1. L. Onerva: Ihminen
Mikä olen? Tähdenlento
Luojan ikuisessa yössä,
tomujyvä aavan aineen
lakkaamattomassa työssä.
Mutta sentään! Tahdon antaa
hehkun hetkelleni tälle,
tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle.
Tahdon laulaa: mitä siitä,
jos ma lopuin, kussa aloin,
mutta silmänräpäyksen
valokaarin yössä paloin!
Hetken sykin, liekkisydän,
aurinkona maailman oman:
tunsin kauneuden kaipuun,
rakkauden rajattoman.
Alistukaa, avaruudet,
pienen tähden välkynnälle!
Tahdon loistaa, tahdon laulaa
kiitoslaulun elämälle.
Aikaa on virrannut jonkin verran siitä, kun selailin lukemattomia runokirjoja etsien tekstiä, joka sopisi parhaiten syntymäpäiväni erääksi ohjelmanumeroksi. Kun löysin L. Onervan Ihminen-runon, olin todella tyytyväinen.
Runo on toki syntyajalleen tyypillisen mahtipontinen. Runoilija saa taianomaisesti sanoillaan esille pienen hiukkasen olemassaolosta loihdittua avaruudellisia, loistavia kaaria, unohtamatta nöyryyttä ja kiitosta.
L.Onervaan suhtauduttiin omana aikanaan ristiriitaisin tuntein. Hän sai useita palkintoja ja tunnustusta, jäi kuitenkin kirjailijana vähemmän tunnetuksi rakastamansa miehen, ja lopulta ystävänsä Eino Leinon varjoon.
L. Onerva ei ensisijaisesti lempirunoilijani, mutta Ihminen-runoa en unohda.
Kirjoittaja: Leonoora
***
2. runo, tekijä tuntematon
Ihmistä voi koskettaa, itseään voi antaa koskea. Menon voi perua.
Voi muuttaa Etelä-Ranskaan. Hankalat asiat voi tehdä heti.
Neljän ruuhkassa voi ajaa ystäviensä kanssa hitaasti polkupyörällä viisi rinnan läpi keskikaupungin. Tietokoneen ohjelman voi muuttaa. Lihatiskillä voi pyytää punnitsemaan käärepaperin eri kilohinnalla.
Voi valehdella. Rakastua voi, rakastaakin voi.
Tämä naistenlehdestä leikattu runo, jonka kirjoittajaa en tiedä, on kulkenut lompakossani ainakin 20 vuotta. Rahapussi on vaihtunut monta kertaa, mutta runo on kulkenut uskollisesti mukana. Sen tehtävä lienee ollut kertoa nuorelle naiselle, että maa on avara, taivas on korkealla ja esteet ovat omien korvien välissä. Nyt se kertoo keski-ikäistyvälle kantajalleen, että maa on avara, taivas on korkealla ja esteet ovat omien korvien välissä.
Jos runon kirjoittaja sattuu huomaamaan tämän kirjoituksen, ilmoittauduthan! Tämä runo on varmaankin vaikuttanut ajatusmaailmaani enemmän kuin hetimiten luulisi.
Sanalla on väliä!
Kirjoittaja Kuunkuiske
Tuntemattoman runo on kauniisti kirjoitettu iloinen ja hullunkurinen kuva elämästä. Se on yllättävän moniulotteinen ja syvä.
VastaaPoistaToisaalta se on suuntukkivaa ehdottomuutta, vaikka esittää vaihtoehtoja: Menon voi perua.- No ei varmaan voi ilman seuraamuksia! Voi muuttaa Etelä-Ranskaan. - No ei varmaan voi tuosta vaan! Toisin sanoen toisenlaiset mahdollisuudet ovat vain unelmia ja mahdollisuuksia, joiden varassa voi elää.
Toisaalta runo on riettaan ilakoivaa anarkismia: Neljän ruuhkassa voi ajaa ystäviensä kanssa hitaasti polkupyörällä viisi rinnan läpi keskikaupungin. - No ei varmaan voi! Mutta jos ajaa, nostan hattua ja koetan olla närkästymättä liikenteen tukkijoista.
Runon syvempi ulottuvuus on vaihtoehdottomuudessa: miksi ihminen kuitenkaan ei voi. Tsehov pohti samaa pannessaan sisarukset huokaamaan toiveikkaasti: Moskovaan! Moskovaan! Moskovaan! Pääsivätkös sisaret koskaan Moskovaan?
Täällähän käy varsinainen vilske! ;)
VastaaPoistaMenon voi perua ja sillä on seurauksia. Joskus ne seuraukset eivät ole yhtään vakavia. Ei sinne Etelä-Ranskaankaan varmaan heti huomenna voi muuttaa, mutta ehkä jo vuoden tai kahden päästä, jos polte on niin kova, että tosiaan haluaa nähdä vaivaa asioiden järjestämiseksi.
En ymmärrä tätä runoa niin, että minäminäminä teen tasan niin kuin itse lystään ja muista viis. Ehkä ennemminkin niin, että mukavuusalueensa rajoja voi laajentaa ja ehkä astua sieltä ajoittain kokonaan pois huomatakseen, että onpa raikkaita tuulia ja helppo hengittää!
Unelmointi ja fiilistely on kivaa ihan mielikuvituksen virkistämismielessäkin! Se on surullista, jos huokailee ja voivottelee läpi elämänsä, että voi kun sitä ja kunpa tätä, jos ei ole aikomustakaan laittaa tikkuakaan ristiin asioiden eteen. Elämänpelkoa?
Kuunkuiskeen runovalinta rohkaisee muutoksiin elämässä. Se innostaa, antaa uusia näkökulmia ja vaihtoehtoja elää toisin.
PoistaRuno antaa luvan tehdä sitä mitä on aina halunnut, mutta ei jostakin syystä ole uskaltanut. Tai olla tekemättä.
Kirjallisesti, sanataiteellisesti yllätyksetön ja arvattavissa, mutta kuvaa hyvin tätä päivää - aikaamme, ja epävarmuuttamme.
Luojan kiitos tässä ajassa voi tehdä sellaisia valintoja kuin sydän halajaa! Esim. Suomessa vaimon ei ole enää pakko jäädä pahan miehen pahoinpitelemäksi vaan voi erota. Se on mahdollista taloudellisesti että eronnut nainen kanna häpeällistä stigmaa. Samoin samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat rakastaa toisiaan rauhassa toisin kuin joskus menneinä aikoina.
PoistaKuunkuiske, harvoin runojen ympärillä on vilskettä. Vaan onko tuon väliksikään. Kyllä näitä runoja silti täällä lukemassa käydään. Ehkä moni kokee runon "avaamisen" hieman turhaksi, en tiedä.
VastaaPoistaTämä on totta - seurauksien laatua ei voi ennustaa. Tai voi, mutta sillä on toki vain ennustuksen arvo. Minusta on kiva avata erilaisia näkökulmia.
