tiistai 4. lokakuuta 2011

Uuno Kailas – itsebrändätty runoilija

Kauan, kauan sitten nuoruutensa aamunkoitossa kirjoitti muuan Tapsa esseentapaisen, ihan julkaistun, joka alkoi näin:  

“Jotkut kirjat unohtuvat, toisiin palaa kerta kerran jälkeen. Ensimmäinen tällainen kirja kohdallani on Uuno Kailaan ‘Runoja’. Tutustuin siihen jo ennen kuin osasin edes lukea.” 

Totta se oli, sillä isälläni oli tapana lukea runoja meille lapsille. Kailaan runot olivat hyvin suosittuja – löytyyhän sieltä lapsenkin mielikuvitusta kiehtovia traagisia runoja, kuten Hauta meren alla, Mestari Amedé, Kellojen legenda ja Pallokentällä.    

Myöhemmin aikuisuuden kynnyksellä, kun hurahdin enemmän runouteen, Kailas oli mittapuu, johon vertaisin muita tekijöitä. Harva sen vertailun kesti – Leino, Hellaakoski, Sarkia, Viita. Nykyään muutama muukin. 
Ja taas on kädessäni Uuno Kailaan (1901-33) kuulu teos Runoja (1932). Edelleenkin hän on korkealla sekä omassa että yleisemmässäkin arvoasteikossa.  

Mutta kuinka julkean kutsua Kailasta itsebrändätyksi runoilijaksi? Mitä tekemistä nykyajan markkinointitermillä on runoilijan kanssa, joka uhrasi elämänsä taiteelleen?   

Termeistä voidaan kiistellä, mutta ajatus kestää tarkastelun. Aluksikin Kailashan toimi itsekin tovin myös mainosmiehenä – “stilistinä” Suomen ilmoituskeskuksessa – nykyään häntä kutsuttaisiin copywriteriksi. Toisekseen Kailas todellakin kiinnitti valtavasti huomiota siihen, millainen hänen “brändinsä” – runoilijakuvansa – jälkimaailman silmissä olisi.  

Runoja-kokoelma on siinä mielessä hyvin mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen, ettei se ole mikään “kootut runot”, eikä edes “valitut runot”, vaan Kailas muokkasi ja kirjoitti uusiksi siihen viidestä kokoelmastaan kelvolliseksi katsomiaan. 

Itsetietoinen taitelija siinä brändäsi runoilijakuvansa kuolinvuoteellaan jälkipolvia varten. Ja erittäin onnistuneesti sekä runouden että mielikuvan kannalta. 

Kailaan omin sanoin “Kukin meistä mittansa mukaan / pyramiidin pystyttää. / Ja sen sydämessä unta / pian nukumme sikeää. / (...) Pyramiidi pysyy ja nähdään. / Mutta faarao unohdetaan.”  

Kailasta tosin ei ole unohdettu. Hän kuoli puolen vuoden kuluttua esipuheen päiväyksestä, mutta hänen runonsa ja maineensa elää. 

Toki Kailaan persoona on nykyään aivan liikaa syyllisyyden, kärsimyksen, skitsofrenian, fyysisen heikkouden ja kätketyn homouden leimaama. Sillä todellisuudessa Kailas oli värikäs hahmo, jolla oli rohkeutta kulkea omia teitään. Hän kaihtoi laumasieluja ja sitoutumista, eikä liittynyt edes Tulenkantajiin, vaikkakin ryhmän liepeillä pyörikin tuttujen takia. 

Nykyaikana Uuno Kailas olisi kai jonkin Jorma Uotisen kaltainen totuuksia töräyttelevä taiteellinen mediapersoona tai Pentti Saarikosken ja Arto Mellerin veroinen kävelevä runoteos. 

Vaikka myytti kurjuudessa elävistä taiteilijoista onkin meillä vahva, Kailas ei ollut köyhistä oloista. Hän oli syntyjään hämäläisen rusthollin perillinen – Kailasen ratsutilasta hän taiteilijanimensäkin nappasi, alkuperäinen sukunimi oli Salonen. Äidin kuoltua taiteellisen epävakaa isä ei kyennyt lapsesta huolehtimaan, vaan tämä joutui äidin vanhempien hoiviin. Hekään eivät olleet köyhiä, vaan vakaata ja vaurasta talonpoikaissukua. Äidin sukulaiset avustivatkin Uunon opintielle, eikä ollut köyhyyden syy, ettei Kailas ikinä valmistunut miksikään. Hän valitsi jo varhain elämäntehtäväkseen runouden.

Kailas ei myöskään ollut mikään heiveröinen runopoika Kaarlo Sarkian tavoin, vaan urheilullinen voimistelijanuorukainen (ei tosin enää vanhempana ja keuhkotautisena, kuten vaikkapa Yrjö Jylhä, nyrkkeilijä ja Talvisodan sankari). Koulupoikana Kailas osallistui vapaussodan jälkeisiin heimosotiin ja kirjoitti ensimmäiseen kokoelmaansa sikermiä Aunuksen retkestä. Runoja-teokseen ne eivät kelvanneet.   

Sarkiasta Kailas eroaakin suuresti sekä persoonana että runoilijana. Siinä missä Sarkia oli eteerinen ja unelmoiva, Kailas oli ärhäkkä ja sanavalmis. Runoilijana Sarkia oli musikaalinen sanasäveltäjä, Kailas dynaaminen kuvanveistäjä. Yhteistä heille on älyllinen vakavuus, jolla he elämän arvoitusta ratkaisevat. 

On helppo havaita lähteet, joista Kailaan runous kumpuaa: kohtalo, uskonto, isänmaa, elämä ja kuolema filosofisina ja omakohtaisina kokemuksina sekä seksuaalisuus, johon liittyy myös syyllisyys. 

