maanantai 14. syyskuuta 2015

Jouko Turkka: Aiheita

 ”Onni ei ole enää hiljaista onnea vaan   mielenhäiriöitä.Uskovaisetkin tavoittelevat pakanalaumojen humalaa. Jonkin arvoista on vain se mikä on kohtuutonta, vain hulluus johtaa saavutuksiin. Niitä ovat ennätykset ja järkytykset; tavallinen on epätodellista, ne ovat todellisia.”


Teatteriohjaaja Jouko Turkan ensimmäinen kirja, Aiheita, ilmestyi jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin teatterikorkeakoulussa elettiin Turkan aikaa ja mies ja hänen työnsä olivat maamme kuumimpia keskustelunaiheita etusivuja myöten. Jälkeenpäin tuosta ”Turkan ajasta” on kirjoitettu lukuisia kirjoja, jopa useita väitöskirjoja. Mutta tietääkö joku, kuka on tällä hetkellä Teatterikorkeakoulun rehtori? - Minä lunttasin, ei näemmä ole rehtoria vaan dekaani.

Mikä sitten on tämä kirja, josta Tommi Melender kirjoitti sen olevan ”ehdottomia huippuja Suomessa viimeisen 25 vuoden aikana julkaistujen kirjojen joukossa” ja josta Kari Hotakainen sanoi: “Kirja uudisti, vain vähän yli sadalla sivulla, käsitykseni siitä, millaisia jälkiä suorasanaisella proosalla voi tehdä ihmisen tajuntaan.”

Kirjan alkupuolella Turkka kirjoittaa luomisen tuskasta. ”Luominen on moraalista uhmaa ja harvoin se mikä ei ensin iljetä tai loukkaa makua on elinkelpoista. Luovaa tilaa en ainakaan minä koskaan koe nousemisena vaan suistumisena ja suostumisena; sitten sitä vähän jo kohoaakin kun maailma ensin kasvaa.”

"Olen minäkin tuntenut luovaa hurmaa.” - Se tapahtuu Turkan kertoman mukaan harvoin, mutta aina joskus. Silloin hänestä tuntuu samalta kuin hänen ampuessaan pikkupoikana ollessaan rastaita ja tiedettyään, ettei voisi ampua ohitse. ”Vietti vie. Miksei luomisvietti vie?

"Olen minäkin siis yrittänyt kirjoittaa”, mutta sekin on tyrehtynyt salanimen keksimisen. ”Miksiköhän taiteilijan lukkoonmenoa kuvataan niin vähän?”, hän ihmettelee.

Sitten Turkka antaa tulla, hän kertoo lukuisia esimerkkejä siitä, miten tarinaa, draamaa, voisi tehdä. Hän kärjistää, liioittelee ja käyttää vastakohtaisuuksia tavalla, josta en voi olla nauttimatta. Kirja on ilmiömäisen hauska monesti silloinkin, kun kerrottu tarina itsessään on traaginen tai muulla tavalla raju. Ainakaan minä en osaa olla nauramatta, kun hän kertoo lihakauppiaasta verisessä takissaan ja hänen rakkaudestaan luontaistuotekaupan hentoon omistajaan. Suorastaan hillitön on kertomus poliisia pakenevasta työhullusta, jolle poliisit laittavat ansoiksi pieniä työmaita, sirkkelin ja puuta. Tietävät, ettei työhullu malta olla pysähtymättä ja tekemättä halkoja. Turkka osaa kaivaa arkipäiväisistä tapahtumista tai havainnoista tarinan esiin ja antaa sille siivet.

Turkan kirja, kuten mies itsekin, jakaa epäilemättä lukijansa meihin innostuneisiin ja niihin, jota eivät siitä välitä lainkaan. Kirjabloggari Morresta ”Aiheita on leppoisaa mutta jokseenkin turhauttavaa lätinää siitä mitä Jouko Turkka olisi halunnut kirjoittaa ja on joskus ajatellut kirjoittavansa. Ihan kiva mutta entäs sitten?” 