Tuo liikennekohta runossa on mielenkiintoinen, Kuunkuiske. Onhan se nyt itsekästäkin ajaa viisi rinnan pyörillä autokaistalla neljän ruuhkassa! Siis se on ekstremeä, joka minusta on omanapaisuuden yksi muoto. Minä ja minun bodyni ja soulini haluaa nyt kokea tämän näin, viis muista!
Toki tämä ajatus voidaan verhota hyvään muotoon: me pidämme huolta ilmastosta. Mutta siis tämä rinnastuu jollain tietyllä tasolla kun sopivasti kärjistetään - ekofasismiin. Autot ja ruuhkat ovat fakta. Kulkustruktuurit on rakennettu tämän systeemin ympärille.
Kun sieltä unelmoinnista kuitenkin tipahtaa aina alas.
Jollekin "anteeksi että olen olemassa" - ihmiselle rinta rinnan ajelu ruuhkaliikenteessä tekisi niiiiiiin terää! Maailma ei kaadu eikä mitään järisyttävää tapahdu, jos joskus tekee jotakin hiukan anarkistista. Tavallaan pienesti ihailenkin mummeleita, jotka kaatavat kolikkokukkaronsa kassalle ruuhkassa eivätkä huomaa tai ole huomaavinaankaan takana olijoiden huokailua ja hermostunutta liikehdintää. Minulla ei pokka riittäisi!
PoistaOlin tänään aamuleffassa Niagarassa, ruotsalaisen Aerobics -elokuvan ennakkonäytöksessä. Koskettava rakkaustarina. Kesken kaiken jonkun puhelin soi ja äänestä päätellen keski- ikäinen nainen vastasi puhelimeen. "Olen juuri nyt elokuvissa" kaikui kuuluvalla äänellä ja jatkoa seurasi. Ehkä puolen minuutin päästä sanoin himpun verran kovemmalla äänellä: "Hiljaa siellä!" Ei tehonnut. Toistin noin minuutin päästä ehkä vielä asteen verran kovempaa ja se tehosi. Tuollainen idiotismi on aika käsittämätöntä.
Laukontorin divarin pihassa oli kirjoja kaupan edullisesti. Kolmella eurolla sain viisi kirjaa: Martti Lindqvistin Ole hyvä, Naipaulin Elämän kuva, Brinkin Hiekkalinna, Singerin Shosha ja Kawabatan Kioto. Ainakin kaksi niistä minulla on jo - muutenkin pyrin välttelemään kirjojen ostamista - joten kiertoon lähtevät. Sääliksi käy hyviä kirjoja, kun ne eivät kelpaa kenellekään kohtuulliseen hintaan vaan pitää melkein lahjoittaa.
Singer on kiehtova. Hulvaton. Brink on vakava. Naupailin muistan mutta en muista mistä? Kawabaton sekoitan siihen toiseen japanilaiseen, jonka nimeä en nyt muista (minulla on onneton nimimuisti, mutta hyvä tapahtumamuisti) mutta jonka tapasin, hän kävi Jyväskylässä, maailmankuulu kirjailija, hän istui Ilokiven terassilla ja luki Helsingin Sanomia. Tietenkään hän lehdestä ei ymmärtänyt mitään. Oli vappu, ja ystäväni Mauri kävi selittämässä hänelle miksi ihmiset nyt ovat niin kumallisia, eli lähinnä humalassa. Hän kun ei tiennyt mistä on kyse, ja ihan oikeasti huojentui kun sai tietää mistä on kyse; hän oli vähän aikaa ihmetellyt että mihkä ihmeen planeetalle minä olen joutunut...? Ai, että Karnevaalit, okey. - Lindqvististä en tiedä mitään.
PoistaEdesmennyt Martti Lindqvist oli teologi, joka kirjoitti monta kirjaa sanotaanko nyt vaikka ihmisyydestä. Olen lukenut niistä aika monta. Hyvin koskettava oli sekin, jossa hän kertoi tuntojaan äkillisesti nuorena kuolleen vaimonsa jälkeisestä elämästä.
PoistaOlen lukenut tuon tuon Martti Lindqvistin kirjan. Muistan miten hän katseli vastarannalla olevaa vaimonsa hautaa, josta loisti kynttilä. Kirja teki minuun vaikutuksen ja muutakin luin sitten Lindqvistiltä. Koen hänet voimakkaasti. Tykkään.
PoistaLeonoora, minä ainakin palaan sinun runoosi, kunhan nyt annan pölyn ensin laskeutua! Jopa silmäilin jo teosta Yölauluja, joka on koostettu Leevi Madetojan ja L. Onervan kirjeistä. Hehän olivat aviopari kuolemaan saakka. Tosin Madetoja sijoitti vaimonsa myöhemmin Nikkilän mielisairaalaan. Yleensä L. Onerva on totuttu yhdistämään vain Leinoon. Heistä on kirjoitettu paksuja yhteisteoksiakin, mm. Hannu Mäkelän Nalle ja Moppe. Mökillä on vielä yksi paksu kirja Onervasta, mutta nyt en saa mieleeni sen nimeä. Siinä oli kuvattu mm. mielisairaala-aikaa.
VastaaPoistaLeonoora, mitäpä tuosta runosta on sanomista? Se on kaunis perinteinen kuva ihmisen hengen palosta ja henkisten voimien merkityksestä. Kiitos runovalinnasta!
VastaaPoistaKeskustelua olisi ehkä auttanut, jos olisit pannut saatesanoihisi jonkin vinon näkökulman? Tai viitannut runon suhteesta hänen omaan elämäänsä? Vaan hyvä näin, nautimme kauniista säkeistä.
Kuuluisien taiteilijoiden ristiriitaiset ihmissuhteet ja elämäntarinat kiehtovat meitä. Jokaisessa on sen verran uteliasta tirkistelijää.
PoistaVino näkökulma tulisi valitsemaani runoon, jos näkisi minut amatöörivideolla lausumassa, välillä sanoja unohtaen ja takellellen, mahtipontisesti ääni väristen ja lähikuvassa kitarisat loistaen. Yritin olla viihdyttävä juhlien järjestäjä täyttäessäni tolloin puoli vuosisataa. Suuri hirsitupa oli täynnä kuulijoita. Hävetti ja jännitti. Seurasi muitakin ystävieni lausumia runoja. Sitten laulettiin elämälle kiitosta ja mistä tunnet sä ystävän jne. Eräät vieraat toivat mukanaan omat kreikkalaiset kesävieraansa. Saatiin heidät esittämään vastentahtoisesti kansantansseja. Poikani toimi tiskijukkana, ja hämmästyin miten hän osasi nostattaa tunnelmaa suurella pihalla. Ujoimmatkin uskalsivat huikeisiin tanssisuorituksiin. Edesmennyt isäni keikahti kovassa tanssin tiimellyksessa nurin,lie juomillakin ollut osuutta kompurointiin. Verenohennuslääkettä nauttivana, kankku eli lonkan seutu muuttui mustaksi verenpurkauksesta. Onneksi ei sentään luita murtunut.
