torstai 8. syyskuuta 2011

Sanna-Sanna – tarina toisesta naisesta

Aila Meriluodon kirjeromaani Peter-Peter, joka ilmestyi 1971, on paljon parempi kirja kuin muistinkaan. Kuluneet 40 vuotta eivät ole vanhentaneet sitä yhtään, vaan se on yhtä tuore ja ajankohtainen kuin olisi eilen kirjoitettu. Siksikö, että rakkaus on ikuista?  


No ei ihan, vaikka Meriluoto on oikeassa sanoessaan sitä päiväkirjassaan “jumalattoman hyväksi kirjaksi”. Vaan siksi, että toisen naisen kohtalo on aina samanlainen ja Peter-Peter avaa sen taidokkaasti kaikkien ihmeteltäväksi.    


Kirja aiheuttikin syntyessään kohua, mutta Meriluodon hämmästyksesi enemmän ärtymystä miehissä kuin riemastusta naisissa. Hän selittää yhäkin syyksi sen, ettei aika silloin ollut kypsä näin suorasukaisella naisen seksuaalisuuden kuvaukselle. Tosin hän ihmettelee, etteivät fiksut koulutetut naisetkaan siitä innostuneet sen enempää.     


Oikeastaan se onkin ihme, sillä kirja on aika mainio. Kepeä, kulturelli, koskettava. Ensi kerran luin sen nuorena, vähän päälle parikymppisenä. Koska harrastin runoutta ja asuin itsekin silloin Ruotsissa, aihe luonnollisesti kiinnosti minua. Kirja aiheutti silloin kuitenkin pienen pettymyksen tunteen - ja myös minussa ärtymystä! 


Torjun nyt heti käsityksen, että ainakaan oman ärtymykseni olisi aiheuttanut naisen seksuaalisuuden avoin kuvaus. Eihän se edes ole kovin avointa, ei lainkaan naturalistista, vaan pikemminkin romanttista. Jo 60-luvulla oli nähty paljon kovempaa kamaa. 


Peter-Peter on avainromaani, jonka henkilöt tunnistaa helposti – ja päiväkirjat paljastavat, että kirjan todellisuuspohja onkin vankka. Sanna Auhti on Aila itse, Kivipää on Viita, Kaarna on Koskenniemi, Harry on Lasse Heikkilä. Myös naapurit ovat oikeasti olemassa. Peter Mackus, joka kirjassa on liettualainen, ja jota Meriluota päiväkirjassa kutsuu nimellä Mart Sarnet, on virolainen Ivar Grünthal.   


Teos alkaa kirjastonhoitaja Sannan kirjeellä, jossa hän pyytää Peteriä puhumaan tapahtumaan, jossa aiheena on Ruotsissa asuvien ulkomaalaisten tilanne. Peter ei ehdi, mutta vastaa kirjeellä, johon taas Sanna vastaa – ja siitä lähtee. Kirjeenvaihto kestää vuoden, johtaa muutamaan tapaamiseen ja äkkipysähdykseen: Peter lopettaa suhteen kuin seinään, ilman selityksiä.   


Kyseessä on hyvin perinteinen toisen naisen tapaus: eronnut yksinhuoltajaäiti ja perheellinen mies, molemmat nelivitosia, molemmat kirjailijoita, mies myös lääkäri, asuvat kaukana toisistaan. (Sivuhuomautus: minulla on 1997 painettu pokkariversio, jonka takakannessa väitetään, että “Sanna ja Peter tapaavat yhteisissä kulttuuririennoissa ja aloittavat kirjeenvaihdon.” Eivätkö ne Södikalla edes itse lue enää kirjojaan?)


Saamme lukea vain Sannan kirjeet, mutta niiden perusteella voi päätellä, että myös Peter kirjoittaa pitkiä ja henkilökohtaisia kirjeitä. Suhde kehittyy kirjesuhteen lakien mukaisesti kiinnostukseen ja kiintymykseen, jotka taas johtavat haluun tavata. Myös tapaamiset ovat tyypillisiä: lyhyitä, salaisia, vieraannuttavia ja keskittyvät seksiin. 

  
Kirjassa on kaksi kiintoisaa sivujuonnetta, jotka avaavat suhteeseen uusia näkökulmia: toinen on Sannan “romaaniluonnos”, jossa hän kertoo tapahtumista suorasanaisesti. Toinen on lopun “haastattelu”, jossa Sanna yrittää ymmärtää mitä tapahtui. 


Näiden sivujuonteiden avulla lukija näkee ikään kuin sivusta, mitä suhteessa todella tapahtuu: mielettömästi rakastunut nainen ja etäisyyttä pitävä mies, jonka mielenkiinto on lähinnä seksuaalista laatua. On myös helppo päätellä, että Sanna on paljon enemmän rakastunut omaan rakkauden kaipuuseensa kuin Peteriin – joka ei ole edes miehekäs, vaan pieni, pyöreä ja pidättyvä, toki kauniskasvoinen.    


Kirjassa jää selittämättä, miksi Peter pistää suhteen poikki niin yllättäen. Ehkä vaimo vaati valitsemaan tai ehkä hän vain kyllästyi Sannan itsekeskeiseen rakkauteen. Itsekeskeistähän se oli, esimerkkinä vaikkapa seuraava kohtaus, jossa Sanna lähtee kovalla tohinalla tapaamaan Peteriä, vaikka tytär on kuumeessa. Sanna ehtii viime tipassa taksilla junaan: 


“Sitten hän vasta muisti. Peterin. Kaikki tämä Peterin tähden. Ja Marjukka sairaana, ja hän oli vain lähtenyt. Peterin tähden. Peter ei ollut lähtenyt kun hänen poikansa oli sairaana. Mutta Sanna lähti. Sanna oli tässä. Menossa.” 


Joku toinen kokisi samassa tilanteessa syyllisyyttä, Sanna kokee marttyyriutta. Mutta ei Sanna lähtenyt Peterin takia, vaan itsensä tähden. Hän teki valinnan rakastajansa tapaamisen ja sairaan tyttärensä välillä, ja valitsi rakastajansa. 


Kirjassa on kaikki klassisen kolmiodraaman ainekset. Peter tulee ensitapaamiselle Sannan luo niin, että hänen perheensä odottaa autossa. Kirjasta ei ihan käy ilmi ehtivätkö he vetää siinä snabbikset (päiväkirjasta se ehkä selviää, mutta en viitsi katsoa – eläköön romaani omaa elämäänsä). Kesällä, kun Peter tulee Sannan luo maalle, vaimo ja lapset majoitetaan Sannan vanhempien kaupunkiasuntoon, Peter mökille saunakamariin. Seuraukset arvaa.  


Vaimolla on siis kaikki syyt olla mustasukkainen, mutta silti Sanna kehtaa hämmästellä, että mitä heidän kahden suhteensa vaimolle kuuluu, että eihän hän ole uhka. (Tällaisesta suhteestahan Sannalla/Ailalla on kokemustakin). Silti hän on “voitonriemuinen”, kun vaimo paljastuu vanhan ja tavallisen näköiseksi. 


