maanantai 4. joulukuuta 2017

Juha Hurme, Nyljetyt ajatukset

 Hartiavoimin kulttuurin kimppuun 

Minulla on ollut outo viha-rakkaussuhde kirjailija Juha Hurmeeseen, joka palkittiin juuri uusimmasta teoksestaan Finlandialla. Näiden Nyljettyjen ajatusten myötä suhde vääntäytyi väellä ja voimalla ihastuksen puolelle, ei voi mitään, saatana.

Saa nähdä mihin asentoon suhteemme ketkauttaa tämä Niemi, kunhan saan sen käsiini. Olenhan jo kauan urputtanut siitä, kuinka Hurme kehutussa näytelmässään pani Europaeuksen änkyttämään, erittäin kyseenalaisin lähdetiedoin.

Nyt taas huomasin junteimpien tulkitsevan Niemen paljastavan, että Aleksis Kivikin oli ruotsinkielinen ja oppi suomen vasta aikuisena. Kivi, Hurmeelle Stena, oli opetellut tietenkin ruotsia, sillä ei 160 vuotta sitten voinut opiskella edes ylioppilaaksi suomeksi.

Nyljetyt ajatukset on hyvin omalaatuinen romaani, joka ei oikeastaan ole romaani lainkaan, vaan teatteria, kirjallisuutta ja musiikkia ruotiva esseekokoelma. Karkeahkona kehyksenä on kahden yrmyn äijän – Köpin ja Aimon – soutumatka Kustavista Hailuotoon.

Reissu kestää 20 vuorokautta ja sen aikana puhetta piisaa – jämäkät ukot paljastuvat suulaiksi esitelmöijiksi, jotka ovat kuin samasta puusta veistettyjä ja puhuvat molemmat Hurmeen äänellä. Tuloksena on kiehtova kattaus kulttuuria, samaan aikaan pinnallisen kepeää ja kiehtovan syvällistä.  

Siitä en päässyt selville, miksi kirjan ajatukset ovat juuri ”nyljettyjä”. Mikseivät mieluummin vaikka suomustettuja tai suolattuja, merellä kun liikutaan. 

Alku iski ilmat pihalle  

Tartuin kirjaan miettien montako kertaa verenpaineeni nousee ennen kuin viisisataa sivua on soudettu, huovattu ja kahlattu läpi – mutta jo ensimmäinen repliikki osui ja upposi, enkä siitä enää noussut varteenotettavaksi veneen keikuttajaksi:

”Tästä on hyvä lähteä. Tästä paikasta ja sen lähiympäristöstä, Kustavin Lypertön kylästä, on kirjoitettu maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä”.

Kyseessä on siis Volter Kilven Saaristolaissarja eli Alastalon salissa sisarteoksineen. Tein itsekin muutama vuosi sitten Alastalosta alustuksen tänne Einesbaarin ja nimesin teoksen kansankomediaksi, kuudeksi tunniksi tajunnanvirtaa. Vaikka epäilinkin, ettei teoksella käännettäväksi mahdottoman huikean kielensä lisäksi ole muuta ikuista arvoa, niin siitä huolimatta kirjailija, joka suitsuttaa sivukaupalla asiantuntevaa ylistystä Kilven suurteokselle, saa silmissäni armon.  

Nyljettyjen ajatusten rinnalla luin sattumalta Markku Eskelisen teosta Raukoille rajoille, joka käsittelee suomalaisen proosan historiaa. Eskelinen on kirjallisuustutkimuksen kauhukakara, jonka viiltävä kriittisyys ja ällistyttävä suorapuheisuus muodostavat hupaisan vastakohdan Hurmeen hiukan maallikkosaarnaajaa muistuttavalle yltiöpositiivisuudelle.

Kulttuurin karuselli pyörii   

Hurme esittelee omaan hurmioituneeseen ja silti jykevään tyyliinsä kahmalokaupalla erilaisia kirjallisuuden, teatterin ja musiikin tekijöitä. Niitä on niin runsaasti, että pelkästään lopun lista tekijöistä ja teoksista vie parikymmentä sivua.   

Erityisesti kansan syvistä riveistä lähtöisin olevat ja muuten originellit saavat hänen haltioituneen suosionsa. Niinpä saamme tutustua Ahmatovan Annan, Kafkan Franzin, Camusin Albertin ja Shakespearen Williamin ohella myös Kuusisen Ossianiin, Pyölniityn Augustiin, Pohdon Mattiin, Uskelan Kaarloon ja moneen muuhun.      

Hurmeen tapa käsitellä tekijöitä ja teoksia miellyttää minua. Se on aina asiantuntevan omaperäinen, usein uusia ajatuksia herättävä. Vaikka kirjallisuuden puolelta asiat olivat minulle ennestään aika tuttuja, tapa esitellä esimerkiksi Nortamo, Untola, Pakkala, Paronen, Hälli ja Runeberg (!) avasivat silmiä. Erityisen iloinen olin Eino Leinon näytelmien perusteellisesta esittelystä. Oivaltavasti Hurme toteaakin, että jos Leino ei olisi kirjoittanut runoja, hänet tunnettaisiin nyt moderneista näytelmistään!

Yksi asia kirjailijoista puhuttaessa minua kuitenkin ällistytti niin suuresti, että hieraisin silmiäni. Kehuessaan ihan ansaitusti Arto Salmisen teoksia, hän tekee käsittämättömän tölväisyn:

”Mutta Salminen on paljon enemmän kuin Väinö Linnan, piirikunnallisen kyvyn, kaltainen arjen karuuden kuvaaja, yhteiskunnallisten epäkohtien säyseä osoittaja ja ajan kronikan pikkunäppärä, populistinen kirjuri.”

Herra varjele, Linnan Väpikö piirikunnallinen kyky?

Kuka muu kirjailija koko maailmassa on lyönyt kansansa tietoisuuteen niin lähtemättömän jäljen kuin Väinö Linna? Siinä missä esimerkiksi Aleksis Kiven – kunnia hänelle – henkilöt ovat toki tuttuja, mutta ylen kirjallisia, ovat Linnan rokat, rahikaiset, lahtiset ja koskelat tänäkin päivänä eläviä ihmisiä, melkein sukulaisia. Lisäksi Linnan luoma keksitty torpparien ja köyhälistön todellisuus on herännyt eloon osaksi kansakunnan historiaa!

Siihen ei saatana pysty mikään piirikunnallinen kyky. Tässä tapauksessa Eskelisen silmä on tarkempi. Hänen mukaansa ”monet vuoden 1918 sisällissotaa käsittelevät romaanit ovat yrittäneet uppoutua syvälle ilmiön psykohistoriaan, mutta yksikään ei tee sitä niin tervehdyttävästi, eheyttävästi ja vaikuttavasti” kuin Linna. Näin on näreet.     

Juurimusiikin ja teatterin juurilla

Nyljetyissä ajatuksissa esitellään mielenkiintoisella tavalla myös musiikkia, enimmäkseen juurimusiikkia, josta en tiedäkään juuri mitään. Tunsin esitellyistä musiikintekijöistä etukäteen suurin piirtein vain Bob Dylanin, ja olikin kiva lukea miten hän liittyy amerikkalaiseen musiikkiperintöön.

Niinpä sivistyin väkisinkin joutuessani vähän väliä keskeyttämään lukemisen ja käymään youtubessa kuuntelemassa millaisia lauluja esittää joku Woody Guthrie, Jimmy Reed, Slim Harpo, Lee Dorsey, J.J. Cale, Muddy Waters... ja täytyy myöntää, että yleensä tykkäsin kuulemastani.

Ainakin minulle oli avartavaa lukea myös Henrik Otto Donnerista, Erik Lindströmistä, Huuhaa Innasesta ja Rikun suuresta idolista (vai oliko se inhokki) Kari Peitsamosta.
  
Hurme on teatterimies, joten hänen käsityksensä teatteristakin ovat tietenkin kiinnostavia. Iines kiteytti Hurmeen näkemyksen varsin osuvasti kuvatessaan, että ”Hurme sanoo, että teatteri ei ole elämää, vaan elämisen esittämistä niin että esittäminen näkyy”, ja sen tähden ”teatterin tulee ilveillä, liioitella, parodioida, lyödä yli niin että katsoja näkee ilveilyn”. Ja totta tosiaan: näkemässäni Hurmeen Europaeus-näytelmässä noin tehtiinkin.

Hurme väittää, että jo Shakespeare käsitti, ettei teatterin tarkoitus ole yrittää jäljitellä todellisuutta, vaan saada katsoja täydentämään esitys kokonaisuudeksi, nousemaan itse taiteilijaksi. Esimerkiksi nykyiset Romeon ja Julian esitykset ovat järjestään karmeita siksi, että niistä yritetään tehdä oikea rakkaustarina. Alunperinhän roolit on kirjoitettu kahdelle miesnäyttelijälle. 

Hurme avaa aika onnistuneesti teatterin kehitystä ja miten siihen ovat vaikuttaneet Artaudin, Jarryn, Apollinairen, Witkacyn ja Brechtin kaltaiset gurut. On tietysti inhimillisesti ymmärrettävää, että Hurme kehuu myös asioita, joissa ollut itse mukana jollakin tavalla – esimerkiksi Kokkolan oopperaa, oululaista Radiopuhelimet-yhtyettä ja Hailuodon Konfutsen vaellusvuosia -esitystä. 

Loppukaneetiksi kohtaus kirjamessuilta 

Nyljetyt ajatukset on mainio kirja, todellinen kulttuurin runsaudensarvi, joka kannattaisi määrätä ainakin lukiossa pakolliseksi luettavaksi. Kirjallisuuden, teatterin ja musiikin ohella siinä oppii hieman myös maailmankaikkeudesta, maantiedosta, historiasta ja retkeilystä.  
 
Hurme ei säästele sanojaan: suosikit kehutaan maasta taivaaseen, inhokit haukutaan – tosin Markku Eskeliseen verrattuna hän kiittää innostuneemmin ja lyttää lyhyemmin. Kiinnostavinta ehkä onkin keitä Hurme ei mainitse lainkaan – esimerkiksi maan suosituinta työläis- ja maalaiskirjailijaa Kalle Päätaloa!? 

Kuulostaa käsittämättömältä, mutta kirjamessuilla syykin selvisi: osuin sattumalta paikalle, kun Hurme keskusteli Mikko Rimmisen kanssa, ja jostakin syystä hän kysyi heti alkuun, onko Rimminen lukenut Päätaloa. Ei kuulemma oikein ollut, eikä ollut Hurmekaan aikaisemmin... Mutta nyt hän oli lukaissut kolme (3) alkupään teosta, koska oli ollut Oulussa esitelmöimässä Päätalon teosten todellisuuskäsityksestä.