Samaistuin runoon ensi kertaa sitä lukiessani, aivan kuin se olisi kertonut siihen astisen elämäntarinani, ties koko elämänitarinan. :)
Kirjoitetut ajatukset, kiitoslaulut elämälle nykyrunoissa harvoin helkkyvät ja välkkyvät kuten po. Onervan runossa.
PoistaOn joskus kiintoisaa ja terveellistä palata menneisyyteen aikaan jota ei ole kokenut eläneitten runoilijoiden ajatusten myötä. Aale Tynnin toim. Tuhat laulujen vuotta on tarkoitukseen sopiva aarreaitta.
Aika erikoista lausua runo omilla synttäreillään! Oops, jäinpä kiinni kaavoihin kangistuneesta ajattelusta; miksipä vain onnittelurunot juhlakalulle olisivat sallittuja.
PoistaYritin kommentoida näitä runoja mökiltä ipadilla alkuviikosta, mutta ei onnistunut. (Sen sijaan hieman myöhemmin pieni kommenttini pääblogiin tuli läpi, tyhmin ipad-kielikorjauksin.)
VastaaPoistaMolemmat runot ovat kivoja. Tämä Leonooran valitsema Onervan runo muistuttaa Tuliruusua, jonka osasin nuorena ulkoa. Se on kokoelmasta Sekasointuja vuodelta 1904:
Yhden kerran elämässä tuliruusu aukee,
yhden yön se kukoistaa ja aamulla jo raukee;
sill’ on syvä silmänluonti kutsuva ja kuuma,
sill’ on hehkuheteillänsä keskiöiden huuma.
Sill’ on lehti verinen ja purppurainen huuli,
sill’ on tuoksu huumaava kuin kevätaron tuuli.
Taita tulikukkanen ja juo sen kuuma mesi,
elä hetki, nauti hetki, kaadu paikallesi!
Tuliruusu on kuitenkin selvästi lemmenruno, siinä puhutaan Rakkaudesta, kun taas tämä Ihminen on kohtaloruno (en nyt keksinyt tähän hätään parempaa määritelmää), siinä puhutaan Elämästä. Onerva eli niin oudon elämän, että ansaitsisi kyllä elokuvan. Jaa, taitaa jonkinlaisia viritelmiä olla olemassakin.
Tämän toisen, Kuunkuiskeen poimiman Tuntemattoman runon näen taas vapauttavana: kun ihminen ymmärtää, että kaikki asiat voi tehdä toisinkin, niin se riittää, ei niitä välttämättä silloin tarvitse tehdä toisin.
Runon sanoma on mielestäni se, että ihminen on vapaa valitsemaan itse. Kaikki muu on itsepetosta. Tulee mieleen nuoruuteni gurun Yrjö Kallisen itselleen antama elämänohje: tee niin paljon tyhmyyksiä kuin haluat, mutta tee ne vain omasta tahdostasi.
Tuota olen yrittänyt noudattaa. On niin helppoa selittää, etten minä oikeastaan halunnut näin tehdä, mutta kun... kun käskettiin, kun yleensä näin tehdään, kun en uskaltanut, kun on tapana, kun, kun ja kun. Pahinta on "tein vain velvollisuuteni" -puolustus.
Oikeastaan nämä molemmat runot puhuvat samasta asiasta, eri tyylilajein vain.
"Oikeastaan nämä molemmat runot puhuvat samasta asiasta, eri tyylilajein vain."
VastaaPoistaAloin aamulla kirjoittaa tänne kommenttia, mutta se jäi kesken ja aioin jatkaa sen myöhemmin valmiiksi, mutta nyt huomasin, että tuossa lopussa on sama ajatus, joka minulle tuli runoista mieleen, laitan tämän tähän väliin komppaamaan Tapsaa ja jatkan sitten myöhemmin:
Leonooran, tai siis L. Onervan, ja Kuunkuiskeen tuntemattoman runot näyttävät ensin kovin erilaisilta, mutta jotain samaakin niissä on. Kumpikin tuntuu peräänkuuluttavan aitoa olemassaoloa, eksistointia, pelkän (ulkoaohjautuvan) mekaanisen olemisen ja sille alistumisen sijaan. Ihminen-runossa yleisemmällä tasolla "-- Tahdon antaa / hehkun hetkelleni tälle". Tuntemattoman runossa on yksilöidympiä ehdotuksia siitä, millaisia valintoja voi tehdä, tai ehkä ennemmin esimerkkejä, ei kai noita tarvitse ottaa ihan kirjaimellisesti.
(Olin ehtinyt kirjoittaa myös tämän, laitan nyt senkin, vaikkei se liity edelliseen:)
En tiedä onko ajatusmaailmani jotenkin yliherkistynyt näkemään viittauksia uskonnollisiin teksteihin, koska mainitsin just viimeksi Leinon runossa jostain raamatullisesta mielleyhtymästä ja nyt tas heti kun aloin lukea tuota L. Onervaa: "Mikä olen? Tähdenlento / Luojan ikuisessa yössä,", päässä alkaa pyöriä joku Daavidin psalmi. Olisikin ihan kiva tietää, tuleeko kenelläkään muulla tuollaista mieleen vai onko assosiaatio vain omassa päässäni?
En ottanut "kirjaimellisesti", Schnur, ainakaan ei ollut tarkoitus tarkastella asiaa ortografian pintatasolta. Tarkoitan yleisempää asennetta. Ja jos vielä laajennan: elämisen asennetta.
PoistaRiemukas anarkismi on tietenkin hauskaa ja kivaa, mutta ei se vaan tässä maailmassa oikeasti kanna eikä vie eteenpäin.
Vaan ehkä elämässä onkin kyse hetkeen tarttumisesta. Ken siihen pystyy, on onnekas.
Onko jollakin kokemusta siitä, että riemukas pienimuotoinen anarkismi pikku mausteena elämän sopassa ei kanna? Eikö se ole juuri sitä hetkeen tarttumista?
PoistaSitä tuossa kysynkin, Kuunkuiske, elämän tarkoitusta: onko se vain hetkeen tarttumista! Ken sen taidon osaa, on onnellinen.
PoistaItse olen äärettömän rationalistinen ja järkevä, etukäteispohtija, joka ylipäänsä tuumaa enemmän kuin tekee eli tarttuu hetkeen. Minun pitää käydä tilanne ensin mielessäni lävitse ja aprikoida ja ennakoida tulevat tapahtumat. Myönnän, että tilaisuuksia jää käyttämättä, mutta kannattaa huomata, että myös pettymyksiä. Ihailen heittäytyjiä, mutta ei minun itseluottamuksellani!
