perjantai 26. tammikuuta 2018

Ingmar Bergman, Laterna magica

Ingmar Bergmanista (myöhemmin IB) puhuessa on mahdoton olla puhumatta hänen elokuvistaan. Siksi sivuutan ne, ja käsittelen vain tätä kirjaa.

Kirja on elämänkerta, muistelmateos. IB muistelee elämäänsä, sitä mitä on kokenut. Kaikki keski-ikään ehtineet ihmiset muistelevat mitä heille on tapahtunut. Miksi IB poikkeus olisi?

IB syntyy 1918 keskiluokkaiseen perheeseen. Koti on uskonnollinen, hänen isänsä on pappi. Porvarillisuuden lisäksi myös Jumala on aina läsnä, ja isä, Jumalan palvelija, piiskaa ja nöyryyttää häntä, niin kuin muitakin mukuloitaan. Se kuuluu sen ajan kasvatusfilosofiaan; mitäs sen hyvyyttä kiistämään.

IB elää elämää joka on valhetta. Porvariperheessä kaikki on aina hyvin, vaikkei olisi, on osattava ottaa oma roolinsa. IB huomaa olevansa hyvä näyttelijä, ei sev väliä. Ja jo tässä vaiheessa sanon, että IB muistelee lapsuuttaan samaan aikaan kun puhuu nykyisyydestä, kyse on takaumista. Niinpä ihan sujuvalta tuntuu se, että kun IB äsken syntyi, niin hän kertookin siitä miten hänen äitinsä patistaa häntä sairaalaan jossa hänen isänsä tekee kuolemaa (ei vielä kuole), niin 50 –v IB vastaa äidilleen, ettei mene. … ”ettei minulla ollut halua eikä aikaa, että isälläni ja minulla ei ollut mitään sanottavaa toisillemme, että hän oli minulle yhdentekevä ihminen”…  Tämä tunnustus tulee heti kirjan alussa ja kun luin sen, ajattelin... ohoh.


Valhe – sievistely - ei minua muistelmakirjoissa sinällään häiritse, mutta se on merkityksetöntä. En tykkää lukea merkityksettömiä kirjoja.

Lapsuuden IB kuvaa lapsuutena: kelläpä meillä ei lapsuutta olisi ollut? Välillä se huvittaa, välillä ei. Ja välillä vaan ihmettelee miten omituisia sukulaisia hänellä on ollut... ei ihme, että ”leikin yksinäisiä leikkejäni kaipaamatta seuraa.” Mutta yhtenä jouluna hänen veljensä saa joululahjaksi kinematografian, eli alkeellisen elokuvakoneen, laterna magican. IB ostaa sen häneltä sadalla tinasotamiehellä. – Ja Kohtalo hänen Elämänsä on päättänyt sellaiseksi miksi se myöhemmin tuli. Vai oliko? – Paskat oli.


Puberteetti-iän tapahtumia IB yhtä häkellyttävän avoimin mielin kuvaa kuin kaikkea muutakin. Hän ei kauhistele tapahtumia, vaikka tapahtumat välillä meneekin yli hänen ymmärryksensä... muistelkaa vaan nyt omia erilaisia onanisointisessioitanne! (Ihmettelitte aikoinaan tekin!) IB muistelmia voi halutessaan lukea kuin romaania, se ei ole väärin. IB oli alun perin kirjailija, halusi
kirjailijaksi, ja kirjoitti (melkein kaikki) ohjaamansa elokuvat plus hirmuisen määrän näytelmiä. Hän on loistava sanankäyttäjä.


Miten hän oppi elokuvaohjaajaksi, alan kouluja käymätön harrastelija, on mainio kuvaus (Siv 65 – 72), sekin on kuin novelli. – Jää vain miettimään, että kuka näin asiantuntevia novelleja kirjoittaa..? Mark Twain tulee mieleen. (Ja Tarkovskin ihailijana minua miellyttää IB:n mielipide: ”Jollei elokuva ole dokumentti, se on unta. Siitä syystä Tarkovski on suurin kaikista. Hän liikkuu täydellisen varmasti unien tiloissa, hän ei selitä, mitä hänen muuten pitäisi selittää?” – Niin, sitä minäkin mietin. Kun kirjoitan, ajattelen, mitä minun tällä pitää selittää? Hölynpölyä.


IB tiputtelee tiheään kirjallisia helmiä. Esseestäni joka ei ole essee – vaan ”tuoteseloste” – tulisi älyttömän pitkä jos niitä enemmän siteeraisi. Pitkä tästä nytkin näyttää tulevan. Siksi jätän enimmiltä kommentoinnilta IB:n ja Ruotsin valtion veroviraston taistelun... lopputulos oli: syytökset IB:tä kohtaan hylättiin kaikki. Mutta prosessi on IB:lle katkera. Se ajaa hänet vähäksi aikaa mielisairauteen – valaisevia ”itsetutkisteluja” kirjasta voi siltä ajalta lukea - ja sen jälkeen hän pakenee 9ksi vuodeksi ulkomaille. Ei siis veropakolaisena, vaan kyrpiintyneenä Ruotsalaiseen sosialidemokratiaan. - Tätä on turha sen enempää selittää.


Äkkiä taas (sivu 135) palataan IB:n teatterielämän alkuaikoihin. Työssään hän on tarkka, melkeinpä perfektionisti; on aika käsittämätöntä, miksei sama ihminen osaa järjestää ”reaalielämäänsä” yhtä järjestelmällisesti? Uskomatonta!? Hän lätkähtää kaikkiin tapaamiinsa naisiin, sen vielä ymmärrän koska tapaa vain fiksuja naisia, mutta sitä ei ymmärrä, miksi hän heidän kaikkien (tai edes 10% heistä) kanssa pitää mennä naimisiin? Se tuo hankaluuksia elämään. Rahat alkaa loppua, ”vaikka kirjoitin kaksitoista näytelmää ja yhden oopperan” – siis muutamassa kuukaudessa? Hänet palkataan Svensk Filmindustriin käsikirjoittajaksi. Ja äkkiä hänet palkataan Helsingborgin kaupunginteatterin johtajaksi. Kun hän menee tutustumaan teatteriin... ”Ostin elämäni ensimmäisen hatun antaakseni vaikutelman vakiintuneisuudesta, jota elämässäni juuri ei ollut...” Niin alkoi hänen teatteriuransa. Naimisiin hän oli juuri mennyt Elsen kanssa ja saaneet lapsen; nyt hän Helsingborgissa tapasi Ellenin ja taas syntyi lapsi, parikin. Tämä ei IBtä rauhoita. Vähän myöhemmin hän karkaa jo aviossa olevan Gunillan kanssa, jolla on myös jo kaksi lasta, Parisiin. IB on 36 vuotta ja elättää kolmea naista ja viittä lasta, ja ajattelee, että kun paiskii vain kovasti töitä, kyllä tämä tästä... Täytyy sanoa, että rohkea mies.


Teatteriohjaajana ja johtajana hän kertoo teatterin arjesta ja ohjaamisesta: taiteen tekeminen ei mikään mysteerio ole: se on ammatti. Sen joko osaa, hyvin tai huonosti, tai sitten ei. – IB:n ensimmäinen työpaikka, ruinaamalla saatu, oli Oopperaan palkaton apumies. Ammattitaidottomuutensa takia hänet välillä ylennetään ja välillä alennetaan milloin mihinkin tehtävään. Kukaan ei tiedä mitä hänen pitäisi tehdä, vähiten hän itse. Jotkut jopa epäilivät että hän on pääohjaajan ”peppupoika”... - Tuntuu että IB nauttii kun muistelee miten huonosti asiat hällä siihen aikaan olivat, ja miten vähän hän käsitti mistään mitään (mikä ihmeen peppupoika?), minuun tällainen itseironia uppoaa, kuin voi veitseen.


(No, edetäänpäs. Matkaa on vielä jäljellä, ilta tummuu, kameleiden polvet väsyvät, ja tähdet syttyvät jo.)


Uskoiko IB Jumalaan? Epäilen, että ei, mutta jos sittenkin, se on hänen asiansa. Elokuvissaan IB pohti lähinnä Kuolemaa. Jumala Kuoleman rinnalla on statisti. Tai en tiedä. Ajattelen vain itsekseni.


