sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Alkuluvut ovat muista luvuista poiketen jaollisia vain yhdellä ja itsellään. Erityisyydestään huolimatta niitä on olemassa rajattomasti. 

Alice ja Mattia ovat henkisesti rampoja ja he näkevät toisissaan oman yksinäisyytensä ja irrallisuutensa. Riittääkö jaettu yksinäisyys sillaksi toisen ihmisen ytimeen?

Alicen vaativa isä estää tyttöä hengittämästä vapaasti ja ajaa tämän onnettomuuteen, josta jää pysyvä haitta ja ikuinen arpi. Konkreettinen arpi on kuin lihaksi tullut todiste tytön haavaisuudesta, jota hän ruokkii syömättömyydellä. 

Mattia, terve puolikas kaksosista, kantaa raskasta taakkaa siskonsa tähden. Kaksossiskon, jota isä leikillään väittää hänen potkineen kohdussa ja siten aiheuttaneen tytön kehitysvamman. Lisäksi Mattiaa painaa paitsi kyvyttömyys sosiaalisiin suhteisiin myös hänen vanhempiensa huoli aiheesta. Vanhempien, jotka eivät ymmärrä poikaansa, joka matemaattisena nerona on kuin toiselta planeetalta. 

Mattian kaksossiskon kohtalo jää ikuiseksi arvoitukseksi iltana, jolloin kaksoset on velvollisuudesta kutsuttu luokkakaverin syntymäpäiville. Mattian on pakko ottaa sisko mukaan, mutta hän jättää tämän odottamaan puistoon ja vannottaa tätä istumaan penkillä, kunnes hän palaa hakemaan tytön kotimatkalla. Illan tullen tyttö on lähtenyt teille tietymättömille eikä häntä koskaan löydetä. Mattia käsittelee tuskaansa viiltelemällä itseään uudelleen ja uudelleen vielä aikuisenakin. Haava ei umpeudu, vaikka kättä koristaa loputon arpien sarja.

Alice haistaa Mattian yksinäisyyden ja esittelee tälle arpensa melkein ensikohtaamisella. Hiljaisten hetkien sävyttämä ystävyys jatkuu vuodesta toiseen. He takertuvat toisiinsa kenties kuitenkaan näkemättä toisiaan ja saamatta toisistaan turvaa. Heidän platoniselle ystävyydelleen on ominaista sanoiksi pukemattomat asiat ja tiedostamisen tuolle puolen jääneet tunteet. Esimerkiksi sisarensa kohtalon Mattia oksentaa Alicen päälle vasta monen vuoden jälkeen, kun Alice vie Mattian puistoon, jonne Mattia jätti kaksossiskonsa kohtalokkaiden syntymäpäivien ajaksi. 

Huippulahjakkaalle Mattialle tarjoutuu valmistumisensa jälkeen erityinen tilaisuus päästä tutkijaksi maineikkaiseen ulkomaiseen yliopistoon. Mattia on kahden vaiheilla - lähteminen houkuttelee, mutta Alice painaa toisessa vaakakupissa. Heidän viimeinen kohtaamisensa ennen lähtöä koostuu puhumattomista asioista ja väärinkäsityksistä. Alice ei haluaisi Mattian lähtevän mutta saa sylkäistyä suustaan vain lääkäristä, jonka hän on kohdannut vierailuilla äitinsä sairaalavuoteella. Sittemmin lääkäri taluttaakin Alicen avioliiton satamaan kuin tahdottoman nuken. Alice ei rakasta aviomiestään eikä edes itseään vaan jatkaa kehonsa nälkiinnyttämistä.

Alice on aina valokuvannut ja hän pestaa itsensä puoli-ilmaiseksi avuksi eräälle valokuvaajalle. Yksi hänen elämänsä huippukohtia on päästä kuvaamaan aiemman ystävänsä Violan häät. Violan, jota hän koulutyttönä ihaili ja jonka kunniaksi hän oli antanut tatuoida vatsaansa orvokin. Pian Viola kuitenkin hylkäsi hänet, mutta orvokki vatsalla jäi ikuisesti kirveleväksi muistoksi. Häissä
Alice hyppyyttää morsiusparia sydämensä kyllyydestä ja viimeistelee kieroutuneen nautintonsa valottamalla filmin.

Mattia jatkaa hajutonta ja mautonta elämäänsä uudessa maassa. Vuodet kuluvat ja tutkijakollega saa Mattian vain vaivoin ihmisten ilmoille. Kerran hän onnistuu juksaamaan Mattian kotiinsa päivälliskutsuille ja illan päätteeksi Mattia menettää poikuutensa reilusti yli kolmekymppisenä.