Aluksi Sanna ei mielestään vaadi mitään, rakkautta vain, mutta pikku hiljaa hän vaatiikin kaikenlaista, ennen kaikkea huomiota ja sitoutumista, ja leikkii marttyyria, koska panostaa suhteeseen enemmän kuin Peter, itsensä kokonaan. Lopussa hän kyllä purkaa näitä tuntoja ansiokkaasti katselessaan tapahtumia kauempaa. 


Niin – mikähän minua nuorena tässä kelpo kirjassa ärsytti? 

Ehkä se oli mustasukkaisuutta. Viita oli minulle silloin jumalasta seuraava ja Meriluoto vain kalvas runotyttö. Ehkä koin pyhäinhäväistyksenä, että Laten muija tekee itsestään typeryksen toisena naisena. Ehkä kiukustuin myös siitä, että suomalainen nainen Ruotsissa on noin helppo saalis kelle tahansa patulle. Täytynee tarkastaa tuntoni sen ajan päiväkirjoistani. Palaan asiaan, jos löydän sieltä jotakin.    


Peter, Peter ei ole suuri kertomus ikuisesta rakkaudesta. Se on kiva kirja toisen naisen ikuisesta kohtalosta. 

Kirjoittaja Tapsa


 

52 kommenttia:

  1. Alustuksesta kiitos! En nimittäin ole varma olenko lukenut tuota kirjaa ollenkaan - minulla on hirvittävän hyvä tapahtumamuisti - nyt tajusin, että en. Kirja on muuten vaan mulle tuttu? Enkä tiedä, miksi.

    Tairan lukee sen.

    Ps. Bergman (Ingmar) mulle tulee mieleen kun ajattelen Ailaa... Molemmilla oli myrskyä ihmissuhteissaan; aina tuuli - jollei vastaan, niin sisältä päin. Mutta, jos vertaa Ailaa Ingmariin, ei käsittääkseen loukkaa kumpaakaan. (Puhtaita, eli likaisia lämminverisiä kumpikin!)

    VastaaPoista
  2. Huomaan, että käytän epäjohdonmukaisesti kirjan nimeä, joka on siis Peter-Peter.

    Nimi selittyy niin, että Sannan mielestä Peterin lapsilla on kivat kaksiosaiset viivalliset nimet - Jan-Peter ja Inga-Lill (tms) - ja koska Peterillä on vain yksi ainoa nimi, Sanna ristii hänet Peter-Peteriksi.

    Peterin esikuva Ivar Grünthal oli virolainen kirjallisuusihminen ja niinpä professori Kai Laitinen – kirjan "Leo", Ailan opiskeluaikojen platoninen poikakaveri - paheksui asiaa väittäen "kaikkien" Ivarin kirjasta tuntevan.

    Epäilen, etteivät ainakaan suomalaiset tunteneet. Kirja kai käännettiin ainakin viroksi? Iines?

    Kirjasta tehtiin myös elokuva, joka kuulemma epäonnistui. En edes muista, olenko nähnyt sen - ehkä, mutta silloin se ei enää minua hetkauttanut. Oli muuta mietittävää.

    Viidan ja Meriluodon suhde nousi otsikoihin sitten taas myöhemmin.

    VastaaPoista
  3. Peter-Peter on käännetty ainakin ruotsiksi, virosta en tiedä.

    Olen hieman hämmentynyt eräästä pikkuasiasta, siitä että Peter-Peterin esikuvaksi - jos tämä nyt on tärkeää edes - mainitaan muutamassa lähteessä virolainen Mart Sarneti, jonka Meriluotokin siis mainitsee. Onko hän siis oikeast Ivar Grünthahl, jonka muut lähteet mainitsevat? Jos, niin miksi Mart Sarneti mainitaan autenttisena nimenä mm. Wikipediassa?

    VastaaPoista
  4. Meriluoto hämäsi. Hän käyttää päiväkirjassaan Vaarallista kokea Peteristä nimeä Mart Sarnet. (Minähän mainitsen asian alustuksessa ohimennen.)

    Mutta Ivar G on oikea henkilö. Mart Sarnetia ei ole olemassakaan.

    VastaaPoista
  5. Mutta hämäsi hyvin! Tuo tieto on siirtynyt Wikipediaan ja mm. blogeihin kuin myös oletettavasti opiskelijoiden töihin. Pikkuasia toki, ja lisäksi henkilökohtainen. Ei ole kuitenkaan kiva, että tieto on väärä.

    VastaaPoista
  6. Silloin kun Vaarallista kokea ilmestyi, Peter (eli Ivar G) eli vielä, joten ehkäpä Meriluoto halusi suojella häntä? Tai pelkäsi vain kertoa hänen oikeaa nimeään?

    Peter-Mart-Ivaria voi kyllä ymmärtääkin. Sitähän ei juurikaan ole tehty, vaan analyyseissa on aina keskitytty vain Sanna-Ailan rakkauteen ja kärsimykseen.

    Äijä heittäytyy normaaliin sivusuhteeseen fiksun kirjailijattaren kanssa ja huomaakin kohta olevansa osa kirjallisuutta - Sanna-Aila kertoo ominaisessa avoimuudessaan hänelle takuulla, että suunnittelee rakkaudestaan kirjaa.

    Muistankin nyt, että eräs nuoruuden närkästykseni syy oli juuri se, että Sanna-Ailan Suunnaton Rakkaus ei ole mitenkään (tai ainakaan kovin helposti) ymmärrettävissä ja perusteltavissa: hän ikään kuin nappasi ensimmäisen sopivan vastaantulijan ja päätti kohdistaa kaiken rakkautensa häneen.

    Viittaisin nyt vaikka Iineksen postaukseen, jossa hän epäili Meriluotoa seksistä riippuvaiseksi ihmiseksi. Rakkausriippuvainen hän ainakin oli.

    Tietysti Peter-Mart-Ivar olisi voinut jotenkin perustella bänksit. Sen jälkeen olisimme sitten saaneet lukea sata sivua lisää, jossa Sanna-Aila kumoaa jokaisen perustelun.

    VastaaPoista
  7. Mitä tulee siihen, että onko Sanna Aila ja Aila Sanna, ja jos on, niin missä määrin, niin onhan meillä olemassa siitä myös Meriluodon päiväkirjan (Vaarallista kokea) antama todistus.

    Täytyy tarkistaa (minulla on se kirja), mutta muistelen tapahtumien kulkeneen juuri niin kuin Peter-Peterissä kerrotaan.

    Mutta silti - romaani on romaani, ei totta. Edes päiväkirja ei välttämättä ole totta kuin tavallaan.