Todennäköisesti Kailas oli biseksuaali, sillä hänellä oli myös naissuhteita, hän jopa asui naisen kanssa jonkin aikaa. Paljon puhutaan hänen väräjävästä suhteestaan Sarkiaan, mutta nykykielellä kerrottuna siinä kävi kai niin, että Uuno pokasi ja vonkasi, mutta Kaarlo antoi pakit. 

Toisin kuin mielellään kerrotaan, edes Pienen syntisen laulun – “Pien ihanaiseni, vuoteellain / olet ollut alaston. / Minä syntimme muistoa laulussain / en kiellä; se kaunis on.” – kohde ei ollut nuori poika, vaan nuoruuden ihastus, eteerinen Aino-tyttönen. Runo on siis kuvitelma, seksikokemuksen siirto unelmakohteeseen, kuten loppukin vihjaa: “Tytär jumalan, minun vuoteellain / olet ollut alaston.” 

Kailas sublimoi kuvitellun seksikokemuksen jumalaiseksi armasteluksi runottaren kanssa, hieman samoin kuin aiemmin nuori kiivas Hellaakoski runossaan Conceptio artis: “Sinut tahdon alastonna, / korutonna, maalitonna, vailla rihkamaa / muitten antamaa. // Näytän muotos maailmalle, / huudan joka kuulijalle / niinkuin minä näin / sinut edessäin.” 

On oikeastaan hämmästyttävää - ja ajallemme kuvaavaa - että Kailas nähdään nykyään ennen kaikkea unen, kuoleman, hulluuden ja syyllisyyden kuvaajana. Siinä mielessä Kailaan brändäys ei ehkä ihan mennyt putkeen, sillä minusta hän on nimenomaan filosofinen aaterunoilija, julistaja ja näkijä. 

Jo esikoiskokoelmansa loppurunossa Finaalissa hän katsoo kohtaloa suoraan silmiin: “Ylpeä laulajan arpa: / siunaten laulua, lastaan, / astua otsin korkein / unhoitustansa vastaan.” 

Ei puhettakaan mistään mustin silminaluksin hiippailuista katuvieriä pitkin, vaan ylpeästi ja korkein otsin kohti tuntematonta. Kailaalla on paljon tällaisia runoja. ‘Ihmisen määrä’ on melkein ohjelmanjulistus, jossa annetaan suorastaan reitti ja ohjeet, kuinka tätä elämää olisi elettävä. Mutta liikaa ei keneltäkään vaadita, se sanotaan heti alussa: “Ei ole ihmisen hyvä, / jos hän on heikko, / tuntea, nähdä ja elää / kaikkea: kuilu on syvä”.

Runo jatkuu uskomattoman selvänäköisellä toteamuksella, suorastaan ennustuksella: “Inhimillisen luota / on moni mennyt / – inhimillisen tähden.” Vuonna 1926 Kailas siis varoitti meitä, että maanpäällisen paratiisin rakentaminen voi johtaa epäinhimillisiin tekoihin, vaikka taustalla olisi vilpitön halu auttaa ja rakentaa uusi maailma. Näinhän kävi hieman myöhemmin Venäjällä, Saksassa, Kiinassa, meidän aikanamme Kamputsuessa, Pohjois-Koreassa... Vaikka jätetään sodassa kuolleet pois, niin paratiisien rakennustöiden uhriluku lasketaan kymmenissä miljoonissa.      

“Toinen on – veljeni, tiedä – / ihmisen määrä: / kaikessa ihminen olla”, jatkaa Kailas runossaan. Näin se on. Helppo sanoa, vaikea toteuttaa. Kemppisellä puhuttiin vähän aikaa sitten Milgramin kokeesta, jossa tavallisista ihmisistä tuli kiduttajia ja lähes tappajia, koska liian harva uskaltaa tai edes haluaa sanoa että stop, tähän hulluuteen en lähde mukaan.     

Kailaan runouden avainsana ei siis ole syyllisyys, vaan uhma. Taistelu kohtaloa vastaan ja myöhemmin häviön hetkellä hiljainen myöntyminen, resignaatio.       

Kailaan kestävän suosion eräs syy on hänen runojensa selkeys - Viulu, Talo, Ympyrä, Verkossa, Syyllinen mies, Peitetyt kasvot, Silmien vaihtajat, Vieras mies, Paljain jaloin – kaikki nuo ovat runokuviltaan puhtaita ja synkkyydestään huolimatta kirkkaita. Ei mitään hämäryyttä tai vaikeaselkoisuutta – vaan “epätoivon jäinen palo / on tulena liedelläin”.   
  
Kokemattomampikin lukija oivaltaa, että näennäisen yksinkertaisuuden alla avautuu huikaiseva syvyys – jopa hulluus, jonka partaalla runoilija vapisee – “Minä pelkään huoneessani. / Minä pelkään ikkunaa / ja ihmisvarjoja, joita / kuin liskoja, matelijoita / se seiniin heijastaa.” 

Usein Kailaasta puhuttaessa unohdetaan huumori. Kailaalle ominaista on, että hän hymyili ihmisen pienuudelle haudastakin tai pirun kynsissä kituessa – “Ja silloin Saatana kuiskasi: / - Ihan niin - me jaksamme hyvin”. 

Kun selaan Runoja-teosta, totean että ainakin puolet runoista on sellaisia, joista tekisi mieli kirjoittaa muutaman sivun pohdinta. Onneksi voimme keskustella yksittäisistä runoista kommenteissa vaikka kuinka paljon – aihe & nettihän on pohjaton!  

Samoin voisi kirjoittaa sata sivua, jossa vertaisi alkuperäisiä runoja Kailaan uusmuokkaamiin. Itse asiassa Aaro Hellaakoski on tällaisen esseen kirjoittanutkin. Myös tästä keskustelen mielelläni, jos jotain sattuisi sellainen huvittamaan (minulla on myös alkuperäiset kokoelmat).  

Huomaan vanhaa esseetäni lukiessani, että nuoren Tapsan suosikkeja ovat olleet mm. Pronssia – joka alkaa “Olin ihminen ennen, / verta ja luuta ja lihaa. / Sydämelläni ruokin / rakkautta ja vihaa.” (...) ja loppuu “Erämaass’ olen sfinksi, / luonani leijonat huhuu. / Olen äänetön - mutta / kauttani kohtalo puhuu.”  