Alicen mies saa tarpeekseen Alicen huonosti salaamasta syömishäiriöstä. Alicella ei ole ollut kuukautisia vuosikausiin, mutta hän uskottelee lasta haluavalle miehelleen muuta. Lääkärimies tietää asioiden todellisen laidan ja yrittää saada vaimonsa tajuamaan tilanteen vakavuuden. Alicella on mielestään oikeus antaa elämän paeta ruumiistaan. Tilanne on umpisolmussa ja parin tiet eroavat. 

Nälän piinaama Alice uskoo nähneensä Mattian lapsena kadonneen kaksossiskon ja lähettää kiireesti Mattialle viestin saapua paikalle. Pari, joka ei ole pitänyt yhteyttä vuosikausiin, tapaa toisensa ja ilma on sakeanaan kysymysmerkkejä. Matt lähtee takaisin, Alice jää. Kumpikin näkee ehkä ensimmäistä kertaa valoisan tulevaisuuden mahdollisuuden.

Kirjan loppu tuo mieleen Henry Millerin säkeet: "Elämä ja kuolema ovat kaksosia. Ihmisen täytyy murtautua ulos omasta vankilastaan. Astua aurinkoon. Ja hengittää syvään."

Kirjoittaja Kuunkuiske

34 kommenttia:

  1. Palaan myöhemmin sisältöasioihin, nyt totean vain, että minusta Giordanon kerronta on harvinaisen soljuvaa ja eteenpäinvievää, kieli tekee tavallaan itsensä tarpeettomaksi, lauseita ei havaitse niin kuin useimmiten lähes jokaisen kirjan kohdalla. Ensimmäisestä luvusta alkaen lukeminen on helppoa, mutta ei kevyen halpaa.

    Rakenne on selkeän konstailematonta vuorojaksotusta Alicen tai Mattian elämästä tarinan loppuun saakka. Lukuromaani parhaimmillaan.

    VastaaPoista
  2. Totta - ei ehkä sellaista kielenkäyttöä mitä odottaisi hiukkasfysiikan väikkäriä vääntävältä kolmekymmenvuotiaalta mieheltä!

    Kerrassaan nautinnollista lukea eikä vähiten siksi, että mies taitaa tosiaan ymmärtää elämän moninaisuutta.

    VastaaPoista
  3. En osaa sanoa, onko kirjalla sanomaa, vai onko se vain kuvaus tapahtumista, jotka tietyillä kriteereillä automaattisesti toteutuvat.

    Itseäni sykähdytti eniten Mattian kadonneen kaksossiskon arvoituksellinen kohtalo ja tapauksen taakka Mattian elämässä. Tästä avautui laajemmin lapsuuden teema, se miten aikuinen harvoin kohtaa omankaan lapsensa erillisenä yksilönä kunnioittaen tämän erilaisuutta ja sisintä persoonaa.

    Molemmat tarinan päähenkilöt olivat lapsia, joita vanhemmat eivät osanneet kohdata, eivät puhua näiden kieltä. Alice pissasi ja ulosti hädissään hiihtohousuihinsa, koska pelkäsi hysteerisesti laskettelua, johon isä hänet pakotti, kerta toisensa jälkeen. Vammautuminen tällä retkellä piirsi myös fyysisen merkin tytön kehoon. Mattias taas siskon kadottua viilteli itseään tunteakseen olevansa elossa, siirtääkseen tuskansa hallittavaan pisteeseen.

    Näennäinen happy end olisi ollut se, että Alicen näkemä kaksossisko olisi oikeasti ollut Mattian sisko. Jos olisi ollut, alkuluku olisi ehkä muuttunut kahdella jaolliseksi, ja sehän on mahdotonta. Oli selvää, että Alicen ja Mattian elämät jatkuvat toisaalla.

    Onnesta ei kuitenkaan nytkään ole mielestäni takeita, eli en näe kovin positiivista avautumista kirjan lopussa, päinvastoin hieman melankolisen jatkumon: tällaista elämä on. Kenties siitä tulee hyvä, mutta menee se näinkin.

    VastaaPoista
  4. Molemmilla oli taakkansa jo ennen fyysisiä arpia - Alicella jumalattoman vaativa isä ja Mattialla kehitysvammainen sisko, jonka höösääminen oli toki raskasta ja ajatukset raskaasta siskosta varmaankin aiheuttivat syyllisyyttä. Siitä sitten syyllisyys kasvoikin potenssiin x, kun sisko katosi ikuisiksi ajoiksi Mattian jätettyä hänet yksin puistoon.