    Toisaalta Meriluodon tapana on nimenomaan väittää, että päiväkirjoissaan hän antaa todistuksen elämästä juuri siltä hetkeltä, jolloin se tapahtuu - terveisä elämästä tältä kohtaa.

    Minkähän takia - tuli juuri mieleeni - Meriluoto ei ole kirjoittanut romaania elämästään kolmantena pyöränä pohjoisruotsalaisessa pappilassa?

    Siinä olisi ollut kiehtova tarina, verrattuna vaikkapa nyt tähän tyypilliseen tylsään toisen naisen rakkauskertomukseen. Kysynpä vaan.

    VastaaPoista
  8. Minua on pitkin linjaa mietityttänyt Meriluodon seksuaaliaddiktius. Tai tästä pisteestä olen sokaistunut asiaa nyt katsomaan.

    Meriluodolla kuvaukset hankalien miesten valtaan joutumisesta ovat toistuvia. Kyky osata rakastaa täysillä, estoitta ja antaen voi olla myös vaarallista kokea, jopa kirjailijan omasta mielestä.

    Päiväkirjassaan Vaarallista kokea Meriluoto puhuu itse "pimeästä puolestaan", viitaten seksuaalisuuteensa:

    "Minä olin seksuaalinen ennen kuin tiesin mitä seksuaalisuus on, kaikki lapset ovat. Mutta useimpien on kai helpompi "kuulla" asioista, kasvaa luonnolliseen sukupuolisuuteen. Meillä vaiettiin. Minä olin kiltti tyttö. Minä olin kasvanut kiltiksi ympäristössä missä ei kukkien annettu kukkia, ne joko jalostettiin puutarhakasveiksi tai revittiin rikkaruohoina maasta. Jollakin tavoin synnynnäisen seksuaalisuuden oli kuitenkin pakko puhjeta esiin. Siispä se otti ravintonsa kielloista, ankaruudesta, tiukoista säännöistä, muuta sillä ei ollut. Se oli kasvua joka väkisin tunkeutuu asvaltin läpi, tiedottomana kapinana, elinvoimana joka ehkä saa kieroutuneita muotoja tilanpuutteen vuoksi. Minua melkein naurattaa kun tajuan, että ahtaaseen moraaliin rigoröösisti pitäytyvät vanhempani juuri sillä aiheuttivat minun seksuaalisen perverssiyteni, asian jota he kieltojen mestarit, olisivat silmittömästi kauhistuneet."

    Jos miettii Meriluodon ajan seksuaalikasvatusta, niin minusta ylläkuvatunlainen on kyllä melko tavallista, tiukkuudesta on kärsinyt kokonainen sukupolvi. Eipä ihme, että sukupuoliset estot karisivat kokonaiselta ikäpolvelta 60 - 70-luvulla niin voimallisesti, että litinä kuuluu vieläkin.

    VastaaPoista
  9. Vaarallista kokeaon tässä edessäni, ja siinä on tosiaan vain ohut kuvaus ajasta Nilivaaran pappilassa. Kyseessä oli sentään lähes kahden vuoden ajanjakso.

    Pappi tuntui merkittävältä hahmolta Meriluodon elämässä. Tähän verrattuna aika Peter-Peterin kanssa tuntuu lyhyemmältä! Kuitenkin se on ollut merkittävämpi?

    VastaaPoista
  10. Meriluoto viittaakin Panu Rajalan kirjassa (Lasinkirkas) tähän salaiseen "perverssiyteensä", jota kukaan mies ei ole ikinä tajunnut.

    Kun Rajala, itsekin Meriluodon rakastaja 70-luvulla, yrittää arvailla mikä se olisi (varmaan harmissaan kun ei sitä ollut tiennyt), niin Meriluoto vain nauraa, koska arvaus meni metsään.

    Emme tiedä, mikä se arvaus oli. Olin samassa tilaisuudessa Rajalan kanssa viime syksynä parikin kertaa - hän istui edessäni - joten olisin voinut koputtaa häntä olkapäälle ja kysyä. Mutta silloin en asiaa ajatellut.

    Itse arvaisin, tuon Iineksen lainaaman katkelmankin perusteella, että olisiko se jonkinlaista masokismia...?

    Muuten yhdyn täysin rinnoin ja pakahtuvin povin tuohon Meriluodon veittämään kaikkien lasten seksuaalisuudesta. Minä ainakin olin, täysin tietoisesti.

    Siitä huolimatta murrosiässä, jossa heräämisen yleensä ajatellaan tapahtuvan, tapahtui muutos, joka huumasi pään. Sitä tässä yhä selvitellään.

    Kolmisinko me muuten täällä porisemme? Saa kommentoida lukemattakin, ainakin seksiasioita.

    VastaaPoista
  11. Minä olen lukenut kirjan, silloin nelisenkymmentä vuotta sitten.

    Sittemmin, ehkä Meriluodon 80-vuotispäivien yhteydessä, kuitenkin aika äskettäin, hän oli radiossa itse asiassa kuultuna ja kertoi että kirja on vahvasti omaelämänkerrallinen.

    Muistan hämmästyneeni tätä tunnustusta, koska nimet eivät sanoneet kenellekään mitään ja kirjailija taisi vielä asua Ruotsissa silloin. Luulin että fiktio on fiktio on fiktiota.

    Tapsa on minusta oikeassa siinä, että tarina on suhteellisen tyypillinen 2. naisen tarina, jota on käytetty kirjallisuudessa paljon.

    En muista kirjan vastaanottoa tarkalleen, mutta sen kyllä, että se herätti huomiota, vähän samalla tavoin kuin aikalaisensa Eeva Kilven Tamara.

    VastaaPoista
  12. Nimet eivät ehkä sanoneet, Ripsa, kenellekään mitään, mutta jokainen runoutta ja kirjallisuutta seurannut Suomessa tiesi keitä suomalaisten salanimien takana oli - jopa minä.

    Kivipää-Viitahan oli vahvassa nousussa siihen aikan, osaksi Sinisalon runokiertueiden ansiosta.

    Ainoastaan Peter jäi silloin arvaukseksi ja minä ainakin arvasin väärin.

    VastaaPoista
  13. Puolen pennin väärtti keittiöpsykologinen arvaus jatkeeksi Tapsan arvailemaan masokismiin: ihminen, joka ei arvosta itseään, hankkiutuu tieten tai alitajuisesti tilanteisiin, jotka ruokkivat hänen arvottomuudentunnettaan.

    Seksiriippuvuus - niin kuin muutkin riippuvuudet - on joidenkin arvioiden mukaan korvaavaa toimintaa tyhjyydentunteelle, jota ei osaa täyttää. Onhan seksi hienoa ja ihanaa ja kivaa, en minä sillä, mutta riippuvuudesta puhuttaneen silloin jos touhusta tulee pakonomaista.

    Ei se tyhjyys ylläripylläri silläkään täyty, todella. Paitsi hetkeksi pääsee näennäisesti karkuun.