Toinen suosikkini oli Valkoinen lintu – “Se valkolintu povessain / asusti kauan, pesässään. / Ei sitä nähnyt yksikään, / sen tunsin minä vain.” Valkolintu ruokkii runoilijan sydäntä “kuin emo poikastaan”, mutta kerran runoilija havahtuu siihen, ettei valkolintua enää olekaan – “Vaan missä on se nyt? // - Paennut. Kerran retkeltään / se palas luokse sydämen / ja - liudat haaskalintujen / se näki pesällään. // Ja valittaen hiljaa niin / se lensi taivaan auteriin, / se lensi eikä levännyt - / ja poissa on se nyt.” 

Voiko sitä enää selvimmin kuvata, kuinka maailma ja aikuisuus viekoittaa puhdassydämisen nuorukaisen pois viattomuudesta ja ihanteellisuudesta.     
Kolmas suosikkini oli Syysaamu, jota pidin silloin “kypsänä runona”, ja pidän edelleen. Tämä runo oli näköjään Kailaan itsensäkin mielestä täydellinen, koskapa hän ei siihen korjailuissaan kajonnut:   

Katselen aamuun kalpeaan. 
Vanha tarhuri siellä
kulkee puiston tiellä
viikate olallaan.

Muistan erästä vainajaa.
Muistan erään runon.
Hyvä on olla, kun on
lähellä kuolemaa. 

Ketä on aurinko polttanut,
sade ja tuuli nuollut,
mielellään on kuollut.
Etkö rukoillut

sinäkin, sieluni, uupuen: 
Tarhuri, tule ja niitä! 
Siitä on kauan, siitä.
Tänään hymyilen. 

Aaro Hellaakoski on pitänyt Runoja-teosta kautta aikain parhaana suomenkielisenä yksittäisenä runoteoksena – sitähän se on uudelleenkirjoituksen jälkeen – ja minä olen  samaa mieltä.

Kirjoittaja Tapsa

36 kommenttia:

  1. Haluaisin uskoa, että on olemassa runoilijoita, jotka eivät pyri brändäämään itseään pätkän vertaa vaan kirjoittavat sydämensä syvyyksistä sen mitä sieltä lähes itsstään nousee.

    Uuno Kailas näyttää kuvissa hiukan eksyneeltä.

    Jossakin kokoelmassa olen lukenut hänen runojaan mutta en ole sen paremmin perehtynyt.

    Kenties noudan huomenna kirjastosta jonkin opuksen ja palaan astialle.

    VastaaPoista
  2. Brändäys-termillä en tietenkään halua mollata runoilijaa, jota olen koko ikäni suunnattomasti arvostanut.

    Totuus kuitenkin on, että hän kuolinvuoteellaan halusi "viimeistellä" runonsa sekä kielsi "koottujen runojensa" julkaisun.

    Hän halusi muotoilla itse sen kuvan, joka hänestä jälkipolville jäisi.

    Nykyään sitä kutsutaan brändäykseksi. Eikä se ole synti, Kuunkuiske, vaan hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä.

    VastaaPoista
  3. Ymmärrän brändäystermin käytön tässä, mutta en nyt täysin yhdy näkemykseesi Kailaan itsebrändäyksestä, Tapsa. Silti en pidä termiä vääränä tai huonona, vaan ehkä vain kapeana.

    Nimittäin minusta Kailas tähtäsi runojensa myöhemmällä muokkauksella ja valinnalla samaan kuin William Nylander hieman alempana: oikean kuvan antamiseen itsestään.

    Brändin määritelmään kuuluu kuitekin mielikuvien antaminen, imagon luominen. Faktat muokataan tarkoitusperiin sopiviksi, kuin mainoksessa, ja ellei niitä ole, niitä voidaan keksiä. Näin brändi voi poiketa kohteesta, brändi voi ääritapauksessa antaa myös valheellisen kuvan.

    Tässä mielessä minusta Kailas ei brändännyt, sillä hän halusi antaa oikean kuvan taidoistaan, sanomastaan, itsestään. Hän ehkä jopa koki, että muokkaamaton runo antoi väärän kuvan. Näin on mahdollista jopa, että hän suuntautuikin poispäin brändistä, kohti totuutta.

    Joka tapauksessa tuo brändäysnäkökulma antaa uutta ulottuvuutta varsin totunnaiseen Kailas-kuvaan, jonka mukaan runoilija on heikko, eteerinen, unen ja kuoleman runoilija, joka riutuu keuhkotaudissaan, homoudessaan ja pidätetyssä himossaan.

    Kailas on selkeä ja kaunis - tuo on totta, ja tämä on varmaa syy siihen, että suomalaiset rakastavat Kailastaan.

    VastaaPoista
  4. Yhdessä vaiheessa runoilija kirjoittaa yhdellä tavalla, toisessa vaiheessa toisella tavalla. Elämä opettaa, ymmärrys kasvaa ja näkökulma muuttuu.

    Minusta on outoa ja vastenmielistä tuunata sanaa, joka on kerran silloisella ymmärryksellä kirjoitettu.

    Miksi sille ei vaikkapa hymähtelisi tai nauraisi ja kirjoittaisi uudet sanat, päivitetyn version siitä miten näkee elämän?

    Turhamaisuus on inhimillistä mutta helpompi on arvostaa sellaisen ihmisen hengentuotteita, joka kestää aiemman kypsymättömyytensä osana elämänkaarta.

    Kyllä puhdasta paperia kirjoitettavaksi riittää.

    VastaaPoista
  5. Minä muistan järkyttyneeni lapsena (positiivisesti) Viulu-runosta:

    "Koko pitkän päivän istui
    hän nurkassa yksinään.
    Oli hänellä ruohonkorsi
    ja varpu käsissään.