En ollut uskoa korviani. Hurme jatkoi vakuuttavaan tyyliinsä, kuinka hän oli todistanut kuulijoilleen, ettei edes Päätalo kerro teoksissaan totuutta elämästään, vaikka muka niin kehuukin ja lukijatkin muka niin uskovat.   

Onpa pojalla perkele otsaa, tuhahdin mielessäni. Kehtaa tunnustaa julkisesti, ettei ole lukenut Päätalon Iijoki-sarjasta ensimmäistäkään teosta ja julkeaa silti mennä pitämään esitelmän juuri näihin kirjoihin oleellisesti liittyvästä aiheesta!

Samalla koin oivalluksen: Hurmeen rehvakas tyyli ärsyttää minua kuultuna, ei luettuna! Niinpä lepyin, enkä viitsinyt yrittää nolata miestä julkisesti. Olisi näet ollut mahdollista, ettei se olisi edes onnistut – niin kova puhumaan se äijä on. 


Kirjoittaja: Tapsa 

88 kommenttia:

  1. Olipas jännittävä lukea kuvaustasi Hurmeen kirjasta. Esittelyssäkin oli pohjakuviona eräänlainen matkakertomus, epäilijän vastaanharaava matka hurmioon.

    Itse luin kirjaa aluksi matkakuvauksena ja näin varsinkin Uudenkaupungin ja Rauman kohdalla - mökkiseutuni, tutut vedet - usein Odysseuksen purjehtivan siinä Köpin ja Aimon vieressä. Tosin Köpin ja Aimon reissu oli peräti säntillinen, jopa pilkuntarkka, eivätkä seireenit edes näyttäytyneet heille lukuunottamatta Tove Janssonia ja yhtä rouvashenkilöä, oliko se nyt Kokkolan satamassa. Vasta matkan loppupuolella Aimolle ja Köpille tuli kiire turista muutamasta merkittävästä naiskirjailijasta.

    Sanon tähän alkuun vain, että suurimman vaikutuksen yksittäisistä keskustelunaiheista minuun tekivät puhumiset taiteen määrittelystä. Mitä taide on? Millaista hyvä teatteritaide on. Näihin palaan vielä. Kuten muuhunkin.

    Tällä hetkellä kirja on täynnä keltaisia post it -lappuja, niin hienoja kohtia siellä on, ja lisäksi otin teksteistä kännykkäkuvia, koska kirja on kirjaston.

    Arvostan Hurmetta kirjailijana, ja ennen kaikkea tätä riemukasta kirjaa, joka vie mukanaan, vaikkei tuntisi kaikkia käsiteltyjä kohtia. Erityisen hauskaa on se, että kirjailja on pannut itsensäkin sinne yhteen retkitelttaan. Kukaan ei näe häntä, hän on joko livahtanut jo pois, tai hänestä kerrotaan jotain jonkun muun kertomaa tarinaa. Jopa hänen psykoosistaan kertoo ulkopuolinen kertoja Hurmeen suulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kehystarina eli 700 km:n souturetki pitkin Pohjanlahden rannikkoa on minun mielestäni niin silmiinpistävän harkittu, että mietin koko matkan ajan, että onkohan Hurme oikeasti sen jonkun kaverinsa kanssa tehnyt?

      Yritin googlata, mutten löytänyt mitään. Ehkä hän on sen tehnytkin, sellaisen kuvan saa Niemen esittelyistä. Sinänsä se on hieno idea ja seurasin matkaa koko ajan googlemapsista, jopa etäisyyksiä mittaillen.

      Yksi syy vastahankaani Hurmetta kohtaan oli varmaankin se, että näen hänessä hieman itseni kaltaisen kulttuurin kulkurin - ja toisessa omat piirteet tunnetusti ärsyttävät. Europaeukses-näytelmässsäkin huomasin koko ajan, mistä mikin elementti oli otettu ja siksi tuhahtelinkin pitkin matkaa, että liian kaukaa haettu, väärin yhdistetty, ei se noin mennyt, tuon keksit omasta päästäsi perkele och så vidare.

      Poista
    2. En minäkään löytänyt varmistusta tuohon matkaan, mutta uskon Hurmeen huolellisuuteen. Hän on taatusti tutustunut joiltain osin ainakin tuohon reittiin. Esimerkiksi minun mökkivesistäni hän kertoi mereltä maata katselevan perspektiivistä. Ja tuo valokuva tekstissä on siis kuva Hurmeesta. Kyllä siinä olan takaa vedetään.

      Poista
  2. Tuli vaan mieleeni, kun mietiskelin maailman menoa, että Hurmeessa oikeastaan yhdistyy kaksi ihmistyyppiä, jotka ovat minua jostakin syystä aina miellyttäneet – toisaalta hieman lapselliset vouhkaajat ja intomieliset idealistit; ja toisaalta rohkeat kuvainraastajat ja terävät tuumailijat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostain luin, että Hurme kuului näihin Oulun kakanheittäjiin muinoin, mutta tieto on mielestäni väärä. Hurme on intomielinen, mutta kakanheitto ihmisten päälle ei minusta sovi ainakaan siihen kuvaan, jonka olen saanut hänestä, lähinnä kirjojen perusteella.

      Se mikä minulle on yllättävää, on Hurmeen pikkutarkkuus, ja ehkä huolellisuus. Hän on tavattoman laskelmallinen tavassa, jolla käsittelee esitystensä - tarkoitan Köpin ja Aimon puheiden rakenteita hahmottamista kirjaan. Hän on kuin tutkija, tiedemies. Numeroi käsittelyjärjestyksen ja kertoo suuntaviivat, joiden mukaan etenee. Näin tehdään graduissa ja väitöskirjassa. Minusta tämä on ihanaa.

      Tämä on ehkä teatterinohjaajan tapa rakentaa näyttämöesityksiä. Sitä oli viehättävä tarkkailla kirjan läpi. Hän ohjasi Köpin ja Aimon matkan, ja jostain pisteestä käsin kertoi usein, miten se tehdään.

      Poista
  3. Tuli ilmoitus Jyväskylän lainastosta että tilaamani Hurmeen "Parkitut ajatukset" on noudettavissa. - Taidanpa noutaa!

    VastaaPoista
  4. Kun täällä vaikuttaa niin helvetin hiljaiselta, niin lainaanpa erästä tuntemaamme filosofineroa (vaikka Mikis kai väittääkin hänen olevan pelkkä Vale-Rauno?), joka sattumalta pärekorissaan suomii Hurmettakin.

    Teen tämän omalla vastuullani, lupaa kysymättä, ja kannan teostani tietysti poliittisen vastuun:

    "Väitetään, että taitava liberaali-retorikko Juha Hurme pyysi ministeri Sampo Terholta anteeksi Finlandia-palkintopuheensa Perussuomalaisiin kohdistunutta ‘humoristista’ möläytystä nuijista, joiden pitäisi oppia ruotsin kieltä. Kun kuuntelee Hurmeen sanamuotoja tarkasti, ymmärtää, ettei kyseessä ollut anteeksipyyntö vaan pelkkä retorinen kuvio, jossa anteeksipyyntöön sisällytetään sama sarkastisen vittuilu [Terhon anteeksipyyntövaatimus ‘ulostulona henkisestä kaapista’], jonka arvopluralistinen kulttuuribiologi Hurme kohdistaa lähes kaikkeen nationalistis-kristillisyyttä edustavaan ‘palturiin’ – ikään kuin evoluutiobiologian perushypoteesit [ylipäätään geneettisen hyödyn tavoittelu, jossa deskriptiivisen hyötyfunktion ja preskriptiivisen funktionaalisuuden erottaminen on lähes mahdotonta] olisivat väitetyssä faktisuudessaan muka pätevämpiä [arvo]perustoja kuin arvokonservatiiviset ajatukset yhteisestä kulttuurisesta identiteetistä."

    "Onko Hurme unohtanut sen kategorisen ehdon, ettei arvoja [funktionaalis-teleologisia preferenssejä: päämäärätavoitteita] voi biologiassa[kaan] johtaa loogisesti tosiasioista [yksittäisistä deskriptiivisistä funktioista: matemaattis-formaalisista tapahtumakuvauksista] eli siitä, miten maailman fysikaalis-biologisesti oletetaan olevan olemassa ja muuttuvan [Hurmeellehan tosiasioita ovat vain luonnontieteen tulokset], vaan kyse on aina mentaalis-kielellisistä merkitysfunktiorakenteista eli fysikaaliseen nähden ontologisesti eri kategoriatyypin konstruktioista. Arvot eivät ole fysikaalis-biologisia tosiasioita ja mikäli olisivat, ei tiedekään enää olisi arvovapaata. Mutta miten tällainen looginen [noidan]kehämäisyys arvojen ja tosiasioiden välillä soveltuu Hurmeen valistusideologian teoreettiseksi perustaksi? Ei kovinkaan uskottavasti."

    "Mielestäni Juha Hurme on jonkinlaisen julistaja-narrin roolin omaksunut piilodogmaattinen tosikko, kuten useimmat valistusideologisesti suuntautuneet kansanvalistajat – lahjakas ja hauska kuunnella, mutta valitettavasti en erityisemmin pidä hänen arvopluralistisesta hörhöilystään. Sen perustalle ei rakenneta vakaata yhteiskuntaa ja kulttuuria vaan pikemminkin hajotetaan se palasiksi ja jopa eräänlaisen itseironisen masokismin vallassa iloitaan tästä hajaannuksesta eli biologi-Hurmeen sanoin: kulttuuribiologisesta diversiteetistä."


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näyttää nyt vain siltä, että teosta on harva lukenut, ja moni on tainnut luovuttaa alkumatkasta.

      Teos onkin vaativa, sitä ei lueta viihteeksi. Ja ellei yleensä nauti kirjoista, en edes kehota tarttumaan teokseen. Tämä teos karsii lukijat "lukijoista".

      Minäkin olen odotellut tässä, josko joku alkaisi avata kerää jostain kohdasta, mutta toisaalta ymmärrän, että se on vaikeaa. On se minullekin, sillä kirja on edelleen keltaisten lappujen täyttämä enkä tiedä, mistä aloittaisin. Siksi olen odottanut joitain tarttumakohtia muilta.