Minusta juuri hetkeen tarttuminen voi tuoda mitä tahansa ihanaa! Voi tulla esim. mahdollisuuksia, joita ei olisi osannut kuvitellakaan. Sikäli se voi olla hyvinkin eteen päin vievä elämänasenne!
PoistaItse en ole tippaakaan - no, ehkä tipan - suunnitelmallinen etukäteispohtija. Taidan siis olla ihminen, joka tipahtaa aina jaloilleen.
Olet Iines elänyt rakkaudellisessa lapsuudenperheessä, opiskellut, elänyt parisihteissa, saanut lapsen, ollut hyvä työssäsi jne. Sikäli minun on vaikea ymmärtää, että itseluottamuksesi on heikohko. Elämä kantaa, usko pois!
Toki itseluottamus on parantunut kaiken aikaa, mutta jotain perusarkaa minussa on säilynyt silti. Opettajan työ on siitä hyvä, että se opettaa ujoakin olemaan esillä - työ on sataprosenttista esiintymistä.
PoistaUusi ja outo luo turvattomuutta. Pidän enemmän tutusta ja turvallisesta, mutta se ei estä sitä, että olen kiinnostunut kaikesta uudesta, metodeista, tekniikasta, tiedosta, ihmisistä. Olen ollut ensimmäisiä kokeilijoita joissakin asioissa. Esimerkiksi tietokoneen hankin ennen kuin muiden aineiden kollegat, atk-opettajien jälkeen. Samoin tietokonepohjainen kirjoittaminen oli minulla opetusmetodina hyvin varhain, silloin kun koneet olivat vielä isoja laatikoita ja koulussa oli vain pari koneluokkaa, eikä kotikoneita ollut kuin harvoilla.
Iines, tuo "ei tarvitse ottaa kirjaimellisesti" oli ohjeistuksena enemmänkin itselleni, koska mulla on taipumus tehdä niin (takertua pintatasoon eli kirjaimelliseen tulkintaan).
PoistaHetkeen tarttuminen on ihanaa, kunhan sitä saa suunnitella rauhassa vähintään viikon etukäteen! Eikä tuo ole vitsi: olen tehnyt näennäisen yllättäviä ja rohkeita juttuja, mutten koskaan ilman riittävää etukäteispohdintaa. Vika on vain siinä, etten osaa oikeasti suunnitella asioita ennalta, kunhan pyörittelen niitä mielessäni ja ihmettelen, mutta kai se on henkistä valmistautumista muuutoksiin sekin.
Opettajaksi minusta ei ikinä olisi. Eikö siinä työssä juuri pidä olla hyvä ja joustava tilannetaju?
Pitää, Schnur. Olet estradilla kaiken aikaa, ja tavan takaa tapahtuu jotain ennakoimatonta. Mitä tahansa voidaan kysyä, keskustelu johtaa monille poluille, mikään ei pysy aisoissa koko aikaa. Tunnin teemakin voi vaihtua. Kahnauksia voi syntyä.
PoistaTämä kaikki on kuitenkin hyvä asia, ja saa aikaan sen, että opettaja oppii itsekin uutta.
No niin, jatkan. Tuosta Kuunkuiskeen esittelemästä tuntemattoman runosta. Kirjoittajan anonyymius vaikuttaa runon kokemiseen jotenkin, koska se jättää aukon tausta-oletuksiin tekijästä, eikä tähän siis voi koettaa tulkinnassa oikein nojata (biografinen lähestymistapa tms.). Toki tekstistä voi jotain päätellä sen kirjoittajasta, vaikka nuo päättelyt viittaisivatkin sitten fiktiiviseen puhujaan eivätkä todelliseen ihmiseen. Esim. tuosta runosta muodostuu mielikuva, että kirjoittaja on nuorehko nainen, mutta mistä sen tietää (ja mitä väliä sillä on, kun kyse ei ole seuranhakuilmoituksesta) ?
VastaaPoistaMinua viehätti paljon tuo tarina runon löytymisestä ja mukana kulkemisesta.
Runossa huomio kiinnittyi ekana tuohon yleistävään verbimuotoon: Voi tehdä sitä ja tätä. Kun esimerkit ovat aika konkreettisia, tarkkaan määritettyjä ja nimettyjä: muutto Etelä-Ranskaan, käärepaperin punnitseminen lihatiskillä jne, passiivimainen rakenne antaa ymmärtää, että ne ovatkin vain esimerkkejä. Tai ainakin tuo yleistävyys saa tekstin tuntumaan vähemmän ohjailevalta ja suggestiiviselta. (?)
Voi mennä ajoissa nukkumaan. Voi postata kommentin, vaikkei se ole viimeistelty ja valmis (ei tunnu mukavalta mutta menköön)
Edeltävä kommentti liittyi Schnur sinun kommenttiasi mutta meni väärään kohtaan.
PoistaSitä piti vielä sanomani, että tässäkin todella näkyy persoonallisuudet. En mieti kommentteja no pätkääkään, ne syntyvät samaa tahtia kuin näppis laulaa. Siitä seurasi hupaisa juttu yhdellä netti foorumilla: alusta ( vai miksi sitä sanotaan) kettuili useammasta peräkkäisessä viestistä. Olisi pitänyt täydentää sitä alkuperäistä. Siitä taas olisi tullut sellainen fiilis kuin olisi kovakin kommenttinsa viilaaja, kun jokainen muokkaus näkyi kynän kuvana. Sanoin asiasta ja alustaa - vai mikä lue - muutettiin niin, että sama kommentoikaa voi lähettää useampia kommentteja.
"Edeltävä kommentti" viittaa siis tuohon alempana olevaan!
PoistaJuu ja näköjään edeltävässä tabletti kirjoitellut omiaan. Kommentteja no pätkääkään - kommenttejani pätkääkään ;)
PoistaOnko sillä mitään merkitystä, että onko runon kirjoittanut esim. nuorehko nainen tai iäkkäämpi mies? Miksiköhän meillä on tarve lokeroida asioita ja tehdä johtopäätöksiä sen perusteella, että mihin lokeroon ne "kuuluvat"? En itsekään väitä olevani vapaa moisesta ajattelusta - usein se taitaa olla niin automaattista, että sitä ei edes tiedosta.
VastaaPoistaOlisin jatkanut vielä, mutta pitää lähteä bussille. Myöhemmin lisää!
Ei kai sillä sinänsä mitään väliä ole onko Tuntematon nainen vai mies. En edes ajatellut asiaa ennen kuin se nostettiin esiin - ja huomasin, että tiedostamattani minäkin pidin kirjoittajaa naisena, ei välttämättä nuorena vaan mieluummin keski-ikäisenä.