    Ja se kuiva ruohonkorsi
    oli hänelle viulun jous:
    koko päivän se ylitse viulun
    - sen varvun sous ja sous.

    Mitä soitti se koivunvarpu,
    Isä Jumala yksin ties:
    oli viulu se hullunviulu,
    ja se mies oli autuas mies."

    Näin tämän konkreettisesti kuvana, kuten lapsi näkee, ja otin siis totena. Silti se oli kaunis ja vaikuttava, ja luin sen mon esti uudelleen.

    Vähän sama ilmiö oli se, kun luin runon, jossa "hiekkaan oli jäänyt lapsen jalan jälki". Luulin, että lapsen jalka on jäänyt hiekkaan ja että hän ei pääse ikinä irti - vieressä oleva kuva tuki ajatustani.

    Ei kaikissa hyvissäkään runoissa ole tällaista syvää symboliikkaa kuin Kailaan.

    Nyt ajattelee, että viulunsoittaja on kirjailija, joka on väärinymmärretty nero.

    VastaaPoista
  6. Harvoja ja valittuja he, ketkä tuohon tapaan laskettelevat sanoja.

    Ajatella, että Kailas kuoli kolmekymppisenä.

    Mitä kaikkea moni suuri taiteilija olisikaan ehtinyt jos olisi saanut elää pidempään?

    Toisaalta - ei päivien määrä vaan niiden sisältö.

    Silti en halua uskoa, että kaikki merkittävä kumpuaa kärsimyksestä.

    VastaaPoista
  7. Tuli mieleen lisäys varhaisaamun kommenttiini.

    Monen äidin kalleimpia aarteita ovat lasten lapsuudenaikaiset piirrokset, kirjoitukset ja muut tekeleet.

    Miksipä runoilija ei voisi nähdä aiempia tuotoksiaan samoin?

    Ne kertovat elämästä siinä hetkessä, joten ei ole mitään syytä verrata niitä tämänhetken tuotoksiin.

    VastaaPoista
  8. Iines: "...oikean kuvan antamiseen itsestään."

    Noin me jalosieluiset mainosmiehet brändäyksen juuri näemmekin. Emme me näe sitä väärän kuvan antamisena. Huijarit voivat tehdä niin, mutta brändi on vahva vasta sitten, kun se on totta.

    VastaaPoista
  9. No, en väitä vastaan, Tapsa.

    Puhuin brändistä yleisellä tasolla, ja ymmärrän luullakseni hyvin, mitä tässä tarkoitat Kailaan itsebrändäyksellä. Ajatus on sinänsä hyvä ja luo uudenlaista hieman napakampaa suuntimaa Kailaaseen.

    Minulla vain on mielikuva, että brändin tärkein tehtävä on luoda haluttuja mielikuvia kohteesta. Tässä on varmaan eroja kohteen tarkoituksen mukaan. On eri asia vahvistaa Suomi-brändiä ulkomaalaisille kuin luoda brändiä uudesta automallista. Molemmissa tapauksissa kuitenkin oletettu ja haluttu kohderyhmä määrää tämän brändin korostettavat piirteet.

    En saa siis ihan sopimaan sitä ajatusta, että Kailas halusi antaa tiettyjä mielikuvia itsestään. Silloinhan oikeastaan kaikki taide olisi perimmältään brändäystä?

    VastaaPoista
  10. Näin Uuno Kailas itse 24.9.1932:

    "...miten suuri on iloni ja kiitollisuuteni nyt, kun kustantaja on (...) antanut minulle kallisarvoisen tilaisuuden sellaisten runojeni viimeistelemiseen ja uudestaanmuokkaamiseenkin, jotka mielestäni ovat sitä kaivanneet."

    "Olen onnellinen tietäessäni, ettei lukijan (...) tarvitse seurata minua kaikille kirjallisen menneisyyteni harharetkille."

    "Minulle on sanottu, ettei minulla muka olisi oikeutta tehdä runoihini muutoksia. Käsittämätön väite. Miksi ei runoniekkakin saisi "tarkistaa sanojaan" niinkuin kaikki muut ihmiset? Ei hän ole erehtymätön. Pitäisikö hänen kommellustensa jäädä ikuisiksi!"

    Asiasta on toki kiistelty kohta 80 vuotta ja moni on ollut Kuunkuiskeen kanssa samaa mieltä.

    Arvo Turtiainen 1974, puhuessaan omasta valikoimastaan:

    "Mutta mitä loppujen lopuksi olisi korjattu, paranneltu runo? Voidaanko sellaista yleensä pitää edes samana runona kuin alkuperäinen? Antaisiko se lähimainkaan totuutta vastaavan kuvan runoilijasta sellaisena kuin hän oli runon syntymähetkellä?"

    Pentti Saarikoski, samana vuonna omien valittujensa äärellä:

    "...en halunnut suorittaa runojen valikointia itse (...) Valittujen runojen toimittaminen on vähän kuin talon siivoamista; minä heittäisin kaiken pois tai en raaskisi luopua mistään. Katselisin kuin matkamuistoja..."

    Niinpä.

    Jos jatkaisin bisnestermien heittelyä, niin Kailaalla oli selkeästi sanoma - visio ja missio.

    Hänelle runo ei ollut matkamuisto tai kuva runoilijan sielunmaisemasta hetkellä x, vaan viesti toiselle ihmiselle, sielusta sieluun, sydämestä sydämeen.

    Siksi hän tahtoi ja kykeni muokkaamaan runonsa uudelleen, sillä hänellä oli sisällään siitä ihannekuva.

    VastaaPoista
  11. Iines: "Silloinhan oikeastaan kaikki taide olisi perimmältään brändäystä?"

    Sinäpä sen sanoit.

    Kysymys kuuluukin, että mitä siinä brändätään. Taiteilijaa vai jotain muuta?

    Picasso on brändi, Dali on brändi, Taistelevat metsot on... niin, onko se brändi?