      Tuota filosofineroakin mietin nyt aika tosikkopohjalta siinä mielessä, etten löydä reaalimaailmasta tuota valeraunomaista filosofia. Ettei vaan- - ?

      Poista
  5. Kommentoin saman tien, että Vale-Rauno tyypilliseen tapaansa aliarvioi meidän tavallisten kuolevaisten ymmärryskyvyn. Sillä ei sellaista torveloa olekaan, joka ei heti tajunnut Hurmeen anteeksipyynnöllään vittuilevan Terholle, ihan ilman sanamuotojen tarkkaa kuunteluakin.

    Sen sijaan allekirjoitan ilomielin määritelmän, että Hurme on "julistaja-narri", joka on jopa hieman tosikkokin. Jotain tämän tapaista taisin itsekin esittää.

    VastaaPoista
  6. Tottakai Hurme vittuili niin kuin vain näyttelijä-ohjaaja voi. Siinä se juju olikin. Vaan aiheesta vittuili, sillä junttiheittoa ei voi millään lihaksella asettaa konkreettiseen kontekstiin. Sampo Terho pystyy parempaakin, ja tämä oli häneltä turha heitto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitan "heitolla" siis loukkaantumisen ilmaisemista julkisesti.

      Poista
  7. Taitaa minusta tulla Hurme–fani... ajattelin kun olin lukenut ”Nyljettyjä ajatuksia” tarpeeksi monta sivua. Kirjahan on ahdettu täyteen mitä mielenkiintoisinta tietoa. Ei tämä mikään romaani ole, tämä opas. Merikartta kulttuuriin, etenkin kirjallisuuteen, teatteritaiteeseen ja musiikkiin (rock/blues), ja miksei myös kaikkeen muuhun, sekä mikro- että makrokosmokseen. Jumantsukka kun on kiehtovia jutskuja! Ja hauskoja!

    Heti kättelyssä (”Päivää herra Hurme, eipä olla ennen tavattu”) nautin siitä, että melko samanlainen maailmankäsitys meillä on, tai miksi sitä kutsutaan... Tietysti Sinä osaat puhua näistä paljon tietävämmin kuin minä. Koska olet – huomaan sen kaikesta – lukenut äärettömän paljon, etenkin kaikkea! Sinusta se tihkuu! Äläkä nyt Herran tähden loukkaannu jos väitän, että minulla on samansisältöisiä ajatussikiöitä kuin Sinulla. Verrataanpa vaikka uskontoa, sitä miten pohdit sitä, oi Jeesus kun se naurattaa minua. Uskonnon pohtiminen on kiehtovaa ajankulua. Ja analyysisi Iltapäiväsanomien jutusta ”Murhamies, piispa, kommunisti ja 15 muuta kertovat avoimesti uskostaan”, on niin hirtehinen, että olin tikahtua. - Itse tietysti, kun olet saanut Mielisairaalasta ”järkevän ihmisen paperit” (minulla semmoisia ei ikävä kyllä ole), olet tieteen puolella tietysti. Vaikka... ”tiede on aina oman aikansa vanki”. On sitä aina, ja tulee aina olemaan, koska aina tulee uutta tietoa.

    Teatteriohjaajat ovat, olen pannut merkille (ja yhtä teatteriohjaajatarta myös pannut), ovat ammattinsa takia analyyttisiä lukijoita; on pilkottava teksti paloihin että siitä voi tehdä näyttämökuvia, ja niistä sitten rakentaa kokonaisuuden. Sinun kirjallisuusesseissäsi näkee kyllä tämän, pilkot tekstin saadakseen siitä kokonaiskuvan. – Mutta puhutaan kirjoista myöhemmin. Käyt läpi niin monta heppua, useimmat niistä minullekin ovat tärkeitä, puhutaan niistä myöhemmin.
    Minä puhun ensivaikutelmastani nyt.

    Taidekäsityksiin, tai siis ”Mitä taide on?”, Hurme pysähtyy pohtimaan usein. Se jos mikään on sivistävää luettavaa; varmasti noita käsityksiä hän on poimittu monenkin taiteentekijän ja filosofin (tuskin sentään Ranen päreistä?), ja yhdistellyt niitä sitten kattavaksi ”elämänkatsomukseksi”, tms:ksi. Ja minua hurmaa Hurmeen liki anarkistinen käsitys taiteen tekemisestä, joka ”on kapinallinen ja oikukas vapauden alue”. Tai... ”jokainen kohtaamamme aito taideteos kysyy ääneen tämän kysymyksen ja on itsessään ehdotus vastaukseksi.” P-le, tästä kirjasta saisi mahtavan sitaattikokoelman. Taiteestakin, sen olemuksesta, on vaikka mitä siteeraamisen arvoista. Mutta antaa ny olla.

    Hänen käsittelemistä kirjailijoista tuttuja (siis jotain luettu) on noin 90 % minulle. Sanon tämän vain sen takia että jo siksi tämä kirja tuntuu niin tutulle. Se on kuin lämmin eväsleipä. Ja sitten tulee nimiä joita en ole koskaan kuullutkaan: Laurence Sterne, Pipping, Poppo, Kaarlo Uskela, etc., koko tuo 10 %. Varmasti ovat mielenkiintoisia henkilöitä kun ovat tarttuneet Hurmeen haaviin. Tekee mieli heti tutustua heihin! – Mutta siitä myöhemmin!

    Miinuksiakin antaisin, tässä ja jo heti... siitä, että kaikesta mistä Hurme pitää, hän puhuu kuin (hyvin sympaattinen) Peter von Bagh –vainaa: he kaikki ovat Elämää Suurempia kirjailijoita/muusikkoja/teatterilaisia/tai mitä lie ovatkin. En usko! Ev varmaan usko! Mutta palataan tähänkin myöhemmin, jos sopii. Kuten – jos on tarvis – tuohon heittoon Väinö Linnasta. Sehän nyt on provokaatio, heh. Hurme (tahallaan) sotkee asioita muutenkin, siis LEIKKII niillä; ihanassa Lagerlöfin novellissa ”Vaihdokas”, hän sen analyysissaan ohjaajan kädellä ohjaa tuon perheen käymässä myös mm. Ikeassa... siis 1908?

    Hitsi, olisi vaikka mitä sanottavaa tästä vielä, ja aion sanoakin, mutta nyt väsymys alkaa painaa kaalia tyynyä kohden. Luin tuon kirjan liian nopeasti, kuin olisi soutanut merihädässä vastatuuleen, mutta kun sitä ei malttanut laskea käsistään.


    Ps.
    ”Nyljetyt ajatukset” saatu klo 13:30, luettu klo 20:00, ymmärretty klo 00:00;00. (tai sitten ei)


    tarkistamaton teksti

    VastaaPoista
  8. Nyt kohdistan harittavat haukansilmäni Tapsan esseeseen...

    Mitä vittua sillä on väliä - sanon tämän Hurmeelle joka puhuu inohttavasti Stenusta... tai mikä se nimi oli? - mitä kieltä Aleksis Kivi puhui. Olkoon vaikka olisi puhunut äidinkielenään montenegroa, ei sillä ole merkitystä, sillä on, että hän kirjoitti SUOMEKSI!

    Tietysti noita soutajia on vain yksi. Kuten itsekin toteat.

    "nyljettyjä" minäkään en ymmärrä. Siis sitä symboliikkaa mikä tuossa sanassa mahdollisesti on, tai piilee? "ajatukset" on ihan ymmärrettävä sana, tässä konsensussuksuksessa. (tai miten se kirjoitetaan?)

    Volter Kilpi jää minulle vieraaksi kun olen vain vaivoin tavannut "Alastalon salin". (Ja luin 15 -v Hemmi-tädin lipaston laatikosta löytämän V.Kilven kirj. runokokoelman. Jota ihmettelin. Ja nyt testaan nimimuistiani, joka on surkea: kokoelman nimi oli "Betsebha"... oliko?) Varmasti olisi kiva tutusta Kilven koko tuotantoon, mutta ei aika riitä, siinä menisi seuraavat kaksi vuotta. Vähintäin. Ja sit jos tutustuis - kun nolla alottaisi - myös Kalle Päätaloon, menisi 2+4 vuotta... vittu, mun elämä ei enää riitä siihen!

    Eino Leinon näytelmien analyyseissa mua huvitti Hurmeen hurmos: "kukaan ei ole näitä näytelmiä oikeasti ymmärtänyt"... heh, heh. Tuohan oikeasti tarkoittaa: "minä olen ne nyt ensimmäisen kerran, senkin juntit, ymmärtänyt"...

    No, luovan ihmisen pitää olla itseriittoinen. Tai siis en minä sitä tarkoittanut: huonoinkin kirjailija kun hakkaa tekstiään, ei hän voi muuta ajatella kuin että "tämä on maailman parasta tekstiä". Ei muuten voi kirjoittaa. Se olisi mahdotonta.

    Väpästä sanoin jo (mielipiteeni, joka voi olla väärä): se on Hurmeelta heitto.

    Musiikista - joka näemmä hänelle on hyvin, hyvin tärkeää... en sano mitään. Toivon myös, että Riku sanoisi, hän tuosta juurimusiikista kun tietää. Itsekin toki pidän bluesista, kuin hullu kissa kuumasta puurosta, mutta en tiedä siitä juuri paljoakaan. - Ps. se mua vähän pänniikin ettei Hurme puhu ns. klassisesta musiikista mitään? Onhan sekin, omalla tavallaan, radikaalia musiikkia ja sellaista, ettei kipaleita kerralla opi. Joskus menee 10 vuotta ennenkun ymmärtää että... no joo, se siitä.

    Hirvittävän hieno asia että toit meille Tapsa tämän Hurmeen!


    tarkistamaton teksti, nimimerkki tarkistettu, punkkua juotu

    VastaaPoista
  9. ps. poista ed. kommentti iines kiltti, ole kiltti. on asiaton. jatketaan Hurmeesta

    hyvää yötä, kansalaiset

    VastaaPoista
  10. Tähän Hurme-kirjaan lisäisin vielä, ennen kun alan puhua kirjailijoista, että tämä kirja mielestäni loppua kohden lätistyy. Viimeiset viiskytsivua. Tulee mieleen tuliko Hurmeelle kiire saada tämä markkinoille? No, ei nekään sivut huonoja ole, eivätkä kokonaisuutta himmennä, ja sen lisäksi tuo lopun NÄYTELMÄ... se nyt on ihan suunnattoman hienoa tekstiä! Olin ihan kokonaan sille myyty. Siis tolle tekstille. Jos... if tollasen näytelmän joutuisi katsojana katsomaan, vähintäin hermostuisi, eihän se mikään näytelmä ole. Vitut ole! Mutta teksti! - Ja toiseksi upeinta on nämä lukujen päätteeksi kerrotut "perinnetarinat"... hitsi kun ovat hauskoja! Mistä lie poimittuja? (ei ne Hurmeen omia ole) Ne on siinä mielessä hulvattoman hyviä kun niitä alkaa lukea, ei missään vaiheessa tajua, että mitenköhän tämä päättyy. Siksi minäkin uskallan pistää tähän teatteriaiheisen anekdootin. En tiedä onko se mistään kotoisin... tai on se, se on nimenomaan Viipurista kotoisin.

