet kriitikko! Tai enhän minä tiedä, eikä minun tarvitsekaan tietää, mikä ja kuka sinä oikeasti olet, mutta tämän kirjoituksesi perusteella pidän sinua kriitikkona. En minään tavallisena kriitikkona, joka hommaansa tympääntyneenä kirjoittaa mahdollisia kritiikkejä johonkin päivälehteen mielialansa mukaan, sinä olet hyvä kriitikko. Tämän sanon luettuani tämän kritiikkisi Kyyhkyihin. Sillä tämä on lukemistani kirjakritiikeistä ehkä paras.

      Käsittelet kirjaa monipuolisesti, ennakkoluulottomasti, taitavasti hienoisen huumorin kera. Saat kirjan henkilöt kurkkimaan minua tekstisi takaa epäluuloisen näköisinä, ehkä he vaistoavat etten pidä heistä. En ehkä kirjastakaan. Sillä sen edeltäjä, Puhdistus, lepää hyllyssäni vain ehkä parikymmentä sivua luettuna, nukkuu siellä Ruususen unta, jota luultavasti en tule häiritsemään ainakaan muutamaan vuoteen. Syytä siihen en osaa sanoa, ehkä en ole vain siitä pitänyt.
      Mutta tästä kritiikistä pidän. Se on taitavasti, luontevasti ja hauskasti kirjoitettu. (Olen tainnut sen jo sanoakin. Mutta hyvää ei kiitä koskaan liikaa.)

      Kummalliseksi tämän kommenttini tekee ehkä se, että en ole lukenut k.o. kirjaa. Sen takia en voi olla mitään mieltä siitä oletko arviossasi oikeassa vai väärässä. Mutta siksi pidän tätä hyvänä, että olet selvästi paneutunut lukemaasi ja kerrot omat havaintosi ja mielipiteesi niin selkeästi ja uskottavasti, että minusta tuntuu, kuin olisin täysin selvillä, miten itse tähän kirjaan suhtautuisin.

      Älä nyt säikähdä tätä ylistystulvaani, sillä minulla ei ole mitään syytä kehua sinua. (Kuulun voittoa tavoittelemattomiin.) Yleensä, olen huomannut, että jos innostun ja kehun jotain jostakin täällä blogimaailmassa, esim. kommentissa, on ihmisiä, jotka eivät pidä siitä. He pitävät sitä vääristeltynä. He ajattelevat, että haluan mielistellä. Ja siiitä pahoitan kovasti mieleni. Sillä olen tosissani. En koskaan kiitä ketään turhan takia. Mutta kun yllätyn jostakin tosi hyvästä jutusta, oli se runoa, proosaa tai jotain muuta olen revetä nahoistani. Silloin, jos en "repeä nahoistani", en yleensä kommentoi lainkaan, tai kirjoitan jotain laimeaa, jos koen sen kiitollisuuden tms. asian takia pakolliseksi. Tämä selitykseksi. Sillä minulla on huonoja kokemuksia.

      Poista
    5. PS.
      ... siis huonoja kokemuksia siitä, miten vilpittömästi ja iloisena kirjoittamani kommentti voidaan ottaa vastaan. En aina ymmärrä tämän blogimaailman alapuolella liikkuvia jännitteitä ja voimavirtoja .

      Poista
    6. Kiitos Liisu, kiva kuulla että kepeästi kirjoittamani luonnehdinta miellytti sinua. Kirjoja luen koko ajan, mutta arvosteluja en ole kirjoitellut sitten nuoruuspäivien. Muita juttuja toki kirjoitan, ihan työksenikin.

      Käyn aina joskus ihailemassa sivuillasi niitä maalauksiasi. Ne ovat minusta hyviä, koskettavia. Minäkin maalailin nuorena ja takaraivossa kytee toive, että joskus taas aloittaisin. Onkohan työkkärissä alastonmallin maalausta?

      Poista
    7. Tapsa, kiva kuulla, että sinulta käy kepeästi näin hyvin perusteltu, hyvin jäsennelty ja tarkasti nähty kirjan arviointi. Vaikka eihän sitä tarvitse ihmetellä jos työksesi kirjoittelet. Minulla onkin ollut koko ajan mitä olen kommentejasi lukenut tunne, että olet joko kirjailija tai toimittaja.

      Poista
  15. Voi ei ! Pirkko Saisio todellakin osaa kirjoittaa ja hänellä on asiaa. Tervollakin olisi asiaa, mutta hänellä se jää monesti hölötyksen ja liian huumorin alle.
    Palailen pakisemaan Oksasesta myöhemmin, tämä vain piti sanoa heti alkuun.

    VastaaPoista
  16. Analysoit hyvin Oksasen suosion syitä ja vihaajien motiiveja.

    Tunnen muutamia vasemmistolaisia, joiden mielestä Oksanen on jäävi puhumaan entisestä Neuvostoliitosta, kunhan vain mollaa. Jotkut sanovat tämän jopa lukematta Oksasen kirjoja. Sanoit osuvasti, että joillakin saattaa olla huono omatunto.

    Toisten mielestä taas Oksasta "kuuluu" arvostaa hänen aiheensa vuoksi.

    Itse katselen Oksasen kirjoja vain kirjoina ilman politiikkaa, kuten sinäkin teet. Olen samaa mieltä, teksti ei ole niin suurta kuin hypetys antaisi odottaa.
    Oksasen ensimmäinen kirja oli sadomasokismista lesbosuhdetta kuvaava Baby Jane, mielestäni hyvin keskinkertainen.
    Stalinin lehmät on mielstäni rakenteeltaan huono. Siinä on fiktion ohessa turhan paljon faktaa syömähäiriöistä, ihan kuin klinikan esitteestä, ja loppua kirjalla ei mielestäni olekaan, se vain hiipuu. Aihe on mielenkiintoinen, kahden kulttuurin välillä vaappuva tyttö, varsinkin kun nämä kulttuurit ovat Neuvostoliiton aikainen Viro ja Suomi.
    Puhdistus on onnistunut. Se oli ensin näytelmäkäsikirjoituksen muodossa. Minä olen pitänyt enemmän parista teatteriesityksestä kuin romaanista. Elokuvakin oli ihan hyvä.
    Kun kyyhkyset katosivat tuntui minusta tylsäsltä ja vaikealta. Jätin kesken.
    Näiden kahden ison teoksen välissä Oksanen kirjoitti pienen feministisen laulukirjan Liian lyhyt hame, ja kävi kiertueella muusikko Maija Kaunismaan kanssa, joka esitti näitä lauluja, Sofi kertoi taustoista. Minusta tuo kirja oli hyvin laimea, välityö. Markkinointihan on vienyt todella paljon Oksasen aikaa.

    Odotan kiinnostuksella Oksasen seuraavaa kirjaa. Hänen on aika näyttää, ovatko kaikki palkinnot ja maine menneet oikealle henkilölle.

    VastaaPoista