    Jos Alice olisi oikeasti nähnyt Mattian kaksossiskon, niin se olisi ollut niin helppo ratkaisu ettei kornimmasta väliä!

    Mattian kiitäessä Alicen luo mieleen hiipi ajatus, että ehkäpä he NYT aikuisina löytävät oikeasti tien toistensa luon. Ei - sille ei ollut tarpeeksi pohjaa ja sitä paitsi se olisi ollut kuin takertumista menneeseen.

    Näin lopun hyvin toiveikkaana; Mattia hypistelemässä uuden naisen puhelinnumeroa ja Alice muistelemassa makaamistaan lumirotkon pohjalla: "Nytkään kukaan ei tiennyt, missä hän oli. Tälläkään kertaa kukaan ei tulisi. Mutta hän ei enää odottanut. Hän hymyili kirkaalle taivaalle. Pienellä ponnistuksella hän pääsisi ylös omin avuin."

    VastaaPoista
  5. Sain vasta nyt luettua tämän kirjan, eikä se ollut kirjan vika. Koska se oli todellakin helppolukuinen, aiheensa ankeudesta huolimatta. Oikeastaan ihmettelin koko lukemisen ajan, että miltä italialaisista on tuntunut tällainen umpimielisyys ja tuppisuisuus - nehän ovat meidän suomalaisten perisyntejä!? Italialaisethan ovat meidän mielestämme ekstrasosiaalisia pulisijoita ja touhottajia, jotka eivät ikinä ole yksin ja hiljaa?

    Bertoluccin filmissä "1900" oli yhtä sikaakin lahtaamassa koko kylä ja meteli oli korviahuumaava. Ja nyt Giordano marssittaa ihmeteltäväksemme hiljaisia, äänettömiä, ahdistuneita italialaisia. Outoa, vaikka he pohjoisitalialaisia ovatkin.

    Ja italialaisethan ovat perhekeskeisiä, joille suku on kaikki kaikessa! Mutta ehkäpä se ei niin olekaan. Perhekeskeisyydestä kertoi ehkä vain sellainen tahaton kuvio, jossa komea lääkäri Fabio kutsuu eteerisen Alicen illalliselle kotiinsa - koska sinä viikonloppuna vanhemmat ovat matkoilla! Meillähän tällaisia tekevät teinit. Fabio asui siis vielä kotonaan, eikä sitä sen kummemmin ihmetellä. Luonnollinen asia varmaan Italiassa.

    Giardanon kieli on todella sujuvaa, mutta onhan siinä tavattomasti psykologisointia. Hieman ärsyynnyin kääntäjällekin, sillä hän viljeli aika tavalla tällaisia lauserakenteita: "Federica sanoi Violalle anna minullekin yksi ole kiltti, mutta Viola vastasi tylysti odota vuoroasi."

    Myönnän rehellisesti, että nimenomaan kirjan nimi vetosi minuun ja kun luin aikauslehdistä tekijän olevan hiukkasfyysikko, odotukseni nousivat aika korkealle. Siinä mielessä kirja ei niitä lunastanut - matematiikka oli vain kuorrutusta, symbolinen ele, ei oikeasti tärkeää kirjan sisällölle. Symboliikka on toki osuvaa: jotkut ihmiset ovat parillisia, jotkut parittomia, harvat ihan ainutlaatuisia alkulukuja... mutta mitä sitten.

    Todennäköisesti toisessa tilanteessa olisin ehkä jättänyt kirjan kesken silloin, kun työkiireet keskeyttivät lukemiseni puoliväliin. Mitäänhän en olisi oikeastaan menettänyt.

    Kuunkuiske kuvaa alustuksessaan oivallisesti kirjan tapahtumut ja sisällön ja tekee mielestäni oikeat tulkinnatkin. Kirjasta saa varmasti erinomaisen elokuvan, koska päähenkilöt ovat sosiaalisesta kömpelyydestään huolimatta hyvännäköisiä, Mattiakin niin lutuinen.