    Mummolle hänen sukunsa kustansi teatteri-illan. Koskaan aiemmin mummo ei teatterissa ollut ollutkaan. Esityksen jälkeen häneltä kysyivät, nämä sukulaiset, että miltä se teatteri näytti? Mummohan oli ihan haltioissaan, kehui sitä "huoneistoa" missä ne näyttelijät asuivat, ja heidän vaatetustaan, ynnä muuta. Mutta sitten sanoi: "Mut miten miust tuntuu et he olivat eukätte sopineet mitä hyö juttelevat" - Todellinen teatterikriitikko. Siinä kuin Jukkajukankavanjukka. Tai Seponheikinseponseppo! (sisäpiirivitsi)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. eukätte po. etukätte

      Ps. On mulla parempiakin juttuja. Mutta piruuttani en kerro!

      Poista
  11. Helovirta Kauko oli tunnettu siitä että kukaan toinen näyttelijä ei pystynyt "pudottamaan" häntä näyttämöllä. ("Pudottaa" tarkoittaa sitä että toinen näyttelijä sanoo äkkiä piruttaan jotain ihan muuta, lähinnä jotain älytöntä, mitä hänen pitäisi repliikkinään sanoa... ja toista tietysti alkaa silloin naurattaa. Jos ei pysty olemaan nauramatta, on "pudonnut". Tätä muuten harrastetaan paljon. Mutta eihän katsojat sitä tajua.) No, Pentti Siimes kierteli vapaapäivänään Kansallisteatterin kulisseissa. Isolla näyttämöllä Helovirta oli pääosassa ja pölisi siellä kovaäänisesti. Siimes pukeutui naiseksi, otti lavasteista löytyneen tekokakun käteensä, ja mennä lyllersi näyttämölle... missä hänen siis sillä hetkellä missään nimessä ei kuulunut olla. Mutta eipä Helovirtakaan - hänellä oli joku monologi juuri meneillään - hätkähtänyt. Hän vain sanoi sille Siimekselle, ikään kuin ohimennen, että "anoppi on hyvä vaan ja pistää sen kakun pöydälle ja menee pois, tänne on kohta tulossa ihmisiä..." ja jatkoi monologiaan. Hermostumatta. Siimes tunsi hävinneensä. Toisella kerralla yks toimittaja, nainen, harhaili Kansallisteatterin sokkeloissa, ei löytänyt ulostietä sieltä. Ja vahingossa avasin oven joka johti suoraan Pienelle Näyttämölle. Jossa esitettiin - oliko se Arnoldia - näytelmää jonka tapahtumapaikkana oli mielisairaalan huone. Siinä oli kaksi näyttelijää, Edvin Laine ja Joel Rinne. Siinä he keskustelivat mitä käsikirjoituksessa luki, kun tuo nainen siihen pöllähti. Edvin kuulema hölmistyi ihan kokonaan, mitä en ihmettele, mutta Rinne sanoi pokkana "älä siitä välitä, se on joku hullu vaan", ja jatkoi dialogia siihen mihin oli jäänyt. (Kun toimittaja tietysti erheensä huomattuaan salamannopeasti poistui näyttämöltä.)

    VastaaPoista
  12. Olen kirjastojonotuksessa. Hurme on vuosien tuttu m. radion "lukupiiri"0hjelmasta. viimeksi eilen( 9.12) oli keskustelemassa linnan Tuntematon-sotaromaanista. Minua hämmensi hänen jyrkkä käsityksensä, että teoksen arvo on esteettinen eikä kirjaa saa käsittää todellisuuden kuvaukseksi. Hänen mukaansa myös ihailemansa Kiven Seitsemän veljestä,on epärealistinen kuvaus kyseisen ajan elämästä ja ihmisistä.
    No ehkä kirjan lukeminen selvittää hänen ajatuksiaan minulle.


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kukaan keksinyt kysyä, että päteekö tämä kaikkiin kirjoihin - ja nimenomaan myös Hurmeen omiin kirjoihin? Myös uusimpaan eli Niemeen? Sehän on tekijänsäkin mukaan nimenomaan Romaani, eikä esimerkiksi tietoteos, kuten monet sitä mielellään lukevat, ja tekijäkin antaa käsittääkseni ymmärtää sen olevan nimenomaan Todellisuuden kuvaus niemestä nimeltä Suomi kautta aikain.

      Sotaromaanin "esteettisyydellä" sen ainoana arvona hän todennäköisesti tarkoittaa aivan jotakin muuta kuin tuntuu sanovan. Muuten sitä on vaikea käsittää. Kirjahan edustaa realismia ja realismin lähtökohtana on nimenomaan kuvata todellisuutta.

      Mikään kirja ei siihen tietenkään kykene, mutta se on eri asia.

      Seitsemän veljeksen arvo puolestaan on siinä, kerronnallisen hienouden ohella, että se hylkäsi aikansa ihanteellisen kansankuvauksen ja teki henkilöistään oikeita, ristiriitaisia ihmisiä.

      Hurme siis liittyy Ahlqvistien ja kumppanien kuoroon väittämällä, etteivät "oikeat suomalaiset ole tuollaisia"? Suomalaiset itse ovat kyllä sukupolvesta toiseen olleet vankasti eri mieltä. Ihan samoin kävi Tuntemattoman ilmestyessä ja joutuessa Toini Havun vähättelemäksi: tavalliset rintamasotilaat kokivat sen kertovan nimenomaan heistä.

      Esteettisillä arvoilla he pyyhkivät sanonko ma mitä.

      Poista
    2. Ettei tässä nyt hieman kärjistettäisi asioita? Eihän mikään romaani voi olla todellisuuden kuvaus, vaan se on aina kirjoittajan kuva todellisuudesta. Se on väistämättä eri kuin paljas todellisuus. Minusta Hurme korosti tätä seikkaa.

      Kirjoittajan tuottama teksti on hänen persoonansa lävitse suodatettua, ellei se ole tieteeseen pyrkivää sanatarkkaa muistiinmerkitsemistä. Kirjoittaja tekee erilaisia valintoja, sananvalintoja, asiavalintoja, tyylivalintoja, näkökulmavalintoja, valitsee todellisuudesta pirstaleita, jotka sitoo yhteen omaksi kuvakseen todellisuude4sta niin kuin hän sen näkee. Ja saattaapa tällaiseenkin "todellisuudenkuvaukseen" eksyä omaa kuvittelua. Kirjoittaessaan ihmisellä on tapana intoutua ja keksiä lisää. Tunnen tällaisen taipumuksen itsessänikin kirjoittaessani periaatteessa tosijuttuja. Intoudun hieman värittämään totuutta, vaikka en suoranaisesti valehtele.

      Joku toinen näkee saman näyttämön toisin, valitsee eri sanat, eri näkökulmat, valikoi eri henkilöt, intoutuu erilaisesti. Näin kuva samasta todellisuudesta on eri kirjoittajilla aina erilainen, ellei se ole sanatarkka jäljennös.

      Mitä todellisuus on? Ei edes ole staattista yhtä todellisuutta. Minusta siis mikään kirjailijan kuvaus ei ole todellisuutta, vaan jonkun näkemys asian tiimoilta. Luomus, taideteos.

      Sitä en osaa sanoa, tarkoittiko Hurme tätä vai mitä.

      Poista
    3. Tuo MEGIn mainitsema lukupiiri-ohjelma löytyy muuten netistä. Se on tosin melkein 3 tuntia pitkä, joten kuuntelin sitä vain kursoorisesti.

      Sinnehän saivat lukijat soitella ja heissä oli muutama aika osuvasti kommentoivakin. Parissakin kohtaa Hurme todellakin väitti, ihan oikein tietenkin, ettei romaanin - tässä tapauksessa Sotaromaanin - arvo riipu siitä, miten tarkasti se kuvaa oikeita tapahtumia, vaan muista seikoista, mm. esteettisistä.

      Väitän kyllä, ettei se antaako romaani oikean kuvan tapahtumista (jos se kuvaa todellisuudessa tapahtunutta, kuten Sotaromaanissa) ole ihan merkityksetöntäkän.

      Pohjantähti esimerkiksi antoi osuvan kuvan vuoden 1918 sodasta - ja jopa muutti käsityksiä siitä radikaalisti - vaikkeivät siinä kuvatut asiat sinänsä tosia olleetkaan.


      Poista
    4. Eivät "tosia" siis siinä mielessä, että ne olisivat tapahtuneet jollekin tietylle romaanissa nimetyllä (keksitylle) henkilölle. Samankaltaisissa olosuhteissa tapahtuikin kuitenkin romaanissa kuvattuja asioita oikeillekin henkilöille.

      Osittain tätä Iineskin tuossa ylempänä kertoo.

      Poista
  13. En ole vielä kirjaa saanut käsiini, mutta sen verran tekee mieleni lausuman, että virke ”Mutta Salminen on paljon enemmän kuin Väinö Linnan, piirikunnallisen kyvyn, kaltainen arjen karuuden kuvaaja, yhteiskunnallisten epäkohtien säyseä osoittaja ja ajan kronikan pikkunäppärä, populistinen kirjuri”, ei kerro mitään oivallusta kyseisistä kirjailijoista, mutta se riisuu sanojansa aika alasti. Arto Salmisen ja Väinö Linnan vertailu on vailla älyä tai viisautta, se on vain huomion hakua. Sanonpa omasta puolestani vielä, että Salminen on minulle erittäin tärkeä ja Väinö Linna klassikoista kakkonen Kiven jälkeen, joskus ykkönenekin. Linnat rakennetaan Stenuista.