- Niin, entäs sitten? Sitä ei voi tietää, kuinka tosissaan Turkka on esitellessään eri aiheitaan ja väittäessään, että hänellä oli tarkoitus tehdä joistain niistä jotain laajempaa. Monessa tarinassa olisi sellaiseen kuitenkin ilman muuta aineksia, - jos noin hyvään alkuun pääsee, niin kyllä se loppukin sieltä tulee.Voiko kirja sitten aukaista jonkun kirjoittajan lukkoja, saada hänen kynänsä luistamaan? - Minä uskon sen voivan.


Moni saattaa vieroksua kirjaa, koska Turkka ei noudata pilkkusääntöjä, ja toisinaan hän unohtaa niiden käytön kokonaan. Kieli ei muutenkaan ole hiotusti kielioppia kunnioittavaa. Teosta on myös vaikea lokeroida mihinkään tekstilajeihin. Kirjan teksti on omanlaisella tavallaan paperille ylös kirjoitettua Turkan puhetta, - minusta tuntuu että se olisi menettänyt jotain kutkuttavasta räiskyvyydestään, jos sitä olisi hiottu yhtään enempää. Sellaisen oletuksen teen, että hän on kirjoittanut teoksen melko nopeasti, mutta sen sisältämät ”aiheet” ja niiden oivallukset ovat tietenkin kypsyneet hänen mielessään kauan. Siitä huolimatta, että tarinat jäävät yleensä aika luonnosmaisiksi kuvailuiksi. 

Hän on kerännyt aiheensa ihmisiä turuilla ja toreilla tarkkaillessaan. 

Janne Tapper tulkitsee vuonna 2012 ilmestyneessä väitöskirjassaan Aiheita-teosta, sanoen sitä ”Turkan maailmankuvaa, teatterinäkemystä ja kulttuuripolitiikkaa valottavaksi dokumentaariseksi aineistoksi.” - Hänen mukaansa ”Aiheita on jäsennettty kuvaus jäsentymättömästä kompleksisuudesta, ja sen välittämä kokemus hämmennyksestä on aito.”

Kirjan viimeisellä sivulla Turkka antaa neuvon. ”Ei mitään voi kuvata niin kuin on. Tee tarinoita. Etsi tapahtumien logiikka. Löydä lainalaisuudet. Johda niistä teoria. Katso pikkuisen lihavaa naista ja näet jo kohtalon. Tiedät mikä on tapahtumien vääjäämätön logiikka. Äkkäät jollakin tekohampaat ja hän on paljastunut. Mikä aihe on naisen musta silmä, siinä on kaikki: Freud ja Marx ja kaikki mitä he ovat matkaansaattaneet. Kynsitty miehen naama on sinfonisen tapahtumakulun seuraus...”, ja hieman myöhemmin hän kysyy:”Mutta voiko maailmaa kuvata? Elämä ei enää asetu malliksi niin kuin taiteilijat tarvitsisivat. Se ei suostu enää kuvattavaksi niin kuin taiteenalat osaavat.”

Kirjailija Rosa Liksom sanoi hiljattain: ”En tiedä onko mitään kovempaa kuin tämä. Luonnosmaisia tarinoita ihmisestä, elämästä ja maailmasta. Tapa jolla Turkka käsittelee näitä aiheita on todella raju ja yllättävä. Kirja vetää maton jalkojen alta. Klassikko."
Yllättävänkin estottomat kehut, mutta kirjalla on siis edelleen annettavaa taiteilijoille, - ja meille muille draamasta kiinnostuneille.

Kirjoittanut Riku Riemu

92 kommenttia:

  1. Kas, saan kunnian korkata Rikun Turkka-analyysin. Kuten olen kertonutkin, jätin kirjan kesken kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt sitä lukiessani muistin, ettei minua siinä ärsyttänyt pilkkujen puute tai tietty puheenomaisuus, vaan se, että Turkkahan muistelee kirjassaan, kuten nimikin kertoo, erilaisia aiheita, joista hän on ajatellut tehdä elokuvan tai näytelmän.

    Jätin kirjan kesken siksi, että juuri ne aiheet eivät minua silloin kiinnostaneet!? Pidin niitä pökkelöinä.