    Mutta kysyisin kyllä Iineksen tavoin, että onko kirjalla oikeaa "sanomaa" eli kertooko se jonkin totuuden ihmiselosta? Ehkäpä se kertoo, Koskenniemen sanoin: Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt kun pöly on laskeutunut, voin sanoa, ettei kirjan sanoma ole seljennyt minulle. Kertomus jää mieleen jotenkin liian kauniina, vaikka tarinan lähtökohta on lasten, Alicen ja Mattian kannalta kannalta onneton ja surullinen. Molemmat ovat hirveän ahdistuneita ja yksinäisiä lapsia. Jollakin tapaa kuin juuret eivät tapaisi maata.

      Vaan sehän tuossa realistista on, että noin elämä usein menee, vaikka alkupamaus olisi ollut musertava. Kepeästi. Juuritta. Ihan kuin elämä olisi vähän ylimainostettu juttu.

      Poista
  6. Totuuksista en osaa sanoa mitään, mutta ainakin sellainen ajatus tuli mieleen, että jokin yksi tietty asia - tässä tapauksessa Alicen ankara isä ja Mattian kadonnut sisko - saattaa määrittää elämää hyvin pitkälle eteen päin ellei jopa ole se punainen lanka, jonka ympärille kaikki kiertyy.

    Pidin kirjassa erityisesti siitä, että kaikkia asioita ei selitetty juurta jaksain. Jäi tilaa omalla tulkinnalle.

    VastaaPoista
  7. Niin, ja niistä alkuluvuista - eiväthän ne kovin ainutlaatuisia ole, kun niitä on olemassa lukematon määrä.

    Siitä on helppo vetää yhtäläisyysmerkit ihmisiin.

    VastaaPoista
  8. "Federica sanoi Violalle anna minullekin yksi ole kiltti, mutta Viola vastasi tylysti odota vuoroasi."

    Vein kirjani jo pois, joten en nyt pääse etsiskelemään tuon kontekstia tai muita samanlaisia rakenteita.

    Rakenne on kieltämättä outo, jopa tökerö, tuollaisenaan, vaikkei olisi kielen suhteen kovin puristinenkaan.

    Vaan onko tuo käännösvirhe vai alkujaan kirjailijan tyylikeino? Minulle tulee mieleen hengästynyt kertoja, joka kertoo jutun tarkoituksella nopeasti. Rytminvaihdos.

    VastaaPoista
  9. Jos kirja pyrkii markkinoimaan jotakin selkeää sanomaa tai totuutta, niin eikös se ole aika halpahintaista aivopesua?

    Sanoma lienee jokaiselle omansa. Jos sitä ei kirjasta löydä, sillä ei ole kosketuspintaa omiin kokemuksiin - ookoo. Jos sellaisen löytää, saa uutta näkökulmaa kokemuksiinsa - hyvä niinkin.

    VastaaPoista
  10. Käytän varmaan turhan juhlallista sanaa kun puhun "sanomasta".

    Minua puhutteli lasten varhaisvaiheiden kuvaus, ja siellä oli imua, joka tempasi minut mukaan. Kerronta oli joutuisaa, teksti eteni.

    Jokin odotuksissani ei kuitenkaan täyttynyt, sanotaanko nyt niin, että tarina oli rakastelu ilman orgasmia. Alku lupasi, loppu jätti minut tyhjäksi. Kaipasin varmaan lihaa ja verta, jotakin järeää.

    VastaaPoista
  11. Kääntäjän piikkiin panisin tuon lauserakenteen, joita kirjassa tökkäsi silmiini alussa joka toisella sivulla. Voin kerätä niitä muutamia malliksi. Voihan olla, että kun kääntää italiaa sanasta sanaan, siellä tuollainen rakenne on, mutta kun suomessa ei ole.

    Minusta on liian helppo panna Alicen ja Mattian ongelmia isän tai kadotetun siskon syyksi, sillä selvästi molemmat ovat syntymässä säikähtäneitä. Varmaan tarkoituksella toistensa vastapooleja, eri tavalla outoja - toinen pakenee maailmaa, toinen tavoittelee sitä.

    Mattian kuvaus sopisi esim. lievän autismin tai jonkin muun syndrooman kuvaukseksi, sillä hänhän ei oikeasti ole kiinnostunut muista ihmisistä ja haluaa olla yksin ja erillään maailmasta, kaipaamatta mitään. Alice on siinä mielessä normaalimpi, että hän kaipaa hyväksyntää ja yhteyttä, mutta on kykenemätön saavuttamaan sitä.

    Jos vanhoilla termeillä pitäisi määritellä nuo hahmot, niin Mattia on psykopaatti ja Alice neurootikko.

    Onhan siinä epätyypillinen homokuvauskin, se Mattian koulutoveri.