Kirja loppuu siihen mistä alkaakin, äitiin. Niinhän elämäkin, äidistä. (Isistä en kamalasti meteliä pitäisi. Noista siittäjistä.) ”Kuuntelin Bachin Jouluoratorioita joulukuisena sunnuntaina Hedvig Eleonooran kirkossa. Oli iltapäivä, koko päivä oli satanut hiljaista lunta, sää oli tyyni. Nyt aurinko murtautui esiin.” Ja Hän tapaa äitinsä tutussa Pappilan salissa, jossa haisee ”puhdistusaineelta ja pyhyydeltä aivan kuin jo viisikymmentä vuotta sitten”. Äitinsä hän löytää kirjoituspöytänsä äärestä kirjoittamassa päiväkirjaansa. ... IB kirjoittaa ”olen odottanut tätä hetkeä hyvin kiihkeästi, äidin kuolemasta saakka olen odottanut tätä hetkeä”. Mutta hän ei halua häiritä äitiään, onhan hän Bergman, tunnetasolla mykkä. Silti hän haluaisi kysyä, äidiltä... rakkaudesta ja muista sanoista mitä heillä kotona ei koskaan käytetty... (isä puhui Jumalan rakkaudesta, ei muusta) että ”miten me selviydyimme siitä, ettei sydän ollut ehjä, miten me selviydyimme tiiviiksi puristetusta vihasta…”Mutta äiti väistää hänen kysymyksensä, ”sinun on puhuttava siitä jonkun toisen kanssa. Minä olen liian väsynyt.” Mitä enemmän IB äidiltään pyytää vastauksia, sen hiljaisemmaksi äiti käy, lopuksi hän on vain haihtuva varjokuva. Unta. Mitä elämä on? Siis muuta kuin uneksimista? Arvoitus se ainakin on. On paljon arvoituksia mutta niille on vähän ratkaisuja. Kun tämän tietää, on turha syyttää ketään, sitä syyttäisi vain itseään, eikä siinä ole mieltä. (Ps. Nämä viimeiset virkkeet ovat omaa tulkintaani. En ole varma onko se noin?)

Ps.

Mutta kenen muun kanssa voi puhua jos ei voi puhua edes itsensä kanssa”, Ingmar Bergman valittaa. Häntä riivaa – niin kuin kaikkia luovia ihmisiä – demonit, joita hän ei pysty hallitsemaan. Mutta ehkä tämä on myös se syy, miksi IB kirjoitti paljon, ja eli elämää teatterin ehdoilla niin ehdottomasti. Ja teki niin paljon niin koskettavia elokuvia. 

Sanoilla sitä paitsi voi sanoa vain vähän, ja epämääräisesti. Sanat eivät ole järjellisesti käsitettäviä. Tarkoitan, että on paljon, mihin sanoista ei ole, miten vähän ne loppujen lopuksi kantavat.



Kirjoittaja:  Mikis

58 kommenttia:

  1. Lähden liikkeelle Laterna magican ensi sivuilta. Nimittäin Iines-blogin puolella viitatessamme tähän Einesbaarin kirjoitukseen Tapsa viittasi siihen, että Bergman "taitaa panna vähän omiaan" kirjan parilla ensimmäisellä sivulla.

    Päättelen - en siis ole varma ja voin olla väärässäkin - että Tapsan täytyy viitata siihen, miten Bergman kuvaa aistivoimaisia muistikuviaan ensimmäiseltä vuodeltaan, imetysajaltaan.

    Eihän tällaisia voi muistaa, ajattelee ehkä monikin, minäkin. Siirrän tähän vastaukseni Tapsalle, koska tänne se kuuluu:

    "Tapsa, sinun täytyy tarkoittaa "omiaan puhuvalla" sitä, että Bergman kertoo muistikuviaan ensimmäiseltä vuodeltaan - voimakkaita aistipohjaisia kuvia imetysajaltaan.

    Tämä onkin melko mahdotonta, mutta voi ehkä olla äärimmäisen herkällä ihmisellä totta. Olisiko ihminen silloin "kinesteettinen", tai jotenkin aistillisesti ylivirittyneen herkkä? Neurologialla on jotain tekemistä asiassa.

    Muistan lukeneeni, että esimerkiksi laulajatyttö Diandra näkee kirjaimet ja numerot väreinä, aistii kivun väreinä ja ennen kaikkea näkee musiikin väreinä. Ilmiön nimi on synestesia. Eli olisiko Bergmaninkin kohdalla kyse neurologisesta poikkeavuudesta?

    Mutta tämä keskustelu kuuluu Einesbaarin puolelle! Palataan siellä aiheeseen, jos asia tuntuu kiinnostavalta. Minusta se on tärkeä juuri Bergmanin kohdalla.
    "

    VastaaPoista
  2. Jatkan sen verran, että Bergman käyttäytyy muutenkin kautta kirjan eli kautta elämänsä hyvin aistinvaraisesti ja niin kuin on tapana sanoa, yliherkästi, ylireagoivasti. Vastoinkäymisen kohdatessaan hän sulkeutuu komeroon ja itkee tai väistyy syrjään ja oksentaa tai järkyttyy joistain verovilppiepäilyistä niin, että lamaantuu lähes oliguuriseen tilaan - vaikka on viaton ja saa myöhemmin vapautuksen syytteistä, niin kuin mikis kertoo yllä.

    Kaiken tämän aistiherkkyyden rinnalla on se kummallinen seikka, että hän kuvaa olevansa tunteiltaan kylmä. "En luottanut kehenkään, en rakastanut ketään, en kaivannut ketään", sanoo hän, ja tämä lause osoittautuu todeksi kautta Bergmanin elämän.

    Kuten televisiosarja Sillan poikkeavalle persoonallisuudelle Sagalle on oma diagnoosinsa, löytyy sellainen ehkä Bergmanillekin.

    Diagnosointi on kuitenkin tässä sivuseikka, mutta mielenkiintoisen efektin se antaa kirjan lukemiseenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on sellainen käsitys, korjatkaa jos olen väärässä, että taiteilijoilla herkkyys on usein ylikorostunut. Taidetta syntyy siitä, että muiden arkipäiväisinä pitämistä asioista löytyy -tai on löytyvinään- syvempiä merkityksiä. Bergmanin elokuvia tunnen säälittävän vähän. En ehkä osaa samaistua niiden maailmaan. Ehkä olen vähän Hollywood, Marlon Brando on parasta mitä elokuvamaailmasta tiedän.
      Jörkka pokkasi Ingmar Bergmanin Oscarin Fannystä ja Aleksanderista.

      Poista
  3. "Sanoilla sitä paitsi voi sanoa vain vähän, ja epämääräisesti. Sanat eivät ole järjellisesti käsitettäviä. Tarkoitan, että on paljon, mihin sanoista ei ole, miten vähän ne loppujen lopuksi kantavat."

    Tämä on hienoa puhetta. Jokainen ymmärtää sanotut omista lähtökohdistaan ja ajatuksistaan, siksi maailma on täynnä väärinymmärrettyjä.

    Totuudet eivät ehkä selviä, vaikka kuinka yritettäisiin tehdä "tieteellistä" faktantarkistusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tieteellinen faktantarkastus sitä paitsi minusta kuulostaa aivan neuvostoliitolta, siellä kaikki oli tieteellistä ja faktapohjaista. Varokaa, kun kuulette lausuttavan "tieteellinen politikka", kuten vihruilta joskus pääsi. Silloin ovat asiat kovin, kovin huonosti.

      Poista
  4. Pidin itseäni nuorena ihmisenä hyvin tunteellisena oliona koska olin sentimentaalinen. Myöhemmin tapasin yhden ihmisen, psykiatri oli, joka selitti minulle että sentimentaalisuus on nimenomaan tunneköyhyyttä.

    Äkkiä tajusin paljon asioita.