    Ottaako herra Juha lisää pullaa teen kanssa, pullan päällä on vadelmamarmelaatia, josta herra Juha pitää niin paljon. Teehen on laitettu kahdeksan palaa imeläkiveä, sokeria, kuten Juha-herra aina haluaa. Sen jälkeen Juha-herra saa suklaatia ja aplodeja erikoiskiitoksin, kuten Juha-herra aina vaatii, oikein koko suvun ja vielä naapureidenkin, ja jopa tuntemattomien taholta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo sitaatti jatkuu näin:"Hän [Salminen] on jäjittelemätön sanojen taiteilija, runoilija, jonka niukan tiukoissa teoksissa jokainen äänne ja välimerkki ovat tarkoin mietityissä asemissaan. Tämän lisäksi hän on Aleksis Kiven veroinen suuri humoristi."

      Tämän jälkeen Hurme erittelee Varastoa ja sanoo näin:"--- Salminen ei anna tässäkään kirjassa yhtään armoa. Hän piirtää sanoillaan maailman, joka rakentuu rikokselle, korruptiolle, hyväksikäytölle, kiusaamiselle ja sorrolle. Hänen henkilöhahmonsa eivät ole mukavia, vaan enimmäkseen ihan kauheita. Mutta tässä kohtaa astuu taikuri Salminen näyttämölle ja jollain ihmeellisellä, hankalasti kuvattavalla tavalla organisoi kirjaimet, virkkeet ja tapahtumat siten, että hänen joka ainut teoksensa, Varasto mukana, saa lukijan rakastumaan hänen luusereihinsa, hänen heikkoihin, rääväsuisiin epäluotettaviin luomuksiinsa."

      Minusta tämä on ohittamaton analyysi Salmisesta.

      Poista
    2. Vertailussa ei silti ole tolkkua. Kuten Hurme sanoo, Salmisen kirjojen henkilöt ovat ihan kauheita, äärimmäisenä Ei-kuoren Urho, josta on vaikea tykätä lainkaan. Salmisen hahmoihin rakastuu, koska he eivät häpeä itseään yhtään. Kauheudessaan heillä on vankkumaton itseluottamus, he eivät edes ohikiitävänä hetkenä epäile tekojensa oikeutusta.

      Poista
    3. Urho kuskaa vanhaa dementikkorouvaa, joka luulee ja arvostaa häntä lääkäriksi. Urho rasvaa rouvan alapään Swarfegalla valmiina hommiin, kun omaiset paukkaavat paikalle...

      Tunnettu iskelmälaulaja kuolee Urhon taksiin ja Urho tottakai tyhjentää hänen taskunsa. Kirja ilmestyi ennen Kari Tapion kuolemaa, mutta sen jälkeen iltapäivälehti ilakoi sen yhteydestä oikean tähtemme kuolemaan.

      Urho asuu vanhan äitinsä luona, ei maksa hänelle asumisestaan ja molemmat vihaavat toisiaan melkein yli kaiken. Sitten isoäitiä hetken heikottaa, niin molempien silmät alkavat kiilua. Myyvät mummon asunnon ja äiti onnistuu kaappaamaan rahat. Kun sairaala meinaa kotiuttaa täysin tervehtyneen mummun, on siinä ongelmaa lähimmäisen rakkautta tuntemattomille Urholle ja äidilleen.

      Poista
    4. Kiven ja Salmisen (suuruuden) vertailussa on tolkkua, Riku. Siinä on nimittäin merkittävä pointti, ratkaiseva yhdistävä tekijä. Molemmat ovat ihanteiden ja kuvien kaatajia, ja äärimmäisen lahjakkaita kielellä operoijia. 

      Sanot, että Salmisen henkilöt ovat "ihan kauheita", mutta lopulta rakastettavia. Tämän sanoo siis Hurmekin. Vaan juuri tämähän on ydintä Kivelläkin, joka kuvaa Veljeksissään sen ajan "ihan kauheita" ihmisiä, sivistymättömiä lukutaidottomia juntturaveljeksiä, jotka tappelivat kylillä astaloittensa kanssa ja ryyppäsivät niin, että pyöriskelivät juoppohulluina painajaisissaan. Kieltäytyivät järjestyneen yhteiskunnan vaatimuksista. 

      Juuri tästä härskiydestähän August Ahlqvistkin suivaantui, ja teilasi Kiven täysin. Ei tuollaisista moukista voinut eikä saanut kirjoittaa! Loput tiedämmekin.

      Poista
    5. Ehkä, tuolla tapaa mutkan takaa potkaistaen. Genrejä en osaa tuolla tapaa yhdistää, me vittuilijat olemme erikseen ja Aleksis Kivi on Aleksis Kivi.

      Poista
    6. Missä sinä mutkan näet?

      Poista
    7. Kunhan hölötän. Arto Salminen on minulle aivan saakelin merkittävä ja arvostamani kirjoittaja. Jos osaisin kirjoittaa kuin hän, olisin onnellinen. Miksi Salmisen piti poistua tästä elämästä niin nuorena, kun oli säntillinen ja hyvä mies, ei mikään lavealla dallailija. En tiedä.

      Poista
  14. Mikikselle, että edelleenkään en ole kirjaa lukenut. Mutta jos ne blues-osuudet sivuuttavat, tai erittäinkin ohittavat, Robert Johnsonin, ovat aivan suun pieksentää ja pöljyyttä vailla uskottavuutta. Robert Johnsonissa on ja oli koko länsimainen populääri musiikki lähöllään. Jos Johnsonin tuotokset tänä päivänä tuntuvat yksinkertaisilta, niin itse olette. Robert oli todellakin yksi ja tärkein lähtökohta, hän olisi kehittynyt yhä edelleen, jos olisi saanut elää. Robert oli yksinkertainen mies, kouluja hän ei saanut käydä, hän luuli kovasti haikailtujen Chigagon ja Kalifornian olevan samassa paikassa. Monimiljonääri Eric Clapton kertoi paljon myöhemmin hänellä olleen kauden, jolloin ei suostunut keskustelemaan muusikoiden kanssa, jotka eivät Johnsonia tunteneet ja tienneet.

    VastaaPoista
  15. Johnsoniin kun lisää Muddy Watersin, niin mitäpä minulla olisi kerrottavaa yli sen. Paitsi että brittiläiset rokkarit tekivät suurtyön nostamalla bluesin unohduksen yöstä. Rolling Stones, myös Beatles, ja monet muut ansaitsevat erityiskiitokset. Led Zeppelin oli ja on köyhiltä varastaja, ihan tavattoman härski sellainen, bändi vailla mitään moraalia. Mummonsa kanssa rakastelisivat, jos se siltä kertaa tuntuisi olevan gutaa. Ja varmaan ovatkin sellaista tehneet.

    VastaaPoista
  16. Woody Guthrie... tästä alkaa yksi kaksinpuhelu yhden soutajan voimin. Hurmeella on tapa, jos hän diggaa jotain tyyppiä, sortua ihan mahtaviin ylisanoihin. Mielestäni sellainen kehuminen alkaa jo järsiä uskottavuutta. Guthirien on n:ro 1, kaveriporukkaan hän päästää nimet: Jelly Roll Morton, Blind Lemon Jefferso, Robert Johnson. Sitten sen jälkeen tulee liuta oppipoikia, mm. Tim Hardin, Joni Mitchell, Townes Van Zandt, Van Morrison, Fiona Apple, Robert Wyatt, Laura Marling, Jack White ja Frank Black. (huh, huh) Siis minä en tunne heistä yhtäkään, mutta uskon silti Hurmetta; en muista kuinkamonta levyä hällä on... jollain kirjansivulla sen mainitsi, niitä on monta tuhatta! Ja nimenomaan hän on fiksaantunut alkuperäiseen "rock'nrolliin"...Tai millä nimellä sitä nyt haluaa kukin sanoa.

    Sitaatti kirjasta: "John Steinbeck määrittelee hyvin Woody Guthrien lauluntekotaidon: Minulta menee kokonainen romaani sen sanomiseen, minkä tuo pieni mulkku kertoo parilla rivillä. - Aika moinen tunnustus, vai mitä Riku, Vihan hedelmien kirjoittajalta?

    Lisää nimiä on vielä hällä hirveesti, en niitä tähän jaksa kopioida, paitsi esim. Jimmy Reed, josta on muutama sivu Hurmeen hurmiomaista ylistystä. Samaa sakkia on myös Slim Harpo ja Lee Dorsey. ym. ym. ym. Ja muistaa hän mainita myös miten meidän aikamme rokkarit, betleista ja rollareista + muista lähtien, ovat velkaa näille viimevuosisadan alun bluesmestareille. - Mä luulen Riku että tuo Hurme on vielä hullumpi blueshullu kuin sinä. Siksi mielenkiinnolla odotan kommenttejasi. Itse kun tällä(kin) saralla olen diletantti. Mutta melkein poikkeuksetta olen digannut sun musiikkilinkkejäs - no en nyt tietenkään ihan kaikista. Oi, ei.


    Tämä Tapsan essee on "Nyljetyistä ajatuksista" hyvä. Oikein hyvä. Minun itse täytyy lukea tuosta kirjasta muutamia kohtia uudestaan... luin kirjan liian nopeasti läpi. Siellä puhuttiin nimittäin monesta kirjailijasta joista en ole kuullutkaan; nyt minua kiehtoo ottaa selvää, mistä eli keistä on kyse. - Ps. Tämä kirja oli/on antoisa matka, oppi uutta. Mielenkiinnolla odotan myös "Niemi" -kirjaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aloin kuunnella YouTubesta noita. Kyllä blues on poikaa. Nuo vanhimmat on parhaita. Raatelevaa musiikkia. Ja hirveitä tarinoita, tähän lätkähdin, myös kuviin...
      Lee Dorsey - Working In The Coal Mine (1966)

      Kuuntelemista riittää. Mutta haluan palata kirjoihin!

      Poista
    2. Tottakai Woody Guthrie on amerikkalaisen musiikin peruspylväitä. Olisiko Steinbeckin sanoma kehaisu liittynyt Woodyn tekemään levyyn hiekkamyrskyistä. Leadbelly täytyy myös mainita amerikkalaisen musiikin ja amerikkalaisuuuden perusteina. Woody oli amerikkalainen kommunisti ja Huddie Leadbetter musta mies. Leadbellyn ja Woodyn yhteinen radiokonsertti löytyy sekin Juutuubista.

      Myöhempi Joni Mitchell ei yllä porukkaan, eivät monet muutkaan listan nimistä, kaikkia heistä en tunne.

      Poista
    3. Ja tosiaankin, Woody teki hiekkamyrskyalbumilleen kappaleen Vihan hedelmien Tom Joadista. Steinbeck teki vaikutuksen Woody Guthrieen.