    VastaaPoista
  12. Rakastelu ilman orgasmiahan on tantraseksiä, eikä välttämättä lainkaan epätyydyttävää. (Kuulin isoilta tytöiltä, itse en tietenkään tiedä aiheesta mitään.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tätä juuri tarkoitin. Kirja oli miellyttävä ja jopa innnostava lukea, mutta jätti vähän tyhjän olon.

      Ajattelin samoin lukiessani Mattiasta. Hän on vähän kylmän oloinen, autistinen, kuin ulkona maailmasta tai sisällä itsessään. Alice taas oli tunteva, nimenomaan neuroottinen - jos nyt luokitella saisi.

      Ihmettelen vähän itseäni, sillä nuo lauserakenteet eivät ole häirinneet lukemistani. Luin kirjan alkupuolen vieläpä viivytellen ja hitaasti, lopun vähän nopeammin ja harppomatta.

      Poista
  13. Mattia vaikutti tosiaan tyypilliseltä Asperger -syndroomaiselta sen vähän kokemuksen valossa mitä siihen olen törmännyt. Happivajaus syntymässä?

    Alician elämä olisi varmaan mennyt toisella tavalla, jos häntä ei olisi lannistettu lapsena. Tapsa, kuinka voit isänä mitätöidä vanhempien vaikutuksen? ;)

    Minusta kirja päättyi kevyen toiveikkaasti, mikä tuntui uskottavalta. Kumpikin oli sen verran kypsynyt vaikeuksiinsa, että pystyi päästämään niistä vähitellen irti. Oli tullut jo siinä määrin itseluottamusta, että uskalsi alkaa ottaa elämän vastaan ja astua pois itse luomastaan vankilasta.

    Noihin mainittuihin lauserakenteisiin en kiinnittänyt huomiota, kun en nytkään saa sellaisia päähäni vaikka muistutetaan.

    VastaaPoista
  14. Itse odotin kovasti, että Alician havaitsema Mattian kaksoissiskon näköinen tyttö olisi ollutkin kaksoissisko. Se olisi ollut katharsis, jonka koin kirjasta puuttuvan. Se olisi samalla lopettanut Mattian motiivin itsensä rankaisemiseen. Olisi ollut mielenkiintoista saada havaita, olisiko tuo itsensä "lukitseminen" jatkunut senkin jälkeen. Toisaalta se olisi ollut happy end, joka ei sopinut kuvioon.

    VastaaPoista
  15. En minä halua mitätöidä sitä, Kuunkuiske, mutta en halua syyllistääkään. Etenkään kun kirja ei anna siihen oikeastaan aihetta, sillä ei Alicen isä nyt niin hirmuinen ollut. Hän halusi johdattaa vetäytyvän tyttärensä terveellisten harrastusten pariin. Tavallinen tarina tämän päivän Suomestakin.

    Itse asiassa tiedänkin aiheesta jotakin, sillä olen nähnyt vastaavia tapauksia paljonkin. Enemmän tietysti ei-vastaavia. Lasteni ollessa nuoria olin aika aktiivisesti mukana heidän liikunnallisissa ja muissa harrastuksissaan. Mutta tietysti on totta, että lapsen pitää itse haluta tehdä jotakin, ei vanhempien tuputtamana.

    Tältä pohjalta mietin, ettei ole ihan normaalia, että lapsi slalommäen päällä pissii toistuvasti housuihinsa, vaikka olettaisimmekin, että hän on siellä isänsä tahdosta. No, voidaan tietysti ajatella, että jotain muuta on tapahtunut jo aiemmin, mutta kirja ei minusta edes vihjaa siihen suuntaan.

    Minusta Alicen isä on tyypillinen lapsistaan ja perheestään huolehtiva eteläeurooppalainen isä, ei mikään meikäläinen vapaan kasvatuksen työorientoitunut hälläväliäpappa.

    Mattia puolestaan olisi varmaankin syyllistänyt itsensä siskonsa vajavuuden takia, vaikkei tämä olisi kadonnutkaan. Ehkä ei noin totaalisesti, mutta silti. Outoa muuten, että niinkin selvästi vajaakykyinen kuin Michela oli, niin hän oli mukana tavallisessa koulussa, samassa missä Mattiakin. Onkohan tämä Italiassa yleistäkin?