PoistaMyös tuota "lokeroimista" vastaanhan koko runo itse asiassa puhuukin. Olemme koko ajan valintojen edessä ja on viime kädessä meistä itsestämme kiinni millaisia valintoja teemme - sellaisia kuin meiltä (muka) odetetaan vai muunlaisia?
Minua miellyttää runon lopun ehdotus "Voi valehdella". Miksi todellakaan pyrkiä hammasta purren kaikessa kohti "totuutta", kun turhanpäiväisyydet voi ohittaa hieman valehtelemalla. Psyykeltään terve ja tasapainoinen ihminenhän valehteleekin kaiken aikaa.
No ei ole merkitystä, niinhän sanoinkin, että kun kyseessä ei ole senssi-ilmoitus, ei ole kovin tärkeää, vastaako anonyymi tai nimimerkillä kirjoittaja todellisuudessa tekstin herättämää mielikuvaa. Mietin vain, että kun kirjoittajasta ei tiedä mitään, tekstin kokee vähän toisin kuin jos tietäisi (tai luulisi tietävänsä).
PoistaJonkinlainen oletus kirjoittajasta taitaa tosiaan syntyä ihan automaattisesti ja tiedostamatta, enkä pidä sitä lokerointina ainakaan negatiivisessa mielessä. Se vain auttaa tekstin tulkitsemisessa (sijoittamisessa "kartalle", yhteyksien näkemisessä jne.), ja tietenkään siihen ei saa tai tarvitse nojata liikaa.
Hmm. Ajattelin nuorehkoa naista, en nuorta - lihatiski vei ensinnäkin ajatukset kauas ihan nuoresta, (vaikka toki tuokin riippuu ihmisestä ja on lokeroiva ennakkoluulo). Se, että runo oli julkaistu naistenlehdessä, vaikuttaa aika paljon mielikuvaan kirjoittajasta (vaikka miksei sinne voisi joku vanha äijäkin lähettää runojaan, joutava ennakkoluulo taas)
Schnur, ettet nyt kovasti kaipaisi lokerointia analyysiä pohjaksi! ;) Sanat ovat samat on niiden takana sitten vaikkapa nuorehko nainen tai vanhempi mies.
PoistaSiinä naistenlehdessä silloin ikuisuus sitten (luen kyllä edelleen naistenlehtiä ihan rinta rottingilla) oli henkilöhaastattelu runon kirjoittajasta. Saattaa olla, että samassa jutussa haastateltiin useampaa ihmistä ja runo(ja?) oli präntätty samaan juttuun.
No, myönnetään: kyllä minulle on aika tärkeää uskoa, että Shakespearen tekstit on kirjoittanut Shakespeare ja Homeroksen tekstit Homeros (tai joku muu samanniminen)
Poistamutta sitä en myönnä, että analysoisin tekstiä pelkästään sen pohjalta, kuka sen on kirjoittanut...
Taidan ajatella tästä hiukan eri tavalla. Ei Shakespearen tekstin arvon pitäisi nousta tai laskea siitä, kun tietää kirjoittajan.
PoistaVähän tätä sivuten tuli mieleen, kun joitakin vuosia sitten joku kuuluisa muusikko meni soittamaan kadulle. (En muista oliko hän viulisti vai mikä oli hänen instrumenttinsa. Hän taisi esiintyä jollakin vilkkaalla kadulla suuressa kaupungissa Yhdysvalloissa.)
Koska kukaan ei odottanut näkevänsä häntä kadulla eikä tunnistanut häntä, juuri kukaan ei jäänyt kuuntelemaan hänen soittoaan. Samaa soittoa, jota hän oli ehkä edellispäivänä esittänyt arvostetussa konserttisalissa kalliiseen hintaan ja saanut loistokkaat aplodit.
Hmmm...
Pieni sivuhyppy sallittakoon. Edustan koulukuntaa, jossa tekstin tai muun taideteollisen tuotteen arvo on autonominen, tekijästä riippumaton.
PoistaTäten myös anonyymien blogikirjoitusten ja kommenttien arvo ei voi olla kiinni siitä, että kirjoittajan nimi tiedetään.
Voi olla, että ilmaisin itseäni jotenkin huonosti - ei tämä ole minusta arvotuskysymys. Pointti oli vain se, että teosta tulkitsee (mielestäni) vähän eri tavalla, kun tietää, onko tekijä esim. yksittäinen taiteilija vai kollektiivi. Se, että tietää tekijästä edes jotain, tuo tulkintaan lisäperspektiiviä: teoksen arvo voi hyvinkin olla autonominen, mutta eiväthän teokset synny tyhjiössä.
PoistaTai jotenkin noin.
Ja tämä siis taideteoksista. Blogikirjoitusten ja kommenttien tekijyys ei ole minusta yhtä olennaista tai kiinnostavaa, joten anonyymius on ihan jees.
Ps. Vilkkaalla, meluisalla kadulla en kyllä kovin helposti jää kuuntelemaan taitavaakaan muusikkoa, halu päästä pois tungoksesta on suurempi. Voisiko se selittää osan ilmiöstä? Vaikea uskoa, että konsertissa kävijät olisivat järjestään sellaisia puurokorvia, että vain kallis pääsylippu ja esiintymislavalla pönöttävän muusikon nimi merkitsisivät jotain...
Onkohan tämä nyt sopimatonta, mutta minulle tulee mieleen tuosta Onervan runosta Liisu. Mielstäni hänessä (tai sinussa, jos olet kuulolla) on samanlaista "vanhanaikaista" korkealentoista elämänasennetta.
VastaaPoistaVaviskaa avaruuden syvyydet, tämä tähtönen loistaa nyt! Se on ihailtavaa. Toisaalta leiskuva tunnemaailma johtaa väkisinkin ääripäihin - jumalten keinuun, kuten Leino kuvasi.
Tuntemattoman runo sen sijaan kuvaa mielestäni iinesläisistä eniten ehkä Mikistä? Menon voi perua, hankalat asiat voi unohtaa toisen takin taskuun.
Mikistä minäkin ajattelin tuossa iloisen anarkismin kohdalla. Toisaalta minusta mikis on enemmän iloinen kuin anarkisti, ts. hän on joukon chaplin. Anarkistit ovat hänen ystäviään!
PoistaJa Liisu on L. Onerva!
Minun mielestäni Tuntemattoman tädin (?) runossa ei ole mitään kamalan anarkistista. Asennetta siinä kyllä on, sellaista tervettä keskiluokkaista itsetietoisuutta (eikä tämä ole väheksyntää tai pilkkaa).
PoistaKirjoittaja voisi hyvinkin olla opettaja, sivistynyt ja kulturelli, itsenäinen ja hieman epäsovinnainen. Oikeastaan kaikkein parhaiten tähän rooliin sopisi Iines itse!
(Tästä tulikin mieleeni, että jospa runo on kuin onkin Kuunkuiskeen oma nuoruusruno!? Siksi se on kulkenut lompakossakin kaikki nämä vuodet...)
