maanantai 7. tammikuuta 2013

Volter Kilpi: Alastalon salissa

Koukeroiskielinen kansankomedia 

Kuten tunnettua, niin Iineksen yllyttämänä tartuin haasteeseen ottaa selvää, onko Volter Kilven vuonna 1933 ilmestynyt Alastalon salissa todella maineensa veroinen. Onko se Suomen kautta aikain paras romaani, kuten kaikki kriitikkosukupolvet vuosien varrella ovat suitsuttaneet?

 Teoksen maine on vankka. Se perustuu kolmeen asiaan: rakenteeseen, kieleen ja sisältöön – sekä niiden välisiin jännitteisiin. Rakenne oli aikoinaan ja on yhä hyvin moderni, kun taas kieli on erittäin vanhahtavaa ja omaperäistä. Se oli sitä jo ilmestyessään ja vielä hullunkurisempaa se on nykyään. 

Pidättäydyin lukemasta kirjasta tehtyjä uusia analyyseja, joita lienee netti pullollaan, sillä halusin verrata tuoretta lukukokemustani vuosikymmenien takaisiin muistoihini. En kirjaa silloin lukenut, ainostaan siitä kirjoittuja arvioita. Siksi monet tulkintani, joita itse pidän ominani, voivat toki olla monen muun jo aiemmin esittämiä. Mutta vähät siitä. 

Kuusia tuntia tajunnanvirtaa 

Niin, entä se sisältö? Mitä kirjassa itse asiassa tapahtuu, mitä se kuvaa?

Alastalon salia on meillä verrattu usein James Joycen 20-luvulla ilmestyneeseen Odysseykseen. Romaaneja yhdistää lyhyt tapahtuma-aika – Odysseuksessa vuorokausi ja Alastalossa vain kuusi tuntia – sekä osaksi tajunnanvirta kertomatyylinä. Se tarkoittaa, että kertomus etenee jonkin henkilön ajatuksia seuraillen, poukkoillen ja harhaillen. 

Siinäpä ne yhdistävät tekijät ovatkin, sillä muuten teokset eroavat toisistaan kuin Dublinin yö ja Kustavin päivä.

Luulin aina, että kirja tapahtuisi suvisena sunnuntaina, koska niin esipuhe alkaa, mutta aika onkin lokakuuta, purjehduskausi on ohi. Alastalon isäntä on kutsunut pitäjän suurimmat talolliset ja muutaman muun koolle tarkoituksenaan saada allekirjoitettua sopimus parkkilaivan rakentamisesta. 

Isännät tulevat, juovat kahvia, polttelevat piippua, sekoittelevat totia, allekirjoittavat parkkikirjan, puhelevat ja mietiskelevät kaikenlaisia, kiistelevätkin – ja kirja loppuu emännän kehotukseen käydä pitopöytään. Siinä se. Muuta kirjassa ei ulkonaisesti tapahdu ja tähän Kilpi käyttää lähes tuhat sivua tiheään präntättyä tekstiä.  

Saaristolaispurjehduksen koko kuva 

Sisäisesti kirjassa sen sijaan tapahtuu todella paljon ja mielenkiintoista. Valitseehan Härkäniemi toki piippua sata sivua, mutta samalla hän käy ajatuksissaan läpi Alastalon ja lähipiirin kehityksen lapsista nykyhetkeen. Kuinka he poikamiehinä purjehtivat saaristolaisjahdeillaan Tukholmaan kalanmyyntiin, päättivät rakentaa isommat laivat, kaljaasit, joilla pääsi rahdinajoon Lyypekkiin asti, sitten kuunarit, joihin mahtui vielä enemmän lastia, sitten prikit, joilla seilattiin Pohjanmerelle ja Hulliin asti engelsmannien kanssa kauppaa tekemään – ja nyt Alastalon rusthollitalon isäntä esittää, että jospa rakennettaisiin parkkilaiva, jolla voisi purjehtia talvellakin ja kelpaisi suunnata “Spanjan” rannikolle asti. 

Pitäjän talonpoikaislaivureilla oli tapana, ainakin kirjan mukaan, että kaikki olivat osallisina toistensa laivoissa, “retareina” kuten he sanoivat. Se tarkoittaa laivanvarustajaa ja sivumennen voi huomauttaa, että tämänkin kirjan tapahtumilla ja henkilöillä on esikuvansa, ja Kilpi itse oli Alastalon sukua, ja samasta kustavilaisesta suvusta polveutui hieman myöhemmin myös maamme legendaarisin “retari” – itse Antti Wihuri. 

Kirjan tapahtuma-aika on 1860-luvulla, kymmenkunta vuotta Oolannin sodan jälkeen, ja englantilaisten huseeraamista merillä kuvataankin elävästi. Useat kerrat kauppareissulta palaavat pitäjäläiset saivat piilotella luotojen takana, kun englantilaisten fregatit risteilivät alueella. Kiinni jääneiltä britit takavarikoivat lastit. Hauskoja kertomuksia muistellaan myös tullimiesten huiputtamisesta, sillä tullitta sai tuoda suolaa, mutta ei sokeria eikä kahvia. Niitähän tuotiin silti, eikä kukaan paheksu salakuljetusta millään tavalla. 

Hupaisia päähenkilöitä 

Olen aina kuvitellut, että Alastalon salissa olisi vakavampi kirja kuin se onkaan. Sehän on suorastaan kansankomedia. Sitä ei voi verratakaan yhteiskunnallisessa mielessä esim. Väinö Linnan Pohjantähteen, vaan mieluummin vaikkapa Maiju Lassilan Tulitikkuihin. 

Komediallinen luonne paljastuu jo henkilökuvauksessa. Päähenkilö on Alastalon isäntä, lihava Herman Mattson, joka on pitäjän arvorankingissa pistesijoilla ja parkkiprojektinsa ansiosta nousemassa mitaleille. Ei sentään ykköseksi, joka on itseoikeutetusti Langholman suurtilan isäntä Efraim Langholma, arvonsa tunteva vakaa ja rehti mies. Leveäharteista Härkäniemen Malakiasta tituleerataan useimmin “kapteeniksi”, mutta ison talon poikamiesisäntä hänkin on, Alastalon naapuri, lapsuuden ystävä ja paras kaveri. 

Nimeltä mainitaan parikymmentä miestä, joista tarkemmin esitellään puolisen tusinaa. Jokainen tyypitellään vahvasti: lautamies Lahdenperä, jonka metsästä parkki rakennetaan, on jämeräleukainen tyhmänsitkeä pölvästi, joka osaa nauraa räjähdellä sopivissa paikoissa. Krooklan isäntä on rikas talollinen, jonka saituus saa dickensmäisia mittasuhteita sekä luisevassa ulkonäössään että piheyden pyhittämässä käytöksessään. Samaa sarjaa on toinen rikas talollinen, Eenokki Karjamaa, joka puolestaan edustaa suomalaista umpimielistä isäntätyyppiä, joka jurottaa penkillään saappaat savessa ja suussa sammunut piipunnysä. 

Kirjan mielenkiintoisin ja ristiriitaisuudessaan modernein hahmo on Pukkilan isäntä, Petter Pihlman, pitkä palavasilmäinen roikale, liukasliikkeinen ajatuksin, sanoin, töin. Hän on ihan avoimesti äärettömän kateellinen, etenkin Alastalolle, ja kaikesta: sohvasta, salista, asemasta, parkista, menestyksestä. Häntä ei kuitenkaan ole tyypitelty pelkästään kateellisiksi, kuten vaikkapa Langolma arvokkaaksi, Härkäniemi vakaaksi, Lahdenperä tolvanaksi, Krookla saituriksi ja Eenokki tylsäksi jöröttäjäksi, vaan toisaalta myös älykkääksi ja tunteikkaaksi, tavallaan ihan ihmimillisen sympaattiseksikin. 

Pukkila ei ole paha mies ja hän myöntää usein mielessään, että Alastalo ansaitsee kaiken saamansa hyvän kyvykkyytensä ja yrittelijäisyytensä takia, mutta silti... Mielestään Pukkila ansaitsisi myös kaiken saman, sillä onhan hän yhtä hyvä mies kuin Alastalokin, ellei peräti parempikin. Siksi hän rakensi kuunaristaankin jalan pitemmän kuin Alastalo ja päättää rakentaa salistaankin, jahka sen rakentaa, vielä isomman kuin Alastalon komea sali. Hän unelmoikin, että koko parkinperustaminen tapahtuisikin Pukkilan salissa! Häntä myös korpeaa Alastalon rehvastelu: Tukholmasta tuotu nahkasohvakin on muka kuusi kyynärää pitkä, vaikka Pukkila mittasi sen salaa tuumaa vajaaksi! 

Ihmettelin alussa, että miksi Alastalon Janne-renki, Jata-Fiina-nimisen piikatytön isätön poika, josta pätevyytensä ansiosta on tullut Alastalon perämies, ja josta tulee todennäköisesti parkin kapteeni ja Alastalon vävy, on myös nimeltään Pihlman. Se selviää kirjan lopussa, ja koska aika moni ei sinne asti kuitenkaan lue, niin paljastan syyn: Janne on Pukkilan avioton poika! 

Pukkila vertaileekin ristiriitaisen tuntein omaa Evald-aviopoikaansa ja Janne-äpäräpoikaansa, jälkimmäisen selväksi eduksi, ja tuntee väkisinkin ylpeyttä, omaksikin katkeruudekseen. Pukkila haluaisi Alastalon näpsäkästä Siviä-tyttärestä Evaldin vaimoa, mutta tajuaa sisimmässään, ettei Evaldilla ole mitään mahdollisuuksia salskeaa ja osaavaa Jannea vastaan, jossa hänen omat ominaisuutensa ovat jalommassa muodossa. 

Alastalon naiset 

Iines odotti pääsevänsä kirjassa niin pitkälle, että saisi ihailla elävää ja riemullista naiskuvausta, samantapaista kuin monesta partauroosta kirjassa annetaan.

Ikävä tuottaa pettymystä, mutta sellaista ei oikein tule. Alastalon naiset ovat emäntä Eevastiina ja tytär Siviä, ehkäpä myös tavallaan Jata-Fiina, joka pitäjän parhaan veneenveistäjän tyttärenä oli niin itsepäinen, ettei haastanut Pukkilaa käräjille lapsenruokosta, vaan sen sijaan meni ja muutti nimensä Pihlmanniksi, jolloin poika sai ainakin isänsä nimen. Se harmittaakin Pukkilaa suuresti. 

Eevastiina kuvataan elävästi, mutta perinteisesti. Touhukas emäntä, joka on kuulu herkuistaan, ja joka puhua pulputtaa kuin papupata. Siviä on sievä 17-vuotias tyttö eli kansanviisauden mukaan nainen kauneimmillaan, yhtä aikaa tomera ja herkkä. Murrosiän juuri ohittaneen Siviän tunteiden heilahtelu kuvataan aika osuvasti. 

Kielessä sen salaisuus 

Tuskinpa Alastalon salissa olisi sellainen kulttiromaani kuin se on ilman ihmeellisen koukeroista korukieltään, kummallisia sanontojaan, merkillisiä lauserakenteitaan ja pitkiä polveilevia virkkeitään. 