    Suomessahan tällaista ei harrasteta, vaan kehitysvammaiset ovat alusta asti kaltaistensa parissa. Onko se sitten parempi vaihtoehto, en tiedä, ehkäpä ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En malta olla tarttumatta tuohon housuihin pissimiseen, jonka Tapsa mainitsee. Se on nimittäin minusta tapahtuma, joka leimallisimmin istuu Alicessa. Minä olin pienenä vuoteenkastelija, ja uskon sen tapahtuneen yleisestä ahdistuksesta, minua ei pakotettu mihinkään eikä kohdeltu huonosti, päinvastoin, sain molemmilta vanhemmiltani hoivaa ja rakkautta. Isä vain oli alkoholisti, mikä tietenkin heijastui turvattomuutena koko perheeeseen. Uskoisinkin, että kastelijalapset ovat kokeneet juuri turvattomuutta.

      Mielestäni on siis itsestään selvää, että hiihtämään (vai laskettelemaan) pakottaminen ei voi olla ainoa syy housuihin pissimiseen ja kakkaamiseen. Täytyy olla valmis ahdistus pohjalla, täytyy olla muuta, joka vain purkautuu reaktiona tässä Alicelle vastenmielisessä urheilulajissa.

      Nyt mietin Alicen äitiä. Oliko hän kuollut - luinko huolimattomasti kuitenkin? Miksi en muista mainintaa äidistä? Jos hän oli elossa, hän ei ollut tavallinen äiti, turvallinen äiti. Kenties hän oli kuollut tai sitten minä olen tietämättäni lukenut unessa, mikä on kyllä mahdollista. Oikaiskaa minua!

      Poista
    2. Oli elossa, mutta kuoli sitten myöhemmin. Äitinsä kuolinvuoteen luonahan Alice tapasi Fabio-lääkärinkin.

      Poista
  16. Teinityttöjen kuvaus oli muuten ihan huvittavuuteen asti samanlaista kuin esim. Riikka Pulkkisen Rajassa. Onko tyttöelämä todella tuollaista vai onko esikuvana molemmissa amerikkalaiset teinisarjat?

    Kysyn tätä tyttölapsen isänä, joka ei ihan tuota teinien laumakäyttäytymistä tuollaisena muista. Parodiana ihan hyvä, eipä silti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhun vain omasta puolestani: laumakäyttäytyminen ohjaa jossain määrin tyttöjä, jotka haluavat kuulua sisäpiiriin, arvostettuun jengiin. Tällöin hyväksytään sen jengin normit ja ihanteet ainakin ulkokohtaisesti.

      Ulkopuolelle jäävät koetaan luusereina, erilaisina, ja heitä voidaan kiusataan. Mielestäni tästä syntyy se ilmiö, että ns. hyvien ja varakkaidenkin perheiden lapset voivat olla kiusaajia - ryhmässä tyhmyys tiivistyy.

      Tässä kirjassa paljastui mielestäni hienosti se, miten heikko lopulta jengin johtaja sisimmässään voi olla.

      Poista
    2. Jos ajattelen omaa nuoruuttani, niin joukon hyväksynnän sai yleensä olemalla normaali. En edes muista, että olisi ollut "arvostettuja jengejä" - tai jos oli, niin niille oli selvät syynsä eli esim. samaa urheilulajia harrastavat tai bändin perustajat tai samankyläläiset.

      Ehkä sellaisia joitakin sisäpiirejä oli, juuri jonkin selkeän syyn mukaan, mutta sellaista jenkkityylistä jengiytymistä en ole havainnut missään. Olenkohan sitten vain niin omaehtoinen tai omapäinen, etten ole havainnut?

      Poista
    3. Jengiytyminen on minusta eri asia kuin se, että olisi halunnut olla jonkun kaveri, muttei oikein onnistunut.

      Ai niin... nyt muistinkin, että kun olin alle 10-vuotias, niin katselin kateellisena kun isojen 12-14-vuotiaiden poikien "jengi" kulki reteesti pitkin raittia, nurkan takana sätkää vetäen.

      Poista
    4. Tapsa,

      muistan lukeneeni Liisa Keltikangas-Järviseltä, että pojille on tyypillistä leikkiä pienestä pitäen isoissa ryhmissä, he menevät "porukoihin" helpommin kuin tytöt, jotka halusivat leikkiä parin kanssa ja myöhemmin pienissä ryhmissä.

      Tuo tyttöjen taipumus muodostaa pienempiä sisäpiirejä, tyttöjengejä, voisi siis olla tyypillinen sukupuolinen piirre.

      Poista
  17. Kaivoinpa oikein kirjan esille, että en laskettele muistinvaraisesti.