    VastaaPoista
  14. Kirjan lukemisesta on niin kauan, että siitä ei kai pitäisi sanoa mitään.
    Mutta se mielikuva, joka jossain takaraivossani on Sannasta, on samansuuntainen Kuunkuiskeen tulkinnan kanssa. Pakonomaisessa rakkausriippuvuudessa on taustalla arvottomuudentunne ja tunne siitä että tämä nimenomainen (kulloinenkin) suhde on ihmiselle ainoa ulospääsy merkitykselliseen elämään.

    Toisaalta mieleen tulee rakkauskäskirjani, Stendhalin Rakkaudesta -kirjan, teoria "kiteytymisestä" ja siitä miten rakastuminen kehittyy ja miten siitä tulee pakonomaista voimakastunteisille ihmisille.
    Suosittelen Stendhalia, kirja on arkaistisessa ajankohtaisuudessaan aika ihana!

    VastaaPoista
  15. Kiitos kirjavinkistä, Stendahlin Rakkaudesta, Sokea kana!

    Minua jäi nyt kiinnostamaan tuo, että rakkaudesta tulisi pakonomaista voimakastunteisille ihmisille. Siis tuo painotus noin kuin kursivoin.

    Että johtuisiko pakonomaisuus tai takertuminen rakastumisen tunteisiin nimenomaan voimakkaista tunteista vai jostain muusta.

    Äh, aina minä psykologisoin asioita ja kirjan henkilöitä.

    VastaaPoista
  16. En muista nyt tarkkaan, mitä sanaa kirjassa käytettiin - käännös on muuten mainio - oliko se voimakastunteinen vai herkkä luonne, taisikin olla tuo jälkimmäinen.
    Kysymys oli siis tilanteesta, jossa oli rakastuttu, toivo vastarakkauden saamisesta oli syntynyt ja sitten se näyttikin menetetyltä. Mihinkään entiseen ei kuitenkaan voinut enää palata, koska se ei tuntunut miltään.

    Tämä uhkasi Stendhalin mukaan erityisesti naisia, joilla oli pitkästyttävän koruompeleensa äärellä taipumus "viihtyä kiihtyneessä mielentilassa".
    Toinen osapuoli sen sijaan sai tilaisuuden keskittyä muuhun, kun taistelukentällä karautti päin vihollista.
    No, Sannakin tietysti modernina naisena "karautti taistelukentällä päin vihollista", mutta jotain totuudensiementä olen aina nähnyt noissa Stendhalin melkein 200 vuoden takaisissa teorioissa.

    VastaaPoista
  17. Tuo sanonta "mihinkään entiseen ei voinut palata, koska se ei tuntunut miltään" tavoittaa minusta rakkauden loppumisen murhenäytelmän aika riipaisevasti. Juuri noin, tuo vihlaisee ja selittää rakkauden jälkimaininkien resignaation, kaiken turhuuden. Minullakin oli elämäni suuren rakkauden jälkeen kausi, jolloin näin kaiken ruskeana, kuin vanhassa valokuvassa. Maailmassa ei ollut värejä, mikään ei tuntunut miltään.

    Pitääpä lukea tuo Stendahl, en ainakaan nyt tunnista sitä lukeneeni.

    VastaaPoista
  18. Meriluodon (10.1.1924 -) järkäleet ja pikku-ukot

    V.A Koskenniemi 8.7.1885 - 4.8.1962
    Harry Martinson 6.5.1904 - 11.2.1978
    Lauri Viita 17.12. 1916 - 22.12.1965
    Kai Laitinen 27.9. 1924 -
    Ivar Grünthal 8.6.1924 - 14.2.1996
    Lasse Heikkilä 6.11. 1925 -26.3.1961
    Jouko Paakkanen 7.11.1928 - 23.1.2004
    Panu Rajala 27.8. 1945 -

    Koskis yritti vielä 60-kymppisenä päästä Ailan (21v.) pukille ja eipä parikymmentä vuotta Allua vanhempi Martin'sonnikaan saanut mahdollisuutta. Laten dominointi vääntyi näytelmäksi ja elokuvaksi "Putoavia enkeleitä". No, Laitisen Kaitsu pääsi sentään ainakin "kopeloimaan". Iivari, oli sekin, "aika erikoinen tyyppi - ei ihan normaali". Kaitsun kaveri, Heikkilän Lasse paaluttu tiensä Nikkilän sairaalaan viinoin ja lääkkein. Samaa polkua tallasi Jokkekin, lisäksi hän kansantaloustieteen proffana jätti velkojaan vielä Allunkin maksettavaksi. Viimein tulee hännän huippu, Pikku-Panu, liukas luikku, "Sillanpään" tiuskea puuuukkiiii.

    VastaaPoista
  19. Hei sinä vanha naama
    kylpyhuoneen peilissä,
    oletpa sinä muuttunut.
    Mutta älä sure,
    kavereita ollaan.
    Vaikka minä olen kauniimpi.



    Vielä elää illuusio elämään ratsastavasta prinssistä, kulkusia reisillä kilkattelevasta ja lautasille tömistävästä urhosta. Peilin kuvajainen panee kuitenkin empimään ja epäilemään; minuako? Ehkä kahviseuraksi tai, no, seuralaiseksi ja turvaksi.

    Haikailu ja kaipaus, onnen huuma, vastassaan arki ja sen askareet. Kirjoittaako Allu päiväkirjoissaa sittenkään "itselleen" biografistiselle minälleen – vai sittenkin meille – yleisölle.

    VastaaPoista
  20. Tuolla yllä Tapsa taisi hairahtua ajattelemaan että Ailan addikti olisi ensisijaisesti käyttäytymistavoiltaan "perverssiä"." Mikä ei tietysti ole kovin kaukaa haettu kun katsoo Allun suuta, onhan se aika "porno". Kuinkas sitä sanotaankaan: Mitä suurempi jalka, sitä suurempi ….!

    No, mutta, uskon Allulla olleen kuitenkin "Punahilkka syndrooman", tulla houkutelluksi, riisutuksi ja "alistetuksi".

    VastaaPoista
  21. Kirjailijan ainoat toiveet ovat kolme kovaa peetä: piipputupakka, punaviini ja pillu.

    VastaaPoista
  22. Luin eilen mökillä Meriluodon uusimmasta päiväkirjasta, että syy Ivar-Peterin naamioimiseen Martiksi oli luultavasti Ivarin suojeleminen.

    Sillä hän kuulee vasta Peter-Peterin ilmestymisen jälkeen, että Ivar Grünthal olikin kuollut hieman aiemmin, ja toteaa että siinä tapauksessa hän olisi voinut käyttää oikeaakin nimeä.

    Anonyymi on kerännyt oivallisesti listan Ailan ukoista - toki tietäen itsekin, että esim. Martinsonin kanssa hänellä ei huhuista huolimatta ollut seksisuhdetta. Martinson ei edes yrittänyt.