    Olen kuunnellut noihin aikoihin Turkkaa livenä (ja törmäillyt häneen Kallion kirjastossa, mutte se on toinen juttu), ja allekirjoitan hänen oman oivalluksensa, että hän on puhuja, ei kirjoittaja. Etenkin alkupuolen tarinat olisivat pienellä hiomisella valmista standup-kamaa.

    Siihen aikaan stand up tunnettiin meillä kai lähinnä Lenny-leffasta, mutta Turkka oli luonnostaan lumoava standup-koomikko! Hän nauratti ja järkytti yhtä aikaa ja juttua tuli ilman käsikirjoitustakin (?) solkenaan. (Toinen sen ajan syntymälahjakas standuppari oli Remu.)

    Kirja on siinä mielessä erinomainen muisto nuoruudesta, ettei silloin ollut vielä tietoakaan kännyköistä, netistä, blogeista tai koko some-pöhinästä. Siksi monet Turkan aiheistakin tuntuvat nyt lukien hieman vanhentuneilta.

    Turkalla on jostakin syystä sellainen käsitys, tai ainakin oli, että ollakseen merkittävä, on näytelmän tai elokuvan järkytettävä katsojaansa roisiudellaan. Sitähän hän yritti koko uransa. Ihmeellinen käsitys. En ostanut sitä silloin, enkä osta vieläkään.

    Mutta muuten Aiheita on elinvoimainen purskahdus. Täytynee lukea Häpeäkin. (Ja Rikun alustus on hyvä. Paras Aiheista lukemani.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Tapsa! - Tuo standup on hyvä, kyllä se siltä tuntuu. Ja tuntuu, että Turkka ilman isompia hiomisia nipun näitä nykyisiä sen alan tekijöitä pesisi. Kun puhuit roisiudesta ja järkyttämisestä, niin minulle tuli muistuma jostain tekstistään, voi olla Häpeästä, kuinka puhui jostain suihinotosta ja minulle tuli juuri tuo tunne. Ajattelin, että tämä nyt on hieman onneton ja kömpelö yritys järkyttää, ei tunnu oikein miltään: boooooring!

      Häpeä minulla on hyllyssä, saattaa olla, että sen taas vuosien jälkeen lukaisen. Nopeasti tätä varten Finlandia-palkintoehdokasta silmäilin. Pikaisena vaikutelmana, että se on huomattavasti siloitellumpi, viimeistellympi ja siten myös yhtä paljon huonompi kuin Aiheita.

      Vanhentuneisuuteen en kovin paljoa usko. Emmekö me tässä yhteiskunnan murroksessa ja internetin pilkkomassa todellisuudessa ole paljon entistä hämmentyneempiä. Jälkikäteen tuntuu jopa, että mikäs silloin 80-luvun alla oli ollessa, kun kaikki ol tyyntä ja sees. Turkka tuntuu melkein ennustajalta.

      Poista
  2. Alustus on hyvä, ja niin on kirjakin, etenkin ellei sitä arvioi tavallisin kirjallisin kriteerein, esimerkiksi koettaen saada sen tiettyyn genreen, - tai sanonko suoraan, lajiin, tai janalle muitten kirjailijoitten teosten joukkoon.

    Kirjan hyvyyden tietää jo siitä, että sitä on hidas lukea, äärimmäisen hidas. Jos se olisi huono kirja, olisi sen jo heittänyt olan yli luettujen pinoon, nopeasti lukaistuna tai lukemattomana.

    Siis ei huono eikä mitätön, sillä minussa syttyy halu lukea joka kohtaus, jokainen aihelma, tarkkaan ja jopa kirjaimellisesti miettien sitä Turkan tavoin kuvina ja elokuvatarinana. Kun tästä perspektiivistä elää teosta, se on väkevä ja rujo, täynnä huutoa, - meinasin sanoa että äänetöntä huutoa, mutta ei, Turkka huutaa ääneen, niin kuin yleisessä tiedossa on, huutaa vaikkei ehkä tarvitsisikaan.

    Tarinat ovat absurdeja, nopeita leikkauksia ihmisen kiehumispisteistä ja siitä, että jokin johtaa aina kohti kliimaksia, räjähdys on väistämätön.