Jaat tuntemukseni, Tapsa tuossa, että runo olisi Kuunkuiskeen oma runo. Se tuli mieleeni jo ennen kuin luin runon. Ennakkoaavistus?
PoistaToisaalta Kuunkuiske tuntuu ihmiseltä, joka ei tuhlaa aikaansa narraamiseen...
Se vielä, että kulkisiko oma runo leikkeenä lompakossa vuosikaudet?
PoistaNo, siinä tapauksessa, että se olisi julkaistu siinä naistenlehdessä.
Kautta kiven ja kannon vannon, että se ei ole minun kirjoittamani. Tietynlainen lievä epäsovinnaisuus siinä minua varmaankin viehätti. Taisin ajatella siihen aikaan - ja edelleen - että ei ole juuri mitään ankeampaa kuin hyvin keskiluokkainen elämä.
PoistaMitäs vikaa keskiluokkaisessa elämässä on? Sehän on vain ulkoista... niin, tyylipuhdasta lokerointia!
PoistaIhminen voi elää huikean oivaltavan ja luovan elämän lähtemättä ikinä kotiseudultaan ja kokematta ikinä mitään seikkailuja, ihan vaan arkisia askareitaan suorittaen. Se on zeniä.
Eli sisäinen elämä on tärkeintä, emmekä voi sen laatua toisesta nähdä.
Keskiluokkaisuus on minun silmissäni sovinnaisuuden synonyymi ja se kuulostaa kaavoihin kangistuneelta ja ahtaan ummehtuneelta elämäntavalta. Elämä voi olla luovaa ja omaehtoista pikku pirtin pienessä elämänpiirissä, siitä ei ollutkaan kyse!
PoistaYmmärrän. Nykyään tosin juuri osallistuva ja suorittava elämä, jossa koetaan tiukasti aikataulutettuja liikunnallisia, urallisia, kulturillisia ja vaikkapa itsekasvatuksellisia elämyksiä, vaikuttaa usein kaavoihin kangistuneelta pintaelämältä.
PoistaVaikka mikäpä minä olen sellaistakaan arvostelemaan, ikään kuin omat vastaavat harrastukseni olisivat sen arvokkaampia.
Mutta sitä mieltä olen vankasti, että ihmiselle iästä riippumatta tekee hyvää joskus ikävystyä rankasti. Ei aina tarvitse viihtyä.
Tapsa, ensimmäinen kappaleesi kuvaa juuri sitä (henkistä) keskiluokkaisuutta! Siihen kun lisätään mausteeksi vielä hyppysellinen pönötystä ja ripaus tärkeilyä niin alkaa todella ahdistaa! ;)
PoistaEn oikein tiedä mitä tarkoitat ikävystymisellä. Vaikkapa joutilaisuus, ajatuksiinsa uppoaminen ei tunnu ikävystyttävältä. Tietenkin sitten, jos ihminen on esim. vastentahtoisesti työtön (ja matti kukkarossa), aikatauluton vapaus voi tuntua vankilalta. Ihmekö ettei silloin mielikään ole pidemmän päälle hyvä eikä pysty tarttumaan sinänsä mielekkäisiin asioihin kuten vapaaehtoistyöhön.
Tuosta vapaaehtoistyöstä tuli mieleen Kanniston pariskunta, Päivi ja Santeri. En muista onko Iineksen blogissa ollut koskaan puhetta heistä. Olen lukenut useamman Päivin kirjoittaman kirjan. Jokin siinä elitistisessä nomadiudessa - molemmilla turvanaan asuntojensa myyntivoitot - tökkii. Suomi on maksanut kalliit koulutukset ja muut ja nyt (tai siis jo kauan sitten) he ovat "irtisanoutuneet yhteiskunnasta". Kaikki aika on omissa käsissä eikä siitä käytetä hetkeäkään vapaaehtoistyöhön. Aika egoistista meininkiä. Santeri kyllä vaikutti ihan symppikseltä jossakin tv-ohjelmassa.
Tiedän nuo Kannistot, olen lukenut heistä ja vilkuillut Päivi Kanniston Kirjatohtori-blogia. Minulla on tästä pariskunnasta varsin samansuuntainen mielikuva kuin sinulla, Kuunkuiske!
PoistaEn ollutkaan huomannut, että Päiviltä on tullut uusi kirja, Superrikkaat ja rutiköyhät. Pitääkin hakea kirjastosta!
PoistaEhkä siinä on jotakin sellaista, että molemmilla on paljon potentiaalia ja se osataan hyödyntää omiin tarpeisiin. Päivi tarjosi väitöskirjan aihetta (nomaadielämä) hollantilaiselle yliopistolle ja sai rahoituksen ja teki sen. Väitöstilaisuudessa dekaani oli kertonut tohtorinarvon tuomista velvollisuuksista, kuten yhteiskunnan palvelemisesta, mikä Päivin mukaan on täysin vierasta nomadiselle maailmankuvalle. Niinpä niin - rusinat pullasta. Rahoitus kyllä kelpasi.
Olikohan se Elämäni nomadina -kirjassa (tai sitten se oli Vapaana elämisen taito), jossa Päivi kertoi syitä sille miksi he eivät tee vapaaehtoistyötä. En nyt muista niitä syitä, mutta todella taitavasti oli onnistuttu kääntämään asia niin päin, että muiden hyväksi toimiminen on suorastaan väärin, vaikka oikeasti oli kyse siitä, että tuo monenlaisella potentiaalilla varustettu ihminen on sanalla sanoen hyvin itsekäs.
Jäi pointti sanomatta.
PoistaSiis että hyödynnetään omiin tarkoitusperiin arvostettuja instituutioita - kuten väitöskirjaa, jos sitä nyt voi instituutioksi kutsua - vaikka ollaan ns. sanouduttu irti instituutioista, kuten valtioista.
Minä en kenenkään toisten ihmisten palttoitten taskuihin ongelmia pistä, omiini tietysti. (Siksi takkiani välillä vaihdankin.) Kerran kun tulin Neuvosto-Eestistä, mulla oli yksi ylimääräinen viinapullo. Pistin sen popliinitakkini taskuun, ikään kuin piiloon, mutta totta kai tullimies (varsinainen haukansilmä) minut siitä ei-tullattavaa jonosta poimi. Ja minun piti levittää berberini ja näyttää että ei minulla mitään ylimääräistä ole... jota siis kamalasti itsekin aloin ihmetellä? No, kun se tullimies mut siitä lopulta päästi pois, happaman näköisenä of koos, niin minä vasta kun menin bussiin, huomasin että se pullo oli luiskahtanut taskusta takinvuoren väliin, ihan sinne helmoihin... No, hyvä että oli luiskahtanut, ajattelin.
VastaaPoistaPs. Pidän runoista paljon. Luen runoja. Runot ovat minulle täydellisimmin "merkityksellä ladattua kieltä". Tykkään, kun puhutaan kielestä. Mutta itse en osaa kieltä analysoida.