    Mä luulen että Bergmanin "herkkyys" - valtava rakkaudenkaipuu - kumpuaa samasta. Hän ei osaa osoittaa tunteitaan. (Vaikka juuri sitä haluaisi.) En tiedä, en osaa sanoa. Minua psykologia ei ole koskaan kinnostanut, valitsin biologian.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota psykiatrin sentimentaalisuus-määrittelyä olen pohtinut, enkä kyllä heti saa psykiatrin ajatuksesta kiinni. Itselle tulee tunneköyhyydestä mieleen pikemminkin viilipyttymäinen psykopaatti, joka oikeasti ei tunne tunteita, vaan on kylmä ja säälii korkeintaan itseään.

      Kummasti Bergmanilla naisia riittää kirjassa, ja siis elämässään, mutta toki hän itse sanoo, että on pelkkää seksuaalisuutta. Kyllähän hän siis tunteita tunsi, mielihyvää, himoa (onko se tunne?) ja tyyneyttäkin varmaan kaiken piehtaroinnin jälkeen.

      Poista
    2. Vastaan lyhyesti, en ehdi muuta, mutta tajusin asian niin että "sentimentaalisuus on imelyyttä/äitelyyttä/haaveksintaa/ylitunteellisuutta/yms. Oikeiden tunteiden kanssa sillä ei siinä mielessä ole tekemistä, siksi voi puhua tunneköyhyydestä". - Jotain tällaista. Ps. Ajatellaan vaikka jotain sentimentaalista iskelmää joka tihkuu tunnetta... Se on roskaa. Se ei ole oikeita tunteita.

      Poista
    3. Psykopaatit ovat tietysti tunteettomia kun heillä ei ole tunteita. - Sentimentaalikot taas "itkevät väärille asioille", heidän (liiallisuuteen menevät) tunteensa valehtelevat heille. Se, mielestäni, on (melkein) yhtä paha puute kuin tunteettomuus. Tai ainakin semmoite sotkee asioita, tekee niljakkaiksi ja tahmeiksi ne.


      Heh, en tosiaan ole harrastanut psykologisointia.

      Poista
    4. No nyt ymmärrän, mitä psykiatri tarkoitti, mikis. Miellän tuommoisen ylitunteellisuudeksi nimitetyn imelyyden sijais- tai korvaustoiminnoksi ja teeskennellyksi tai opituksi "tunteeksi", se on otettu käyttöön korvaamaan oikeiden tunteitten puutetta. Kyllä, näin se ehkä menee.

      Ja sopii kyllä psykopaatillekin, jolta puuttuvat aidot lämpimät tunteet ja joka siksi oppii opettelemalla tunteiden "merkkejä" käyttääkseen niitä laskelmoidusti.

      Poista
    5. "Sijais- ja korvaustoiminnat"... upeita termejä. Tai siis käsitteitä. Yritän painaa ne korvani taakse. Haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

      Kommunikointi käy muuten entistä haasteellisemmaksi.

      Ps. Minäkin - tekniikan ihmelapsi jo ennen ayntymääni - en koskaan remonttimiehille osannut sanoa mitä tarkoitin. Kun koneesta meni joku osa rikki, sellainen mötikkä, minä soitin remonttimiehille että... halloo, meni sellainen mötikkä rikki. Ne kysyi, mikä hel-ve-tin mötikkä? Minä selitin, no sellanen kaks tuumaa pitkä ja noin kymmenen levee... vihreen värinen. Puhelimen toisesta päästä kuului ähkäisy, pari rumaa sanaa, ja sitten... no, tullaan kattoo sitä sun mötikkääs.

      Toisaalta ajattelen, että jos Ingmar Bergman olisi tullut ajamaan vaikkapa vain niin helppoa vehjettä kuin Marinointikonetta... se olisi saanut sen heti ihan sekaisin. - Minä taas en. En. Ikinä.

      Poista
  5. Miten mieleeni juolahtikaan käydä pitkästä aikaa täällä Einesbaarissa, jossa, tiedän, on tarjolla aina parasta hengenruokaa. I
    hailen Iinestä, joka on perustanut tällaisen ruokapaikan, jonne useampikin kokki saa pistää kauhansa ja valmistaa oman reseptinsä mukaan maistuvia annoksia.

    Huomasin heti, että täällä on nytkin paljon purtavaa. Mikis ja Tapsa ainakin, heti huomasin, ovat valmistaneet juhla-aterian keskelle tämän ajan kärsimyksen. Minun on puolen tunnin kuluttua pakko lähteä liikkeelle, mutta huomenna on tietääkseni meillä lepopäivä (päivyrin mukaan) ja silloin sormet liikkeelle ja toivottavasti ajatuksetkin on mukana, kun sukellan tähän Mikiksen reseptiin, joka jo pikalukemisen perusteella sitä jo vähän maisteltuani tuntuu PARHAALTA arviolta kirjasta, joka on alistettu seuraamaan lukijan, tässä tapauksessa Mikiksen valmistamana siitä, miten tällainen omaa elämää kuvaava kirja parhaiten kesytetään.

    Jos kirjan kirjoittaja eläisi, hän varmasti olisi tyytyväinen arvioon tästä kirjastaan, joka on sekin suorastaan makupala. Siitä myöhemmin lisää!
    - Joudu jo! kuuluu ovensyrjästä. Pakko lähteä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun jätit puumerkkisi, Liisu. Ja vielä mukavampi, jos ehdit sanoa jotakin kirjasta. Mikis toki sanoi oleellisimman, ja siihenkin yhdyn, että kirja on itsessään taideteos, vaikkei Bergman olisi mikä on. Paikka paikoin mieleen tulee Henrik Tikkanen ja hänen katusarjansa. Harvinaista herkkua Suomen kirjallisuudessa, noh, onhan meillä Saarikoskemme päiväkirjoineen. Ja naisista Aila Meriluoto, joka ei myöskään esitä itseään ihanteellisessa valossa.

      Poista
  6. (Piti olla lomapäivä, hah! Yö muuttui päiväksi ja koko aamupäivä tänään yöksi, eli piti nukkua että pystyisi vähän valvomaan.)

    Mutta nyt yritän perustella, miksi minusta tuo Mikiksen (harkittu iso ämmä) kertomus Bergmanin tästä kirjasta on mainio.

    Jos kirjaa kritisoidaan tai vain kommentoidaan, on teksti mielestäni aina kiintoisaa lukea, sillä sekin on kirjallisuutta. Jos ammattikriitikko kritisoi, tahtoo olla niin, että hänellä on pään sisällä valmis kaava, jolla hän latelee kirjan hyvät ja huonot puolet ja kirjoittaa niin sujuvasti kuin se olisi Made in Finland, eli tuote, jossa ammattilaisen varmuudella lyödään sanoilla leima hyvä tai huono.

    Kuitenkin tiedämme, että jokainen kirjan lukija muodostaa oman käsityksensä kaikesta lukemastaan. Niinpä en enää ota kovin vakavasti, jos joku ammatikseen arvioija sanoo "painavat sanansa" ja TEKEE kirjasta sellaisen kuin haluaa tai hänen mielikuvansa panee tekemään.

    Tuo mitä mikis (olkoon pieni ämmä, kun hän itse sitä tahtoo) kirjoittaa, miten hän on kirjan kokenut ja mitä ajatuksia se on hänessä herättänyt, ja antaa samalla jonkinlaisen kokonaiskuvan kirjan sisällöstä, on nautittavaa. Se on persoonallisesti kirjoitettu. Hän sujuttaa itsensä tekstinsä sisään ja tekee sen hauskasti, niin että lukija (tällä kertaa minä) nauttii yhtä paljon kuin on nauttinut k.o. teoksen lukemisesta (jos on sen lukenut).

    Pidän Ingmar Bergmanin elokuvista ja kirjoista, joista olen lukenut kaikki mitä olen käsiini saanut. Ne ovat olleet elämyksiä.

    VastaaPoista
  7. Sain viimein minäkin Ingmarin muistelot luettua. Hitauteni puolustukseksi esitän, että osallistuin eilen livelukupiiriin, jota varten luin kolme kirjaa - kaksi oli tarkoitus, kolmannen luin kaupan päälle ja varmuuden vuoksi.