    Sen sijaan minua kiinnostaisi tietää, kuka oli 70-luvun alussa ruotsinsuomalaisen radion PeePee (Pekka P) ja kuka Aamulehden Imppa, esimerkiksi.

    VastaaPoista
  23. Vaarallista kokea -päiväkirjasta käy ilmi, että Peter-Peter perustuu ihan täysin todellisuuteen - ehkä todellisinta kaikesta siinä on Meriluodon tunnetila, humahduksena päälle vyörynyt äkkirakkaus.

    Muuten se vahvistaa tulkintaani: Meriluodon kohdalla kyse on Yksinhuoltajanaisen Suuresta Rakkaudesta, Grünthalin kohdalla Ukkomiehen Jännittävästä Seikkailusta.

    Miehenä osaan hyvin kuvitella Ivarin ällistyksen, kun toinen onkin niin saamarin tosissaan. Se tapa, jolla hän suhteen lopettaa, kertoo kyllä vastaansanomattomasti, mitä se hänelle merkitsi: enemmän uhkaa kuin mahdollisuutta.

    Mitä tulee avainromaaniuteen, niin päiväkirja vahvistaa omatkin haaleat muistoni: esimerkiksi Annassa oli juttu teemalla kuka on kirjassa kukin. Kirjaa pidettiin yleisesti juorukirjana ja se harmitti Meriluotoa suuresti.

    Mutta eihän Meriluoto ole aikuisille koskaan kirjoittanutkaan mistään muusta kuin itsestään ja elämästään.

    Vai?

    VastaaPoista
  24. Tarkennan vielä, että vaikka kirja perustuu täysin todellisuuteen, niin Sannan kirjeet eivät ole autenttisia: ne Meriluoto kirjoitti myöhemmin.

    Syynä oli se, ettei Grünthal suostunut palauttamaan alkuperäisiä.

    Onkohan kukaan kysellyt niitä Grünthalin jäämistöstä? Meriluoto itse, Panu Rajala?

    Siinä olisikin seuraava kohuteos: Aila Meriluodon Ivar-Ivar!

    VastaaPoista
  25. Ymmärrän kyllä, että juorukirjana pitäminen ärsytti Meriluotoa. Sehän söi hyvin kirjoitetun romaanin muita ansioita. Itsekin pidän Peter-Peterissä parhaana antina naisen hurahtamista etärakkauteen, jota tungetaan todellisuuteen kuin käärmettä pyssyyn.

    Ei ole väliä perheestä, ei vaimosta, joka kulkee miehen mukana jopa Sannan luokse kyläilemään. Perhe ajetaan yöksi kaupunkiasuntoon, ja Sanna-Sanna ja Peter-Peter jäävät naiskentelemaan mökin saunakamariin. Vähän rumaa, ei mistään kohdin kaunista tai tarpeellisen tuntuista.

    En silti osaa paheksua moraalisesti, mutta tämä suhde saa kylmät väreet selkääni. Ehkä tässä on vain hyvin kuvattu sukupuolinen kiihko, joka ei piittaa, mitä sen alle jää. Ehkä juuri tässä on kirjallinen voitto.

    Joka tapauksessa Meriluoto toisaallakin tuotannossaan puolustaa subjektiivista näkemistapaa kirjoittamisessa: yksityinen on mitä suurimmassa määrin yleistä. Hän on jopa tehnyt omasta teesistään runon Todistus (1969):

    "Avaan suuni ja annan todistuksen
    likeisistä asioista jotka olen nähnyt
    kiihkoa täynnä koska asiat ovat täynnä kiihkoa
    annan objektiivisen todistuksen itseni läpi
    koska asiat kulkevat minun lävitseni
    se on ainoa pätevä todistus
    raivokkaasti, läheltä, oman rytmini mukaan: tämä
    ."

    Tätä taustaa vasten ei ehkä pidä ihmetellä, jos teoksista kiinnostutaan henkilöhistoriallisestikin.

    VastaaPoista
  26. En malta olla lisäämättä vielä - viitaten eiliseen klo 21.18 kommenttiin - että Meriluoto puhuu vain Ivarin suojelusta tuossa nimen salaamisessa.

    Hän ilmaisee myös, että olisi voinut käyttää Ivarin oikeaakin nimeä, jos olisi tiennyt miehen kuolleen hetkeä aikaisemmin.

    Herää kysymys: oliko vaimo jo kuollut? Entä heidän lapsensa? Miksi ihmeessä vain miestä piti suojella? Mieshän tässä varsinainen pukki oli.

    VastaaPoista
  27. Hyvä huomio, Iines.

    Ensin ajattelin, että käyttämällä Ivarista peitenimeä päiväkirjassaankin Meriluoto suojeli koko perhettä, jota tieto isukin aisan yli hyppimisistä olisi voinut järkyttää.

    Mutta yhtä paljonhan se järkyttää kuoleman jälkeenkin, ellei vielä enemmän.

    Vera-Silvi-X todennäköisesti tiesi aika paljon.

    VastaaPoista
  28. Eräs syy varmaan kirjan aiheuttamaan vaihteleviin kommentteihin on sen pienoinen epäuskottavuus:

    On vaikea kuvitella, miten Sanna-Aila hullaantuu niin älyttömästi Peter-Mart-Iivariin, joka kirjassa vaikuttaa aika epämiellyttävältä tyypiltä.

    Töykeä, sulkeutunut, omahyväinen, salaileva, pelkääväinen. Joka tytön ihannerakastaja?

    VastaaPoista
  29. Peter-Peter on hahmona kuvattu hengettömästi, hänellä ei ole sielua, eikä oikein ruumistakaan. On olemassa vain Sanna ja Sannan tunne, Peter-Peter elää vain Sannassa.

    Ehkä juuri tämä rakkauden toisen osapuolen ruumiittomuus ja luonteettomuus tekee romaanista kylmän huolimatta hurjista tunnekuohuista, joita se epäilemättä aiheuttaa Sannassa.

    Jos itse piirtää kuvaa Peter-Peteristä henkilöhahmona, jää vain muutamien luonnehdintojen varaan. Näiden tuloksena on mystinen ja hieman vastenmielinen hahmo, joka on kuin irrallinen pala kiihkeässä draamassa. Jää vain ihmettelemään, mistä se kiihko ja tunnekuohu syntyi, kun sytykettä ei oikein ollut.

    VastaaPoista
  30. Olisikin mielenkiintoista lukea Iivarin kirjeet.

    Tapahtumahetkellä päiväkirjassaan Meriluoto ylistää niitä, mutta vähän myöhemmin eron tullen vähättelee, että Ivar vain etupäässä referoi hänen kirjeitään.

    Ne kirjeethän ovat Meriluodolla. Mutta niitä ei tietenkään saa julkaista ilman perikunnan lupaa.

    No - vaikka me nyt tässä moitiskelemmekin kirjaa ja kirjoittajaa, niin pysyn alun kannassani: Peter-Peter ei ole juurikaan vanhentunut.