    PS. En näe välillämme ristiriitaa. Kyse on vain käsitteiden määrittelystä.

    VastaaPoista
  12. Tietenkin Kailas halusi antaa tiettyjä mielikuvia itsestään - eihän hän muuten olisi tuunannut runojaan. Alkuperäisten runojen tuottamat mielikuvat olisivat kelvanneet ellei Kailas olisi halunnut päivittää lukijoiden käsitystä itsestään.

    Yhtä hyvin ja kaikkien mielestä eettisesti siedettävällä tavalla se käy niin kun kirjoittaa uutta.

    Tuollaisessa runokokoelmassa (jonka muuten kohta saan kätösiini; vapaapäivää viettämässä kirjastossa) runoilija voisi tarjota kypsymisensä kaaren - mikäli sellaista on tapahtunut ja vaikkei olisikaan - lukijalle esim. niin, että runot olisivat aikajärjestyksessä.

    Jos taas kokoelma haluttaisiin jakaa teemoihin, runojen perässä voisi olla ilmestymisvuosi.

    VastaaPoista
  13. Ei elämääkään voi elää uudelleen tyyliin kunpa minulla olisi tilanteessa x ollut sellainen ymmärrys kuin myöhemmin tilanteessa y.

    Moni toki pyrkii siihen ja sitä kutsutaan harmittelemiseksi tai katumiseksi.

    Hukkaanheitettyä aikaa.

    VastaaPoista
  14. Runoja-teoksessa runot ovat aikajärjestyksessä.

    Akkuna-Arskalla oli tuolla pääketjussa kommentti, jota hän ei ainakaan vielä ole tänne Iineksen pyynnöstä huolimatta siirtänyt, siirrän sen itse:

    AA: "Enpä halua uskoa, että 1900-luvun alussa syntynyt runoilija tiesi angsteistaan riimitellessään, brändäävänsä itseään."

    Tästähän ei olekaan kyse, eikä kukaan ole sellaista väittänytkään.

    Kyse on siitä, että kun Kailas viimeisenä elinvuotenaan valikoi tuntantonsa helmet, jotka hän lisäksi muokkasi ja osittain kirjoitti uudelleenkin - niin mikse tällaista toimintaa on sopiva nimittää?

    Minä nimitin "brändäykseksi" kolmesta syystä: 1) olemme puhuneet siitä usein täällä muutenkin, 2) Kailas toimi itsekin mainosmiehenä (siksi mainostermi sopii tilanteeseen) ja 3) tuo toiminta on minusta ilmiselvästi oman runoilija-mielikuvansa muokkausta – eli brändäystä.

    Muuten myös "tuunaus" on nykymaailman termi, samaa sarjaa kuin "brändäys", ei parempi, ei huonompi.

    Mutta ei täällä mikään "kirjaeliitti" keskustele, vaan me tavalliset lukijat, ja siksi me voimme käyttää epäortodoksisia termejäkin.

    Diskursio- ja kontekstikeskustelut käydään toisaalla.

    VastaaPoista
  15. Yhdenlaista brändäystä nimetä Frans Uuno Salonen Uuno Kailaaksi. Kailas kuulostaa huumaavan jollei jopa kuumeisen jännittävältä verrattuna kasteessa saatuun Saloseen.

    Metsossa oli pieni kokoelma Kailasta mutta ei tässä alustuksessa mainittua kokoelmaa. Lainasinpa kokoelman nimeltä Palava laulu, johon on koottu runoilijan itsensä valitsemia runoja. (Tiedä sitten ovatko ne alkuperäisiä vai uudistettuja versioita.)

    Ensimmäisen kerran osui ja upposi sivulla 48; Enkeli.

    "Tuli kaunein kaikista enkeleistä
    minun lohduttajakseni päälle maan.
    Nyt vast` olen ihminen: mulle
    hänen kauttaan kaikki annetaan.

    Hänen luokseen lentävät laulut
    kuin pienet linnut riemuiten.
    Hänen ruumiinsa on kuin sielu
    ja sielunsa taivaan kaltainen.

    Kuin unista suloisista
    hän on astunut aineen maailmaan.
    Hänen hentoa olkaansa vasten
    pään painan nyyhkivän, autuaan."

    VastaaPoista
  16. Ymmärtääkseni tuo Palava laulu on ainoastaan uudelleen nimetty Runoja, siis sama teos?

    Tässä alkuperäinen Enkeli:

    Tuli kaunein kaikista enkeleistä
    minun lohduttajakseni päälle maan.
    Nyt vast' olen ihminen: mulle
    hänen kauttaan kaikki annetaan.

    Hänen ruumiinsa on kuin sielu
    ja sielunsa taivaan kaltainen.
    Hänen luokseen lentävät laulut
    kuin pienet linnut riemuiten.

    Minä rakastan. Ja nyt herään
    kuin mullan alta elämään.
    Hänen hentoa olkaansa vasten
    minä nyyhkien painan pään.

    VastaaPoista
  17. Viulu, josta Iines tuolla puhui, on todellakin hyvä esimerkki Kailaan runouden selkeydestä ja silti syvempään totuuteen kurkottamisesta.

    Mitä on musiikki?

    Eihän sitä oikeastaan ole olemassakaan - ilman kuulijaa!- sen kummemmin kuin heinänkorressa ääntä.

    Ääni on ilmanpaineen vaihtelua, johon korvamme reagoi ja jonka aivomme muuttavat merkitykselliseksi, esim. puheeksi, paukkeeksi tai musiikiksi.

    Beethoven oli kuulemma kuuro myöhempinä vuosinaan, mutta kuuli musiikin päässään.

    Siis samalla tavalla kuin Kailaan hullu viuluniekka.

    VastaaPoista
  18. Makustelin Tapsa tuota viimeistä värssyä enkä oikein päässyt selvyyteen kummasta versiosta pidän enemmän.

    Rakkauden myötä astuminen kuin unesta aineen maailmaan on hienosti sanottu kyllä.