    Nuorena tämä kirja olisi tehnyt minuun suuren vaikutuksen, melkein yhtä suuren kuin nuoreen Mikikseen. Teki se nytkin suuren vaikutuksen, mutta näen ja ymmärrän nyt selvemmin miksi eli mikä siinä vaikuttaa.

    Ihme, etten ole sitä ennen lukenut, vaikka se on ollut listoillani jo kauan, varmaan tuhansien muiden tavoin. Palaan asiaan huomenna.

    VastaaPoista
  8. Iines tuolla salin puolella jo viittasikin metoo-kampikseen Ingmarin yhteydessä: hänhän todellakin "rakastui" naispuolisiin näyttelijöihinsä niin usein, ettei se ole enää sattuma.
    En minäkään ole kuullut, että hänellä olisi ollut tapana lähennellä alaisiaan, mutta... (en jatka hämärää ajatusta pitemmälle, sillä varmasti oikeitakin kähmijöitä ja sikoja on riittävästi).

    Muutenkin minua askarrutti etenkin alussa Ingmarin luonne ja mielenterveys. Olen kasvanut nelilapsisessa työläisperheessä niukoissa oloissa, mutta en ole ikinä esim. vihannut sisaruksiani. Päinvastoin, sieluni itki jos joku kiusasi heitä. Enkä usko olevani ainoa näin sisar- ja perherakas.

    Ingmar on kyllä kirjassaan yltiörehellinen. Tai ainakin antaa sellaisen kuvan, etenkin katsellessaan toimintaansa ulkoapäin. Toisaalta hän urputtaa aika mitättömistä asioista silloin, kun vain kuvaa tapahtumia, esim. kauheita hotellihuoneitaan. Usein tuli mieleen lellitty porvarispoika polvihousuissaan.

    Jopa tämä kauhea verohässäkkä menee vähän samaan muottiin: häntä sorretaan! Joku ehkä huomasikin jo, että vihjaan siihen, että Ingmarin luonne vaikuttaa hieman narsistiselta. Omaa törkeääkin käyttäytymistään hän kuvaa tunteettomasti, rehellisesti toki, mutta pienikin häneen kohdistuva "vääryys" saa hänet suunniltaan.

    Luonnevika ei tietenkään vähennä hänen nerouttaan ja arvoaan huikeana taiteilijana. Jossakin kohtaa hän itsekin myöntää, että vasta vanhana hän alkoi tajuta toisten tunteita. Aiemmin hän ei välittänyt niistä pätkääkään.

    Yritin verrata Ingmarin teatterikäsitystä Hurmeen vastaavaan. Luonteinahan he ovat minusta aivan erilaiset - Ingmar viiltävän terävä, Hurme yltiöpäinen juntti. Hurmeen mukaan teatterin ei pidä jäljitellä maailmaa ja oikeaa elämää, vaan näyttelemisen pitää näkyä. Ingmarin käsityksestä en ihan päässyt perille - ainoastaan sen verran, että minustakin hän teatteria tehdessään on säveltäjä, joka tekee musiikkiteosta. (Joku kuuluisuus kuvasi asiaa jotenkin näin.)

    Muuten olen sitä mieltä, että jo muutamien vahingossa esiintulevien asioiden perusteella uskaltaisin väittää, ettei Ingmarin isä ollut mikään hirviö, perhetyranni. Vaan normaali fiksu 1900-luvun alun mies ja isä, jonka elämässä oli muitakin vaikeuksia kuin fiksu ja ylimielinen poika.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisään vielä, että omakin innostukseni Bergmaniin alkoi nimenomaan Taikahuilusta. Näin sen nuorena, hieman sattumalta, ja hurmaannuin täysin. Tajusin ensi kerran kuinka upeaa on Mozartin musiikki ja miten sulavasti Bergman tapahtumia juoksuttaa.

      Poista
    2. Itse huomasin, että Bergmanin Syyssonaatti on Areenassa, tai ainakin oli viikko sitten. Ja tuli tammikuussa televisiosta. Aikoinaan sen näin ja nyt katson uudelleen paljolti Ingrid Bergmaninkin vuoksi. Minua kiinnostaa, miten hän olikaan taipunut Bergmanin ohjaukseen, hän kun näytteli alkuun kammottavasti kirjan mukaan.

      Poista
    3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    4. Koko ajan kirjaa lukiessani mietin samaa kuin Tapsa, Ingmarin vaikeaa persoonallisuutta. Hän tuntuu jo varhain olleen erityisherkkä aistiherkkyyttä myöten ja kasvaneen narsistiseksi persoonallisuudeksi. 

      Eihän noin huippulahjakas ja luova ihminen edes voi mitenkään olla mieleltään tasainen ja tyynen vakaa persoonallisuus - sanon tämän puolivakavissani. 

      Narsistiselle ihmiselle on nimenomaan tyypillistä äärimmäinen loukkaantuminen ja järkkyminen, jos häneen kohdistuu jokin luulo tai väite virheen tekemisestä. Verovilppiepäily on nimenomaan sellainen tilanne, jossa Bergman kokee koko yhteiskunnan katsoneen hänen virhettään. Oliko se juuri tässä kohden, kun hän muutti ulkomaille? Ainakin joksikin aikaa? - Oli, tarkistin ja mikiskin sen yllä mainitsee.

      Äitisuhde jää kapeaksi, mutta se vähä mitä kerrotaan, on merkitsevää. Äiti ei mm. imettänyt häntä, ja hän muistaa sen. Tieteellinen narsismiselitys katsookin juuri tätä kohtaa tutkiessaan narsismin syitä: varhaisinta äiti-lapsikiintymyssuhdetta. Jos kiinnittymistä ei tapahdu, lapsi ei saa oman persoonansa vahvistusta tärkeimmästä kiintymyssuhteestaan. Jotakin tällaista. - Isä oli aika tavallinen sen ajan isä. Ja kokihan Bergman veljensäkin kateuden kohteeksi. Hän taktikoi veljensä hienon elokuvakoneen lopulta itselleen. Ketään Bergman ei kuitenkaan rakastanut vaan oli kylmä heitä kohtaan. Tämähän on kovin järkyttävää, jos tätä pysähtyy miettimään.

      Poista
    5. Ingmar ei osannut osoittaa tunteitaan kun hänelle ei kukaan ollut opettanut miten tunteita osoitetaan. Sitähän tuo hänen lapsuudenkuvauksensa ydin on. - Tuo "lellitty porvarispoika polvihousuissaan" on upea täsmäilmaisu. - En osaa olla eri mieltä. - Luonneviasta taas en osaa sanoa mitään. Sen määrittely määrittelee myös määrittelijäänsä. Tarkoitan, että jos ihminen itse on luonnevikainen, niin totta kai normaalit ihmiset hänestä ovat luonnevikaisia..? Tai toisinpäin.

      Teatterikäsityksiä on monia, niitä on epätoivoisen turha verrata toisiinsa. Illuusiot toteutuvat tai eivät, toiset huonosti ja toiset sitä huonommin. Teatteri on yhtä sattumanvaraista puuhastelu kuin maanviljely. (tätä vertausta kenenkään muun en ole ikinä kuullut käyttävän. ehkä olen taas hakoteillä)


      Poista
  9. Hienoja kommentteja, rakkaat kanssalukijani. Vastaisin niihin mielelläni syvästi ja osuvasti, jos osaisin. - En osaa. En ole mikään Bergman -asiantuntija.

    Ihastuin aikoinaan tähän muistelmakirjaan siksi kun se oli niin rehellisen tuntuinen; olisiko esim. M.Waltari voinut kirjoittaa isästään noin kuin Bergman kehtaa!? Pappi hänenkin isänsä oli. (no H.Salama ehkä voi. odotan hänen muistelmiaan).

    Heittäytymällä rehelliseksi, voi valehdella eniten. Toiseksi eniten valehdellaan sillä että jätetään kertomatta asioita. Bergmannilla esim. on lapsia useammista avioliitoista, niistä hän ei, paria lyhyttä mainintaa huolimatta, kerro mitään. Miksi ei kerro? Kysymys ei ole siitä, että hän salaisi jotain, vaan kysymys on siitä, miksi hän salaa? Ja mitä?