Kilven kielen tekee ihmeelliseksi sen vanhahtavan koreat sanat ja sanonnat, jotka osin perustunevat Kustavin murteeseen ja osin ovat Kilven luomia, sekä virkkeiden juoksutus, joka on pitkää, kaartelevaa, sinne tänne tempoilevaa, mutta aina hallittua, kaunista ja johdonmukaista. 

Kilpi helskyttelee kielensä kannelta suvereenisti. Hän viljelee kahta verbiä peräkanaa, rakastaa alkusointuja ja outoja ilmauksia: pukspröötin ymmärtää aikaa myöten keulapuuksi, mutta moni muu jää hämäräksi. Juuri mitään asiaa ei sanota suoraan, vaan lyhytkin tokaisu on puoli sivua. Sen jälkeen sanoja tuumailee parin sivun verran mitä tulikaan sanotuksi ja lohkaisee perään muuta ytimekästä, samat puoli sivua. 

Kilven kieli ei suinkaan ole jaarittelevaa, vaan tempo muuttuu tilanteen mukaan. Aika haipakkaa on meno tässäkin, kun kahvit kannetaan pöytään: 

“...ovi lensi auki selkoselälleen ja avoimesta ovesta purjehti etukamarin puolelta miestäyteiseen saliin edellä tytär, Alastalon Siviä, jälestä äiti, Alastalon Eevastiina, Siviä kohohameissa ja tärkkiesiliinoin, poskien valkealla hipiällä tuore ja raikas puna, silmien vireässä sinessä nuori toimi ja raikas hymy, Eevastiina, silkinmustaa solmuröyhelönä päälaen harmavilla, emännän taatti yllä ja kapteenskan kahaa liepeissä, nopsava liikkumilta, näpsävä kielen pidolta, rypyn ketterää kasvojen elossa, silmien nurkissa valppaus kotona ja kerkeys kestinä; tytär huolin ja huomioin, sulavin väistöin ja siroin viistoin, neuvokkain taidoin ja taipuvin kumartumin...” 

Välillä Eevastiina ehtii opastamaan tytärtäänkin: 

Pääsetkös, Siviä, ennenkuin rinkilät varisevat minun koristani, taita vinoon ja sujuta syrjittäin, herran harmi, kun tekevät ovet semmoisiksi, ettei niistä mahdu, kun on kuljettava! mahduit sinäkin maailmaan, vaikka ahtaammasta, semmoinen pinne, että tulee kaikkea mieleen ja pisu hameisiin! livuta prikka edellä ja sinä jälestä, niin minäkin pääsen perässä...

Eikä tässä suinkaan kaikki, vaan kahvitarjoilua kuvataan kymmenin sivuin, kuohuvana koskena naisväen mennessä, sinisenä suvantona miesväen mietteissä, vauhdilla ja varmuudella:

 “On vaelto neito ja sorja silmänviete, kun talon kukoistus kantaa talon varaa, nilkka kepevin nousee ja povi liehtovin huokuu, uuman norja taipuu ja kukkurakantaman yltä vierasta hyvää nuorien silmien hymy ja tuoreen poskipään lymyävä kuoppa, viehkivä neito umpuvarinnoin, tytär ja Alastalon Siviä! On kepsava antura emännän ja keipsava hameen helma, kun on nopsakas nopea ja vanha vikkelä, lieve vauhdissa ja kori kokolla, kieli kantimilla ja silmäpari akkunavahtina...” 

Muutamaa sanaa Kilpi käyttää eri merkityksessä kuin se nykyään ymmärretään. Esimerkiksi “irstas” ei tarkoitakaan mitään hävytöntä, vaan lähinnä innokasta, koskapa “nuori irstas varsa” korskuu menohaluja (eikä panohaluja). 

“Pärjätä” tarkoittaa Kilvellä saamista, ei voittamista. On niitä muitakin. Monet oudot sanat oppii ymmärtämään, eikä sen kummemmin ihmettele helkkumia, hilvaa ja hyllejä, noselammin noikaamista ja tuukinkluutteja tuulessa. 

Kilven korkeaksi kunniaksi on nostettava oikeinkirjoitus. Virke voi olla puolitoistasivuinen ja vuolasta tajunnanvirtaa, mutta pisteet ja pilkut ovat vankasti paikoillaan. Samaa ei voi sanoa monestakaan nykykirjasta, ei edes tästä juuri Finlandia-palkitusta. (Sepä minua suuresti niissä harmittaakin.) 

Suomen paras kirja? 

Ovatko kriitikot oikeassa, onko Alastalon salissa Suomen kautta aikain paras romaani? 

Kirja antaa elävän kuvan 1800-luvun puolivälin elämästä saaristossa, sen hämmästyttävästä kansainvälisyydestä – siinä missä Tulenkantajat myöhemmin kurkkivat ikkunoista Eurooppaan, saaristolaiset olivat jo purjehtivat sinne. Kirja herätti ainakin minussa kiinnostuksen talonpoikaispurjehdukseen, niin kepeästi isännät käväisivät Tukholmassa, Tallinnassa, Lyypekissä ja Hullissa. Samoin se herätti kiinnostuksen eri laivatyyppeihin. Katselinkin jo Helsingin Halkolaiturissa talviteloilla lepääviä kaljaaseja ja kuunareita, aikamoisia vesipetoja nykyäänkin. Ja parkkihan on jo ihan valtamerikelpoinen purjelaiva, ei mikään paatti. 

Toki teos on hyvin omaperäinen, itse-ehtoinen taideteos, hyvin hallittu kokonaisuus alusta loppuun, tekijänsä kiistattoman taidon näyte, vertaansa vailla kirjallisuudessamme – mutta tuskinpa on synti todeta, että sen merkitys on vain siinä itsessään, mitään laajempaa merkitystä sillä ei ole, verrattuna vaikkapa Seitsemään veljekseen, Tuntemattomaan tai Pohjantähteen. 

Vaikkei sentään Suomen paras romaani olekaan, niin on Alastalon salissa erään romaanilajin äärilaita. Sitä on mahdoton kääntää, korkeintaan joku vastaava kielitaituri voisi tulkita sen toiselle kielelle ja toiseen kulttuuriin. Mutta miksi sen tekisi? 

Alastalon salissa on ehdottamasti lukemisen arvoinen, vaikka epäilenkin suuresti, ettei puoletkaan haltioituneista kriitikoista ole sitä oikeasti lukeneet, ihailleet vaan sieltä täältä. 

Minulla on ollut kirjahyllyssäni jo 70-luvulta asti Volter Kilven toinen Kustavin kuvaus, nimeltään Pitäjän pienempiä, ja taitaapa olla viimein aika lukea sekin. Ensimmäisen kertomuksen nimi onkin mukavasti Ylistalon tuvassa. 

Kirjoittaja Tapsa

101 kommenttia:

  1. En ole kirjaa lukenut, mutta Tapsan kirjaesittely oli mahdottoman hyvä.
    Pitänee lainata kirja veljeltäni, joka luki sitä kokonaisen kesän.

    Samuli

    VastaaPoista
  2. Tapsa avasi Alastalon salin oven niin levälleen, ettei siihen ole juuri lisättävää, kiitos! Kuitenkin nyt vasta huomasin, että naisten kuvailussa on kuin onkin aika lailla erotiikkaa. Se, joka ei jaksa lukea Tapsan koko selostusta lukekoon edes tämän:

    "On vaelto neito ja sorja silmänviete, kun talon kukoistus kantaa talon varaa, nilkka kepevin nousee ja povi liehtovin huokuu, uuman norja taipuu ja kukkurakantaman yltä vierasta hyvää nuorien silmien hymy ja tuoreen poskipään lymyävä kuoppa, viehkivä neito umpuvarinnoin, tytär ja Alastalon Siviä!"

    Kun päästää hiukan mielikuvitustaan irti, niin näistä sanoista saa aikaan melkoisen houkuttelevan kuvan. Hyvä, ettei ala erektio uhkailemaan.
    Itse näen kirjan vuosisatojen aikana kehittyneen rannikkolaisälyn (tämän sanan keksin äsken itse) ylistyksenä. Hallussani on erään laivanvarustajan suunnitelma, jossa on laskettu tarkkaan kaikki suunnitellun laivan mahdolliset kulut ja tuotot, arvioitu miehistön kyky sekä taito ja vieläpä kalkyloitu vaarat ja niiden vaikutukset. Kannattaako ottaa merivakuutusta vai ei? Kas siinä pulma.
    Alastalon salissa pantiin nimet paperiin, joka saattoi tehdä kaikista osakkaista rikkaita, tosi rikkaita. Suurimmankin tappion sattuessa kukaan ei olisi kuitenkaan köyhtynyt luille, sillä yksikään ei sijoittanut hankkeeseen kaikkea omaisuuttaan.
    Kuten Tapsa mainitsi, 1800-luvun rannikkolaisille oli matka Tukholmaan tai Hampuriin yhtä luonteva kuin hämäläiselle matka tuvalta saunalle tai sisämaan varsinaissuomalaiselle huussista perunakuoppalle. Moni kustavilainen ei ollut koskaan käynyt Kaarinassa, mutta kylläkin monesti Lontoossa.
    Jos olisin diktaattori määräisin Alastalon salin pakolliseksi kaikkiin kaupallisiin oppilaitoksiin. Tulevat liikemiehet huomaisivat, ettei kenen kanssa tahansa kannata ryhtyä kauppoihin ja että ei ole aina viisasta rynnätä varaamaan sitä komeinta piippua. Edelleen he oppisivat jotain ihmismieliin vaikuttamisesta.
    En osaa sanoa, onko Alastalo Suomen paras kirja. Omalla keulapaikallani seisoo Seitsemän veljestä.

    VastaaPoista
  3. Tapsan esittely on houkutteleva, mutta taidan silti jättää väliin.

    Kieli vaikuttaa juuri niin koukeroiselta, että se tekee esteen. Luen mielelläni nopeasti ja samanaikaisesti prosessoin lukemaani; tuota ei pystyisi lukemaan nopeasti, kun (lähes) joka sana pitäisi tankata tajutakseen sen merkityksen.

    Ehkä jonakin erityisenä hetkenä tartn haasteeseen. Sellaisena, jolloin mieli on niin tyhjä kaikesta muusta, että saan motivoitua itseni tankkaamiseen.

    VastaaPoista
  4. Ei kiirettä, minäkin harkitsin omaa lukemistani neljäkymmentä vuotta, ja ostin sitä varten kirjankin kahteen kertaan, ja vielä siihen Pitäjän pienimmätkin vauhdittamaan. Nyt oli oikea aika.

    VastaaPoista
  5. On myönnettävä, että en minäkään syttynyt Kilpeen ensi lukemalla. Vasta kun on muutama harmaa hius päälaella voi Alataloa ymmärtää. Veikkaan, että Kuunkuiskeella ei ole harmaasta vielä aavistustakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Alastalo voi olla liian äijäproosaa nuorille naisille. Meille partaurhoille, joilla leiskuu hopea hiuksissa, kimmeltää kulta hampaissa, narisee hiilikuitu polvessa ja pursuaa muovi povitaskussa, se sopii kuin puksröötti fokkamaston eteen.

      Poista
  6. Pieni välikommentti, Tapsa, noista mainitsemistasi pisteistä ja pilkuista, jotka ovat oikeilla paikoillaan. Jos ollaan nimittäin tarkkoja, paikka voi olla oikea, mutta merkki usein väärä.