    Niin, Alice - jota näköjään kutsuin Aliciaksi, erehdyksessä, varmaankin siksi, kun se rimmasi Mattian kanssa - pakotettiin vihaamaansa hiihtokouluun lomallakin aikaisine aamuherätyksineen. Isän lausahdus "Ja tänään näytät kaikille, kuka sinä olet" kruunaa sen, että tyttö kelpaa isälleen silloin, kun hän menestyy siinä, mitä isä haluaa. Viis tytön omista mieltymyksistä.

    Raahaavat aikuiset lapsia puoliväkisin harrastuksiin täälläkin, mutta ei se tee siitä sen hyväksyttävämpää. Vähemmästäkin tulee pissat housuun - siis ei pelkästään tuosta hiihtokoulusta, vaan siitä, että lapsi jää vanhemmiltaan näkemättä. Hyvähän siihen on sitten perään kehittää anoreksiakin, niin kuin Alice teki.

    Minun on vaikea saada kiinni tuollaisesta porukkaan kuulumisen tarpeesta, joka sai Alicen mm. syömään lattialla pyöritetyn karamellin, mutta Alicen taustan tuntien se on hyvin ymmärrettävää. Tavalla tai toisella täytyy tulla hyväksytyksi, kun ei ihan vain itsenään riitä; sehän on kotoa opittu malli.

    Alicen äiti jäi statistiksi enkä jaksa kirjaa sen paremmin alkaa plaraamaan. Siis sarjassamme alistettuja naisia, jotka eivät osaa nousta dominoivaa miestään vastaan, vaikka lapsi(kin) kärsii.

    Onhan niitä elävässäkin elämässä, rassukoita.

    VastaaPoista
  18. Aika hyvin kirjassa tuodaan esiin se, ettei Alice todellakaan arvosta itseään. Lukijakin näkee hänet säälittävänä rampana, pillittävänä surkimuksena, luisevana ja vapisevana nurkissa luuhaajana.

    Lukijalle yllätyksenä tulee sitten se, että miten komea lääkäri rakastuu moiseen epäonnistujaan. Se tuntuu jotenkin epäuskottavalta. Oikeastaan vain kerran Alice nähdään ulkoapäin, kun Mattia näkee sen vanhan kuvan heistä - ja toteaa ikään kuin luonnollisena asiana, että Alice on hyvännäköinen.

    VastaaPoista
  19. Fabion ja Alicen suhteesta tulee mieleen, että on olemassa tietty ulkoisesti miellyttävä ja muutenkin loistavasti pärjäävä miestyyppi, joka etsii itselleen naista, joka on itseä "huonompi" ja ulkoisestikin jollakin tapaa näkymättömämpi.

    Kyseessä on hallitseva ja narsistinen miestyyppi, joka haluaa olla parempi ja joka siksi jollakin tapaa haluaa alistaa naistansa. Tällaisia komea ja hieno mies - naisrääpälesuhteita on kuvattu paljonkin psykologisessa kirjallisuudessa ja myös psykologian alan tietokirjallisuuudessa.

    Tällaisen kuvion puolesta puhuu mielestäni vahvasti sekin, että Alicen vanhemmilla näyttää olleen tällainen suhde: äiti oli mitätön taustatekijä, isä vahva ja määräävä, lastakin alistava. Alice on oppinut elämään näkyvän ja ylempänä olevan miehen johtamassa kodissa, joten Fabio sopi hänelle hyvin. - Haluaisin van nähdä jatkoluvun tuohon liittoon!

    VastaaPoista
  20. Eikös se tullut määränpäähänsä, kaatui omaan mahdottomuuteensa, se Alicen ja Fabion liitto? Ei siis jatkoa.

    Luultavasti ei ole miesten yksinoikeus valita itselleen kumppani, jonka rinnalla saa paistatella parempana. Heti tulee mieleen yksi nainen, joka tuntui haluavan päteä kaikessa miehensä yläpuolella. En tiedä ovatko he vielä naimisissa. (Toivottavasti eivät.)

    Kyseisen naisen äiti piti miestään tossun alla, miehen suhteesta vanhempiinsa minulla ei ole tietoa.

    VastaaPoista
  21. En muista enää! Uskon kuitenkin, mitä sanot.

    Tuollaista narsistisuutta tai epäsuhtaa tasa-arvossa on toki myös naisilla. Tässä nyt tarkastelin lähinnä tuon kirjan henkilöitä.