    Useinhan 40 vuotta tekee kirjeromaanista vanhan, kaikuja oudosta menneisyydestä. Jos ajattelee, että olisi 70-luvulla lukenut kirjeromaanin 30-luvulta, niin menneisyyttä se olisi.

    Esimerkiksi nyt vaikkapa Joel Lehtosen ja Sylvia Avellanin kirjeet, jotka luinkin.

    Vai onko kyseessä sukupolvivaikutus? Onko kukaan alle 3-kymppinen lukenut Peter-Peteriä? Kuvasiko se mennyttä maailmaa mennen maailman sanakuvin?

    Onko täällä edes niin nuoria... Kuunkuiske, Riku, Mikis?

    VastaaPoista
  31. Siis en tahdo moittia Meriluotoa kirjailijana tässä nyt ollenkaan, vaan olen tuohtunut Sannalle, että hän antoi pettää itseään! Meriluotohan loi teoksen, johon lukija menee sisälle ja suuttuu Sannalle, ottaa hänen harteistaan kiinni ja sanoo, että sinä senkin vietävä!

    Meriluodon kuvaushan on mainio. Juuri noin klassiset viettelytkin menevät: nainen on hurmoksissa, vaikka ulkopuolinen näkisi miehen viat.

    VastaaPoista
  32. No jos Meriluoto tuli nelikymppisenä murrosikään oman sanontansa mukaan, niin ei ihme että mopo näyttää karanneen käsistä. Saima Harmaja ja Rainer Maria Rilke esikuvinaan, Rilke jopa kotijumalana, taustalla oma tukahdutettu porvarillinen säädyllisyys ja Viidan "rahvaanomainen riettaus", niin maukas soppa on valmis. Tuon keitoksen tulosta Peter-Peter on.

    Todellisuus on usein tarua ihmeellisempää.
    ”Olen bergtagen, besatt, riivattu, kirjoitan kirjeitä kuin hullu, aamusta iltaan, päivästä toiseen – ja olen onnellinen, rakastunut, rikas, täpötäynnä ja kaikki järjettömästi ja ilman katetta”.

    Meriluoto olisi mennyt autenttisyydessään kustantajaansa intiimimmälle alueelle ja kertonut mm. kuukautisistaan, jotka kuitenkin poistettiin. Iineskään ei kainostellut yhtään kertoa Perfekt siteensä, ei vaihdosta, vaan sen piilottamisesta hirren rakoon. – Ja kuinka nöösipojille, pikkumulkuille, opetettiin suihinottoa.

    VastaaPoista
  33. Avellanin kirjeet olivat kai olleet kuten Hevi Hämäläisen, Olavi Paavolaiselle:
    "Rakasta minua hiukan, vaikka minulla ei ole uutta hattua", joka sekin oli vittuilua.

    Lehtonenhan olisi halunnut kostaa viha/rakkaus -suhteensa Avellanille.

    VastaaPoista
  34. Niin, totta, anonyymi puhaa asiaa.

    Kustannustoimittajahan todellakin siisti kirjaa, josta Meriluoto oli kiukkuinen: mitä tuoreutta ja rohkeutta siihen jää, kun se menee vanhapiikamankelin läpi.

    Hän viittasi tässä tunnettuun ja arvostettuun Inka Makkoseen.

    Tottahan se tavallaan onkin, vaikka harvoin ne tekstit karsimisesta huonontuvat.

    VastaaPoista
  35. Peter-Peterin ajattomuudesta mieleeni tulee toinen Ruotsin siirtolaisemme Saarikosken Pentti.

    Hänen kirjansa Salamasta, jossa pojat pohtivat politiikkaa, oli minusta vanhentunut jo ilmestyessään.

    Ehkä ajattomuutta korostaa se, ettei PeePeessä viitata mihinkään yhteiskunnalliseen tai päivänpolttavaan aiheeseen.

    Kirjasta oli muistaakseni poistettu tällainenkin lause: "Tuntui se. Siellä."

    VastaaPoista
  36. Alle sata sivua minä tätä jaksoin, sen jälkeen harpoin ja sieltä täältä katsoin, koska S. Auhti harrastaa kirjassa loputonta turhaa itseanalyysia, joka ei johda mihinkään.

    Koko kirja on itsessä piehtarointia, toisia ihmisiä hän pystyy hahmottamaan vain suhteessa itseensä. Kivipään (onpa nimivalinta!) kuoleman hän kokee tapahtumana, jossa "humalainen kiitolinjan kuljettaja avaa heidän parisuhteensa Gordionin solmun." - Tuon lauseen jotenkin hyväksyy, jos suhde oli jo edennyt vihatasolle, muuten lause avautuu karskina kyvyttömyytenä empatiaan.


    Kaikki me itseanalyysia teemme/ joudumme tekemään, mutta viisauden alku voisi olla vaikka: itse ei pysty näkemään. Ihminen luulee itsensä parhaiten tuntevansa, kukapa muukaan voisi tietää kaikkia kokemuksiaan, tunteitaan ja ajatuksiaan. NIINPÄ NIIN - mutta vain toiset saattavat pystyä näkemään mitä siitä kaikesta on seurannut. Oman itsensä saattaa havaita vain peilistä, toisten ihmisten reaktioista.

    Auhto ei missään tapauksessa ole pelkästään masokisti. Sujuvasti hän seilaa masokismin ja sadismin kentässä, koko ajan ikäänkuin ulkopuolisena tutkaillen "miltä tämä nyt näyttää, saakohan siitä kirjoitettavaa?"

    Suhteet edustavat hänelle vain valtapeliä ja mahdollista mahdollisuutta saada aineksia omaan erinomaisuuteensa: kirjailijuuteensa.

    Auhti vetoaa kansalliseen alemmuudentuntoon, omaan epävarmuuteensa. Epävarmuus ilmenee kuitenkin vain viehätyksenä kutkuttavaan uhkapelijännitykseen: voi kauhee, mitähän tästä seuraa?

    Ratkaisujen teko eivät ole hänelle ongelma, hän tekee ne aina draaman kaaren muistaen, suorastaan heittäytymällä.

    Huomattavan älykkänä ihmisenä hän ilman muuta tietää, alusta lähtien, kolmantena pyöränä olemisen seurausten olevan joka tapauksessa kuohuttavat, sitä hän etsii, sitä hän haluaa.

    On siinä sitä rakkauden rakastamista mukana, kukapa ei sitä ihanaa huumaa rakastaisi.

    VastaaPoista
  37. Jäi siihen kirjoitusvirheitä, enää en viitsi korjata.

    "Koko kirja" on vähän hölmösti sanottu, kun alle sata sivua luin ajatuksella, yli puolet lopusta harppoen sieltä täältä.

    Pyyhkisitkö Iines pois nuo hutikudit, joita lähetin ja aina pikkusieluisesti korjasin.