    Kilpihän käyttää luvattoman pitkiä virkkeitä, jopa sivun mittaisia, kenties pidempiäkin - en ole tätä erikoisesti nyt tarkistanut, aistinut vain lukiessani. On siis syytä sirotella välimerkkejä ajatuksen poukamakohtiin, jotta tajunnanvirtaisesta ajatusmassasta saisi jonkinlaisen tolkun.

    Kilpi on keksinyt ottaa koko välimerkkiarsenaalin käyttöönsä. Hän viljelee ennen kaikkea pilkkua, sielläkin, missä olisi pisteen paikka, ja lisäksi harvinaisen paljon kaksoispistettä ja jopa puolipistettä. Huutomerkkikin on kovassa käytössä. Ja huutomerkin jälkeen virke saattaa alkaa oikeinkirjoituksen vastaisesti pienellä alkukirjaimella.

    Tämä pitkävirkkeisyys on johtanut myös kappaleiden pituuteen, oikeastaan kappalejaottomuuteen yhden tajunnanvirran hyöyn sisällä. Ehkä juuri tämä pitkäjaksoisuus ja pitkävirkkeisyys tekee kirjasta raskaan lukea. Itsekin huomaan katsovani aina, mihin asti luku ulottuu ja merkitsen sen seuraavaksi luku-urakaksi. Vaan onneksi välimerkit ovat tismalleen oikeilla paikoillaan! Viis siitä, mikä välimerkki poukamassa nököttää tai huutaa tai erottelee, kunhan jokin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puolitoista sivua laskin yhden virkkeen mitaksi. Kappaleita Kilpi ei kai tunnekaan.

      Tuossa lainaamassani kohtauksessakin on pieni kirjan pari kertaa huutomerkin jälkeen. Mutta onko se virhe edes nykykielessä? Sääntöhän ei ole yksiselitteinen, vaan huuto- ja kysymysmerkin jälkeen lause voi jatkua pienellä kirjaimella, jos kyseessä on esim. lainaus.

      – Vai mitä!? kysäisi Tapsa huudahtaen.

      Poista
    2. Huutomerkki lasketaan isoihin välimerkkeihin, pisteen ja kysymysmerkin lisäksi, koska ne päättävät virkkeen. Seuraava uusi virke aloitetaan isolla alkukirjaimella.

      Huutomerkin jälkeen pieni kirjain tulee vain suoran esityksen (suora lainaus, usein lainausmerkeissä) jälkeen, johtolauseen alussa, ja johtolause vasta päättää virkkeen. "Tule heti tänne!" äiti huusi. Tai niin kuin modernisti merkitset: - Tule heti tänne! äiti huusi.

      Esimerkissäsi huutomerkit selvästi päättävät virkeen, tai niiden kuuluisi päättää: "-- kun tekevät ovet semmoisiksi, ettei niistä mahdu, kun on kuljettava! mahduit sinäkin maailmaan, vaikka ahtaammasta, semmoinen pinne, että tulee kaikkea mieleen ja pisu hameisiin! livuta prikka edellä ja sinä jälestä--"

      Mutta siis, en sano tätä moittiakseni Kilven kieltä, vaan vain todetakseni Kilven tavan käyttää välimerkkejä omaperäisesti. Tapa sopii hyvin tajunnanvirran nopeaan rytmiin.

      Poista
    3. PS Kappaleita teoksessa siis on, ja uusi kappale alkaa typografisesti ainakin minun painoksessani aina sisennettynä kahden lyönnin jälkeen. Tosin yksi kappale eli jakso voi olla useiden sivujen mittainen.

      Tällainen ei tietenkään ole luettavaa, ja tämä seikka yksin saa aikaan lukijakadon. Itsellekin tekee eetvarttia olla harppomatta tekstissä yhden kappaleen sisällä. Kummasti silmä hyppii aina kappaleiden alkuihin, että josko siellä mentäisin eteenpäin asiassa.

      Tällainen hyppelehtivä lukeminen ei ole pahasta. Se on jopa luettavuustutkimusten mukaan normaalia lukutapaa. Ihminen ei lue järjestyksessä kirjain kirjaimelta, vaan silmä liikkuu edestakaisin ja poimii tarttumakohtia tekstistä. Jos koko sivu on samaa kappaletta, tarttumakohtia ei ole eikä tule.

      Poista
  7. En tiedä onko tämä nyt liian banaali huomio, mutta kielessä on minusta jotain kalevalaista. Siis noiden lyhykäisten pätkänpuolikkaiden perusteella. JOhtunee alkusoinnuista.

    En tiedä minäkään, lukeako itse kirjaa. Ehkä opettelen tämän alustuksen kunnolla ja kysyttäessä siteeraan. Ei vaiskaan.
    Mutta kiitos kiinnostavasta alustuksesta, jään seuraamaan kesksutelua.

    VastaaPoista
  8. Kalevalaisen soinnuttelun lisäksi omaan mieleeni on noussut myös ja ehkä ennen kaikkea raamatullinen poljento, sanan vuolaan riemullinen juoksutus. Tuli jopa mieleeni, että Raamatunkin voisi koettaa lukea, kielen vuoksi.

    Tapsan kirjoitus ansaitsee ylenmääräisen kiitoksen, koska siitä ei todellakaan puutu mikään mainitsemisen arvoinen osio. Uskallan sanoa näin puoli kirjaa lukeneena ja "sisäänpäässeenä".

    VastaaPoista
  9. Kyllä siitä puuttuu, paljonkin, mutta noin sen koin ensialkuun.

    En ottanut esim. kantaa kirjan pituuteen. Siitä olisi Kilven kannattanut napsaista kolmasosa pois. Keskikohdilta, kuten Alastalolta itseltäänkin. Voin lohdutuksena Iinekselle paljastaa, että loppupuolella kirjassa vauhti kiihtyy, kun parkkia ruvetaan merkitsemään ja muutenkin. Äijät pistävät oikein tanssiksikin.

    Jannen ja Siviän suhdetta olisi voinut hieman valottaa ja kehittää. Envald jää myös pelkäksi nimeksi. Häntä käy melkein sääli, kun isä tuputtaa häntä vävyksi ja kapteeniksi. Myös Härkäniemen naimattomuus vaatisi selityksen. Ison talon isäntä, kiltti ja menestyvä, kyllä varmaan piiat ovat panneet parastaan, kun on emännän pesti auki.

    Kalevalaisuus on Sarilta hyvä havainto, eikä se koske vain alkusointuja, vaan sitä on siinä muutenkin. Noissa esimerkkikohdissa onkin paljon kalevalaista rytmiä ja poljentoa.

    VastaaPoista
  10. HUOM! SIIRRÄN TÄHÄN ALLE TÄNNE KUULUVAT KOMMENTIT OMASTA BLOGISTANI, JOSSA PUHUTTIIN JUURI TÄSTÄ TAPSAN KIRJOITUKSEN AIHEESTA, ALASTALOSTA

    Mölymäen pakolainen 08 tammikuuta, 2013 16:54

    Kiäntäminen on mahotonta jos se on mahotonta.

    Tul´kuitennii meleen tämmönen mimi kun Thomas Warburton.
    Vähän oon katellut tuota Alastalloo molemmilla kielillä ja aeka epeli se on lurittelemmaa.

    Joku riikinruotsalainen hyväkäs on tehnynnä Alastalosta jopa väetöskirjan. Nimmee en muista.

    Tuosta Warburtonista löytyy vähän enempi tietoo vaikkapa Wikipediasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iines 08 tammikuuta, 2013 17:12

      Kas vaan, Mölymäen pakolainen! Totisesti! Teoksestahan on tehty ruotsinnos vuonna 1997. Tämäpä yllätys, minä en ainakaan muistanut tuota käännöstä yhtään. Kaikki vain puhuvat, että teosta on mahdoton kääntää vieraille kielille - toinen kotimainen on sitten ehkä laskettu toiseksi äidinkieleksi, vai?

      Toisaalta juuri ruotsiksi, ja suomenruotsalainen kääntäjä, jos ylipäänsä miksikään kieleksi jo sanastonkin vuoksi, joka samoilla merillä on osaksi yhteinen.

      Miten Warburton on onnistunut - tästä ei kovasti arviointeja äkkiselaamalta löytynyt.


      Poista
    2. Tapsa 08 tammikuuta, 2013 20:33:

      Minäkin törmäsin Warburtonin käännökseen, kun olin kirjan lukenut. Lukemisen aikana en sivuilleni vilkuillut. Alustuksen
      kirjoitin yhdessä illassa.

      Mutta ei se, että joku on yrittänyt tämän kirjan kääntää, ja siis kääntänytkin, suinkaan sitä todista, etteikö sen kääntäminen olisi mahdotonta. Mölymäkinen voisi vaikka malliksi savontaa pari virkettä, niin nähdään mitä siitä tulee.



      Poista
    3. Iines 08 tammikuuta, 2013 20:51

      Minä mietin tässä sitä, miten edes ruotsinnoksessa voidaan saavuttaa minkäänlainen hyvä vastaavuus vaikka seuraavassa katkemassa:

      "-- ja lahdella pyyhkäsin muut jätettyäni Mustani kanssa hänen Ruskonsa ohitse niin puhtaasti jokaisen nähden kuin viiropääsky siipiensä seisovan aidantykyrin sivutse! Piti-kuti, piti-kuti vilskuivat silmät elävinä Pukkilan päässä kun nyt päistikkaa päästettävä kielenpäästä jutunkaritsa töppösillään tepastamaan salin laattialle, niinkuin sillä oli säärenkieppaa ja poukunpotkua." (s. 411)

      Uskon siis, että kääntää voidaan, mutta miten saadaan vastaavuus kaikkiin liitteisiin (sivuTSE), murremuotoihin (laattialle) omatekoisiin sanoihin, alkusoinnutteluihin?

      Tehtävä tuntuu mahdottomalta suorittaa myös muotoja vastaavasti, eli siis hyvin, kirjailijan ominta omaa noudatten, se tavoittaen. Jos haetaan vain merkityksen kääntämistä, sehän onnistuu toki muillakin kielillä.


      Poista
    4. Tapsa 08 tammikuuta, 2013 22:34

      Nämähän pohdiskeluthan pitäisi olla oikeastaan baarin puolella. Mutta käyhän ne laatuun täällä salissakin.

      Kaunokirjallisuuden kääntäminen on periaatteessakin mahdotonta.
      Kun Rokka tykittää kannakselaista, me muistamme Karjalan kunnaat ja karjalaiset, kun Koskela haastaa hämettä, me muistamme jopa Pentinkulman, kun Hietanen säkättää turunpuoleista, me muistamme Matin ja Tepon.

      Kun korpisoturi huutaa "Tulta munille!", kuvittelee venäläinen lukija suomalaisten raakalaisten kehottavan ampumaan sukupuolielimiin. (Tämä on muuten totta.)