      Poista
    4. Steinbeckin Vihan hedelmät ilmestyi 1939 ja Woody Guthrien albumi Dust Bowl Ballads 1940.

      Poista
    5. Pete Seeger, Bob Dylan, Bruce Springsteen ja John Fogerty ovat Woody Guthrien työn jatkajia. Wagon keeps on rollin´

      Poista
    6. Sisäinen pakko minulla on lisätä Hurmeen listalta vielä Blind Lemon Jefferson. Hänestä oli lyhyt matka seuraamoon, Rockiin, ja tulevat rokkarit tarttuivat kiinni syöttiin.

      Myöhempi Van Morrison on Euroopan suuri nero.

      Poista
    7. Mainitsemassani Leadbellyn ja Guthrien radiokonsertissa Woody kertoo, ettei lukenut Steinbeckin kirjaa, mutta näki kolme kertaa tuoreeltaan tehdyn elokuvan siitä.

      Wikipedia sanoo: "Se on yksi harvoja Hollywood-elokuvia, jotka mainitaan paremmiksi kuin alkuperäisteos – jopa Steinbeck oli tätä mieltä." - Vähän epäilen, mutta on se hyvä. Ohjaaja John Ford ja pääosassa Henry Fonda.

      Poista
    8. Tässä tuo kaikki monin sanoin selittämäni on. Bruce Springsteen: Ghost of Tom Joad.

      Poista
    9. Jos Hurme on/olisi kirjoittanut kirjansa muuksi kuin sormiharjoitteluksi, olisi hänen tullut mainita myös Hank Williams. Älkää lukeko suomalaista wikipedia-artikkelia hänestä, kun se on luhyt, mutta rupinen, siirtykää suosiolla englanninkieliseen.

      Poista
  17. Onnea vaan Juhalle Finlandiasta!
    Nyljetyt ajatukset olen lukenut ja Niemi on yöpöydällä.
    Nyljetyt ei nylkenyt ajatuksiani, mutta jätti hämmästykseen ja hämmennykseen. Hurja ukko Juha Hurme on tietämyksessään! Osannut
    kaivaa historian kätköistä esille kiehtovia persoonia ja
    tarinoita.
    Hurme on parina kesänä ollut puhumassa musiikista ystävieni pihapiirissä järjestetyissä pelimannien Pihasoitoissa. Tosin molempina kesinä on satanut tuolloin vettä ja pelimanniorkesteri, yleisö, että muut esiintyjät joutuivat kapuamaan navetan ylisille.
    Kirjailijan rikas tietämys musikiista tuli esille puhuessaan aiheesta ylisillä.
    Hauskanpitoa ja vakavaakin asiaa sisälsi taas lähimailla syksyllä kansanvalistustalolla Juhan ja teatterikoskeakoulun näyttelijöiden järjestämät Iltamat. Porukkahan kiersi ympäri maata Iltamiaan esittämässä. Jotta kartalla ollaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Edellisen tekstin rustasi Leonoora

      Poista
    2. Nyljetyt ja lisäksi yleensäkin Hurmeen persoona ja tapa puhua innostivat minutkin hankkimaan Niemen itselleni. Odottaa vuoroaan, kun tuossa on ensin luettava nuo Einesbaariin tulossa olevat kirjat, Huovinen ja Bergman, tai kerrattava siis. Sitten Niemi. Ossi Nyman saattaa Tulossa-listalta jäädä pois, sillä minulla on saatavuusongelmia, jouduin palauttamaan kirjan kirjastoon, enkä voi ostaa kaikkia haluamiani. Kirjasta on sitä paitsi kirjoitettu jo monta hyvää esittelyä.

      Hurmeessa, ja puhun nyt lähinnä tästä Nyljetyista, minua viehättää hänen tapansa nähdä teokset, vanhat klassikot, ja osin musiikitkin, ikään kuin näyttämöllä, ohjaajan silmin - eli ne on hänellä "hallussa", hän on sisäistänyt lukemansa ja kuulemansa kokonaisuuksiksi, joiden osia liikuttelee ja asettelee eri asentoihin oman näkemyksensä mukaan. Tämä on jopa lumoavaa.

      Poista
  18. Yli puolen kirjan on menty. Kiinnostava idea yhdistää matkakuvaus kulttuuriesseisiin. Useat hahmot joista en tiennyt juuri muuta kuin nimen,ovat saaneet luuta ja lihaa ympärilleen. Taiteen olemuksesta Hurme kirjoittaa paljon .Minusta taide muodostuu taiteilijan tarkoituksen ja vastaanottajan mielikuvituksen synteesistä. Joku saa loputtomia kokemuksia ja yhteyksiä, toinen jää kylmäksi samasta teoksesta. Teatterin olemuksesta Hurme kirjoittaa paljon, ei tee mieli väittää vastaan, mutta luulen että tulos ja sanoma on n.s informatiivisesti laiha. Edellä mainittu kysymys historiallisesti otsikoitujen romaanien ja näytelmien vastaavuudesta todellisuuteen, jää Hurmeen osalta sumeaksi. Itse -päin vastoin kuin iines- pidän kirjaa helppolukuisena. Joskus pari vuotta sitten, kuulin, puolella korvalla tämmöisestä souturetkestä, käsitin ,että Hurme olisi yksin tehnyt. Mutta sehän varmaan Hurmeen mukaan epäoleellista, kun on kirja romaaniksi nimettykin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teksti juoksee kyllä helposti, eli olet oikeassa siinä, että kirja on helppolukuinen, siitä saa välittömästi selvän, lauserakenne on johdonmukainen ja konstailematon.

      Mutta, se on silti minulle raskaslukuinen, koska se on niin paljon sisältävää, se on täynnä Hurmeen omia kuvaelmia, ohjauksia Kivestä tai Salmisesta tai milloin kenestäkin, kertominen on kerroksellista, siinä on aina yhtaikaa Kivi/X-kerros ja Hurme-kerros. Niitä en minä ainakaan voi sivuuttaa kepeästi, vaan ihastelen Hurmeen näkemystä ja näyttämölle sovittamista. Se vie aikaa, kun lukee pysähdellen.

      Toisin sanoen raskaslukuisuus on tässä hyve. Muistan, kun Kemppinen puhui kauan sitten blogissaan siitä, että hyvä lukeminen on pysähtelevää, hidasta. Ymmärrän hyvin, mitä hän tarkoitti.

      Poista
    2. Hyvä kirjan hidas lukeminen kaikessa rauhassa on suuri nautinto.

      Siksi olenkin aina suhtautunut hieman huvittuneen ylenkatseellisesti ihmisiin, jotka kehuvat ahmineensa paksunkin kirjan siltä istumalta.

      No, ylenkatse on varmasti turhaa ja väärinkin, sillä periaatteessa kunnioitan suuresti lukevia ihmisiä. Se on sisäsyntyistä.

      En ole muuten ikinä hävennyt sitä, että luen jopa runoja, en edes kuohuvimmassa kasvuiässä, jossa miehiset arvot löytyivät toisaalta. Toki minulla oli hyvä esikuva: isäni, raavas ja riski seppä.

      Poista
    3. Minunkin isäni luki runoja. Vaikkei meillä hirveän paksua kirjahyllyä ollutkaan - rahakysymys - niin muistan meillä olleen joko omana tai lainassa usean vanhan klassikon ja kohukirjojakin, mm. Myklen rubiinikirjan, Väinö Linnan teoksia, Rintalan Sissiluutnantin, monta Waltaria, runokirjoja. Isä luki lisäksi Raamattua, vaikka hän ei ollut uskovainen, mieluummin päinvastoin.

      Riimittelemään ja runoilemaan hän myös minut opetti jo silloin, kun en ollut vielä koulussa. Teimme runoja niin, että kumpikin sanoi säkeen vuoron perään. Se oli hauskaa.

      Poista
    4. Sagan kanssa kun kahdestaan matkustettiin junalla, Tampereelta Humppilaan, niin me otettiin käsittelyymme joku seinällä oleva sana tai lause, esim. Spotta ej på golfvet, ja siitä piti sitten - kirjaimia vaihtamalla - keksiä uusia sanoja. Kyllähän niitä löytyy kun miettii. Niitä löytyy, erilaisia sanoja, yllättävän paljon kun ankarasti miettii. Mutta siitä huolimatta minua alkoi välillä ottaa kaaliin, eli pannuun, kun Saga - vaikka oli kymmenenvanha vasta - löysi enemmän kun mä. Hitsi! Niinpä aloin fuskata, aloin keksiä sanoja joita ei ole olemassakaan. Saaga ihmetteli, välillä se sanoi "ohoh, tuommoista sanaa en ole ennen kuullutkaan?.." Selitin että se on muinaiskreikkaa ja tarkoittaa "hopoti hopoti hop" suomeksi. Saaga sanoi "yhmnhy". Ja tuijotti minua niillä suurilla totisilla ruskeilla silmillään ja lisäsi "vai niin, isä."

      Siis minun ideani kirja-arvosteluihin olisi se, että arvostelija ikäänkuin realiajassa itse kahlaisi käsittelemäänsä kirjaa läpi, postaisi lukemaansa päivä päivältä, no ei nyt tietenkään joka päivä, ja muut kommentoisivat sitä mukaan... Siis ymmärrätkö mitä yritän tarkoittaa? Sekä esittelijä että lukijat ikään kuin kahlaisivat ko. eposta yhtä aikaa, ja lopuksi kaikki tulisivat yhtäaikaa MAALIIN/MÅL, ja saisivat mukillisen kuumaa mehua. (Niinkuin hiihtokilpailussa aina sai kun maalin tuli. Kiitti, äiti!)

      Voi tietysti teknisesti olla huono idea. Äsch. Kyllä minä Bergmanista teille ihan perinteellisellä tavalla kirjoitan, uskokaa pois. Mutta en tietenkään yhtä hyvin kuin Tapsa, kirjottaisi.

      Poista
    5. Tämä idea on mainio, ja entisenä äidinkielenopena jopa hurraan sille. Näin kouluissakin kirjallisuutta voudaan käsitellä ja käsitelläänkib. Luetaan pala kirjallisuutta, ja katsotaan, mitä ajatuksia se pulpauttaa esiin. Jatketaan jne.

      Toimii joka asteella kaikkialla. Paitsi ehkä somessa ei, sillä se vaatii jonkin verran säätämistä: sitoutumista ja aikataulussa pysymistä, samanaikaisuutta, järjestelyjä kultakin. Onnistuu, jos porukka säntillisesti pysyy kelkassa.