Jokunen kommentti toisten seassa minulta myös.
VastaaPoistaHyvin luonnehditte runoihin sopivia persoonallisuuksia. Liisu, Mikis...mutta kuka on "Tuliruusu"? Tapsan alterego, Riku, Schnur, vai Iines?
Noh, minä nyt ainakaan tuskin olen tuliruusu, sillä kannatan mieluummin kestävää ja jatkuvaa ilotulitusta, jos sitä on tullakseen. Vaikka olen pohdiskeleva ja ennakoiva, en silti pidä tasaisesta ja harmaasta.
PoistaLiekö kukaan ihmisistä tuliruusu? Minusta tuliruusu voisi olla jokin tila, joka on lähes mahdoton saavuttaa. Se voisi olla vaikka rakkauden ensi hurma, johon ei voi koskaan palata.
Tuliruusu on nähtävä nuoren naisen kirjoittamana aikana (1904), jolloin etenkin naisen seksuaalisuus oli tabu. Silloin siinä ehkä näkee vähän sellaista fiilistä, että jumalauta vielä kerran meikätyttö heittäytyy yhden yön esiaviolliseen suhteeseen, eikä kadu mitään, vaikka henki menisi!
PoistaMeidän aikamme naisille se lienee jo aika kaukaista ja vierasta, mutta kyllä nykyäänkin joku voi tuntea vastaavia tuntoja, ja ihan syystäkin, esim. nuori muslimityttö jossakin tiukassa arabimaassa.
PS. Hyvä huomio Leonoora, allerkirjoitan ehdottomasti arvelusi, että tunnistan (nuorta?) itseäni Tuliruusussa, siis aie- ja tunnetasolla, vaikken mikään Musta Rudolf olekaan... Kukaan ei näet vielä kysynyt tai ihmetellyt, että miksi hemmetissä olen nuorena mennyt opettelemaan tuollaisen runon ulkoa?
Nyt minä, hyvin väsyneenä, väsyneenä tähän elämään, joka pieksee minua noin pari kertaa kuukaudessa, lopetan kommentointini. Siis vähäksi aikaa. Sanatkin karkaavat, en saa niihin otetta, ne ovat kuin lintuja, ensin lentävät poispäin, mutta kun olet unohtanut heidät, ja kaiken mikä pelottaa elämässäsi, he iskevät kimppuusi takaapäin. Siinä käsittelyssä sinusta tulee äkkiä tilhehmarjamehua (= Champion, Carillo, Vinetto). Romantiikkaan ihastuneet runoilijat kirjoittavat kuin kuollakseen, en osaa sanoa tätä toisella lailla, mutta totta on myös, katsoo asiaa mistä vinkkelistä tahansa, että kuolleet runoilijat eivät runoja enää kirjoittele. Enää romanttisiakaan.
VastaaPoistaMinusta olisi voinut tulla ihan hyvä huono runoilija, tai ei runoilija, koska kirjoitin niin helvetin huonoja runoja, mutta prosaisti ehkä. Miksi ei sitten tullut? No, selitänpä teille biologiaa... Ihmisellä on, kuten tiedätte, kahtia jakautuneet aivot, eli aivopuoliskot. Samoin Sydän on jakautunut kahteen kammioon, vasempaan ja oikeaan. Minun vasemmassa onkalossa hilluu baskeripäinen taivaanrannan maalari ja pilvenpiirtäjä, joka soittaa ja laulaa ja piirtää, vaikka ei osaa yhtää maalata, soittaa, laulaa tai piirtää. Oikeanpuoleisessa kammiossa - siis minusta päin oikeanpuolisessa - istuu taas herrasmies puku päällä, kravatti suorassa; hän on Kamreeri. Hänen pöydällään on Laskukone, sitä hän välillä veivaa; KLING KLANG KLONG kone sanoo, ja Kamreeri rypistelee otsaansa, tai sitten hän puhkeaa leveään, äänettömään hymyyn. Hänen silmänsäkin säteilevät. Koska numerosarjat, jotka hän saa aikaiseksi, ulottuvat täältä tähtientakaiseen todellisuuteen.
Niin.
Baskeripäisenä oli kiva pomppia. Ja kiva oli juoda Taikajuomaa, tunsi että muuttuu Taikuudeksi itsekin. Mutta Kamreerin argumentit olivat konkreettisempia: "Taiteilijaelämä on myytti. Pyh. Kyllähän sen jo olet huomannut. Paperitehtaassa tekemällä paperia ansaitsee paljon paremmin kuin paperia töhrimällä. Paperintöhrijät ovat Elämän Heinäsirkkoja. Me Kamreerit olemme Muurahaisia, jotka tätä "ylen hyödyllistä Yhteiskuntaa" pidämme yllä."
- No, valinta Muurahaisen ja Heinäsirkan välillä minulle oli helppo: en valinnut kumpaakan. Ja ihan onnellisen elämän - tietysti tähän asti vasta - olen elänyt. Se on sisältänyt paljon murhetta ja ikävyyksiä, onnellisessa elämässä pitää olla kumpaakin. Ja surua. Ei muuten Onnesta tajua mitään. (Onnelliset hetket ovat niin nopealiikkeisiä, harvoin niitä osaa tunnistaa edes. Ja Onnea jos jäät odottamaan, se on mennyt jo. Ajat sitten.)
Mm. tämän olen runoista oppinut. Kuten myös muuta.