      Poista
    5. Kolehmainen 08 tammikuuta, 2013 22:27

      Tyhmä minä, kun en googlettanut! Mutta pakolainen hoksasi. Warburtonista olen joskus kuullut vain sen, että hän oli jonkinlainen kielinero. Mutta että hän meni Alastalon saliinkin! Huh, huh. Kyllä nyt on otettava ja haettava se ruotsinnos esiin.
      Onhan niin, että vaikka kirja olisi käännetty toiselle kielelle, se ei välttämättä merkitse sitä, että alkuperäinen ajatus välittyisi samalla tavoin lukijalle. Maailman kirjahyllyt ovat täynnä paitsi hyviä myös erittäin kurjia käännöksiä. Warburtonista en toistaiseksi lausu mitään. Iineksen arvelu voi hyvinkin osua oikeaan. Rannikkokieli on sekakieltä, vaikka puhuttaisi (muka) vain ruotsia tai vain (muka)suomea. "Va kosta silakat på paatinpohja" on aivan luonteva lause kalatorilla. Merisanastossa on kansalliskielissämme tosiaan paljon yhteistä.
      Char kyseli lomistani. Joululomani loppui eilen ja kesäloma alkoi tänään. Poltin kuusen pihalla, se rätisi komeasti. Samalla katsoin, että kesärenkaat ovat valmiit asennukseen heti tarvittaessa. Kyllä on jo päivä pidentynyt!
      Japanilainen ystäväsi kiinnostaa. Kysäisepä varsin, mitä mieltä hän on Kilven kielestä. Itsekin olen tuntenut muutamia japanilaisia ja aina meillä on synkannut. Kun pannaan hiukan sakea kuppiin ja aletaan jutella, on akselin aseveljeys jälleen voimissaan ja kirotut jenkit tungetaan takaisin kurjalle pikku mantereelleen. Zerot pyyhkivät ulisten amerikkalaisten alkeelliset kangaspuut taivaalta ja "Yamaton" yhteislaukaus saa koko USA:n kuudennen laivaston kääntymään karkuun. Kyllä ollaan kovia poikia, niin! Muutaman Banzai-huudon jälkeen nauretaan kippurassa kieltemme yhtäläisyyksille. "Hajo-siko-tojo-tasi" on varma aloituslause.

      Poista
  11. PS Huomatkaa siis, että yllä olevat kommentit eivät ole minun kirjoittamiani, vaan ne ovat logoni alla vain, koska bloginhaltijana siirsin ne. Kommentin oikea kirjoittaja on lihavoituna kommentin alussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siirto oli ihan asiallinen toimenpide, sillä juuri Kilven kohdalla kelpaa kyllä pohdiskella kääntämisen ongelmiakin.

      Poista
  12. Tapsan upeasta kirjaesittelystä innostuneena kaivoin esiin oman Alastalon salissa -niteeni, jonka pari vuotta sitten löysin antikvariaatista. Seven-pokkari, painettu vuonna 2009, kaikki yksissä kansissa. Ei tuo varsin pelottavalta järkäleeltä vaikuta. Katson kirjan lopusta sivumäärää. Vain neljäsataaviisi sivua?! Präntti on kyllä pientä, kuin kärpäsen kakkaa. Onko kirjassa vain yksi osa? Tapsa puhui lähes tuhannesta sivusta. Keskivaiheilta löytyy sivunumero 421. Mitä tämä nyt on? Sivuja on siis yhteensä 826. Kunnioitukseni kirjan lukeneita kohtaan kasvaa ja oma innostukseni laskee. Pudotan kirjan hyllyn reunalle, mutta en vielä nosta sitä hyllyyn. Jospa lukaisen vähäisen, pari sivua sieltä ja pari tuolta...

    VastaaPoista
  13. Minun kirjastopainokseni on kaksiosainen ja kummassakin osassa on erikseen nelisensataa sivua, yhteensä siis Alastalossa on präntistä riippuen ilmeisesti yli 800 sivua ainakin, joissain painoksissa siis tuhatkin.

    Tuo ei Delilah kuulosta hyvältä, että Alastalo on pientä pränttiä.. Toivon kuitenkin lukuintoa!

    VastaaPoista
  14. Perästä tullaan, sanoi etana kilpajuoksussa; kirjan alkupuolella vielä olen.

    Kirjan, joka näyttäisi kertovan ilman syvempiä aatteita tai ihanteita elävien porvarien elämän tyhjänpäiväisyydestä.

    Siitä, kuinka he tekevät isotkin päätökset hyvin pinnallisten ajatusten ja vaikuttimien, - mutta ennen kaikkea omien luonteidensa eri tasoisen ailahtelevuuden mukaisesti. - Päätökset syntyvät sekavasta tajunnanvirrasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alku hämää, Riku. Kokous Alastalon salissa vertautuu esim. valtiovierailuun, jossa päämiehet neuvottelevat & allekirjoittavat sopimuksen, jota on hiottu ja väännetty vuositolkulla. Tai paremminkin se vertautuu risteilijätilaukseen.

      Eivätkä päätökset takuulla synny sekavasta tajunnanvirrasta! Sen verran pitää isäntiä ja kippareita ja Kilpeä puolustaa. Asiahan on pohjustettu jo valmiiksi ja kirja kuvaa vain tunnelmia loppukaronkassa, jossa sopimus allekirjoitetaan.

      Tuskinpa ne Kataisen ja Urpilaisen ajatukset Brysselissäkään, kun panevat nimensä Suomen puolesta miljarditukijaisiin, ovat tämän perusteellisempia. Eihän sitä asiaa siellä päätetä, korkeintaan pelataan poliittisia pelejä ja yritetään ehkä iltalypsyä. Muuten asia on jo päätetty.




      Poista
  15. Vaikka isännät istuvatkin Alastalon komeassa salissa vakaina ja jäykkinä, niin todellisuudessa he ovat vanhoja tuttuja, lapsuus- ja nuoruustovereita, joilla on takana monia yhteisiä laivaprojekteja ja kauppamatkoja ja muita seikkailuja.

    Kilven koukeroinen kieli hämärtää sen, että isännät heittelevät toisilleen koko ajan pientä herjaa, hyväntahtoista ja välillä ärhäkämpääkin, lähäs vittuilua, ihan samalla tavalla kuin tuttu työ- ja naapuriporukka nykyaikana tekisi. Ja kuinka perisuomalaista onkaan suhtautuminen viinaan ja omien ja vieraiden humalassa toilailujen muistelu.

    Minua huvitti suuresti Krooklan isännän oveluus, kun hän kylmän viileästi kaatoi totilasistaan puolet vedestä naapurilasiin, täytti lasinsa rommilla, joi puolet pois pöydän ääressä ja täytti lasin uudelleen. Sitten Härkäniemi seuraavana ihan säikähtää, kun ottaakin vahingossa sen lasin, joka oli jo täynnä vettä - että nythän hän oli tekemäisillään emämunauksen, onneksi huomasi ajoissa.

    Raamatullista kielessä, kuten Iines huomauttikin, on mm. se, että erittäin usein puheenvuorot alkavat vertauksilla, jotka ovat aika omaperäisiä.

    VastaaPoista
  16. Siirrä sinä, Iines, anonyymin Alastalo-analyysit tänne, muiden vertaistensa joukkoon.

    Mölymäkeläinen sanoi näin: "Joku riikinruotsalainen hyväkäs on tehnynnä Alastalosta jopa väetöskirjan. Nimmee en muista."

    Riikinruotsalainen? Joka on oppinut suomea niin hyvin, että pystyy lukemaan Alastaloa alkukielellä? Tehnyt väitöskirjansa ruotsitsiko?

    Jaa, täytynee googlata. Hetkinen.

    VastaaPoista
  17. SIIRTO, anonyymin kommentti Iines-blogista:

    Anonyymi09 tammikuuta, 2013 10:40

    Vaikka kirjojen arvostelu on kielletty niin sanon silti että Alastalossa sisäinen monologia on itsetarkoitusta ja osaltaan vain pelkkää läpän heittoa. Ja, ymmärrettävää vain sitä kautta että Kilpi itse uskoi löytäneensä elämän syvemmän tarkoituksen, oman sisäisen maailman, syvätuntoisemman jota eivät kaikki voi edes saavuttaa tai ehkä hetkittäin.

    Aikalaisistaan hän piti Kiveä ja hänen mielikuvitustaan esikuvanaan elämänhurmiosta ja sisäisestä palosta, elämyksellisyydestä. Ilman tuota sisäistä tietoisuutta ihminen ei saa aikaan mitään pysyvää. Alastalossa Kilpi yhdistää omaa lapsenomaista kaiken näkevää, tuntevaa ja aistivaa "syvämaailmaansa" roolihenkilöittensä omakohtaiseen maailmaan.

    Kilpi käyttää komiikkaa roolihenkilöittensä arvottamiseen. Tarmokkaiden ja toimeliaiden ihmisten näyttäytyminen koomisina ei palvele ainakaan arvostavaa asennetta. Naisten hyveellisyyden tason kertoo ulkoinen habitus vaatteineen ja kampauksineen. Pelkällä huivilla voi aikaansaada oikean stigman.

    Kilveltä taisi kirjan loppua tuo niin palvomansa sisäinen palo ja intuitiiviseen kokemukseen luottava eetos vähän hiipua koska homma jäi monelta osin kesken. Ei auttanut vaikka hän länsisuomalaisena tykkäsi olevansa ainoa oikea suomalainen. Hänelle nähtävästi riitti se että oli löytänyt oman Graalin maljansa ja että se pitäisi hänet "ikuisena".

    VastaaPoista
  18. TOINENKIN SIIRTO, ANONYYMIN KOMMENTTI:

    Anonyymi09 tammikuuta, 2013 14:36
    Sikäli väite Alastalon kääntämisen mahdottomuudesta on totta ettei kukaan pysty kääntämään Kilven "keksimiä" uudissanoja ja niiden varaan rakentuvia mieli- ja kielikuvia. Kokonaan toinen seikka on se että se asia joka tunnetaan Kilven "kieleksi" ja tavaramerkiksi voidaan epäilemättä kääntää ja ehkä näin myös vähentää kirjan saamaa "vaikeuden" leimaa.

    Olen kuunnellut Alastalon salissa äänikirjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mistä ko. äänikirjan saisi käsiinsä? Kirjastoista ei löydy, eikä nettikirjakaupoista ainakaan. Mielelläni kuuntelisin!

      Poista
  19. Se, joka ei vieläkään tiedä, mitä tarkoittaa parkkilaiva ja miksi sen rakentamiseen ylipäätään ryhdytään, lukekoon lisää täältä: http://www.arkadianmaki.fi/2010/04/12/kilven-alastalon-salissa-kootaan-paaomia-ja-jaetaan-riskia/va

    Aivan sattumalta löysin tosi asiantuntevan selostuksen Alastalon salin taloudellisista taustoista. Kannattaa lukea juttu loppuun. Siellä kerrotaan, että Alastalon ja kumppaneiden laiva on todella rakennettu, se maksoi 14 000 markkaa ja tuotti omistajilleen 142 000 markkaa siitä huolimatta, että laiva jo ensi matkallaan joutui onnettomuuteen.
    Jutun alussa on kaunis kuva parkkilaivasta. Se ei todellakaan ole mikä tahansa purkki.
    Anonyymi heittää hyvää läppää Kilven aivoituksista: "Hänelle nähtävästi riitti se että oli löytänyt oman Graalin maljansa ja että se pitäisi hänet "ikuisena".
    Kukapa ei joskus etsiskelisi omaa Graalin maljaansa? Kilpi etsi ja löysi, hänen kirjojaan luetaan yhä edelleen ja tullaan arvattavasti lukemaan jatkossakin. Jo se, että tälläkin blogipalstalla jaksetaan pohtia ja eritellä erään turkulaisen kirjastonhoitajan kirjallisia tuotoksia näin hartaasti, osoittaa mielestäni Kilven jossain määrin onnistuneen.
    Anonyymi pitää Kilven sisäistä monologia "itsetarkoituksena". Voipi olla tai voi olla olemattakin. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että Kilpeä luetaan ja hänen tekstiään eritellään paljon enemmän kuin Anonyymin, Tapsan, Iineksen ja Kolehmaisen jne. tekstejä yhteensä. Kilpi oli kirjailija, me kirjoitelijoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täältä se löytyy: http://www.arkadianmaki.fi/2010/04/12/kilven-alastalon-salissa-kootaan-paaomia-ja-jaetaan-riskia/

      Poista
    2. Arkadianmäen juttu on ihan asiallinen, hämmästyttävänkin samanmielinen kuin omakin alustukseni. En siis ollut lukenut sitä ennen tätä hetkeä.