    VastaaPoista
  38. Hyvä, Riku!

    Reipas näkökanta ja aika osuvakin, ei voi kieltää. Onhan koko kirja todellakin itsekeskeistä itsesäälissä piehtarointia.

    Mutta Meriluoto kertoo sen uskottavasti. On hän ainakin siinä suhteessa rehellinen: katsokaa, tällainen kakkakikkarepää minä olen!

    (En sanonut brutaalimmin, ettei media pillastu ja minua eroteta teistä ikuisiksi ajoiksi.)

    VastaaPoista
  39. Kuulkaapas nyt Tiuhti ja Viuhti, ei se ole mikään Sanna Auhti, vaan Sanna Auhto. (OK, huolimattomuusvirhe molemmilta, sillä Auhtoakin käytitte.)

    Miten minusta tuntuu, että nykyajan moderni mies ei jaksa kyseistä opusta kuin juuri sata sivua + lopun vilkaisu. Yllättävän pitkälle jaksoit siis, Rikhard Leijonamieli.

    Nimenomaan tuo itsessä piehtarointi on sitä naisen puhetta, jota jurrikkamies ei tahdo kuunnella. Se on kuitenkin juuri sitä ainesta, tunnerihmastoa, joka täyttää naisväen päiväkirjat. Onkin varmaan niin, että Peter-Peter on naisten kirja.

    Jos kävisi niin kuin Tapsakin näyttää toivovan, että Ivarin kirjeet olisivat materiaalina, Ivar kertojana, tarina saisi uuden hyvin kiinnostavan ulottuvuuden. Kolmiulotteinen teos, jos vielä lapset puhuisivat. Miksi ei kirjailija voisi näinkin kuvittaa teostaan? Näin ei olisi jakoa uhreihin ja syyllisiin. Tai kaikki olisivat uhreja, tai kaikki syyllisiä.

    VastaaPoista
  40. Iines, Iines... nyt unohdat, että minä ja Riku olemme korkeasti lukeneita kirjallisuusviumastereita, emmekä tee huolimattomuusvirheitä.

    Ensimmäisessä painoksessa, jota Riku käytti ansiokkaan analyysinsa primaarilähteenä, päähenkilön nimi on kuin onkin Auhto.

    Mutta koska komentajakapteeni evp. Auhto paheksui WSOY:n hallintoneuvostolle sukunsa nimen moista kiimankatkuista häpäisemistä, niin myöhemmissä painoksissa ja elokuvassa päähenkilö rakastaa ja kipuilee nimellä Auhti.

    Totesin juuri, lähteitä penkoessani, että Meriluoto lähettikin Grünthalin kirjeet takaisin, vaikkei omiaan saanutkaan. Niitä ei siis meillä ole harmiksemme käytettävissä.

    VastaaPoista
  41. Nyt vasta huomaan (hidas sytytys), että Iineshän rajasi minut ulos käsitteestä "nykyajan moderni mies", sillä jaksoin lukea koko kirjan ilman mitään sieluntuskia.

    Nimimerkki "Menneen maailman moderni mies"

    VastaaPoista
  42. No niinpäs onkin, Tapsa.

    Minulla ei ollut tietoa tai edes muistikuvaa Auhto - Auhti-vaihtelusta. Oli hauska kuulla tarina tuon vaihtelun takaa. Itselläni on ensipainos ja siis Auhto, johon olen aina pitäytynyt. Elokuvankin olen nähnyt, mutta siinä nimeä ei kai sanottu juurikaan, joten se meni minulta ohi.

    Minullakin on käsitys, että nuo kirjeet jäivät Ivarille, Meriluoto ei saanut niitä takaisin.

    Tapsa, tarkoitin nykymiehellä niitä, jotka lukevat tuon kirjan nyt vasta ensi kertaa. Sinä luit kai sen ilmestyttyä tai pikapuoliin siitä.

    VastaaPoista
  43. Epäilemättä kysymyksessä on naisten kirja.

    Jos minä saisin tuollaisia kirjeitä, jaksaisin luultavasti perehtyä niihin huomattavasti syvemmin, niiden koukeroita ajan kanssa pohtien. Kun ne kaikki ovat vieraan ihmisen vieraalle ihmiselle kirjottamina, nipussa samassa kirjassa, annos on liian iso. Jos olisin Sannaan rakastunut, suorastaan ahmisin kirjeitään, muuta en varmaan viitsisi lukeakaan.

    Olisi minustakin hauska tietää, mitä Iivari-Petteri on takaisin kirjoitellut, onko vain viileästi selitellyt arkipäiväisyyksiä, vai liikkuuko samanlaisissa sfääreissä.

    Kukin henkilö toteuttaa tässä vain omaa rooliaan, syyllisyyksien pohtiminen on turhaa.

    VastaaPoista
  44. Olen nyt penkonut vanhoja päiväkirjojani, enkä löydä minkäänlaista viittausta Meriluotoon saati Peter-Peteriin...

    Sen sijaan löysin kaksikymppisen Tapsanderin suomalaisten runoniekkojen Top Tenin, julkaisujärjestyksessä:

    Kivi, Leino, Koskenniemi, Manninen, Hellaakoski, Kailas, Mustapää, Sarkia, Jylhä, Viita.

    Ylen miehistä, ylen perinteistä, ylen sankiaa. Ehkä nyt nostaisin kehiin muutaman runotyttösenkin. Vaikkapa Ailan, äitini kaiman.

    VastaaPoista
  45. Loppukaneetiksi esitän vielä seuraavaa: Peter-Peter olisi vielä parempi kirja, jos siinä ei oli niitä Sannan päiväkirjaotteita.

    Peter jäisi silloin salaperäiseksi - niinkuin Meriluodon tarkoitus oli. Päiväkirjaotteissa Peter "paljastuu" töykeäksi yksitotiseksi mieheksi.

    Kaikki salaperäisen kiehtova karisee kuin kirput turkista, kun Peter astuu sisään.

    VastaaPoista
  46. Kiinnittää huomiota tuo Tapsanderin miesvoittoinen kotimaan runoilijalista.

    Onhan meillä sentään Katri Vala, Edith Södergran, Saima Harmajanmajakka (anteeksi, en malttanut olla siteeraamatta erästä koiranleukaa), L. Onerva muutamia ihania mainitakseni.

    Oma ykkössuosikkini muinoin oli - noitten naisten lisäksi - ja ylitse kaikkien muiden Kailas sekä Leino ja Kivi. Sitten olivat tietenkin Saarikosken ihanat runot näistä vähän uudemmista.

    Minkähän runokirjan valitset Tapsa alustukseesi?

    VastaaPoista
  47. Innes ynnä muut,

    anteeksi että en ehdi kommentoida kuin joskus.

    Ei ole kovasti aikaa tälle masiinalle ollut viime aikoina.