    VastaaPoista
  19. Onko kyseessä ollut "brändäys" taitaa olla vain semantiikkaa. Julkisuuden muodot ovat tuohon maailmanaikaan olleet hyvin erilaiset tämänpäiväiseen verrattuna.

    Julkikuvaansa huomiota kiinnittävällä on kuitenkin ollut tuolloin paremmat mahdollisuudet vaikuttaa lopputulokseen kuin tänä päivänä, jolloin erilaisista vaikuttimista syntynyttä informaatiota on kaikesta tarjolla hyvinkin keskenään ristiriitaista.

    Minä olen taipuvainen ajattelemaan, että julkikuvaan on osattu vaikuttaa jo hyvin varhain, se on joskus henkilön itsensä tekemää, joskus hänen edustamansa ryhmän."Topelius, paitsi lapsien, myös koko kansan viisaan leppoisasti myhäilevä isoisähahmo!"

    Mainostus on joka tapuksessa Kailaan aikana osattu!

    Ainakin minulla olevassa painoksessa on mukana professori Viljo Tarkiaisen 1932 kirjoittama maalaileva, hyvin lennokas,- lukemisen arvoinen esipuhe.

    Paljoakaan en siitä ymmärtänyt, mutta hyvin näyttää Viljovainaa osaneen vedättämisen jalon taidon.

    VastaaPoista
  20. Viljo Tarkiainen on muuten se mies, jota hänen vaimonsa Maria Jotuni kohtelee aika kaltoin teoksessaan Huojuva talo. Kuulemma syystäkin.

    Kirjaa lukemattomat muistanevat tv-elokuvan, jossa Tarkiaisen hahmoa näytteli Kari Heiskanen.

    No, narsistinen luonnehäiriö ei tee ihmistä pätemättömäksi kirjallisuuden tuntijana.

    VastaaPoista
  21. Tämä Kari Heiskasen tulkinta Eero Markusta (Tarkiainen) on aika ylittämätöntä näyttelijäntyötä. Harvoin näyttelijä jopa syö roolinsa. Luettuna Huojuvan talon Eero Marku on vähemmän pelottava.

    Narsisti nimenomaan voi olla pelottavankin älykäs ja looginen toimissaan, eihän hän ole mielisairas eikä neuroottinen, vaan ainoastaan persoonallisuushäiriöinen.

    VastaaPoista
  22. Kyllä minä tuon tiesin, ehkä Huojuvaa taloa ennakoiden professori olikin allekirjoittanut esipuheensa: V. Tarkiainen.

    Kirjan lukeminen minulla on kesken, siinä on niin paljon ajatuksia ja ajateltavaa. Olenhan minä runojaan joskus jonkin verran lukenut, silti.

    Kerttu Saarenheimo sanoi Kailaan olevan "kärsivän ja sairaalloisen taiteilijan prototyyppi, jonka runoissa syyllisyys, ahdistus ja eettinen kilvoittelu sekoittuivat kiihkeään elämänpalvontaan."

    Paljon leimoja kerralla, tuskinpa Kailas olisi kuitenkaan halunut olla mikään prototyyppi. Tuberkkeliin kuoli tuolloin Suomessa vuosittain n.10 000 ihmistä. Kymmenkertainen määrä olisi kuollut pelkoon, jos nykypäivän kaltaista iltapäivälehtien pelottelua lintuinfluenssasta olisi ollut.

    Tuollainen tyypittely on vähän ikävää, kun hyvin saattaa päätellä, että oli monipuolinen ihminen, lyhyessä elämässään kaikenlaista. Melkoinen näkijä joka tapauksessa.

    Kailaassa oli myös tuo uljas heimosoturipuoli.

    Useimmissa meissä myös tuo pallokentän raajarikko on, ainakin joskus.

    VastaaPoista
  23. Itsebrändäys, ok, räväkkä ilmaus herättää enemmän mielenkiintoa kuin esimerkiksi "itsensä toimittama".
    Melkein laskisin nimittäin omien runojen korjailunkin "toimittamiseksi".

    Piti kaivaa Runoja esiin ja lukea Kailaan esipuhe. Ja perään etsiä jokin runo, joka voisi täydentää hänen perustelujaan, esimerkiksi Kun olin kuollut -. Siinä on kysymys runoilijan arvioinnista hänen kuolemansa jälkeen. Runoilijan hoitamattomalla haudalla ystävä ja joku toinen käyvät keskustelua:

    - Houkkio, originelli,
    onneton ihminen perin.
    Yöt joi - itsensä otti
    hengiltä vähin erin.

    Lauluja kirjoitti tosin -
    ne nyt olivat niitä -
    - Tunsitko hyvinkin? - Niin - no,
    älkäämme puhuko siitä...

    Kuuntelin. Enkä
    tuntenut tuskaa mitään.
    Silmäni luonut olin
    auringonnousuun, itään.

    Mielenkiintoisia juttuja Kailaasta muuten esittelyssä, tuo urheilullisuus oli minulle uutta. Olen kuvitellut Kailaan mielessäni hinteläksi lukumieheksi.

    VastaaPoista
  24. Kailas oli todellakin koulupoikana aikamoinen voimistelija. Hän pystyi heittämään ns. jättiläisen rekillä vielä Helsingin boheemivuosinaankin.

    Hän oli pienikokoinen, muttei sinänsä hintelä. Se leima tulee kai myöhempien vuosien keuhkotaudista. Ja ylivuotavasta tunteellisuudesta – syyllisyys on vaine eräs puoli sitä.

    Hän oli aika outo hahmo, toisaalta sisään päin kääntynyt itsensä tarkkailija, toisaalta kiivas keskustelija.

    Asiasta toiseen: nuorena sain Kailaan runoista ensi kipinän myös jälleensyntymäopista - se ei ollut siihen aikaan minkään muotijuttu niin kuin myöhemmin.

    Tehtävä: missä runossaan Kailas viittaa suorin sanoin jälleensyntymään?