      Minähän olen kaikkeen valmis, ja hoidan osuuteni, jos ja kun.

      Poista
    6. Idea on hyvä, mutta vaatii todella tiukat säännöt: esimerkiksi luetaan sivu päivässä ja kommentoidaan sitä... no, normaali kirjalla se kestäisi vuoden... Pakko kiristää tahtia eli joko 11 sivua tai luku kerrallaan.

      Tietysti voisi lukea sivun tunnissa 24/7, mutta siinä tahdissa moni hyytyisi... Miten olisi 8 sivua päivässä eli sellainen normaali virkamiehen tinki?

      Poista
    7. Minusta tuntuu, että huolimatta idean loistavuudesta, se olisi vaikea toteuttaa somekäytännössä. Ihmisiä ei voi sitouttaa määräaikoihin ja määrätehtäviin, jotka pitää panna kommenteiksi tiettyyn aikaan mennessä. Siinä joku hyytyisi ja putoaisi kyydistä, ihan niin kuin koulussakin tapahtuu: kaikki eivät jaksa tai ehdi hyvästä halusta huolimatta. Ja piiskurihommiin en rupea täällä vapaassa rajattomassa virtuaalissa.

      Eli ehdotan, että mikis valmistelee rauhassa koko satsinsa valmiiksi, sen minkä aikoo tai antaa luvan putkauttaa tuon alun julki, jolloin yhdessä jatketaan eteenpäin sen mukaan kuin kukin lukenut on.

      Poista
  19. Iines, miten minä pääsen tekemään tänne alustuksen - siis muutakin kuin kommentoimaan näin? Minulla kun on idea, joka saattaa kiehtoa teitäkin.

    VastaaPoista
  20. Mikis,pääset nyt ainakin niin, että lähetät haluamasi materiaalin minulle sähköpostitse vaikka tämän blogin sähköpostiosoitteeseen = lukupiiri1@gmail.com tai toisen blogini sp-osoitteeseen = ikkunaiines@gmail.com. Minä sitten julkaisen muuttamattomana haluamasi materiaalin. Tounen vaihtoehto olisi antaa sinulle blogin tunnukset, jolloin pääsisit suoraan julkaisemaan. Vaan siinä pitää osata bloggaamisen tekniikat.

    Mutta siis kiinnostavaa olisi kuulla ideastasi!

    VastaaPoista
  21. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. äsch, siirrä tämä alustukseksi, ei tämä ole kommentti! rakas Iines korvapuustini!

      Poista
  22. Mikis, poistan alustuksen tästä ja tallennan sen julkaisupuolelle, mutta en julkaise vielä lauantai-iltana, vaan, jos sopii, ihan kohtapuoliin. Sopiiko, Riku, sinulle, että pannaan estradille ensin tämä mikiksen Laterna magica? Ja näin minäkin ehtisin kerrata Laternan, kun nyt kertaan Havukkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai se sopii, Bergmanissa minulle tulee kiire.

      Poista
    2. Niin mutta Iines minun pitää itse lukea sitä kirjaa pitemmälle ja sitten kirjoittaa siitä enemmän. Ehkä olisi parempi kumminkin että julkaisisit käsitykseni yhtenä pötkönä? Vaikka vähän myöhemmin.

      Älä hätäile.

      Poista
    3. Sopii mainiosti, tehdään näin eikä kiirehditä!

      Poista
  23. Nyt olen Hurmeen kirjassa päässyt vauhtiin. Pidän siitä tottakai, olen jopa innoissani, olen nimennyt teoksen uudelleen: "Taiteilijalla hölskyy!" - Tällaisella ilman muuta pysytään teatterin syvällisen pintaliitojengin kärjessä. Kaikki ikimuistoiset humalatilat on koostettu samaan teokseen, muistoja mukavista päivistä. Kulttuuria, erittäin kulttuuria. Epäilemättä Hurme tuntee syvällisesti monet kirjan sivuamista asioista, mutta räjähdin nauramaan, kun luin Elviksestä vääntämässä Crudupin biisiä ja "keksimässä" rock´n rollia. Muisteluksen täytyy olla muistelus siitä, kuinka taiteilija Hurme on 70-luvulla kokenut Suosikki-lehden, juuri tuollaista hevonpaskaa Isto Lysmä pruukasi kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokainen voi korvillaan kuunnella, että Elvis lauloi aika lailla yksiyhteen Arhur Crudupin alkuperäisen That´s all right maman, tempo on hitusen nopeampi. Elvis toi kappaleeseen lisää oman valkoihoisen persoonansa, ei juuri muuta.

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    3. Jatkanpa tästä. Toisaalta mielenkiintoista on yhden tehdä ja toisten lukea tällainen "kovien tekijöiden" ympärille kasattu jonkinmoinen tarina. Ainahan nuo henkilöluettelon taiteilijat kiinnostavat, jos kaikki ei kaikkia, niin kuitenkin useimpia moni. Pinnalliseksi tällainen kuitenkin väistämättä jää, kirjoittaja tuntee kulttuuria varmasti laajalti, mutta pintavaahdossa ja liirumlaarumissa tässä paljolti liikutaan. Syvällisyys on tämä kirjan vastakohta. Tämä on hauskaa kesäteatteria, jossa on hauskoja näyttelijöitä, useita julkkiksia, iloista meininkiä, hevonen joka kakkaa lavalle, grillimakkaraa myytävänä ja saatanan kylmä, sade vihmoo.

      Poista
    4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    5. Ja me miljoonamiljonäärit olimme niin huvitettuja, tuumasi Maccaran Pauli, kun veivasi "Elviksen kappaletta". Paul McCartneyn esitys on tietenkin lähinnä säälittävää keekoilua, surkeaa höpöttelyä, Elviksestä tietysti menee. Loppurepliikiksi tuohon voisi kuvitella kehoituksen Hurmeelle: "Vejä sääkin kultturihönö nopeesti jotain Elviksen That´s allright mamasta!"

      Poista
    6. Jos kukaan ei ole kanssani samaa mieltä, vastaan vain: "Sorry, mutta nämä eivät olekaan mielipidekysymyksiä, ihan realismista ammentavat!"

      Poista
    7. Mä voisin ehkä olla. Samaa mieltä. Ainakin Elviksestä tykkään.

      Poista
    8. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    9. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    10. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    11. Viiskymmentäluvun rokin suurimmat nimet, eniten elämään jääneitä rokkeja tehneet, olivat Carl Perkins ja Little Richard. Elvis oli kuitenkin kaikkein komein ja huisin ihana. Yhtään kappaletta hän ei osanut säveltää tai sanoittaa, hän oli jukeboxi. Toki tulkinnoissaan parempi kuin keskiverto karaokelaulaja.

      Poista
    12. Tähän suurimpien listaan täytyy ilman muuta lisätä Chuck Berry. Beatlesin esittämä, Lennonin laulama kappale, Rock´n Roll Music, saa minut vieläkin polvilleni.

      Poista
  24. Muistaakseni aioin osallistua keskusteluun Juha Hurmeesta ja hänen teoksistaan. Minun on heti ilmoitettava, että hän on kokonaan kirjoineen päivineen ollut minulle täysin tuntematon. Ainoa kosketus häneen on tv:stä näkemäni vilahdus Finlandia-palkinnon jakotilanteessa, ja muistan silloin ajatelleeni (tyhmästi), että onpa ylimielinen tyyppi. Ylimieliset ihmiset ovat mielestäni pahimpia, mitä olla voi.
    Tosin olen sen verran muuttanut ajatuksiani, että ylimielisyys saattaa olla peitehahmo, jonka alla voi elää hyvinkin epävarma ihminen, joka tarvitsee vahvan panssarin tuekseen.

    Oli miten oli, nyt kun aivotärskyn seuraukset ja voimakkaat lääkkeet tekevät minusta "puoli-apinan", ajattelin tulla tänne tutustumaan Tapsan ja teidän muiden, jotka olette kommentoineet ja esittäneet vahvoja mielipiteitänne Juha Hurneesta ja hänen kirjastaan.

    Arvatkaas mitä. Vaikka Tapsa on mielestäni hyvin täyttänyt tehtävänsä - hänen kirjoituksensa k.o. kirjailijasta ja nyljetyistä ajatuksista on mielestäni kulttuuriteko, niin monipuolisesti ja rehellisesti hän käsittelee aihetta, että sen luulisi vaikuttavan lukijaan ja saavan tämän pompahtamaan niiltä sijoiltaan hankkimaan käsiinsä mainittu teos - mutta omaksi hämmästytksekseni minun on todettava, että enemmän kuin tämä kaikkien hyväksymä ilmeisen vaikuttava teos, minua - ehkä olosuhteden takia - alkoikin kiinnostaa Tapsan kirjoitus ja sitä seuraavat kommentit. Ne ovat kaikki tosi upeita, kulttuurin puolesta ja ja sen eri lajeihin paneutumisesta kertovia, kuin kuvaelmia, joihin jokaiseen erikseen oli pakko huolellisesti paneutua. Kirjan hankkiminen jäi sivuseikaksi. Teidän välityksellä sain niin paljon tietoutta ja kokonaiskäsityksen kirjasta ja sen kirjoittamistavasta, ettei minulla ole mitään kiirettä hankkia sitä luettavaksi. Mieluummin luen toiseen kertaan Tapsan pääkirjoituksen ja kaikki kommentit.

    Enemmän kuin kulttuurin juhlaa, tunnen sen arkea. Tiedän, miten vaikea yksityisen ihmisen, vaikka hän olisi kuinkakin pätevä ja hyvä, on saada yleistä arvonantoa teokselleen, oli se mitä taidelajia tahansa. Siihen tarvitaan muita ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita asiasta, ja mikä tärkeää, eivät ole kateellisia toisen onnistumisesta. Vaikea ehkä mieltää, mutta kateus ja pahantahtoisuusa voivat olla surmanloukku jollekin joka yrittää parhaansa ja sattuu onnistumaan. Ikinä en unohda tapausta, jossa eräs tuttavamme, mies, joka oli omistautunut kirjallisuudelle ja valmisti yksityisiä esityksiä esittämällä kuuluisien kirjailijoiden tekstejä, päätti esittää ohjelman, josta oli saanut kiitosta, jollain areenalla pääkaupunkivyöhykkeellä. En ollut kuuntelemassa, mutta toiset kertoivat että esitys oli ollut hyvä. Mutta seuraavan päivän Hesarissa oli arvio tästä tapahtumasta. Se oli niin musertava, että sen jälkeen tämä esiintyjä lopetti kaiken. Ei onneksi henkeään, mutta innostuksen mihinkään, mikä koskee kirjallisuutta. "Hänen housunlahkeensa lepattivat..." jäi mieleen siitä kirjoituksesta. Eli arvon arvostelija oli kiinnittänyt huomionsa esiintyjän ulkoiseen habitukseen, ei ollenkaan esityksen sisältöön ja sen esiin tuomiseen. Onneksi kaikki eivät ole yhtä heikkoja luhistumaan. Arvostelu on aina vain kuitenkin yhden henkilön mielipide. Tuosta kertomastani tapauksesta on jo aikaa, liekö jo toipunut kyseinen henkilö.