      Poista
  20. Alastalon salista on todellakin tehty väitöskirja, mutta ihan supisuomalainen on tekijä nimestä päätellen: Pirjo Lyytikäinen, Mielen meri, elämän pidot.

    Sivumennen täytyy paljastaa, että minulla yksi ex työkaveri, joka on ihan kuin Härkäniemi, jopa ulkonäöltään, mutta etenkin luonteeltaan: samat vakaat tuumailut, samat viisaat jaaritukset, mihin tahansa asiaan hän koukkaa kaukaa, mutta aina asiantuntevasti, hoppuilematta ja hartaasti, perinpohjin puntaroiden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näistä Alastalon hahmoista saisi oman väitöskirjansa, psykologian valossa. Pukkilakin on varsin usein esiintyvä nopealiikkeinen kadehtija, jonkalaisia tapaa mistä tahansa yhteisöstä. Jopa naisista valottuu jonkinlainen persoona esiin, vaikka heitä liikutellaankin kirjassa miesten pelin apunappuloina, täydentämässä mieskuvaa. Enkä tarkoita tässä mitään feminististä näkökulmaa, sillä aika oli mikä oli, turha olisi edes mainita "naisen sivuosaa". Nainen täytti paikkansa omassa silloisessa roolissaan.

      Poista
  21. Hei ja hoi!

    Alastalon salin Albatrossi-tarina på svenska löytyy Warburtonin kääntämänä täältä:
    http://www.balticsealibrary.de/index.php?option=com_flexicontent&view=items&cid=68%3Aswedish&id=144%3Aalastalon-salissa&Itemid=90&tab=Swedish

    Lukaisin hiukan alkua ja mikä ettei. Tosin teksti ei enää ole Kilpeä, mutta fem därifrån.

    VastaaPoista
  22. Olen nyt totivesikohtauksessa, eli kakkososan ensi luvussa. Tähän mennessä vakuuttunein olen Alastalon ihmiskuvauksesta ja huumorista. Kirja on hauskimmillaan, kun kukin vuorollaan havainnoi ihmisluontoa, ihmisen käyttäytymistä eri tilanteista.

    Heikoimmillaan kirja on tietenkin äärettömässä pitkittämisessään, jaarittelussa, joka tämän ajan ihmisestä tuntuu paikoin junnaavalta - ei voi mitään. Hitaus on hyvästä, mutta puolen tunnin tauko joka pysäkillä on hieman uuvuttavaa.

    VastaaPoista
  23. Kiitos ansiokkaasta ja avartavasta Alastalon esityksestä!

    Ps. Saako nyt - kun tietää mistä on kyse - jättää kirjan lukematta? Minä nimittäin kasvuvuosinani (puberteetti-iässä) luin Kilven runoja (Bathseba/Parsifal/Antinous), enkä käsittänyt niistä mitään. (Joka ei Valterin vika ole.) Mutta juuri ne runot jättivät - ikään kuin rokote - aivoihini sellaisen muistijäljen, joka hylkii moista sanojenvääntelyä. (vrt. Hans Selo jota arvostettu kriitikko, Harry Forsblom, vertasi Kilpeen?)

    Käsittämättömän kummallista.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin voi jättää lukematta, ainoa menetys lienee se, ettei saa sitä "olen lukenut"-t-paitaa.

      Hauska freudilainen lapsus on livahtanut viestiisi, vai onko - meinaan että Kilven nimi on Volter, kun taas isäsi nimeksi muistelen Valteria... oliko näin?

      Nimistä puheen ollen: mitä Kilpi vihjailee antamalla vannoutuneen poikamiehen Härkäniemen (ei siis -mäen) toiseksi nimeksi Afroditen?

      Poista
  24. Taannoisen roolikeskustelun tuiskeessa viittasin Alastalon saliin. Syystäkin, sillä siinä salissa sitä vasta roolipelejä pelattiinkin, kuvastaen varmaan sen aikaista elämänmuotoa, jossa jokainen ihminen arvotettiin hänen roolinsa mukaan ja jokainen oli roolistaan myös hyvin tietoinen.

    Alkaen pitäjän napamiehestä Langolmasta, joka ihan mietti, että pasteerailisiko hän tässä näin ytimiään myöten mahtavana Efraim Langholmana, ellei tietäisi olevansa Efraim Langholma. Samanlaista pohdintaa käy moni muu, mm. lautamies Lahdenperä, joka asemoituu yhteisöön lautamiehen roolinsa avulla. Pukkilan kateus selittyy hyvin vahvasti roolikauteuden avulla. Ei hän rikkauksia kadehtinut, vaan asemaa.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä monenkeskiset kokoontumiset useimmille vieraassa tilassa ikään kuin puolueettomalla maaperällä, Alastaloa lukuunottamatta - ilman alla olevaa omaa kuunaria, jossa miehen rooli oli selvä - olivat ainoita harvoja tilaisuuksia katsoa kunkin paikka, selvittää arvoasemat. Tätä pohdiskelua kävi kukin tahollaan, ja on mielenkiintoista, että naisten tehtävä oli lyödä lopullinen sinetti, vahvistaa tuo arvojärjestys, kunkin asema, tarjoilujärjestyksellä. Vasta kun asemat oli selvitetty, päästiin itse asiaan, parkkilaivan rakentamissuunnitelmiin.

      Minusta muuten tuo Afrodite-nimi Härkäniemelle osoittaa kirjailijan huumorintajua. Onko nimellä muuta merkitystä? Eihän hän tietämättään homokaan ollut - en tiedä, kirja on vielä kesken.

      Poista
  25. Naisethan aina, loppujen lopuksi, sanovat missä Kaappi seisoo. (Siis normaaliolosuhteissa. Ja täällä Skandinaviassa. - Eipä perkele juuri muualla.)

    VastaaPoista
  26. Vastaan, kun minulta kysytään.

    Koska olen suomalainen. Jos joku huutaa minulle järven takaa niin totta kai huudan hänelle takaisin. (Jollen muuta niin "pidä turpas kii"..., huudan.)

    Isäni oli Martti, ei Alvari.

    Freudilainen lipsahdusanalyysisi oli siitä huolimatta osuvampi, kuin ehkä tajusitkaan!

    VastaaPoista
  27. Joku epäili harmaiden hiusten välttelevän minua. Ei se niin ole, vuodet karttuvat itse kullakin.

    Ihan piruuttani pistin tämän viestin nähdäkseni, että lukeeko päivämäärä harmaalla. Viimeksi se oli niin.

    Miksiköhän?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas outoa, sillä jos päivämäärä on harmaa, siitä joko puuttuu linkki, tai sitten se on avattu se linkki.

      Siis minun koneellani sinun päivämääräsi on kyllä punaruskea, nuo kaikki.

      Nyt vasta muuten huomaan, että tuo punaruskea päivämäärälinkki johtaa suoraan kyseiseen kommenttiin. Ja nyt kun avasin sen linkin klikkaamalla sitä, se muuttui harmaaksi, mutta toimii edelleen linkkinä. Kokeilepa klikkailla muittenkin päivämäärälinkkejä!

      Poista
    2. PS Muuten - nyt huomaan, että kaikissa omissa kommenteissanikin on harmaa päivämäärä, ts. omat kommenttipäivämäärät ovat aina harmaita, kun niissä itse on kerran käynyt.

      Poista
  28. Ja niin oli nytkin, päivämäärä. Harmaalla. Muilla pinaruskealla. Höh.

    VastaaPoista
  29. Minkä takia muuten ihmisillä pitää olla nimi? Sehän on ihan keinotekoista. Vai luuletteko te, rakkaat ystäväni, että muurahaiset sanovat toisilleen "Terve Keijo..." tai "Mitäs sulle kuuluu, Irma"... En oikein usko. Silti he elävät sopusointuisesti. (Ja puuhailevat kauheesti koko ajan erilaisia projekteja. Paitsi talvella, silloin he huilaavat.)

    VastaaPoista
  30. Joo, klikkasin jonkun kohdalta päivämäärän ja se muuttui harmaaksi.

    Omat päivämäärät ovat siis harmaita, vaikka niitä ei ole klikannut.

    Ota näistä sitten selvää.

    VastaaPoista
  31. Mölymäen pakolainen13. tammikuuta 2013 klo 23.27

    Kyllä se teijän kiel' on hirmu hienoo kun sitä ei pysty kiäntämään mitenkään. Varsinnii tuo rolatiivi on niin hieno että sitä oo varmaankaa missään muussa kielessä. - Tällä perusteella jokkaene voep sannoo että meijän kiel' on maailman hienointa.

    Eihän se kiäntäminen sitä oo, että viännetään sanoja nurinpäen ja pannaan pötkyyn. On siinä varmaannii muitaki tasoja kun sanojev viäntäminen.
    Jos sannoo että on mahotonta niin soattaapi olla tai sitten olla olematta.


    Minulla ol hämärä mielkuva, että joku on tehnyt ihan väetöskirjan aeheesta, ja sen tautta oli vähän yllättyny. Nyt se löyty:

    Om det berättade i Volter Kilpis roman Alastalon salissa / Per-Erik Cederholm

    VastaaPoista
  32. No, juuri siksihän Alastalon kääntäminen on vaikeaa, että sanoja nimenomaan ei panna pötkyyn! Miten kääntää murresanat, itsekeksityt sanat ja äänteillä soinnuttelut juuri niin, että nämä monivivahteiset monet tasot saavutetaan yhtaikaa, juuri niin kuin ne kussakin kohtauksessa näyttäytyvät?

    Kyse ei siis ole mistään "kielen hienoudesta", vaan juuri sen monitasoisuudesta. Mielestäni kielen hienoudesta kukaan tässä ei ole puhunut, vaan juuri tätä monikerroksisuutta on tarkoitettu. Eihän Kilven kieli sitä paitsi edes "hienoa" ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mölymäen pakolainen15. tammikuuta 2013 klo 20.47

      Nuita hienouksia on tietennii mahotonta kiäntee. Meikäläiselle tekköö jo tiukkoo ymmärtee tuota Kiliven paekalliskieltä kun en oo ikkään sielläpäen käänynnä. Sitäpaetsi tuo aekasemman aekakauven merenkulukusanasto ja ajatusmoalima on senverran tuntematonta.