    Tämä noin yleisesti, ensivaikutelmanomaisesti, ei yksityiskohdittain. Myöhemmin lisää, ehkä vähän yksityiskohtaisemmin, tai sitten lintuperspektiivistä, jahka saan ilmaa siipien alle, järjestystä ajatteluelimiini tämän paholaismasurkan jälkeen.

    PS Turkan pilkuttomuuteen kiinnitin väkisinkin huomioni, sillä pilkuttomuus ärsyttää minua, ellei se ole sitten selvästi hallittua ja kokonaisvaltaista. Relatiivilauseitten edestä säännöllisesti puuttuva pilkku kiinnittää huomiota - ei siis hyvä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Iines! - Toisaalta, eikö teoksen oleminen jotain genreä ja jatkumoa, ole myös sen olemista kesytettyä ja joskus jopa hienostuneen sivistynyttä tylsyyttä. Heh, ei kai kirjallisuus sentään mitään tiedettä ole! (Anteeksi kaikilta sivistyneiltä, taaskaan en itselleni mitään voinut.)

      Täysin en tuota, että teos olisi hyvä, kun sen joutuu lukemaan hitaasti, voi allekirjoittaa. Pohdin vastaväitteitä ja hyllystä osui heti silmiini oivallinen sellainen, Jaroslav Hasekin Svejk. Sen reilut 700 sivua luin kuin vettä vaan, vissiin kolmeen kertaan, kun alustuksen tein. Loppui pirulainen vain joka kerta kesken! - Toisaalta, kyllä Aiheita-kirjan koukkuja on mukava myös pohdiskella ja sulatella. Ohi niitä menee hyvin nopealla annostuksella. Taannoin taisin liioitella, kun sanoin sen, en muista edes kuinka montaa kertaa lukeneeni. Mutta muutaman kerran olen sen kuitenkin tehnyt, alusta loppuun. Sen lisäksi tämä on sellainen kirja, josta toisinaan tulee pölyt pyhittyä, kun otan sen käteeni ja lueskelen jotain satunnaista pätkää uudelleen.

      Poista
    2. Sellaisiakin tuli mieleeni, joiden lukeminen on ollut äärimmäisen hidasta ja antina huijatuksi tulemisen tunne, tulee kyllä mieleeni. En viitsi kokemuksiani sellaisista ylöspräntätä.

      Poista
    3. Vielä lisään, että ymmärrän kyllä mitä tarkoitat ja usein se on juuri noin: ihan tyhjänpäiväiset lukee yleensä hyvin nopeasti ja luettuaan kaiken unohtaa yhtä nopeasti.

      Poista
    4. Siis minkään teoksen ainoa tuntomerkki kirjan "hyvyydestä" ei toki ole hidas luettavuus, sillä voihan se olla huononkin kirjan merkki. Ilmaisuni oli kauhea hutaisu!

      Mutta siis juuri tuota tavoittelin, että jos jään lukemaan teosta pysähdellen, se on minulle merkki siitä, että ajattelen. Ja jos kirja ajatteluttaa, otan sen myönteisenä haasteena. Tämä pitää selättää. Tässä on jotain.

      Poista
  3. Minun lukukokemukseni oli sellainen, että kuulin lähes koko ajan Turkan äänen päässäni ja nauraa hörähtelin kuvittelemani kertojan mukana. Turkan puhetyylihän on/oli sellainen, jollaista luin jostakin jonkun kallonkutistajan kuvailevan merkiksi psyykkisistä häiriöistä - eli hän nauraa hörähtää ikään kuin itsekseen hieman ennen kuin laukoo jotain ällistyttävää.

    Puotila imitoidessaan Turkkaa käyttää sitä piirrettä paljon. Toinen Turkan maneeri, jotka Puotila käyttää, on "kolmen samanlaisen adjektiivin" metodi. Turkka siis kuvailee tiettyjä asioita hörähdellen, joskus lievästi kiroillenkin ja päättää lauseensa mansen murteella tähän tyyliin: onhan x vallan - he, he, he, saatana - niin maan kuvottava, etova ja iljettävä.