    Sen verran tahdon sanoa, että kun Tapsa sanoi että kaikki tiesivät jo alkaapäätä keitä ihmisiä Meriluoto roolinimillään tarkoitti, niin en ole ikinä edes yrittänyt ottaa selvää siitä, mitä henkilöitä kirjailijat käyttävät kirjoissaan, ellei nyt joku kirjailija sellaista varta vasten mainitse esimerkiksi radiohaastattelussa.

    Olen yrittänyt lukea kirjoja kirjallisuudenhistorian ja kirjailijan muiden tekstien läpi. Todelliset henkilöt ovat kirjoissa kulkeneet kirjailijan minä läpi ja luulen että ne sen mankelin jälkeen ovat vähemmän todellisia.

    Kaikin puolin minusta keskustelu täällä on ollut mukavaa, paneutunutta ja minusta kirjallisuuskeskustelua. Kyllä sitä pitää käydä.

    Tulin ajatelleeksi hyvin surullisena tänään kahta kirjailijaa, Raija Siekkistä ja Annika Idströmiä. Kumpikin on kuollut, olivat suht. samaa ikäpolvea, proosan mestareita. Tarkat lauseet, tarkat sanat. Kumpikaan ei sortunut maalailuun.

    Annika Idström kuoli juuri, eilen tai tänään. Minusta hän kirjoitti todella hienoja romaaneja. Yksi tärkeimmistä minulle oli "Isäksi ja tyttäreksi".

    VastaaPoista
  48. Ripsa,

    luin myös juuri Annika Idströmin kuolemasta. Hänet mainitaan "pahan" kirjailijaksi. Häneltä taitaa olla Veljeni Sebastian, vai muistanko väärin?

    Nyt tulee tunne, että tuota "pahaa" voisi katsoa uudelleen. Onko se kestänyt aikain saatossa vai onko se ollut vain ajalle tyypillistä ns. arvojen pilkkaa ja ironiaa?

    Raija Siekkinen on sillä tavalla lempikirjailijoitani, että tunnen hänen puhuvan omia lauseitani, eläydyn häneen sisäänsä, muutun häneksi, kun luen häntä. Minä puhun hänessä, hän puhuu kuin minä. Tällä en suinkaan tarkoita, että minä olisin mahdollisesti hyvä kirjoittaja. Koen vain hänet jostain syystä intiimisti.

    Kyllä taideteosta lukee itsenäisenä kokonaisuutena, vaikka näkeekin sen todellisuuskytkökset. Vastustan jyrkästi sitä ajatusta, että kytköksistä puhuva lukisi teoksia vain yhdellä tasolla, juorumielessä, tyydyttääkseen perverssejä himojaan. Höpö höpö.

    Minusta uteliaisuus on älykkään, leikkivän ja luovan ihmisen merkittävin ominaisuus. Minulle todellisuuskytköksen havaitseminen on kivien kääntämistä, syväsukellus. Niin kuin pieni tyttöni sanoi lapsena kiukkuiselle naiselle, joka sanoi, ettei niitä kiviä saa kaivaa ylös: "Minä katson vain, millainen kuoppa täällä alla on!"

    VastaaPoista
  49. Iines,

    ja muille myös pahoitteluni lapsuksesta. Niitä tulee. Annika Idströmin kirja ei ollut Isäksi ja tyttäreksi, se oli Olli Jalosen. Sen sijaan Idströmin kirjan nimi oli Isäni, rakkaani.

    Mielessäni ne ovat jotenkin sama asia. Kyse on isän ja tyttären välisestä suhteesta joka on maailman tärkeimpiä suhteita.

    Siekkinen oli minulle samoin tarkan ja hyvän lauseen osaaja. Idström ei siitä paljoa heittänyt, kummallista sikäli, että hän oli alkuaan ruotsinkielinen. Siekkinen kirjoitti lähinnä novelleja, Idström taas pitkää proosaa - siis suomeksi.

    Minusta kirjailijan kuolemassa on surullisinta se, että enää ei tule yhtään ainutta sen kirjailijan kirjaa.

    Meriluoto, josta tässä oli kyse, on myös ehdottomasti kielenkäytön mestari. Muistan ihmetelleeni Peter-Peterissä sitä, että hänellä oli pitkien Ruotsin vuosien ajan säilynyt niin hyvä suomen taju.

    VastaaPoista
  50. Kirjailijan kuolemassa on sekin merkittävää, että se nostaa kirjailijan hetkeksi sfääreihin, joissa hän ei ehkä koskaan ole ollut yhtä voimallisesti.

    Kokonaiskuva kirjailijasta on nyt valmis ja lopullinen, mitään ei enää tule, kaikki on tässä, koko kaari.

    Idström on minulle aika vieras, en osaa sanoa hänestä muuta kuin kirjallisuudenhistorian kautta tietämäni kliseet. Veljeni Sebastianin olen lukenut, mutten muista siitä mitään.

    VastaaPoista
  51. Peter-Peter, mitähän kirjasta sanoisi? Se oli hyvä, mutta aihe vastenmielinen.
    Aila Meriluoto kirjoittaa niin hyvin, että häneltä lukisi vaikka "hev, eikä Peter-Peter ollut poikkeus. Itse aihe tökki alkua lukuunottamatta kaiken aikaa.

    Peter ei hurmannut Sannaa ulkonäöllään. Päinvastoin Sanna kuvasi häntä melko arkisen oloiseksi pylleröksi. Peterin viehätysvoima paljastui Sannalle kirjeiden kautta ja hyvin nopeasti kirjailija alkoi kiinnostaa häntä paitsi ihmisenä myös miehenä.

    Sannan tyrkylle asettautuminen hävetti, samoin piittaamattomuus siitä, että Peter oli perheellinen. Erityisen pahalta tuntui Sannan oman himon tyydyttämistoiveiden asettaminen etusijalle ennen lapsiaan, ennen sairastavaa lastaan.

    Ihmetytti, ettei Sanna muka käsittänyt Peterin vaimon mustasukkaisuutta, vaan koki, olevansa vaaraton aviopuolison suhteelle ja perheelle. Totuus kai olikin oikeasti se, ettei hän välittänyt, koska ajatteli alapäällään. Kukaan ei kai voisi oikeasti kuvitella, että aviopuolisoiden suhde pysyisi eheänä ja perhe-elämä hyvänä toisen ollessa uskoton. Ei ainakaan, jos ollaan naimisissa rakkaudesta.

    Vaikka Sannan suhde Peteriin ei tuntunut hyvältä, suhteen katkeaminen yllättäen ja Sannan hätäännys ja tuska herättivät sääliä. Hetken tosin myönnän ajatelleeni, että siitäs sait mitä hait.

    VastaaPoista
  52. painovirhepaholainen kappaleessa kaksi: Meriluodolta lukisi siis vaikka hevosenhoito-oppaan. (Tämä apparaatti nielee kirjaimia ja joskus lauseita!)

    VastaaPoista