    Bergman syntyi porvarisperheeseen, hyvin luokkarajoitteiseen yhteiskuntaan, elämä kolmilapsisessa pappisperheessä oli usein varmaan ankeampaa kuin elämä nelilapsessa työläisperheessä puolivuosisataa myöhemmin Suomessa, luulen näin. (Siis henkisesti. Tapsa, ole onnellinen lapsuudestasi!)

    Minullakin oli mielikuva, lähtien Bergmanin pikkutarkasta elokuvien suunnittelusta ("leikkaus tehdään jo käsikirjoitusvaiheessa"!) että IB:n filmauksissa olisi ollut joku jäätävä "kauhun" tunnelma koko ajan läsnä. (Jollainen ohi mennen sanoen oli Jacques Tatilla - joka ihmisenä oli sympaattinen. Mutta ohjaajana ei.) Jostain joskus luin, että näyttelijät rakastivat Bergmanin tapaa ohjata, olla heidän kanssaan. Usein he työpäivän jälkeen sitten jäivät yhdessä juhlimaan. - Se on aika poikkeuksellista.

    Tässä jo vanhahko Bergman ohjaa ihmisiä elokuvaa varten: osa heistä on ammattinäyttelijöitä, kaikki eivät. Bergman käy läpi kuvaustilanteet täynnä aitoa sympatiaa/empatiaa. Tietää mitä tahtoo ja tietää ettei sitä muuten ihmisistä irti saa jollei osaa rakastaa heitä. Sitä hän ilmiselvästi tekee.

    et, två, tre

    Jatketaan toki keskustelua.


    Ps. Kerran eräs oppilas piti mahtipontisen esitelmän luokan edessä... muistaakseni roomalaisista. Se kuului suomenkielen oppituntiin. Hän lopetti esitelmänsä kerskaavasti... "olisi minulla näistä roomalaisista paljon muutakin kerrottavaa, mutta koska aikaa on niin vähän, niin pakko lopettaa." Oppilas pokkasi ja oli lähtemässä katederilta. Niin silloin Simojoen Jaska, opettajamme, vilkaisi rannekelloaan ja sanoi "Onhan tässä vielä, ole hyvä ja jatka vain Mikko." - Samperi kun tämä oppilas lehahti ihan tulipunaiseksi. Ei hänellä muuta sanottavaa roomalaisista ollut, oli lukenut vain esitelmänsä liin nopeasti, oppitunti ei loppunutkaan... äsch.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iines, en pysty narsismia yhdistämään Bergmanin persoonaan. Bergmanhan koko ajan nauraa itselleen, on itseirooninen: nauraisiko narsisti? Neuroottinen hän, se on ilmiselvää, ja reagoi hyvin herkästi fyysisesti kaikkeen mikä hänen psyykettään järkyttää... Mutta narsisti? Tai no... kaikkihan taiteentekijät narsisteja ovat, tahtoivat tai eivät, narsistisimpia näyttelijät. Koska he joutuvat koko ajan olemaan näyttämöllä haavoittumimmillaan, tavallaan kuin alasti. Kaikki näyttelijät ovat narsisteja! - Bergman oli ohjaaja. (Ohjaajan ei sovi olla näyttämöllä alasti!)

      Mutta pirun hyvä kommentti. Minäkin alan miettiä mikä Bergmanin persoonallisuus mahd. oli. Kirjoitin vain mitä mieleeni juolahti tuosta kirjasta, materna lacigasta (heh, heh), en ajatellut muuta. - Elokuvat sivuutin tarkoituksella. Mutta täytyy mainita että tuo laterna magica on kirjoitettu jotenkin samalla tavalla kuin elokuvat näkee, leikattu. - Olen elokuvafriikki!

      Poista
    2. Hyvä huomautus, mikis, ja tunnistan sen. Olet varmaan oikeassa. Bergmanhan arvioi itseään kylmän etäisesti samalla tavoin kuin muitakin. Ei Bergmani mikään veemäinen täysnarsisti ollutkaan, vaan ehkä pikemminkin narsistinen, mikä on eri asia ja johtui hänen erikoislaatuisesta ”rakkaudettomuudestaan”.

      Poista
    3. Varmaan Waltari ei olisi voinut, mutta kysymys on täysin hypoteettinen, koska Miika oli vain kuusivuotias, kun isänsä Toimi kuoli.

      Poista
    4. Wikipedia sanoo hänen olleen viisivuotias. Äidin uuden miehen, Kalle Uusitalon haudalla olen käynyt, tuossa aika lähellä se on. Hyvinkäällä hänen luonaan Miika usein vieraili, saipa työväentalolla turpaansakin, koska oli porvarin kakara, sitä kovin ihmetteli. Järkyttyi kovin, kun ratatöissä kaivoivat ratavallin maata ja esiin tuli teloitettujen punakaartilaisten luita. Miika kirjoitti Hyvinkäällä alkupään tuotantoaan, mm. Fine van Brooklynin.

      Poista
    5. Kuullut olen Waltarin vierailleen 60-luvulla Hyvinkäällä asuneen Hannus Salaman työhuoneella Sotalaivassa, isossa puurakennuksessa. Voi olettaa, että nappailivat siellä marjanpoimijaa vahvempaa ainetta.

      Poista
    6. Kun mennään asioiden ytimeen, KAIKKI kysymykset ovat hypoteettisia.

      Vastauksista en tiedä.

      Poista
  10. Tapselle toisaalta vielä... hienoa että olet saanut kokemuksen Taikahuilusta. Hyvää musiikkia se. Kapellimestarin orkesterin avulla sen kuuluville tuo, laulajineen. Tässä Bergman siis ohjasi sitä miten ihmiset siellä lavalla kompuroivat tai koikkelehtivat. Se kokonaisuuden kannalta on hyvin tärkeää, ja vaikeaa, siinä pitää olla näyttämöllisen tajun lisäksi musiikkikorvaa. - Bergmanhan oppi kertomansa mukaan tämän kun oli naimissa Käbi Laretein kanssa. (Bergmannilaisittain, muistinvaraisesti: "Opin Käbiltä rakastamaan musiikkia, hän minulta teatteria. Molemmat ihmettelimme miksi toinen piti juuri siitä kohdasta, mitä toinen inhosi.")

    Rikulle, joka tykkää amerikkalaisleffoista, kommentti. "Niissä on saatava alkutilanne katsojalle nopeasti selväksi: näyttämönä on pölyinen katu saluunan edustalla. Portaiden juurella istuu pieni koira. Sankari tulee ovesta, taputtaa koiraa, ratsastaa pois. Konna tulee ovesta, potkaisee koiraa, ratsastaa pois. Draama voi alkaa. Katsoja on minuutissa sijoittanut antipatiansa ja sympatiansa."

    Haiskahtaa vähän Aki Kaurismäelle.

    VastaaPoista
  11. Kirjaa nyt jonkin verran luettuani mielessäni on, että kirja on kaunokirjallinen teos, joka perustuu osittain Ingmar Bergmanin elämään. Draamaa se on ja väkevää sellaista, Ingmar poimii omasta elämästään tapauksia ja antaa siipien lentää. Epäilemättä hän on kirjoittaessaan nähnyt itsensä näyttämöllä tai peräti siellä itsensä roolissa jonkun loistavan näyttelijän.

    Bergman väittää tosissaan yrittäneensä tappaa pikkusiskonsa, kun tämä saapui häiritsemään elämän rauhaa. En usko. Lapsuuden perheen tapahtumia kuvatessaan hän korostaa julmuuttaan. En tiedä, ehkä hän tässä on joku Shakespearen hahmoista.

    Kuinka hyvin tämän kirjan perusteella voimme tietää ohjaajan lapsuudesta, hänen suhteisiinsa perheenjäseniin tai edes siitä paljon puhutusta pappilan perhe-elämän kurjuudesta. Bergmanin suodattimet ja valikoivuus on niin suurta, että hyvin vähän.

    Kirja on Laterna Magica, taikalyhty, jolla lasille maalattuja kuvia heijastetaan seinälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta tuo siskon tai veljen tappohalu on aika tunnettu ilmiö lapsilla. Siinä on kai takana psykologinen epävarmuus omasta asemasta suhteessa vanhempiin.