    VastaaPoista
  25. Myös harvat säilyneet valokuvat ovat osaltaan luoneet tuota heiveröisen runoilijan ulkonäköimagoa.

    Monesti nimenomaan runoilija mielletään laihaksi ja kalpeaksi, vaikka esimerkiksi Leino oli varsin punakka ja hanakka, mikäli oikein kuvia olen lukenut.

    VastaaPoista
  26. Unen ja Kuoleman monessa runossa on pieniä vihjeitä uudelleensyntymään, mm. runossa Contemplation (Ja kerran tuskaa vailla/ se herää uuteen elämään- -), Vainajat (Mua myllynkivi painaa; minä olenko ollut Kain? - tosin tämän voi tulkita monella tavalla) ja vaikkapa Polvistunut (Kun heräämme eloon uuteen,/ sua varron varrella tien.)

    Mutta kysymyshän kuului: suorin sanoin. Nuo eivät ole suorin sanoin -viittauksia.

    VastaaPoista
  27. Suorin sanoin? Intialaisen jumalan toimenkuvaan jälleensyntymisen edistämisen voi katsoa tavallaan kuuluvankin, joten sopii hyvin, että hän panee myrskyssä hukkuneiden merimiesten sielut "uuteen kuoreen ja lähettää ne jälleen elämän kilvoitukseen".
    Mutta Karavaanissakin - jonka yhtä säkeistöä käytetään usein kuolinilmoituksissa valamaan toivoa ns. ikuisesta elämästä - on kohtia, jotka voi tulkita myös sielunvaellukseen viittaaviksi. Vaikka enemmän kyllä ajattelen sitä kertomuksena yhteisen kulttuuriperinnön siirtymisestä.

    VastaaPoista
  28. Sielu

    Minä kuoleman mereen hukuin.
    Minä vaivuin syvyyteen
    udun himmeän kaltaiseen
    ja sen pohjalla sidottuna nukuin.

    Niin tuli eräs vaeltava veli,
    se sielu, jonka Jumalalta sain,
    joka riippui ristillä ruumiissain,
    kun vielä se elämässä eli.

    Oli surullisin surullisista.
    Tuli tummissa verhoissaan.
    Mikä kauneus katsoikaan
    mua silmistä pohjattomista.

    Hän lausui: Viholliseni,
    miten sinua rakastan.
    Sinä vihastutit Jumalan.
    Tulin taas. Tulen ristilleni.

    VastaaPoista
  29. No niin, tuossa puhutaan suorin sanoin sielusta, joka sidottiin ja nukkui pohjalla.

    En näe kuitenkaan sielun ylösnousua, vain sen unen ja horrostilan.

    Mutta siis, tuossa se on, sielu hukkuu kuoleman mereen, vaipuu pohjaan horrostilaan, mutta ei olemattomuuteen.

    VastaaPoista
  30. Herranen aika, Iines, hypitkö joka toisen säkeistön yli?

    Toisessa ja viimeissä säkeistössähän se sanotaan:

    "...sielu, jonka Jumalalta sain,
    joka riippui ristillä ruumiissain,
    kun vielä se elämässä eli."

    "Sinä vihastutit Jumalan.
    Tulin taas. Tulen ristilleni."

    VastaaPoista
  31. Tapsa,

    olet oikeassa. Tämä on niin mystinen runo, kun ollaan kuoleman meren pohjamudissa, jossa sielu tulee katsomaan sielua - niin ketä? Siellähän on vielä sielu elossa, koska se ajattelee ja havainnoi. Minusta sielunvaleluksessa uusi sielu syntyy vasta, kun toinen ei enää havainnoi.

    Kokemus muistuttaa myös ns. ruumiista irtautumista, jollaisia tapahtuu unenkaltaisissa tiloissa. Tällaisena tämän aistin, mutta en mitenkään sano, että tämä olisi sitä.

    Voi tämä olla ihan untakin. Sielunvaellushan on iätöntä ihmiskunnan yhteistä arkkityyppistä perimää. Jollakin tasolla siihen voisi uskoa itsekin.

    VastaaPoista
  32. Niin, tietysti - totean nyt, että tällainen reinkarnaatiotulkinta, jonka teen tästä runosta kevyesti, vaatii tietysti taustakseen itämaisen ajattelun sisäistämisen, tai siihen fiksautumisen.

    Buddhan opin eräs perusteesi on, että "minää, minuutta" ei ole olemassakaan, että se on vain harhakuva, projektio. Kaikki kärsimys johtuu siitä, että ihminen takartuu "minäänsä" ja kuvittelee sen joksikin pysyväksi.

    Mutta sen sijaan ihmisolennon syvyyksissä, jossakin, on aito "olemassaolo", sielu tai miksikä sitä nyt sanoisi. Se on ikuinen.

    Näin ajatellen "minän" ja "sielun" kohtaaminen ei tunnu mitenkään oudolta. Itse asiassa en ole ikinä edes osannut ajatella, että siinä olisi mitään outoa.

    Mutta onhan siinä. "Sielun" voi kuvitella tässä vaikka ihannekuvaksi, jollaisena "minä" itsensä näki, mutta jota ei vajavaisena pystynyt toteuttamaan.

    Siksi siis uusi kierros maanpäällä ihmisenä.

    VastaaPoista
  33. Hyvä tulkinta, eikä kovin vaikeakaan, kun miettii Buddhan oppia.

    Minä vaan en ole koskaan osannut suhtautua itämaisiinkaan uskontoihin sen hartaammin kuin läntisiin, vaikka taisin minä joskus niitä opiskellakin jossain yliopistossa.

    En siis oikein siedä sielunvaelluksen armottomuuttakaan: antaa nyt ihmispololle heikko mieli ja panna hänet sitten ikuiseen maailmanpyörään, uusintakierrokselle kierroksen perään kiertämään samaa rataa niin kauan että ihminen on muka hyvä. (Milloin olette muka nähneet tällaisen hyvän ihmisen, joka on viimeisellä kierroksellaan?)