      Ihan sama kun yrittääpi lukkee sitä Alexis Kivvee. Sanakirja pittää olla. Siitä huolimatta täytyy myöntee että kyllä tuo Kivi on aeka monitahonen kirjottaja.

      Toenen esimerkki olis James Joycen Odusseus. Kuulin joskus yöratiossa kun sen kiäntäjä selosti mitenkä paljon vaevoo se ol nähnynnä siinä työssä. Vuoskausia siinä ol männynnä. Mutta lopputulos on soanu paljo hyvvee maenetta. Rupes ihan kiinnostammaa.

      Kun vilikasin sitä Warburtonin kiännöstä niin huomasin että siinä on kaekenlaesta lurittelua, jotenniin vieraaks se jäe.

      Tuosta kielen hienouvesta: aeka ussein engelsmannit sannoo että se Sakeapeare on niin hieno kirjottaja että ette työ muukalaeset siitä mittää ymmärrä.
      Sen kiäntämine on on hirmu vaekeeta monista syistä, eikä siihen kannata tässä yhteyvessä puuttua enempee. Sen takia se heijän kieli on kuulemma niin hienoo. Että aeka suhteellista tuo hienous on.

      Poista
    2. Aika savolainen näkökulma nähdä erilainen "hienoutena".

      Kirja kannattaakin aina lukea alkukielellä, jos vaan pystyy. Minulla ei ole hirmu hyvä englannintaito, minkä koen suurena puutteena. Luin aikanaan lukiossa pitkän saksan, koska muuta mahdollisuutta ei ollut, eli olen lukenut kouluenglantia vain kolmisen vuotta. Yliopistossa suoritin englannin pakollisen pro-kurssin, ja se innosti hieman, sillä kielen rakenteet kääntyivät näpsäkästi, vaikka sanavarastoni oli kehno.

      Luenkin siksi joskus sellaisia runokirjoja, joissa on samalla aukeamalla alkukielinen runo ja toisella suomennos. Esimerkiksi Baudelairen Pahan kukat, Nylenin suomennos, on kaksikielinen, samoin Shakespearen sonaateista muistaakseni Kirsti Simonsuuren suomennos on kaksikielinen, ja siinä rinnalla voi olla vielä Aale Tynnin suomennos. Kääntäjällä on suuri valta!

      Poista
  33. Mölymäkeläinen oli kuin olikin oikeassa, tapansa mukaan. Väitös on todellakin julkaistu sarjassa "Stockholm studies in Finnish Language and Literature". Googlailin vähän ja kävi ilmi, että Cederholm on tutkinut paljon myös Juhani Ahoa. Näköjään Cederholm osasi suomea hyvin, mutta kirjoitti väitöksensä ruotsiksi.

    Mölymäkeläinen, jota kohtaan entisenä Mölymäen asukkina tunnen lukkarinrakkautta, ei näköjään niele käsitystämme, ettei Kilpeä pysty kääntämään. Ja venkoilee vielä meidän kustannuksellamme.

    No, anna näyte: käännä vaikka tuo ensimmäinen virkkeesi ensin suomeksi – ja sen jälkeen molemmat ruotsiksi tai englanniksi, niin nähdään ero ja miten savo taipuu suuren mualiman kielille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tapsa,

      "kirjakerhosta" pitkään kiinnostunut isosisko, joka on se fiksu, lukenein ja hauskinkin meistä, tarttui noppana tähän ideaan.

      Kirjoituksesi sai hänet lainaamaan kirjan - mutta en usko, että hän hetikään kirjoittaa tänne mitään.

      Hänellä on vaativa oma elämä, ja silloin (eli aina) kun hän lukee, hän kaipaa ja haluaa enemmän inhimillistä vuorovaikutteisuutta. Ts. tavataan, jutellaan, polveillaan, on keksejä, ja tietty se kirja tärkeimpänä taustalla. - Täällähän on kuitenkin sääntöjä, sen suhteen, miten paljon saa ja voi kirjoittaa omista kokemuksistaan.

      Nylanderin Kohtalon Puhelemiseni täällä siskoni tietää, eli se rajoittaa hänen kirjoittamistaan; koetan oikeasti tolkuttaa että voi lähettää vaikka vain parin rivin vastauksen tai kommentin. - Eikä tartte sanoa että on mun sisko! :)

      - Iines: joillain on tosi kova itsekritiikki, ja kun olen ääneen lukenut kaikki ne juttuni, ja joutunut poistetuksi; Sisko ei halua koettaa mikä on rima - vaikka tiedän että hän ylittäisi sen heti.

      Kannattaisiko antaa kirjoittajille ja kommentoijille tilaa? Ja sellaista leppoisaa väljyyttä; jos joku piipahtaa hakemaan keksin, ei hätiä mitiä. Nyt vaikuttaisi siltä, että pitää olla tosi lukenut, fiksu, ja ajattelevainen, että saa edes osallistua.

      Kirjoista voi saada irti ties sun mitä, mutta jos väärien mielipiteitten/tunteitten poistamiseen lähdetään heti alussa - se ei ole viesti mitä minä lähetän lapsilleni/läheisilleni.

      - Varo vaan, Tapsa, kohta sulla on kaksi korkkaria kuoharia kesällä tiedossa! ;) :)

      ja Iines, ei nyt mitään marttyyrimyssyä! Sano suoraan, että kirjoitin sinusta väärin, jos niin tein; minä kirjoitin minusta oikein! Aloitin luvusta 1 tunteella, kun se vaan loksahti, ja jos se silloin oli väärin, ymmärrän edelleen ratkaisusi.

      Parempaan enkä enempään en pysty enkä ees halua; luen silti kaikkea mielelläni, ja kerron palstasi mielelläni kaikille, joiden mielipiteistä välitän. Hyvän lisäksi olen kertonut sen, että sukset on menneet ristiin, mutta Iines on upea, ja niin on suurin osa kavereistakin.

      Antaisit olla tämän minun jutun täällä: ihan uudet ja vieraat ujostelee kirjoittamista; haluatko oikeasti ihmisten mielipiteitä kirjallisuudesta? Siis meille ja myös itsellesi?

      - Pidä siis palsta niin vapaana kuin mahdollista, blokkaa inhottavuudet, mutta anna ihmisten puhua itsestään. - Oikeasti: niin me kaikki elämme, ja kirjallisuuden vertaaminen omaan elämään tekee täyttä järkeä. - Jos haluat hienostelua tai teeskenneltyä keskustelua, vala rajoja sille mistä saa/ei saa milloinkin puhua.

      Parhaat keskustelut syntyvät leirinuotiolla (ja pitää olla evästä ja juomaa mukana); eikö olisi kaikkein kivointa, jos tänne uskaltaisi kirjoittaa, edes kommentin siitä, että kirjan tai jutun arviointi oli hyvä, "vaikkka ehkä minä mietin että"... missä alkaa se kivoin juttu. Ei tosiaankaan riita, vaan se oikea keskustelu.

      Tuolla pelillä ei netissä kilpailussa pärjää, mutta minä haenkin ystäviä ja tunteita. - Jos lukijoita on paljon enemmän kuin kirjoittajia, minä koettaisin saada kaikki kaverit mukaan jutusteluun.

      Toivon ettet siirrä tätä yleiseen keskusteluun, tai poista kokonaan; täällä kirjallisuudessahan meitä haahuilijoita on, eli kannustaisit meitä. Vaikka siihen, että aluksi kirjottaisi ujoudenpuuskassa että kirja oli hyvä ja arvostelu kiva.

      Jostain pienestä se aina lähtee.





      Poista
    2. Tämä Charin puheenvuoro kuuluu kyllä tänne, ns. työjärjestyspuheenvuorona, eli mietintönä Einesbaarin sääntökokoelmasta, joten se saanee viipyä täällä.

      Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että tästä jutusta on ihan turhaan Charilla jäänyt Kivi korkkariin – kesällä sen murusetkin huuhdotaan pois ja korkkarillisia menee kaksikin kevyesti. Sivusta seuranneena sanon nyt Charille, että älä turhaan enää mieti ja vatvo sitä alkuvaiheen "sensuurisiirtoa", sillä ei Iines halunnut sensuroida eikä arvostella kirjoitustasi - hänen mielestään se vaan oli väärässä paikassa.

      Iines varmaan kuvitteli ja halusi alussa, että täällä puhuttaisiin kirjoista ja ikkunalla kaikesta muusta. Nythän tähän Alastalo-osioon hän on siirtynyt Iinekselästä montakin kirjoitusta ja tuskinpa niiden tekijät siitä ovat vetäneet hernettä nenään. Ihan samasta asiastahan siinäkin on kyse.




      Poista
    3. Okei, Tapsa. :)

      Sisko siis tykkäsi kovasti paljon kirjoituksestasi! Jos ei nyt itse kirjoita, niin kerron, että aikoo lukea kirjan, ja upea, suorastaan esseenomaisesi kirjoutuksesi innosti siihen! :)

      Kivaa viikonloppua,

      Char

      Poista
    4. Mölymäen pakolainen15. tammikuuta 2013 klo 21.22

      Tapsalle 14. tammikuuta 2013 11.03 (tökkii tuo Vastoo-nappula)

      Täytyy myöntee että tämän savon kiel on meikäläselle piällepäen liimattuva eikä aetoo. Koskoo ihan peätä kun pittää jokkaesen sanan kohalla miettiä että männöökö se oekein. Pittää kovasti miettiä savon kielen iänneoppia, kun sitä on jonnii vertoo lukenunna. Sanastokkii on hakusessa. En ossoo yhtää sannoo että onko aetoo.
      Käötännön harjotusta en oo suanu vuoskymmennii.

      Elikkä kiäntäminen on mahotonta aenakin minulle. Ajattelin vähän tehä savonkielise mukkaelman tuosta Iineeksen porstuvan remontista, mutta sitten tul mieleen muuta jäynee jota en sittenkää pystyny totteuttammaa tähän hättään. Antakee anteeks.

      Kaekesta huolimatta on se aeka virkistävvee lueskella teikäläesten ruapustuksia, varsinnii tiällä pakolaesuuvessa.

      Poista
    5. Ihan aeto savolainen en ole minäkään enää, mutta huomasin kyllä että ei kiel viänny oikein: puuttuu itse keksityt sanat!

      Poista
    6. Lueskelin tätä keskustelua vasta nyt tarkemmin ja tuli mieleeni Katja Kettu jota haastateltiin ihan taannoin Hgissä, Akateemisessa. Hän kertoi "Kätilöstä", että osa siinä olevista sanoista ja ilmaisuista (lapin kieltä) onkin hänen itsensä keksimiä. Minä luin ne aitona murrekielenä (no, en tunne lainkaan sitä murretta). Kirjailijalla täytyy siis myös olla taito luoda kieltä, keksiä kielellisiä ilmaisuja, ja vaikka muokata siitä murteesta tai murteeksi.

      (nyt jatkan lukemista tuonne loppuun asti)

      Poista
    7. Olen samaa mieltä, mutta niin, että kirjailijalla ei ehkä täydy olla, vaan hänellä on usein kyky muokata kielestä uusia ilmaisuja. Vanhoillakin voi luoda hyvää kirjallisuutta, mutta kielellinen lahjakkuus ja monitaituruus kai kuuluu kirjailijan kykyihin.