      Kun perheeseen on tulossa uusi vauva, lapset pääsääntöisesti eivät aina ilahdu uutisesta, mikä on käsittääkseni normaalia. Tietysti tuo halu katoaa tai muuntuu vanhemmiten, koska ihmisen moraali kehittyy oppimalla, ellei hän ole luonnehäiriöinen. Bergmanin tunteen aitoudesta on vaikea sanoa, koska hän tuntuu näkevän asiat, myös itsensä, lintuperspektiivistä, mikä tietysti on ansio ohjaajalle.

      Poista
    2. Bergmanin persoonasta minulla tosiaan ei sen enempää ole tietoa kuin mitä tuosta hänen muistelmistaan olen irti repinyt. (Joitakin yksittäisiä hajatietoja on. Ja hänen elokuvansa tunnen kyllä.) Nyt, kun ensi-ihastukseni häneen henkilönä on hieman kulahtanut, alan - kiitos teidänkin kommenttienne - nähdä hänessä myös hyvinkin kyseenalaisia luonteenpiirteitä... joo.

      Eilen satuin katsomaan dokumentin: Citizen Schein. (Teemalta. Suosittelen.) Harry Schein oli wieninjuutalaisia, ehti Hitlerin jaloista pakoon 1939, oli 14 -v, kun tuli ummikkona Ruotsiin. Kynsi myöhemmin syvän jäljen Ruotsin kulttuurielämään, tosikiehtova persoona, mullisti mm. ruotsalaisen elokuvasysteemin, ja mm. siksi oli läheinen ystävä Ingmar Bergmanin kanssa, tekivät paljon yhteistyötä, etc, etc. Hän oli - Bergmanin Daniel (muistanko nimen oikein?) pojan mukaan kuin "adoptoitu perheeseen"... Mutta yhdessä vaiheessa, ja siitä hänen poikansa syyttää isäänsä, Ingmar katkaisi ystävyyssuhteen "kuin valokatkaisijasta". NAPS. Ilman mitään syytä..? - Ei tuollainen käyttäytyminen aivan normaalia ole? Mielestäni.


      Ps. Eräs tyttö, muistaakseni Tarja nimeltään, kertoi minulle... että "kun neljä vuotta hänen jälkeensä syntyi Irma, hän oli sille niin mustasukkainen, että ajatteli tappaa sen. Irman nukkuessa vaunuissaan ulkona, hän hiipi sen viereen (tietysti vilkuillen niin ettei äiti näe) ja puristi tiukasti sen nenästä. Ajatteli tukehduttaa sen. Mutta muksu rääkäisi niin hirveä rääkäisyn, että Tarjalta tirahti pisut pöksyyn. Jäi homma hoitamatta."

      Poista
  12. Mitä tulee Bergmanin teatterin tekotyyliin, niin hän kertoo oppineensa joltakin sen ajan gurulta tarkan suunnittelun taidon: jokainen kohtaus hiotaan viimeisen päälle ja vasta sitten harjoitellaan kokonaisuutta.

    Hän ei ole siis improvisoija perinteisessä mielessä, vaan ensin opetellaan koko homma jokaista yksityiskohtaa myöten - ja vasta sen jälkeen voidaan improvisoida.

    Tämä tuli vaan mieleen, kun katselin Bergmanin ohjausta tuolta Mikiksen linkistä ylempää.

    Niin... Bergmanin luonteesta riittää juttua siksikin, että hän itse käsittelee sitä niin paljon kirjassaan. Ikään kuin itsekin itseään ihmetellen. Tuskin hän paha mies oli.

    VastaaPoista
  13. Minut oikeastaan yllätti kirjassa se, kuinka täydellisen ruotsalainen Bergman oli kaikesta kansainvälisestä menestyksestään huolimatta. Hänen oppi-isänsä olivat ruotsalaisia, sellaisia joista puoletkaan eivät olleet tuttuja edes minulle, joka kuvittelen tuntevani ruotsalaistakin kulttuuria.

    Fannyssa ja Aleksanderissakin puhutaan ruotsia, ja siitä huolimatta elokuva oli kansainvälinen menestys. Verrataanpa vaikka suomalaiseen Ikitiehen, jossa juuri saman pyrkimyksen takia (keksitysti) pannaan suomalaisetkin suureksi osaksi puhumaan keskenäänkin englantia.

    Tämä on se meidän ikuisuusdilemmamme: häpeämme olla kotikutoisia ja yritämme kovasti olla kansainvälisiä - tajuamatta, että se on juuri eksoottisuus ja omaperäisyys, joka kansainvälisillä markkinoilla puree.

    Meidän on ihan turha yrittää tehdä amerikkalaisia elokuvia, sillä amerikkalaiset tekevät sen kuitenkin paremmin. Ingmar uskalsi tehdä sellaisia ruotsalaisia, jotka kiinnostivat muuallakin.

    VastaaPoista
  14. Kaurismäki onkin siksi niin hyvä, että hän tekee suomalaisuudesta korkeakulttuuria, kyllä, käytän sanaa tarkoittaen. Juuri tämä suomalaisuuden äärimmileen vienti, pelkistäminen, tekee sen, että kaurismäkeläinen näkemistapa on samalla kansainvälistä. Sen karu muotokieli voisi olla myös vaikkapa romanialaista tai ranskalaista, ja kuitenkin se on suomalaista taustalla soivine tangoineen ja puhumattomine hahmoineen.

    Niin samaa mieltä: juuri siinä mennään metsään, että apinoidaan esimerkiksi amerikkalaisuutta (Harlin) - tai ruotsalaisuutta (Donner).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. NImenomaan näin, hyvä pointti. Lisäksi hän tekee suomalaisuudesta ikioman versionsa, liioitellen ja keksien.

      Sitten me juntit valitamme, ettei suomalaisuus tuollaista ole, Kaurismäki antaa meistä ihan väärän ja hävettävän peräkyläkuvan ulkomaalaisille... Aito suomalaisuushan on englanninkielistä digipöhinää!

      Poista
    2. Itse asiassa minulle oli uutta tietoa tuo miten ratkaisevalla tavalla Harry Schein (kts. yl. kommenttiani) vaikutti ruotsalaiseen elokuvaan, sen tuotantoon. Ja antoi samalla esim. Bergmanille taloudelliset mahdollisuudet toteuttaa ideoitaan, elokuvanteko kun on pirun kallista. Hän puhui ministerit ympäri ja perustettiin Svenska Filminstitutet, jonka johtajana Schein toimi. Valtion varoin (= luopumalla mm. huviverosta) Instituutti tuki elokuvaa, mutta vain "korkeatasoista elokuvaa" ... Bergman mielestäni tuon kriteerin täyttää!

      60- ja 70-luvulla Ruotsissa oli paljon hyviä, maailmallakin tunnettuja hjaajia. Joista osa - isänkapinaa?!? - hyökkäsi Bergmania vastaan. (Hän oli liian isoksi kasvanut puu joka varjosti heitä?) Nuorten ohjaajien mielestä Elokuvien kun olisi pitänyt kertoa enemmän "todellisesta todellisuudesta", kuten esimerkiksi Mao Tse-tungista, yms. - Joo. Joopa joo.


      Kaurismäki (puhun Akista kun puhun Kaurismäestä) on tosi omaperäinen ohjaaja, häntä koulutus ei ole pilannut (koska ei ole käynyt elokuvakouluja). Kirjailijaksi alunperin halusi, ja onpahan nyt saanut skrivata ohjaamiinsa elokuviin niin tiukkoja repliikkejä, että niitä ihmettelee muutkin kuin suomalaiset. Hän on suosittu filmintekijä ns. "kulttuuri-ihmisten" (mitä semmoset sit lienevätkään?) keskuudessa kaikkialla.

      Poista
  15. Bergmanin työtapaan ei improvisointi kuulunut. Kaikki - leikkauksesta lähtien, joka elokuvanteossa on yksi tärkeimmästä (edellyttäen että on leikattavaa!) - niin piti tietää jo silloin kun käsikirjoitti elokuvaa!! - Tämä nyt on kyllä jo vähän liioittelua! No, olkoon.