    Jos tämmöinen systeemi on, joku sen on luonut, luojajumala, luojabuddha, brahmaputra, siva, pyhä lehmäkuningatar, visnu, allah, jumala, neitsyt maria, pyhä henki, ukko ylijumala.

    Toisaalta kristinusko on ihmiselle sallivampi ja armollisempi, saa olla heikko ja voi saada silti ikuisen elämän tarvitsematta syntyä aina uudelleen ja uudelleen. (Jaksaisiko tätä muuta kuin yhden kierroksen?)

    Älä välitä Tapsa, tämä oli tällaista höpinää. Sinun tulkinnastasi pidin, en halunnut sitä horinoillani vähätellä.

    VastaaPoista
  34. Nou panik - minusta on kiva pohdiskella tällaisiakin.

    Oikeastaanhan siinä jälleensyntymäopissa on kyse koko luokakunnan kiertokulusta: alkuoliosta jumalaksi.

    Nyt olemme tässä kohtaa elämää, Meriluotoa lainatakseni, mutta ei se tarkoita, että ihminen muuten olisi mitenkään erikoinen, kuin vain siten, että hän tajuaa oman olemassaolonsa.

    Se siinä on ihmeellistä. Seuraava vaihe on sitten se, joten Buddhan opissa kutsutaan virtaan astumiseksi. Siltä tieltä ei ole paluuta. Kuulemma.

    VastaaPoista
  35. Hei, panen tämän uusimman kirjoituksen perään muistutuksen, tai pikemminkin toiveen: ehdottakaa sopivia kirjoja! Nyt on sovittuna marraskuuksi vasta Austerin Illuusioiden kirja, josta Kuunkuiske on jo laatinut esittelyn julkaistavaksi.

    Mikä olisi kiinnostava opus? Mitä olette lukeneet viime aikoina? Mikä uutuus tai klassikko tai kenties vaihteeksi viihdekirja olisi sopivan ohut, jotta se ehdittäisiin lukea tai mahdollisesti vähän kertailla, jos on jo luettu?

    Itselläni on nyt pienoinen blackout, vaikka olen kyllä lukenut uutuuksiakin, mm. Melenderin Lohtu on lopuillaan. Se on kuitenkin niin haasteellinen, etten taida rohjeta kirjoittaa siitä. Ideoita?

    Voitte ehdottaa tässä tai sähköpostitse, alustusta ei ole pakko itse laatia.

    Muutoin Kailaasta ja kaikista muista alla olevista ehtii vielä sanomaan, jos intoa riittää!

    VastaaPoista
  36. Uuno Kailas oli runoilijana jo nuoruudessa itselleni yksi ylitse muiden. Hänen elämästään en silloin muuta tiennyt, kuin että hän kuoli nuorena. Vuosien myötä kuva on täydentynyt, mutta runojensa mahti ei siitä ole vähentynyt. Yhä vielä ne koskettavat.

    En koe pahana tai vääränä, jos runoilija runon kirjoitettuaan myöhemmin sitä on muuttanut. Olisiko se muka lukijoiden kosiskelua? Oman henkilökuvansa kiillottamista? Eikö pikemminkin tapahtunut taiteilijan/runoilijan itsensä vuoksi, jotta tietäisi tehneensä parhaansa? Eihän runon ole pakko olla kuin akvarelli, joka kerralla on pakko luoda valmiiksi. Se saa olla myös maalaus, jota tekijän on mahdollista ja luvallista muuttaa.

    Tapsan lainaus sen sanoo: " Hänelle runo ei ollut matkamuisto tai kuva runoilijan sielunmaisemasta hetkellä x, vaan viesti toiselle ihmiselle, sielusta sieluun, sydämestä sydämeen.
    Siksi hän tahtoi ja kykeni muokkaamaan runonsa uudelleen, sillä hänellä oli sisällään siitä ihannekuva."

    Kailaan runoissa on jokaiselle jotakin; surevaiselle surua, rakastavalle rakkautta, mystikolle mystisyyttä jne.
    Jo koulun alaluokilla oma sukupolveni sai tutustua äidinkielen kirjassaan Kailaan runoon Tyhmät ja viisaat. Ketäpä ei riemastuttaisi ajatus:
    Mutta minä olen tyhmä
    ja nauran auringolle.
    Minä melkein luulen, aurinko,
    että sinäkin olet tyhmä.
    Me nauramme viisaita, aurinko.

    Toisenlainen tunne nousee runosta Eräs analyysi, jossa "entinen kemisti pitää hourujenhuoneella tavanomaista luentoaan".

    Hyvät kuulijat, nähkääs, pullo tää...sen vietävät, kieltänne hillitkää! -
    niin, kemistikuningas Salomon
    tää kristallipullo täyttämä on.

    Hyvät rakkaat kuulijat, katsokaa
    tätä nestettä pullossa kimaltavaa.
    -Joka hetki se vaihtaa väriään.-
    Tämä neste on elämä nimeltään.

    On ollut se tieteelle arvoitus,
    on tuntematon sen kokoomus.
    Minä myös tätä nestettä tutkia koin, sadat yöt sitä turhaan analysoin.

    Sillä nähkääs;: niinkuin väriltään
    se vaihdella mustaan synkimpään
    voi valkoisesta, sen kokoomus
    myös muuntuu. Turha on tutkimus.

    Runoniekkojen kielellä haastellen
    se on synteesi vihan ja rakkauden,
    se on itku ja nauru ja lepo ja työ,
    ja taivaan manna ja hornan yö.

    Teen kokeen. -Tummempi pullo tää,
    hyvät kuulijat, kuoleman sisältää.-
    Sen toiseen pulloon tyhjensin:
    upo-uuden tein siten synteesin.

    Haa, näättehän: neste katoaa!...
    -Hyvät, rakkaat kuulijat, rauhoittukaa:
    ei puollossa nestettä ollutkaan,
    näköharhaa, houretta, tyhjyyttä vaan.

    VastaaPoista