    Aiheissa on kyllä imua, sillä minä luin kirjan aika nopsasti ja koko ajan odottaen, että mitähän se nyt keksii. Harmikseni minulle jäi vaikutelma, ettei hän loppupuolella niin kauhean omituisia keksinyt. Vanhahtavuudella viittasin siihen, että monet aiheista eivät toimisi enää nykyaikana. En nyt keksi esimerkkejä, kun palautin jo kirjan.

    VastaaPoista
  4. Minäkin kiinnitin huomiota siihen, että maailma on muuttunut melkoisesti sitten Turkan 80-luvun, kirjan syntyajan. Teksti ei siten kaikilta osin päde, vaan tuntuu vanhentuneelta.

    Esimerkiksi Turkan luokkajako on muuttunut. Lainaan Turkan katkelman omasta blogikirjoituksestani:"Kun juopot heittävät pullonsa, iskevät kerääjät. He elävät siitä kurjuudesta joka pudottaa pullon kädestään heti kun se on tyhjä. He ovat kunnon ihmisiä niin kuin useimmat roskalaatikon penkojatkin. Tarkasti perillä säädystään ja siitä rajasta alapuolellaan jota eivät riko. Useimmat ovat eläkkeellä joka ei riitä elämiseen. Lisäksi on vierailevia taiteilijoita joilla on ilmennyt satunnaisia tarpeita." Pullon pudottajat ovat nykyään hyvinvoivat nuoret, eivät puliukot. Ja roskalaatikkoja pengotaan myös ideologisista syistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kuten täällä on mainittukin, niin pulloja keräilevät ainakin Stadissa nykyään romanialaiset viraabelihommana kerjäämisen ja kuparin varastamisen ohella (anteeksi raaka pilkka, mutta sellainen sopinee tähän Aiheeseen). Pidän tätä ilmiötä hyvänä.

      Tunnen (tietysti, tunnen yhteiskunnan kerman ohella myös köyhää väkeä) erään kaverin, joka kerää pulloja puoliammattimaisesti. Hän on osa-aikaisesti töissä jossakin tukityöllistymispaikassa, en tiedä tarkemmin.

      En ole kysynyt tienestejä, mutta ainakin viime talvena hän teki vanhan äitinsä kanssa kuukauden safarimatkan Serengetiin ja sitä ennen seilasi amerikkalaisella loistoristeilijällä Karibialla. Voihan olla, että äiti maksaa osan.

      Köyhyydelläkin on monet kasvot, ainakin tässä maassa.

      Poista
    2. Et siis tunne köyhää vaan työttömän jolla on ilmeisesti omaisuutta ja tai muitakin tuloja kuin tyhjät pullot. Ulkomaanmatkoja ei voi pelkällä työttömyysturvalla tehdä. Nämä tämänkaltaiset jutut kertovat kermakeskiluokasta eivät köyhistä tai työttömistä. Suomalaien kermakeskiluokka on julmempaa ja häiriintyneempää kuin muualla Euroopassa.

      Poista
    3. Tarinani on siis tosi, ei keksitty tai kaverilta kuultu. Pullonkerääjä on naapurini.

      Mutta tukityöllistetyn (ei siis työttömän) hyvä elintaso ei tietenkään ollut juttuni pointti, vaan se pullonkeräys – pullon- ja tölkinkerääjiä on erilaisia, eivätkä kaikki tee sitä viimeiseen hätäänsä. Ilman panttimaksua niitä ei keräilisi silti kukaan.

      Kaisan moraalinen tuohtumus on toki ymmärrettävää, mutta mihin perustuu hinku leimata "kermakeskiluokka" - mikä se muuten on? - julmaksi ja häiriintyneeksi, peräti Euroopan mestariksi sillä saralla?

      Ettei se kertoisi jotakin turkkamaista Kaisan mielenmaisemasta?

      Poista
    4. Minulla on asuntoyhtiössä naapuri, joka on kyllä työssä, mutta puolen vuoden yhtiövastikkeet omistusasunnosta ovat maksamatta. Silti hän teki juuri mm. Thaimaan-matkan. Jotenkin voisi ehkä olettaa, että se vastike maksettaisiin ensin...

      Yritän sanoa sitä, että ihmiset ovat muuttuneet. Köyhäkin katsoo oikeudekseen matkustelun, ja ottaa sen rahan vaikka saadusta tuesta ja elää sitten leipäjonon leivillä. Tällä en halua tuomita tekoa, kunhan totean yhteiskunnan arvojen muuttuneen.