    Ingmarin pimeää puolta hänen omin sanoin: "...ei pidä oppia tuntemaan ihmisiä, koska silloin alkaa vain pitää heistä. Niin ainakin minulle kävi." "... haluan kuulla vastaväitteitä ja epäileviä mielipiteitä. En pelkästään itseltäni, sitähän tapahtuu joka päivä. Haluan olla hankala, ärsyttävä ja vaikeasti sijoitettava". "... En muuten elättele minkäänlaisia harhakuvia omista kyvyistäni olla ystävä. Olen tosin uskollinen, mutta äärimmäisen epäluuloinen. Jos uskon tulleeni petetyksi, olen nopea pettämään..." (Ovat hautaamassa pojan äitiä/Ingmarin vaimoa Gunia.) "... Yritin kömpelösti sanoa jotakin hänen äidistään, hän teki kiivaan torjuvan liikkeen. Kun yritin uudelleen, hän katsoi äkkiä minua kylmän halveksivasti, ja se vaiensi minut." (koska heissä on) "... sama bergmanilainen torjuva asenne: älä koske, älä tule lähelle, älä tartu minuun, minä olen Bergman, piru vieköön."

    Ei jumatsukka... Tässähän ajaudutaan kohta kohti mun nuoruuteni suurinta kirjailijaidolia... Aksel Sandemosea kohti!


    Ps. Löytyi täältä tällainenkin virke, siis laterna magicasta, kun sitä selasin: "Kylmät ihmiset tulevat helposti sentimentaalisiksi, sanoi Gunille..." On niin, Iines!


    Teatteri tekeminen on mielikuvitusleikkien tekemistä. Eikös Hurmekin sitä mieltä ole, Tapsa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastaan tähän suulla suuremmalla eli näin asian kiteytti emäntämme Iines jossakin keskustelussa viime vuonna:

      "Hurme sanoo, että teatteri ei ole elämää, vaan elämisen esittämistä niin että esittäminen näkyy, on itseisarvo. Siksi teatterin tulee ilveillä, liioitella, parodioida, lyödä yli niin että katsoja näkee ilveilyn."

      PS. Tämän käsityksen ymmärrettyäni ymmärsin paremmin, miksi ainoa näkemäni Hurmeen näytelmä (Europaeus) oli sellaista jumalatonta kohkaamista, kuin huonossa kesäteatterissa.


      Poista
    2. Kyllä, tuo kohta kirjassa pysäytti minut. Ajattelin jopa että ei hitossa, miten Hurme voi kannattaa sitä ajatusta, että näyttelemisen tulee näkyä niin, että se on esittämistä, siis liioiteltua näyttelemistä. Toisaalta ajatus viehätti minua, siinä oli myös lumoa.

      Esimerkiksi ruudulla tuo ilmeily ei toimi, tulee farssi. Vaan onko teatterinäyttämö niin erilainen ympäristö, että se vaatii ilveilyä tai liioittelua? Tai tuota kohkaamista.

      Ja olisiko se niin, että ohjaaja Hurme on parempi kirjailijana kuin ohjaajana? Minä en tiedä!

      Poista
    3. Ei ole yhtä tapaa tehdä teatteria, ei tietenkään, on yhtä paljon erilaista teatteria kuin erilailla kirjoitettuja kirjoja. Ja ohjaaja tässä teoksen tekee, ei käsikirjoittaja. Mutta ketä asia kiinnostaa, löytää tästä perustiedot eurooppalaisen teatterin vaiheista:


      http://disco.teak.fi/euteatteri/


      Sitä en tiedä miten Hurme käyttää ns. "vieraannutamisefektiä" (Piscator, Brecht) kun en ole hänen ohjaamiaan näytelmiä nähnyt. Kristian Smedsin ohjaaman Tšehovin "Kolme sisarta" näin Kajaanissa; hurja juttu jossa... no, oli siinäkin kolme sisarta, mutta... mutta... enemmän siinä Kainuussa oltiin kuin Moskovassa. - Ps. Saman ohjaajan "Tuntematon sotilas" Kansallisteatterissa oli sekin vähän erilainen versio kuin Edvin Laineen elokuvaohjaus ko. kirjasta, vai eikö muka mielestänne ollut? (tuli televisiosta sekin!)

      Teatteria tosiaan voidaan tehdä eri lailla.

      Bergman - noista lyhyestikirjoitetuista harjoituspätkistä päätellen, joita kirjassa on - oli aika perinteellinen ohjaaja. Hänhän mm. inhosi saksalaista teatterintekeoa joka halusi enimmäkseen "tuoda näyttämölle mitä yllättävämpiä efektejä"... eli saada katsojat niillä hänen mielestään halvoilla tempuilla osoittamaan suosiota. - Hmnhn.

      Poista
    4. Olen nähnyt teatterissa sekä Turkan että Smedsin Tuntemattomat. Molemmat ovat kyllä tekstin osalta erittäin uskollisia kirjalle, samoin tapahtumien. Turkan esitys ei edes rienannut mitään eikä ketään.

      En kokenut edes Smedsin "rienauksia" minään rienauksina - mitä sitten jos ryssää esittikin pesukone ja mitä sitten jos Rokka olikin mulatti. Olihan Venäjän paras ja kuuluisin runoilijakin Pushkin, joka säkeissään pesi kaikki, oikeasti mulatti.


      Poista
    5. Minäkin olen nähnyt molemmat Tuntemattomat, mutta muistaakseni televisioituina. En muista minäkään rienausajatuksia, enkä liioin mitään hurmaantumistakaan kummastakaan ohjaustuöstä. Muistikuva on, että Smedsin ohjaus oli vähän kummallinen.

      Poista
    6. Siis "rienaamisesta" en ole puhunut, sanallakaan. Jos ja Kun joku ohjaaja haluaa kyseenalaistaa jonkun "klassikoksi korotetun" näytelmän ja ohjata sen (plus poistaa siitä repliikkejä ja kirjoittaa omia repliikkejä tilalle) aivan erilailla, täysin erilailla, ei kyse silloinkaan "rienaamisesta" ole. - Ei saa sekoittaa sketsejä tai poliittisia revyitä teatteriin!

      En ole tavannut ohjaajaa (kovin montaa en ole tavannut) joka ei ensimmäiseksi plarin saatuaan alkaisi pyyhkiä siitä repliikkejä pois. Joskus lähtee kokonaisia kappaleita eli kohtauksia, välillä niitä muutetaan eri järjestykseen, yms., kysymys on siitä miten ohjaaja näkee tämän näytelmän. Jne. Kyse on aina siitä.

      Itse aikoinani (pakollisen 70 -luvun ja Brechtin jälkeen) ihastuin Commedia dell’arteen... niissä näyttelijä saa "revitellä", tehdä älykästä farssia. Ryhmäteatterin tästä paras esimerkki oli. (Siis oli!) Kaikki alkoi näytelmästä Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet (tai lyhyemmin: Pete Q). Siitä tuli käsite, sellainen mistä nykyisin sanotaan "sukupolvikokemukseksi". Ryhmäteatterin perustajat olivat juuri teatterikorkeasta päässeitä, lahjakkaita mutta syyntakeettomia hulluja... joo.

      Edvin Laine teki romaanista "Täällä Pohjantähden alla" elokuvan ikään kuin tuo kirja olisi ollut värityskirja jonka hän värittää. Harvoin hyvästä kirjasta on tehty hyvä raina, Pekko Aikamiespoika... en nyt muista mikä tämän ohjaajan oikea nimi on?... teki siitä tosin vielä huonomman version. Mutta ei Edvinin leffa siitä sen paremmaksi muutu.

      Poista
    7. "Rienaus" pätkähti vain mieleeni, kun muistelin aikalaisten kommentteja Smedsin Tuntemattomasta... nyt minun täytyi lukea ihan tavaamalla alkuperäinen kommenttisi ja todeta, ettei siinä todellakaan rienausta mainita.