    Mutta Juha Hurmeella pyyhkii hyvin. Ehkä sentään josain vaiheessa tartun hänen kirjaansa. Kirjailijan työ ei liene kovin helppoa, sekään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tapsa osaa kirjoista(kin) kirjoittaa, olen samaa mieltä, kirjoituksensa on hieno!

      Poista
    2. Ja Tapsalle vielä, että Kari Peitsamo on minulle yhtä tyhjän kanssa. Musiikin huonohko vitsi, joka on hukassa kuin humalainen apassi.

      Poista
    3. Yritin kyllä aiemmin kehua Rikun kommentteja musiikista - odotin niitä, sillä itse en ole siinä aiheessa edes amatööri, vaan vielä surkeampi - mutta en saanut vanhalla ipadillani viestiä välitettyä.

      Kuten alustukseni alussa kerronkin, niin en suhtaudu Hurmeeseen mitenkään kritiikittömän hurmioituneesti, vaan hyvin kriittisen hurmioituneesti. Minua nimittäin jostakin syystä miellyttävät Hurmeen kaltaiset intomieliset vouhkaajat. Niissä on jotain lystiä vakavuutta. *)

      Musiikista tiedän vain tietämättömyyteni, mutta kirjallisuudesta ja muusta kulttuurista, jopa tieteestä ja mystiikasta, kuvittelen tietäväni paljonkin ja uskallan siksi laukoa mielipiteitäni estotta.

      Mutta niinhän Hurmekin tekee: laukoo mielipiteitään estotta. Välillä se ärsyttää, useimmiten huvittaa ja herkistää.

      *) Tuli äkkiä mieleeni, että onhan meillä täälläkin hieman samankaltaisia hahmoja, vaikkei heitä kuitenkaan kehtaa vouhkaajiksi haukkua. Mutta intomielisen lystikkäiksi voi.

      Poista
    4. Myönnän intomielisenä välillä hyppääväni pimeään kaivoon, mutta Hurmeelle vouhkaaminen on elinkeino, jopa niin, että on noussut jonkinlaiseksi kukkulan kuninkaaksi.

      Tarkennan sen verran aiempia sanomisiani, että kesäteatteri on minusta kivaa, etenkin jos peppi pitkätossun hevonen kakkaa lavalle.

      Poista
    5. No yksi intomielinen on jo ilmoittautunut Hurmeelle vouhkaavansa sillä aikaa kun minäkin ajattelin vastata jotain Tapsan kommenttiin.
      Tuo Rikun kommentti on kirjoitettu niin nasevasti ja hauskalla tavalla että nauru karkasi suusta.

      Kai minä nyt kuitenkin voin tähän perään kirjoittaa jotain ajatuksia vastaukseksi Tapsan kommenttiin.

      Siis huomasin kyllä, Tapsa, alusta lähtien kriittisen otteesi k.o. kirjaan, mutta että se siitä huolimatta hurmaannutti sinut, on tietysti suurta plussaa kirjailijalle. Mainitset kohtia joita kummastelet. Niin kummastelin minäkin niitä, vaikken ole sitä kirjaa lukenut. Sitä paitsi kirjailija on voinut itsekin kummastella omia tuntemuksiaan, mutta vauhdin hurmassa ja ehkä halussa erottua yleisistä mielipiteistä, hän on riskeerannut, ja "värittänyt" tekstiään haluamallaan tavalla. Sehän on sallittua, ja siitähän on vain hyötyä. Jokainen lukija tulee automaattisesti tarkistaneeksi oman mielipiteensä. Eli hän on tehnyt palveluksen myös toiselle kirjailijalle, tai ehkä halunnut ravistaa yleensä mielipiteiden outoa leviämistä. Joku sanoo jostain jotain ja pian on iso joukko, joka on asiasta samaa mieltä. Ja siitä muodostuu itsestäänselvyys.

      Asiain kyseenalistaminen on usein tarpeen, sillä on kovin helppo olla jotain mieltä, joka mieleen juolahtaa. Myöhemmin on hankala korjata asiaa, vaikka mieli muuttuisi.
      Kyllä sinä Tapsa, sanot mitä sanot, tunnut olevan yleensä oikeassa. Samoin kuin Iines. Olette harvinaisen hoksaavia mitä asioihin tulee. Sekin on reilua, että sanotte senkin, mitä ette tiedä. Ei varmaan kukaan hallitse kaikkia asioita nykymaailmassa, joka menee vauhdilla eteenpäin ja muuttuu koko ajan.

      "Intomieliset vouhkaajat," hyvä termi. Keitähän ne täällä ovat. Tarkoittanet ainakin Mikistä ja minua. Niin, ja nyt myös Rikua. Me innostutaan. Mikis kertoo kokemuksiaan niin hauskasti ja avoimesti, että hän on välillä kuin Sieppari ruispellossa. Olen kyllä lukenut häneltä vakavaakin tekstiä. Joskus oikein vakavaa ja asiallista.
      Mitä minuun tulee, olen alkanut pelätä omaa kommentoimistani. Pelkään, että taas innostun liikaa. Pahinta, että hyppelehdin kuin vasikka horjuen asiasta toiseen, ja sivupolut kuuluvat repertuaariin, vaikka ne eivät vie ollenkaan asiaa eteenpäin.
      Kuinkahan monta kertaa olen pysähtynyt miettimään, miksi minä yleensä kommentoin.
      Olisiko se korvausta siitä, että puhelahjani ovat aika surkeat. Juuri tänä iltana totesin sen taas, kun täällä oli väkeä koolla ja puhuttiin olympialaisista ja telkasta tulleesta päättäjäisohjelmasta. Puheensorina oli huomattavan suurta, ja minäkin olisin halunnut jotain sanoa, mutta kukaan ei kuunnellut. Aina joku alkoi puhua päälle kovemmalla äänellä, niin että luovuin lopulta yrittämästä. Kuuntelin vain toisten puhetta. Eipä silti että minulla olisi mitään järkevää sanottavaa ollutkaan.
      Ja nyt mä taas jouduin sivupoluille. Voi ei! Mitä se ketään kiinnostaa mitä ympärilläni tapahtuu. Taas turhaa puhetta. Mutta lukekaapa tuo Rikun kommentti. Niin sitä pitää ottaa oma puheenvuoronsa. Puhui sitten mistä tahansa. Vaikkapa hevosesta, joka kakkaa lavalle. Hyvä Riku! Kiitos opetuksesta.

      Poista
    6. Enkä malta nyt lopettaa. Lainaan Rikua: "Myönnän intomielisenä välillä hyppääväni pimeään kaivoon, mutta Hurmeelle vouhkaaminen on elinkeino, jopa niin, että on noussut jonkinlaiseksi kukkulan kuninkaaksi."

      Voiko sen enää paremmin sanoa! Kysymys on elinkeinosta. Ja kukkulan kuninkaasta!

      Ja nyt kun kukaan ei puhu puheeni päälle, haluan sanoa täydellä sydämellä, että Olympialaisten loppuseremoniat kuvastivat UUTTA aikaa. Se oli tavattoman hieno lopetus kaksi viikkoa kestäneille turnajaisille. Ajatella, SUOMEN lippu hulmusi lopussa, ja kaikkien mieleen jäi melko varmasti soimaan SUOMEN kansallislaulu Oi maamme...

      Poista
    7. En tietenkään ole oikea ihminen vaatimaan Hurmeelta täsmällisyyksiä, minä joka tykkään eniten nauraa maailman ja omallenikin mielettömyydelle. Kiinnostavinta minusta usein on kommentoida asioita, joista ymmärrykseni on vähäisin. Sellainen juontaa havaintoon, jonka mukaan muiden, kuin ehdottomien asiantuntijoiden kiveen piirrettyjä mielipiteitä, usein halveksutaan.

      Älä herkeä sivupoluille hyppimästä, Liisu, kirjoittamiasi lukee usein ihastuneena. Jotkut kulkevat omia polkujaan, minä kuljen sivupolkuja.

      Poista
    8. Yhdellä Helsingin keskustan katoista seurasin itsenäisyyden satavuotispäivän ilotulitusta. Hieno se oli, mutta surkean lyhyt ja vaatimaton, vähän tuli Saarijärven Paavon pettuleipä mieleeni.

      Poista
    9. Helsingin kaupungintalo liputtaa yhä yötäpäivää, kaiketi vuoden loppuun asti. Kaupungintalo on se siinä Senaatintorin ja Esplanadejen välissä.

      Poista
    10. Kieltämättä mieleeni pätkähtivät juuri Mikis ja Liisu, kun tajusin täälläkin piileskelevän Hurmeen kaltaisia intomieliä - ja silloin paino ei todellakaan ole "vouhkaamisessa", vaan molempien lystikkäässä vakavuudessa.

      Mikishän esimerkiksi on erittäin vakavamielinen nuorimies, joka kätkee syvämietteisen sanomansa hullunkuriseen muotoon. Taiteilija jumalan armosta. Tai kostosta. Myös Liisu on taiteilija, mutta näyttelee lystikkään roolinsa eri tavalla - eri tavalla siksi, ettei hän näyttele vaan on.


      Poista
  25. Herra insinööri-psykologi-biologi-sosiologi runoilija Tapsa! Minäkin pidän Liisusta, hän tihkuu vilpittömyyttä. Aina ilahtuu kun lukee häntä. Surulliseksi tulee, liki apeaksi, kun hän itse aliarvioi itseään, se on väärää alemmuudentunnetta. Tuo söpöläinen (äsch, muista mikko #metoo! älä tungeltele) kirjoittaa sivulauseissaankin usein paljon järkevämpiä jutskuja kuin moni muu päälauseissaan. Kiehtovaa!

    VastaaPoista