      Poista
  34. Tänään oli Helsingin Sanomissa Ilkka Malmbergin kirjoitus Eliitti ja moukat. Ravisteleva ja hauskakin kirjoitus siitä, miten taide voi eriytyä eliitin herkuksi, jota moukat eivät ymmärrä.

    Kirjoituksessa mainittiin Alatastalokin, mutta myönteisessä mielessä. Sitä Malmberg kertoo maistelevansa pienin siivuin, kuin iltaviskiä. James Joycen Ulysses, usein Alastaloon verrattu 857-sivuinen opus, jonka uusinta Leevi Lehdon käännöstäkään juuri kukaan ei ole lukenut, ei sen sijaan aiheuta Malmbergissä kicksejä, koska se on hänelle hänen sanojensa mukaan liian vaikea. Eli siis eliittikirjallisuutta.

    Hauska oli siis havaita, että Alastaloa ei lasketa kaikissa piireissä eliittikirjallisuudeksi. Itsekin nautitsen salissa parhaillaan vasta kuumia totivesiä ja ihailen Siviän kiukunsomaa poskienpunerrusta, kun hän kohtaa Jannen salakatseen peilistä. Muita tuoreita kirjoja on tunkenut tähän väliin, joten pienin siivuin tässäkin nautitaan.

    VastaaPoista
  35. No nyt näyttää siltä, että tajunnanvirta tyylinä onkin popinta poppia! Will Self (varsin arvostettu brittikirjailija) on kirjoittanut uusimman kirjansa nimenomaan preesensissä, eri ihmisten mielissä toisesta toiseen liikkuen, ilman kappaleita ja tunnistesaoja, joista tajuaisi kenen ajatuksista on kyse.

    En tiennyt asiasta kuin vähän aikaa sitten, kun huomasin että oli jo aikaa sitten ilmestynyt tämä modernismiin palaava teos. Häneltä on tivattu, miksi palata vanhaan "kokeiluun".

    Hän selitti haastattelussa, ettei tarkoituksena ollut kirjoittaa "vaikeaa" tekstiä, vaan tyylivalinta johtui ihan luonnollisesta kehityksestä: perinteinen, menneessä aikamuodossa tapahtuva kerronta ei tyydyttänyt.

    Self kirjoittaa katsoakseni jakaakseen ensisijaisesti ajatuksia (hän kirjoittaa mainioita kolumneja) ja sitten tarinoita. Henkilöhahmot eivät ole hänelle niin tärkeitä kuin ideat.

    Nyt kun siis tilasin tuon "Umbrella"-kirjan, tekisi melkein mieli etsiä tämä Kilpi rinnalle luettavaksi ja tehdä vertailevaa tutkimusta. Siis melkein, mutta ei sitten ehkä kuitenkaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. PS Alastalon vierestä, ohi aiheen, tuosta preesensistä omakohtainen kokemus.

      Minulla on jokin oma tarina, aika monta kymmentä sivua, ja pari vuotta sitten aloin vaihtaa sen kerronnan aikamuotoa totaaliseen preesensiin, koska sillä tavalla koin sen tulevan lähemmäs lukijaa ja kerronnan tiivistyvän ja tulevan dramaattisemmaksi. Vaikeaa, koska käsikirjoituksessa aika tietenkin vaihtelee, kaikki ei tapahdu tässä ja nyt yhtaikaa minäkertoja kertomisen kanssa, vaan osa menneessä. Miten sen ujuttaa preesenskerrontaan? (Tämä oli retorinen kysymys.) Mutta siis preesens miellyttää minua!

      Poista
    2. Self sanoi muistaakseni jossain haastattelussa, että preesens oli tunnevalinta.Ja luonnollinen, mehän olemme preesensissä, ainakin pääosin.

      Poista
    3. Minun mielestä kirjoittaminen on aina imperfektiä. Silloinkin, kun kirjoittaa tapahtumat preesensissä. Olipa kerran... näinhän kaikki tarinat alkavat. Myös Raamattu.

      Poista
    4. Hahaa, sainkin Selfin kiinni imperfektin käytöstä, vaikka julisti kirjan olevan preesensissä!
      On aika vaikea luoda illuusio preesensistä. Se tarkoittaisi, että kertojan ääni katoaa ja teksti syntyy suorana yhteytenä tajuntaan.
      "Nyt" on aika kunnianhimoinen kuvaamisen kohde.


      Poista
  36. errata corrige: tunnistesanoja

    VastaaPoista
  37. Parisataa sivua olen kirjaa lukenut. Stressi on painanut, kun mukana on suorittamisen pakko; lukea kirja ja sanoa siitä jotain tänne. Selväksi on käynyt, ettei tätä kirjaa voi näin lukea. Parinsadan sivun jälkeen heivaan tältä erää. Samalla lailla, nopeasti, olisin kirjan voinut lukea loppuun asti, mutta tunnen, ettei siinä olisi mitään järkeä. Ainakaan minä en pysty omaksumaan tällaista kovin nopealla tahdilla. Alastalo täytyy lukea samalla lailla kuin piipunvalintaa siinä kuvataan; hyvällä ajalla, pohtien, huolellisesti ja tyytyväisellä hartaudella.

    Mitään kielteistä en kirjasta keksi, vaikka aiemmin hieman provosoin. Ehkä Kilpi olisi voinut vähemmän tuhdin paketin tehdä.

    Jos elinpäiviä riittää, aion kirjan ostaa omaksi ja lukea sitä aina silloin, kun on sellainen hetki ja aika.

    VastaaPoista
  38. Alastalohan ei ole tajunnanvirtaa sen nykymerkityksessä, vaan siinä on perinteinen kaikkitietävä kertojakin aika paljon äänessä. Oikeastaan se Kilven tajunnanvirtakin on sitä, että kertoja kertoo mitä ja miten kukin ajattelee. Eikä Joycen Odysseuskaan ole täyttä tajunnanvirtaa.

    Omien kokemusteni mukaan suomalaiset naiskirjailijat haksahtavat kirjoissaan helpommin tajunnanvirtaan tai sitä vastaavaan voimaannuttavaan vuodatukseen kuin mieskirjailijat. Heitetään nyt esimerkiksi Tikkasen pariskunta.

    VastaaPoista
  39. Tajunnanvirta on aika lavea käsite, ja sen piiriin lasketaan mieluusti kirjan henkilöitten minäkertojien mielenvaeltelut, kun ne poikkeavat reaalisesta ajasta ja paikasta. Vähän niin kuin alettaisiin selostaa unta.

    Nuo Märta Tikkasen jonkin alkupuolen teoksen tajunnanvirrat olivat hankalia ja ärsyttäviäkin, koska ne oli kirjoitettu ilman isoja alkukirjaimia ja pilkkuja, vai miten se oli, tasaista harmaata massaa kuitenkin. Karkotti monta lukijaa. Mutta esimerkiksi tässä Kaksi teoksessa, vuodelta 2004, jota lehteilen, ei enää syyllistytä ulkokohtaiseen tajunnanvirtakikkailuun. Mieleen tulee muuten Marja-Liisa Vartio - hänen tajunnanvirtansa olivat laajoja, mutta ärsyttämättömiä.

    Naisen osa historiassa on ollut olla paikoillaan, kotona, joten on selvää, että naiset ajattelivat enemmän päivän aikana kuin miehet. Evoluution myötä nainen ajattelee edelleen laveammin ja ehkä enemmän kuin mies. Volter Kilpi onkin harvinainen poikkeus sukupuolessaan ja tajunnanvirtojensa maalailuissaan. En sanoisi silti, että hän on selkeämpi kuin vaikka Märta Tikkanen, jota muuten kannattaisi ehkä lukea uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän sitä sanotaan. Että mies ajattelee tarkoitushakuisesti, tähdäten johonkin, kun taas nainen ajattelee säilytyshakuisesti, ideoita ja virikkeitä poimien.

      Tästä syystä vieraiden naisten kanssa on rattoisampi keskustella kuin vieraiden miesten. Minusta ainakin. Ikinä ei tiedä mihin siinä päätyy, tarkoitan siis aihealuetta.

      (Hmmm... tästäköhän johtuu, että pikasuhteissa nainen usein väittää, ettei yhtään ajatellut asian johtavan niin pitkälle, mikä miehestä on naurettavaa, koska hänen suunnitelmissaan se oli mukana alusta alkaen.)

      Poista
  40. Muistan kun joskus kirjoitin tajunnanvirtaa matkoilla. Eihän sitä jaksanut erkkikään jälkeenpäin lukea. Ei kantsi jos ei osaa.
    Luulen nimittäin että se on ehkä tyylinä vaikea. Tekstin pitää soljua sujuvasti ja luontevasti, vaikuttaen vaivattomalta. Vain niin siitä tulee luettavaa, luulen.
    Ja soljuvaa kieltä on vaikea kirjoittaa millä tyylillä tahansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Crister Khilman "Madelaine", Saarikosken suomentamana, on ihanaa soljuvaa suomenkielistä tajunnanvirtaa!

      Khilman, upea ruotsalainen kirjailija. "Sininen äiti" (Den blå modern) oli lapsuuteni toiseksimerkittävin lukuelämys. (Ensimmäinen oli Sandemosen "Pakolainen ylittää jälkensä". - Tai ei näitä tietenkään tälla lailla voi pistää numerojärjestykseen, ei tietenkään.)

      Poista
    2. Kiitos vinkistä, olen täysin tietämätön ruotsinkielisen kirjallisuuden suhteen.
      Pistänpä muistiin.

      Poista
    3. Ihminen joka järkkyi. Siitä aloitin oman Kihlman-tieni. Hän on muuten suomalainen. Tarkemmin ruotsinkielinen suomalainen.

      Poista
    4. Tiedän - olen aina tiennyt - että hän on suomalainen. Ja asuu Porvoossa. Mutta minulle ihminen joka kirjoittaa ruotsiksi, on ruotsalainen kirjailija.

      Poista
    5. En tiedä huomasiko kommentista, miten hienovaraisesti vihjasin samaa kuin sinäkin Tapsa.
      Mikis, esitän eriävän mielipiteen. Luulisin (kun en tiedä varmasti) että suomalaiset kirjailijat on oma lajinsa kielestä riippumatta.

      Poista
    6. Mielenkiintoinen näkökulma, Mikis, ja äkkiväärällä mielellä tietoisesti valittu. On komeaa olla reilusti ja häpeämättä väärässä, kun niin kerran päättää.

      Poista
    7. Ei tämä minulle mikään kynnyskymys ole mutta tietoinen oma valinta. Esimerkiksi Joseph Condrad on minun mielestä englantilainen kirjailija vaikka syntyjään puolalainen onkin. Ja Aksel Sandemose norjalainen vaikka onkin tanskalainen. Näitähän nyt on vaikka kuinka.

      Ps. Oikeasti tarkoitin (en suinkaan vahingossa!) että luen Khilmanin ruotsalaiseen kirjallisuuteen kuuluvaksi. Samoin kuin kaikki ruotsiksi kirjoittavat suomalaiset. Eihän se ole "suomalainen" kirjailija jonka kirja pitää suomentaa!

      Tämä on oma yksityinen mielipiteeni. Muodostin sen joskus 12 -v. Kun harmistuin siitä että sain ruotsinkokeista 4-.

      Poista
    8. Hmmmm.... Kafka on siis saksalainen kirjailija?