      Erinomainen kuvaus muuten tuo Laineen "värityskirja"! Juuri sama mielikuva minullakin on, oli jo silloin tuoreeeltaan: teatterimainen. Pidin sitä jo silloin hyvin huonona elokuvana, ja nyt ihmettelen miten siitä onkin tullut melkein klassikko.

      Kukahan siihen tarttuu seuraavaksi?

      Poista
    8. Kalle Holmberg kyllä saisi nuo kirjanhenkilöt elämään, hän oli suurenmoinen henkilöohjaaja, vaan ei tainnut eläessään yhtään elokuvaa ohjata? Ja tuskin enää nyt kuoltuaankaan.

      Mutta sen verran minullakin on mielikuvitusta - sentäs - että pystyn kuvitteleen millainen elokuvasta tulisi jos (rajoittamattomin oikeuksin) Aki Kaurismäki sen tekisi... ja tekin käsittäisitte miten näytelmän/teatteriteoksen/oopperan/elokuvan voi ohjata monella, monella - oi niin monella! - eri tavalla.

      Ja vielä pakollinen kirjallinen vertaus tähän...
      Päivö Oksala, Catulluksen kääntäjä, latinisti ja kreikankielen suvereenisti, kritisoi Saarikosken kreikansuomennoksia että "harvoin saa selvää edes siitä kenestä runoilijasta nyt on kyse." Ilkeästi sanottu. Tarkoitti, että herra ylioppilas Pentti S. panee omiaan.

      Poista
  16. Kirjaa edelleen luettuani se muuttui ymmärrettävämmäksi, jollain tapaa konkreettisemmaksi ja selvemmäksi. Lapsuudenkuvaus oli minusta unikuvaa, kuvitelmia siitä miten olisi saattanut olla tai miten oli. Ingmar hoitaa tässä teoksessa kuvaamista ja saa fokuksen tarkennettua monien ensi metrien jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, oikeastaan Bergman taitaa antaa vihjeen lukijalle heti alussa, kun hän kuvaa ”muistavansa” jopa imetysaikaista ympäristöään: Uninäytelmää kaikki on vaan. Ja juuri tuota eläytyen kuvitellun kuvan tarkentamista. Jos lukee kirjaa täytenä totena, saa ihmetellä paljon.

      Ja ehkä tuo vihje on samalla Bergmanin avain suhtautumisessa kaikkeen toteen tai totean meille esitettyyn. Mikään ei ole varsinaisesti totta.

      Poista
    2. Kirja on hyvin elokuvallinen, siinä ei ole normaalia lapsuudesta vanhaksi mieheksi etenevää kertomusta vaan runsaasti takaumia ja erilaisten huippukohtausten laittamista sopiviin väleihin, ettei kirjasta tule tylsää. Kafkamainen verottajan vaino oli vakuuttavan tuntuinen, taiteilija menetti hetkeksi koko luomisvoimansa, kun ei pystynyt asiaa ymmärtämään.

      Poista
    3. 80-luvulla kirjoitetuksi kirja on selvästikin postmodernistinen eli hylkää perinteisen kerronnan, ainakin osittain.

      Minua Bergmanin reaktio verojupakkaan vaan jaksaa ihmetyttää. Olisiko hän todella ollut niin pihalla omista raha-asioistaan kuin antaa ymmärtää - ihan kuin joku kliseinen taidesieluhinttari tai tyhmä blondi, joka ei ymmärrä rahan päälle höykäsen pöläystä? Bergman kuitenkin toimi merkittävissä johtotehtävissä.

      Minusta reaktio oli aivan ylimitoitettu, vaikka olisikin aito - ja juuri siksi hieman ristiriitainen: ihminen, joka ei välitä rahasta tuon taivaallista menettääkin täysin hermonsa, kun verottaja uhkaa mätkyillä?

      Poista
    4. Niin, Riku, kuvista koostettu tuo kirja on, ikään kuin leikattu siitä materiaalimäärästä mitä elämä meille antaa. Niinhän elokuvatkin tehdään: kuvataan monin kertainen määrä filmiä, ja sitten saksitaan turhat/tarpeettomat kohdat pois. Ja loput järjestetään miten parhaaksi nähdään.

      Tätä elokuvamaisuuttaa itsekin kirja-arvioinnissani ensin korostin yli kaiken. Sitten ajattelin että korostan sitä liikaa, ja taisin ottaa lopulta sitten ne kaikki pois. - Joka oli virhe.

      Siitä, miksi tämä kirja aikanaan minua ilahdutti, olen edelleen varma. Minusta se on hirmuisen rehellistä tekstiä! Siis voidaan ajatella niin, että välillä IB sotkee todellisuuden ja omat kuvitelmansa ja unensa - etenkin lapsuuttaan kuvatessaan - mutta minään tahallisina harhautuksina en niitä osaa kokea. Enempi on tosiaan kyse vain liikaherkästä kokijasta. Sillä jos ihminen tietoisesti valehtelee, hänellä on siihen myös motiivi, ja muistelmakirjassa tämä motiivi olisi vaikkapa "antaa itsestään parempi kuva kuin mitä on"... Ja tähän mielestäni Bergman ei pyri. Hänhän puhuu välillä itsestään ilkeämmin kuin voisi kuvitella kenenkään häntä vihaavan ihmisen puhuvan. Ja osuvasti; koska itse parhaimmin tuntee omat kipupisteensä.

      (mutta nyt alkaa suomi-norja jääkiekkomatsi. täytyy tsiigata)

      Poista
    5. Minustakin Bergman on syvästi rehellinen. Tuo järkyttyminen verovilpistä suisti hänet mielestäni aidosti raiteiltaan, eikä se järkytys johtunut mätkyistä sinänsä, niiden suuruudesta, vaan odottamattomasta kaaoksesta, jonka verovilpin esilletulo kontrollifriikissä (?) taiteilijassa aiheutti. Ilmeisesti myös maineen menetys oli kova pala - hänet leimattiin rikolliseksi hänen omasta mielestään. Jopa maata piti muuttaa.

      Poista
    6. Jyrkästi olen eri mieltä siitä että tämä mielipiteesi olisi väärä!!! Eli ts.: samaa mieltä olen kanssasi!

      Olen, olenpas, varmaan olen (positiivi, komparatiivi, superlatiivi).

      Ich mag dich, mein Rubus arcticus.




      Poista
  17. "Sanoilla sitä paitsi voi sanoa vain vähän, ja epämääräisesti."

    Nyla minulle aikoinaan tuskastuneena valitti miten vaikeaa on kirjoittaa tieteellistä tekstiä; jokainen termi on erikseen määriteltävä mitä se siinä nimenomaisessa yhteydessä tarkoittaa. Hän oli niin tarkka, Eero, siitä mitä tarkoitti; välillä A-4sta puolet oli alaviitteitä. Siis sanojen selityksiä. Hän kadehti runoilijoita, heidän vastuuttomuuttaan... Silloin minä, täynnä viattomuutta, kirjoitin päiväkirjaani että "Sanoilla voi sanoa vain vähän ja epämääräisesti". - Halusin olla yhtä intelligentti kuin Nyla.

    Ps. Eeron kolumnit Forssan Lehteen loppuivat kyllä siinä vaiheessa kun toimitussihteeri ei enää saanut selvää hänen käsikirjoituksistaan, ne oli niin punkuntahroja täynnä. Ynnä muita tahroja täynnä. Ja jutuista 5/6 oli kirjoitettu latinaksi. (Tai jollain sellaisella kielellä, joka muistuttaa latinaa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kertoilemasi Eeron vaiheet ovat kiinnostavia, tragikomiikkaa tai jotain sellaista. Värikkäitä ihmisiä tämä maailma kaipaa, tuntuu että nykyisin kaikki pyrkivät olemaan tasapäisesti tallaajia eikä muita olekaan. Sellaisia tasamaan tallaajia.

      Poista
  18. Vastaukset
    1. Katja on trolli, koska linkkinsä vie jollekin paskasivulle.

      Poista
    2. Niinpäs onkin. Saman kommentin huomasin Kemppisen blogissa ja toisessakin blogissani, josta sen poistin. Poistan tämänkin, jahka pääsen toisen koneen ääreen kirjautumaan tähän blogiin.

      Poista