    VastaaPoista
  22. Mutta eikö teidänkin mielestänne kirjan seksi- eli rakastelukohtaukset olleet hämmentävän kliinisiä. Ei intohimoa, ei hellyyttä, ei muuta kuin pari ohimenevää suoritusta. Fabion ja Alicen kohdalla sen ymmärrän, sillä asiaa katsotaan Alicen näkökulmastaan ja hän eli vain varjoelämää.

    Mutta Mattia. Hänen hahmonsa on minusta siksikin erittäin outo, sanoisinko epänormaali, ettei häntä kirjan mukaan ikinä panettanut. Kerran vain, kun Alice lähenteli häntä, housuissa kuulemma jokin liikahti.

    Sattumoisen tiedän kyllä, mitä jopa kulttuuria harrastavan runopojan mielessä ja housuissa liikkuu aika tiuhaankin. Sanoisinko jatkuvasti. Olisi nyt Giardano kirjoittanut vaikka yhden kohtauksen, missä Mattia hämmästelee aamuseisokkiaan ja laskeskelee nousukulmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainitsin ylempänä kirjan veren puutteen, järeyden puutteen, en kai ihan näillä sanoilla, mutta tätä intohimoan vajetta tarkoitin, mitä Tapsa kaipaat tuossa seksin kuvauksessa.

      Moni muukin asia oli aika kliinistä, steriiliä, jopa Mattian viiltelyt. Vain kirjan alun Alicen pissa-ahdistuksessa oli imua. Esimerkiksi kaksoissiskon katoaminen on kuvattu toteavasti ja jopa kylmästi.

      Kirjasta onkin eliminoitu mielestäni tunteet ja tuoksut. Se voi olla mestarillista, se antaa tietyn objektiivisuuden asioihin ja tuo jonkinlaisen autistisen näkökentän lukijalle, ikään kuin hän kokisi asioita samoin kuin nämä kaksi koteloitunutta ihmistä. Lopussa saattoi olla vapautus tästä vankilasta, kuten Kuunkuiske sanoi, mutta tuleva jäi kuitenkin täysin auki.

      Poista
  23. Kirjassa ei tosiaan juuri ollut puhetta Mattian seksuaalisuudesta. Ei se silti sitä tarkoita, etteikö hän olisi ollut ihminen haluineen päivineen - siitä ei vain ollut puhetta.

    Mattiahan oli hyvin vieraantunut ihminen ja itsensä viiltely oli kai yksi tapa kokea olevansa lihaa ja verta. Enpä muuten muista oliko kirjassa puhetta siitä, että Mattia olisi harrastanut seksiä itsekseen.

    Kyllä Mattia sentään rohkeni naisen sänkyyn päivälliskutsujen päätteeksi.

    Tuohon kirjaan ei olisi oikein sopinut kiihkeät kohtaukset. Se jätti kaiken kaikkiaan monta asiaa vähintään puolittain kertomatta, mikä ei ole välttämättä hassumpi juttu.

    Tulevaisuus jäi auki, mutta annettiin selkeitä viitteitä siihen suuntaan, että se tulisi olemaan molemmille mennyttä onnellisempi.

    VastaaPoista
  24. Kirjaa en ole lukenut, enkä nähnyt elokuvaa (oli teattereissa kai pari vuotta sitten), joten en nyt voi oikein osallistua keskusteluun.
    Mutta voin näin pääkallopaikalta kertoa pari juttua italialaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyen:
    on perin tavallista että sekä miehet että naiset asuvat vanhempiensa luona vaikka nelikymppisiksi, jos eivät mene naimisiin tai ihan muuten vaan halua omaa asuntoa. Sitä ei kummastella tai päivitellä, vaikka usein kuuleekin ihmisten täällä sanovan sen olevan vähän hävettävää. (Lähinnä ollaan huolissaan siitä, millaisen kuvan se antaa italialaisista ulkomailla ja ulkomaalaisten silmissä)

    Vammaiset lapset ovat yleensä sijoitettuna "normaali" luokkiin, heillä on kouluavustaja. (Laitostamista vierastetaan muutenkin, esim. vanhuksia hoidetaan kotona, jos se vain on mahdollista)

    VastaaPoista
  25. Sitäpä en tiennytkään, että tästä on elokuvakin. Katsoisin sen kyllä mielelläni, sillä henkilöt ovat kiinnostavia pelkästään roolihahmoinakin. Saati tarina sitten. Olisi kiinnostavaa nähdä, miten ohjaaja tulkitsisi kirjan yleissävyn ja lopun.

    VastaaPoista