      Poista
  41. Tyylinä vaikein, oli siis tarkoitus sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei lauseessa "soljuvaa kieltä on vaikea kirjoittaa millä tyylillä tahansa" ole mitään vikaa, päinvastoin pysähdyin ajattelemaan, että hauska näkökulma.

      Tyylihän todellakin voi olla mikä vain, ratkaisevaa on se onko kirjoituksessa sisäistä imua. Vetääkö syövereihinsä vai lyökö hyytävän viiman vasten naamaa. Tai jotain lempeämpää.

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    3. Kilpi ei kuitenkaan kirjoita omaansa, vaan kirjan päähenkilöiden tajunnanvirtaa. Se edellyttää aikamoista paneutumista ihmisten ajattelutapoihin ja kokemukseen erilaisista asioista. Kuten kai Tapsa tuossa hieman aiemmin sanookin.

      Poista
    4. Niin, jos ei osaa (kuten esmes minä) kirjoittaa kuettavaa tajunnanvirtaa edes omista ajatuksistaan, ei ehkä kannata kai muiden päästäkään.
      Tiedän että on epäkohteliasta puhua kirjasta jota ei juuri nyt käsitellä, mutta tuota Selfin kirjaa lukiessa ihmettelen juuri tuota toisen päähän menemistä. Kuinka uskottavasti keski-ikäinen mies voi kirjoittaa vaikkapa kymmenvuotiaan tytön ajatuksia?
      Tärkeintä kai on, että lukija uskoo. Ja minä haluan uskoa, tuo kirja (Umbrella siis) vetää imuunsa. Ei ole edes niin vaikea kuin luulin, vaikka herkeämätöntä valppautta vaatiikin. Kuten luulen Kilvenkin kohdalla olevan.

      Poista
    5. Hyvähän keskusteluun on tuoda laajempiakin ympyröitä, muita teoksia, josta tästä Kilven tyylistä versovat!

      Ehkä Volter Kilven taitavuus tai jossain suhteessa nerous, varovasti sanottuna, näkyykin siinä, että hänen tajunnanvirtansa istuu kunkin ajattelijan kohdalle kuin valettu. No, havainnoijat ovat miehiä ja ympäristö koettua, joten tukea tulee tuttuudesta.

      Pidän mahdollisena, että keski-ikäinen mies voi eläytyä kymmenvuotiaan tytön nahkoihin, jos hän on herkkä aistimaan ja ilmaisemaan. Lapsi on hänkin ollut, ja ehkä tuntenut viehtymystä tyttöjen maailmaan tai sielunelämään, nähnyt ihmisen lävitse. Sukupuoli ja ikä ovat toisaalta vain ihmisen itselleen asettamia rajoja.

      Poista
    6. Eli ikä ja sukupuoli ovat vain sosiaalisia konstruktioita, kuten kansallisuus tai muu asema, kuten monet yhä tieteellismoraalisesti esittävät.

      Poista
    7. Ei kai pelkästään vain sosiaalisia konstruktioita, vaan toki ennen kaikkea fyysisiä konstruktioita. Niihin vain liittyy ihmisen asettamia tiukkojakin roolimalleja, jotka voivat myös rajoittaa sukupuolten ja eri-ikäiseten käyttäytymistä monessakin mielessä.

      Poista
    8. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    9. Kirjailijan on luotava uskottava illuusio. Kirjoittajan tehtävänä on sisäistää ihmisen identiteetti (iän, sukupuolen, älykkyystason) ja tulkita sitä. On ehkä helpompi kuvata eri ikäisten ihmisten käyttäytymistä, koska sitä voi tarkastella ulkokohtaisesti ja päätellä sitten sisäisiä tapahtumia.
      Joskus tosin erityisesti lasten ajatusten kuvaukset sortuvat liialliseen yksinkertaisuuteen.
      Omistakin lapsen ajatuksistaan on vaikea saada otetta, koska muisti toimii niin vajavaisesti. Muistan joitakin ajatuksia, mutta en tohtisi väittää että muistan miten ajattelin. Siis vaikka muistaisinkin mitä ajattelin.

      Poista
  42. Mikis mainitsi Hans Selon, joka minullekin tuli mieleen - siis Tapsan hienosti valituista näytteistä, itse kirjaa en ole lukenut. Tuli mieleen jopa niin vahvasti, että kaivoin Diivan esiin hyllystä. Siitähän kinattiin aikoinaan ankarasti. Itse muistelen kuuluneeni siihen joukkoon, joka löysi siitä ”jotain”. Oliko Selo Kilven lapsi, jos ajatellaan kieltä?

    ”Lasiruutuun painautuneen nenun, ja papillaarien filigraanilehdyköitten, atsimuuttien ja tuuliruusujen synkeä kalenterin kreditistä ja debetistä paksu matalapaine oli vatkannut vispikermansa vaahdoksi; katrastanut sen sitten paistinpannulleen, sulattanut joleaksi lienteeksi – ja sitten käristänyt voisilmällään tuoksi visvaksi, johon sen säteet upposivat ja joka hajotti niitä myös heijastuksensa väräjävällä peilauksella, meren siintoisella vakalla; se sulki kanteensa koko ikkunanäkymän.”

    Diivan ensimmäinen virke, josta wordin oikoluku alleviivasi punaisella yllättäen vain neljä sanaa. Melkoista menoa, mutta jotenkin murrosikäiseltä kuulostavaa Kilpi-sitaatteihin verrattuna.

    Onko Kilpi jäänyt yksinäiseksi ilmiöksi kielensä kanssa? Koukeroista kyllä, mutta rohkeaa, jotenkin jopa omavaltaisen kuuloista, silti järjestäytynyttä ja johdonmukaista – näin näytteistä päätellen. Yltääkö kukaan samaan? Leevi Lehdon Ulysses-käännöstä on kehuttu, mutta sitäkään en ole lukenut, vain Saarikosken Odysseus-käännöksen.

    VastaaPoista
  43. Yksi virhe sitaatissa: 2. rivin 1. sana po. "synkeän".

    VastaaPoista
  44. Diiva todellakin mainitaan usein Alastalon perillisenä, mutta itse en sitä sellaisena pidä. Luin sen muuten tuoreeltaan silloin 70-luvulla, kuten myöhemmin Pilvihipiäisenkin. Toisaalta juuri tuossa alkukappaleessa on hieman kilpimäistä sanastoa ja lauseenvatkausta.

    Diivan ongelma, eli syy miksi se ei jää(nyt) kirjallisuuteemme muuna kuin kuriositeettina, on se, ettei se ole vakavasti otettava teos, vaan teini-ikäistä merkityksetöntä sanaleikittelyä, lapsellista jokellusta.

    Selo nousi kuuluisuuteen myös siksi, että hänen huhuttiin seurustelevan Ella Erosen kanssa. Ikäero oli 45 vuotta. Ei sitä muuten silloinkaan niin kauheasti paheksuttu. Salamat, Saarikosket ja Ojaharjut olivat jo turruttaneet yleisen mielipiteen ottamaan vastaan mitä vaan. Olimme nykyaikaisia.

    Ihan Kilven veroista sana & virke -akrobaattia ei ole tainnut kirjallisuuteemme tulla, mutta onhan moni kokeillut viljellä omalakistaan kieltä, vaihtelevalla menestyksellä. Vaikkapa tämä Kainuun tyttö, jonka nimi eroaa vain yhden kirjaimen verran liikenneministerin nimestä.

    VastaaPoista
  45. Selon Diiva sortui omaan näppäryyteensä ja erikoisuudentavoitteluunsa. Ei pelkkä tajunnanvirta taida kantaa, itsensä varassa, vaikka olisi kuinka taiturimaista, ellei sieltä sanojen kudelmasta tavoita jotain kestävää rakennetta, joka Alastalossa kulki selvänä kautta eepoksen. Mutta mielenkiintoinen kokeilu oli. Tähänkin teokseen voisi kyllä palata ja katsoa, onko aika muuttanut omia käsityksiä siitä.

    VastaaPoista
  46. Sarille: Kalevala minustakin ilmeinen vaikuttaja ja Kanteletar jos suomalaisia haetaan.

    En tiedä onko paras romaani Suomessa mutta kylläkin se, jonka pelastaisin palavasta talosta. Tai kyllä sittenkin! Kyllä se on ainut suomalainen klassikko joka kestää minkä tahansa maailmanromaanin rinnalla. Ja jonka kieli on kirkkaasti kirjoitettu ajattomaksi (juuri siksi että se on niin tietoisesti rakennettua).

    Olen kirjoittanut Salista lyhyen esseen blogiini. Ajatuksenani on nähdä Sali taideromaanina joka välttää metafysiikan narsisminsa voimalla. Tajunnanvirrasta en ole Salin kohdalla ihan varma ja siitäkin kirjoitan...Googleta otsikolla Kirjoittamisen kopeus. (Seppo Tannisella myös juttu blogissaan, googleta: seppozenselällään maailman paras romaani.)

    VastaaPoista
  47. P.S. Vanha suomalainen elokuva oli elokuvattua teatteria ja kirjallisuuden kanssa on vähän samoin. Ne eivät ikään kuin ole aitoja romaaneja vaan romaanin muotoon rakennettuja näyttämöitä. Kiven veljeksetkään eivät puhu toisilleen vaan yleisölle, korkealta ja kovaa että kauaskin kuuluisi. Alastalon salissa vie tämän mallin sitten äärimmäisyyteen itseään reflektoiden ja siksi se ei ole vanhentunut; siinä näyttämö on muuttunut tietoiseksi.

    VastaaPoista
  48. Käväisin lukemassa Juhan ja Zepposen kirjoitukset, eikä niihin ole isompaa vastaansanomista, hyviä huomioita ja oivalluksia. Todellakin "kopeaa kieltä" se on, itsestään tietoista poseerausta, tämän allekirjoitan oitis.

    (Siksi lopetinkin alustukseni näin: "...mutta tuskinpa on synti todeta, että sen merkitys on vain siinä itsessään, mitään laajempaa merkitystä sillä ei ole...".)

    Hellaakosken esseet ovat tuttuja vuosikymmenien takaa, taitavat löytyä kirjahyllystänikin. Varmaan ne vaikuttivat alitajuisesti, olenhan hellaakoskelainen.

    Tajunnanvirrastakin olen samaa mieltä eli ei se sitä ihan ihtiään ole. Kommentoinkin siitä aiemmin tähän tyyliin:

    "Alastalohan ei ole tajunnanvirtaa sen nykymerkityksessä, vaan siinä on perinteinen kaikkitietävä kertojakin aika paljon äänessä. Oikeastaan se Kilven tajunnanvirtakin on sitä, että kertoja kertoo mitä ja miten kukin ajattelee."

    VastaaPoista
  49. En tässä syvemmin lähde analysoimaan, vaikka olen kirjan lukenut jo kolme kertaa. Minusta se on varsin humoristinen, ja kun kieleen tottuu, niin lukeminen helpottuu. Ehkä kustavilaisuuteni auttaa myös, varsinkin sen huumorin ymmärtämisessä. Sanasto sinänsä ei nykykustavilaiselle ole juuri tutumpaa kuin muillekaan.

    Oikeastaan piti vaan sanomani, että tuossa kakkososan kannessa olevassa maalauksessa on isoäitini, vuonna 1923.

    VastaaPoista