      Poista
  5. Pullojenkeräyksen anatomiasta sen verran, että stadin yössä romanialaiset hukkuvat joukkoon. Huomattavan paljon siellä ulkomaalaisten joukossa on ihan kotomaisia vanhoja ihmisiä. On siellä nuoriakin, ja kaikkia. Pari vuotta sitten näin vappuna hyvin hienosti pukeutuneen ja arvokkaan oloisen vanhan pariskunnan pullonkeräyskasseineen. Eivätkä he sen vapun takia niin olleet pukeutuneet, sopivat hienoihin vaatteisiinsa liian hyvin. Eivätkä he mitään "turhaan soppajonossa" seisovia olleet, joku hätä heillä raha-asioissa oli. Mutta se näky oli fellinimäisen absurdi ja unohtumaton, Turkka saattaisi juuri tuollaisen kuvata. Ja vakuutan vielä, että näkemäni oli tosi, en liioittele, tai keksinyt näkyä päästäni.

    Turkka tosiaankin on näyttämötaiteen, näyttelemisen, huippuammattilainen. Ne maneereilta tuntuvat hengen vetämiset, hänen pitäminään hyvin lyhyet tauot ennen iskukohtaa, Tapsan kuvailemat tripla-adjektiivit jne. ovat kaikki mestarillisia keinoja suorastaan pakottaa kuulija mukaan. Sinä antautuu vastahakoisempikin. Esinauraminen saa pystyynkuolleetkin nauramaan mukana ja kun siihen vielä yhdistää kyynisen hauskat sanat "halveksittavia asioita" vastaan, niin esiintyjä on vienyt hauet halsteriinsa ja hillot himaansa. Voittanut kaikki puolelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämäkin tarinani on tosi, kuulin sen takavuosina kohteen autonkuljettajalta: erään suuren metsäfirman pääjohtajana oli vaatimaton insinööri, joka saattoi kesken ajomatkan kotoa pääkonttorille äkkiä käskeä kuskia pysähtymään: sitten hän kipaisi tien varteen ja poimi sieltä tyhjän viinapullon, jonka kätki kassiinsa. "Rahanarvoista tavaraa heittävät tienposkeen", hän jupisi puoliääneen ja jatkoi matkaansa töihin, joissa odotti neuvottelu arabien kanssa miljardien kaupoista.

      Eli eivät kaikki suinkaan pulloja kerää hätäänsä, vaan periaatteesta, sisäisestä pakosta nykyajan tuhlailukulttuuria vastaan.

      Poista
  6. Teattereissa on aina joku jolla on haastemies perässään. Keskus pidättelee ja vihjaisee takaa-ajetulle, ja tämä menee piiloon tai toista kautta.- - - Haastemies antaa valehdella itselleen ja lähtee näyttelijän perään. Se huomasi ja parantaa vauhtia. Lihava turmeltunut sika, jonka naama on joka lehden kannessa. Peräkkäin mennään ja näyttelijä avaa jo ulsteriaan. Kumpikin läähättää ja vetää henkeä. Sitten mennään meren jäälle... - Jouko Turkka, Aiheita

    VastaaPoista
  7. Vanhat veteraanit jotka asuvat kaupungin laidalla metsäkojussaan marjastavat sunnuntaiaamun krapulassa syksyn viimeisiä marjoja. Muoviämpäri ei vaan täyty ja krapula on kamala. Jos olisi ämpärilinen marjoja, voisi mennä kauppaamaan niitä rivitalooon tai torikauppiaille.
    Silloin he näkevät nuoren naisen juoksevan kartta kädessä. Suunnistuskilpailu! Kompassista on juotu pirtu ennenkin, ja jos ei juotu, kuultu ainakin että on juotu.- - - Kun höyryävä nainen tulee, he hyökkäävät kompanssiin kiinni. Mutta nainen ei luovuta! - - - He ryöstävät vielä pari kompassia ja ne heltiävät helpolla. On niitä vielä naisellisiakin naisia! Sitten kun he keittelevät vettä lammen rannassa totiaan varten on metsä yhtäkkiä täynnä naisia. Ne ovat juosseet maaliin ja palanneet kostamaan...
    - Jouko Turkka, Aiheita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, tämä on mennyttä maailmaa. Ei ole enää veteraaneja kojuissaan hekumoimassa kompassinryöstöistä urheiljatytöiltä. On vain huumehörhöjä säikyttelemässä tätejä julkisissa tiloissa ja kulkuvälineissä.