Äsken kirjoitin pitkäntarinan runoilijoista. Kaikki lähti siitä kun päässäni jyskytti säepari ..."elät elämääsi/ja elämä elää sinussa"... Koska ei se niin mene, siinä runossa "viilleltiin" (?, ja "viillät elämää ja elämä viiltää sinua"...? Tai oliko se jopa niin että "juot elämää, ja elämä juo sinua...? niin kai oli. Mietin runoilijoita jotka minulle on tärkeitä, niitä on paljon, ei ole mitään järkeä pistää niitä mihinkään järjestykseen. Päin vastoin, mitä enemmän muistan, sen enemmän tiedän unohtavani. Siksi en puhu edes Jeseninistä. Tai Ahmatovasta. Neruda teki runon mistä tahansa, no ainakin kissasta joka epäluuloisena katsoi häntä kun hän istuu kirjoituskoneen takana; minulla on siinä mielessä kotikenttäetu että osaan vähän espanjaa; hänen runokokoelmansa "Venti poesie d’amore e una canzone disperata", on ylitsekäymätön. Ainakaan minä en käsitä että niin tylsästä aiheesta kuin 'rakkaus', voi kirjoittaa niin sykähdyttävästi! Lorcan maailmasta pidin, samoin Ginsbergin, heissä oli jotain samaa vaikka kieli oli eri, en minä tiennyt että ovat homofiilejä. Ja vaikka koulussa luin saksaa, josta mulla aina oli ehdot, silti suomensin Heinrich Heinea. Suomalaisista, joita ei tarvinnut kääntää, eniten pidin Eeva-Liisa Mannerista, etenkin hänen näytelmistään. Haavikko oli ehkä älyllisempi, aina sai olla epävarma mitä hän tarkoittaa, usein monimutkaisten lauseitten takana on hyvin yksinkertainen ajatus silti. Saarikoski hämäsi toisella tavalla, oli liian lahjakas jo nuorena, tuhlasi kykyjään, mutta teki sitten Tiarnia-trilogian. Runoilijat, joihin olen tutustunut, olen tutustunut kapakoissa, he ovat olleet juoppoja. Siksi kai heihin olenkin tutustunut. Se oli sitä aikaa kun Taiteilijan piti juoda alkoholia, samoin kuin muurareiden, muuten et ollut oikea taiteilija. Tai oikea muurari. Maalaritkin olivat alkoholisteja. Mutta jos oli kuvanveistäjä, piti olla sekä juoppo että väkivaltainen, muuten oli huono kuvanveistäjä? Se minun mielestäni oli jo liioittelua? - Mitähän runoilijoita minä unohdan, tietysti vaikka kuinka paljon, ei tämä mikään Tentti ole. Antaa Danten olla ja englantilaisten. Laululyyrikoista ehdottomia on Brecht... ja taas vain siksi, jos lukee häntä (tai laulaa) saksaksi. Bellman on toinen hyväkäs, hän on kuin Helismaa potenssiin kolme, ja tällä nimenomaan arvostan Repeä. Uuno Kailas, Kaarlo Sarkia, Walt Whitman - mikähän heitäkin yhdistää? (tiedän) Mutta eräs ihminen antoi minulle syntymäpäivälahjaksi Dylan Thomasin "Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan". Marja-Leena Mikkola ne on suomentanut, siis sikermän Thomasin teksteistä. Kylläpä ihmettelin?! Koska se oli niin hengittävää kieltä, kamalan tiheää, en mielelläni käyttäisi siitä muita adjektiiveja tai adjektiiviadribuutteja (sic!). En oikein osaa englantia, mutta tämän löysin netistä, tää teksti vainoaa minua, kyllä minä sen senverran osaan...
VastaaPoistaelämä verhoaa meidät monella eri tavalla, se on totta
Ps. Ja äkkiä muistin kuka sen on kirjoittanut, jota aluksi kysyin. Apollinaire! Se menee näin, Jukka Kemppisen kääntämänä:
Tulista viinaa juot kuin elämää
elämääsi juot kuin vinaa
Muistan jotain, en koskaan kaikkea, mutta joskus liikaa.
Olet Prahan seudulla majatalon puutarhassa
olet hyvin onnellinen pöydällä on ruusu
et kirjoita proosajuttuasi vaan tarkkailet
kuoriaista joka nukkuu ruusun sysämessä
ja, samasta runosta (se on pitkä)
Seisot sinkkitiskin edessä sotkuisessa kahvilassa
juot kupin halpaa kahvia onnettomien kanssa.
Yöllä menet suureen ravintolaan
Nämä naiset eivät ole pahoja mutta heillä on huolia
heistä ruminkin on saanut miehen kärsimään
Hän on poliisin tytär Jerseyn kylästä
jne.
Tuokin runo jatkuu ja jatkuu vaan. Niin hyvät runot tekevät, ne jatkuvat ja jatkuvat vaan. Kolisevat kuin pitkä tavarajunat kolkkojen asemien ohi. Vaikka me kuinka lukisimme runon, opettelisimme ulkoa, emme me sille mitään mahda; runot säkeet tulevat meidän ohi, ikään kuin huohottavat kilpakävelijät, ja jatkavat matkaansa... tossunpohjat naristen, jatkavat ja jatkavat vaan.
PoistaEsimerkiksi
Nyt kuljet Pariisissa yksin väkijoukossa
vieressäsi vierivät bussien mylvivät laumat
ahdistava rakkaus kuristaa kurkkua
kuin et saisi rakkautta enää koskaan
Guillaume Apollinaire.
Ei hän minulle niin tärkeä runoilija ole kuin annan ymmärtää. Sergei Jesenin on tärkeämpi, hänkin vain yhden runonsa tähden, ja siitä vain yhden säkeistön takia. Kuuluu näin:
Näkemiin, ystäväni, näkemiin.
Sydämensyrjimmäinen olet minulle.
Ero joka ennalta jo arvattiin
lupailee että vielä tapaamme.
Näkemiin kättä paiskaamatta, sanoitta
äläkä sure, turha tuskitella mokomaa
ei tässä elämässä ole uutta kuolla
eikä elää, tietenkään, sen uudempaa.
Tämän jätti kirjoituspöydälleen, kun tappoi itsensä. (Wikipedian mukaan hirttämällä. Mutta minä olen kuullut (= lukenut) että ampumalla. - No, samapa se.
Kaksi minun veljeäni on tehnyt itsemurhan. En osaa suhtautua siihen kuin pragmaattisesti. Ei Jeseniinkään tuossa runossa tark'. Moraalifilosofiasta en itsemurhien kohdalla kauheesti viitsisi jaaritella, tietysti lähiomaiset saattavat surra kovastikin, sitä en kiellä. Mutta jos surevat liikaa, näillä surijoilla on itsekkäämpi motiivi kuin tekijällä, kyllä se näinpäin menee. Pekan tai Pertin ratkaisun suhteen en surrut, miksi olisi pitänyt, itse tiesivät minua paremmin mitä tekivät. Pekkakin kirjoitti mm. että
Here I am. And I AM HAPPY.
I was happy in my life and
now I am even happier.
Please, keep quiet about
all this affair. Nobody must
suffer from hearing of me.
"Ero joka ennalta jo arvattiin lupailee että vielä tapaamme" kuulostaa lohduttomalta. Ikään kuin ei olisi mahdollisuutta astua toiselle polulle - sille, joka pitää kiinni elämässä. Ehkä aina ei ole.
PoistaMikis, sinä olet runoilija sanan varsinaisessa merkityksessä. Suollat spontaania helmeä tajunnanvirtana, on se tässä vuosien varrella nähty. Se tuntuu paljon arvokkaammalta kuin säkeet, joita viilataan moneen kertaan kustannustoimittajan mieliksi.
Kiitos, Kuunkuiste. Kyllä minä aina ajattelen, että joku minua ymmärtää. Itse kun siihen en pysty.
PoistaNäkemiin ystäväni...löytyy sävellettynä ja laulettuna. Olikohan Kiti Neuvosen levyttämä? Pitäisi juutuubata. Hieno runo!
VastaaPoistaTämä löytyi: https://www.youtube.com/watch?v=LdSjxxE2TAU
VastaaPoista