      Poista
  8. Elokuvissa on liian vähän kaloja. Ei Jeesuskaan porukkaansa valinnut mistä ammatista tahansa. Maanmittaus- tai tienrakennuspuolen miehet olisivat olleet luotettavan maineessa, mutta kalastus on toivoa ja onnea. Poikana kävi aina niin kuin kansa sanoo: hulluilla on paras kalaonni. Suurimman kalan sai aina jonkun pikkuveli tai joku kansakoulussa tuplaileva honkkeli...- Jouko Turkka, Aiheita

    VastaaPoista
  9. Rikosta on yhä vaikeampi kuvata. Lajityypit ovat liian valmiit tai sitten siitä tulee jotain yleistä anarkian ihanuutta. Se laji joka unohtuu on tavallisen ihmisen merkityksetön rikos. Sillä ei ole merkitystä muille kuin hänelle itselleen. Osallistuin poikana solidaarisuudesta kynävarkauteen, en kehdannut olla osallistumatta. Kärysimme ja pelkäsin että todistukseen tulee käytöksenalennus, juuri kun pitäisi pyrkiä oppikouluun niin kuin silloin piti. Aloin jankuttaa kotona että kypsyssyistä pitäisi mennä vasta ensi vuonna ja menetin vuoden elämästäni...- Jouko Turkka, Aiheita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä Turkka arvannut nykyistä dekkaribuumia! Televisiostakin tulee rikossarjoja solkenaan. Mutta hän tarkoittaneekin vakavasti otettavaa rikoksen kuvailua.

      Turkka paljastaa harvoin mitään itsestään, aika ihmeellistä sinänsä, mutta tässä aukeaa mielenkiintoinen näköala nuoreen Joukoon. Ensin hölmöys, sitten pelko, sitten määrätietoinen hölmöyden peittely.

      Eihän käytösnumero muistaakseni vaikuttanut mitään oppikouluun pyrittäessä? (Voin tietysti muistaa väärinkin, minulla kun se oli aina kymppi.)

      Poista
    2. Minä en lue dekkareita lainkaan. Dame Agatha alkoi inhottaa, kun suhtautui ihmisen tappamiseen kuin omenapiirakan kähveltämiseen. Aivan kamalia ovat maailmanparannusdekkarit, varsinaisia hulluudenylistyksiä.

      Poista
    3. Heti vaihdan televisiosta kanavaa, jos sieltä luvataan alkavan "BBC:n laatusarjan".

      Poista
    4. Kynävarkauteen en muista osallistuneeni, mutta Turkan lapsuuden pelkoihin osaan samaistua. Muistan, kun näin sen koulun Perttulassa, jossa minun oli määrä aloittaa ekaluokka. Minut valtasi aina koulun alkuun jatkunut pelko, kun koulu oli minusta niin iso (joskus olen vanhempana siitä ohi ajanut: pieni kuin mikä!). "Mistä ovesta minun pitää mennä sisään, en minä ikinä löydä sitä oikeaa!"

      Poista
    5. Enkä osaa sanoa, tajusiko opettaja koskaan, että osaan jo lukea. Tavaamisen opetteleminen oli minulle vaikeaa, se tuntui ihan hölmöllekin.

      Poista
    6. Isoveljelläni oli siellä samassa koulussa hermonsa menettänyt opettajatar. "Aivot kehnot neloset, aivot kehnot neloset", oli usein kuultu purkaus, kun kaikki ei mennyt mielensä mukaan. Minun opettajani oli ihan mukava, muuta en hänestä muista.

      Poista
  10. Ja sitten oikein herkkupala:

    Kun näkee upseerin seivästi muijan pakottamana lihatiskille, ei voi mitenkään ottaa todesta väitettä upseerikuntamme äärioikeistolaisuudesta. Ämmää vastaan kaikki sodat kääntyvät lopulta.
    Keski-ikäisen miehen viimeinen rynnistys irti ämmämäisyydestä saa tietenkin monia muotoja, mutta jotenkin takaisin luontoon siinä yritetään. Itsensä varaan.


    (Haista nyt Turkka vittu, mää tiärän mitä mää teen ja oon pareen kuin nuorena!)

    VastaaPoista
  11. Kuinka inhottavaa on suora puhe! Se on samaa kuin humalaisen kättely. Sitä ei saa loppumaan eikä sen pohjimmiltaan usko olevan muuta kuin hetken huumaa. Kansa kiertää sen vertauksin, entisellä miehellä, laulujen sanoja lainaamalla, raamatunlausein, kiroamalla tai sananlaskuilla, jotka Tanttu on pilannut kuvittamalla suoraaan sen mitä sanotaan ja se on juuri päinvastoin kuin niiden varsinainen käyttö: töksäytyksen kiertäminen, suhteuttaminen, kuva joka pysyy vaikka tulkinta muuttuu. - Jouko Turkka, Aiheita

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä yllättävää oivallusta mietin Aiheita lukiessani: pilasiko Tanttu todella sananlaskut?

      Ainakin hän siirsi sananlaskun syrjään ja tunki etualalle oman upean piirroksensa. Saan yhä helposti niitä kuvina päähäni, mutten muista mihin kansanviisauksiin ne liittyvät. Eli pilasi se ne, perkele.

      Poista
    2. Tätä kohtaa minäkin mietin. En pystynyt ymmärtämään, mitä Turkka tarkoitti Tantun suoralla puheella. Miten olisi muka pitänyt kuvittaa sananlasku: "Kuallaan sitä vielä meilläkin, sano entinen äijä kun ei naapuriin hautajaisiin kutsuttu." Minusta kuvitus on paikallaan.

      Poista
    3. Tässä muistutukseksi muutama Tantun kuva sananpäästöineen. Aika yksiyhteenhän nuo tuntuvat olevan. Minusta nuo ääriviivakuvansa ovat sitä paitsi tylsiä.

      Poista
    4. Fingerporihan on vienyt tämän yksyhteen-systeemin huippuunsa.

      En vieläkään ymmärrä, mitä vikaa Tantun kuvituksessa on. Kuvittaja kuvittaa vanhoja sananlaskuja. Toki hän kuvittelee tilanteen mielessään eksymättä turkkamaisiin joskus varsin kaukaa haettuihin infernoihin. Kyllä noissa kuvituksissa sitä paitsi ilmaa on. Tuskin ne olisivat noin suosittuja, jos ne olisi kuvitettu kuvittajan persoonallisten mielenjuolahtumien mukaan.

      Poista
    5. Oho, tässä olen samaa mieltä Turkan kanssa (minulla on Aiheita kesken, en ollut vielä lukenut tuota kohtaa).
      Tantun kuvat ovat ihan hienoja, katselin niitä äsken, mutta sananlaskujen kuvituksena jotenkin turhia. Esim. tuossa Fingerporissa kirjaimellisen tulkinnan vitsi perustuu kait yleensä sanojen ja sanontojen kaksoismerkityksiin, eli siinä on jokin oivallus, totunnaisesta poikkeava näkökulma tms. Tantun kuvissa ei vain ole sitä vitsiä, vaikka humoristisia sävyltään ovatkin. Ja kun vitsi puuttuu, kirjaimellisuus tuntuu vähän rasittavalta. Sama tunne kuin sellaisia YouTube-videoita katsoessa, joihin joku on tehnyt biisin sanoja yksi yhteen vastaavan kuvaesityksen. On niitä varmaan hyviäkin, mutta silloin kun sanojen ja kuvien välillä ei ole minkäänlaista merkityksillä leikkimistä eikä uudelleentulkintaa, tulos on aika onneton. (En nyt tähän hätään löytänyt hyvää esimerkkiä siitä, mitä tarkoitan.)

      Poista
    6. Koetan vielä perustella noita "turhaa" ja "rasittavaa". Toisteisuus ei toimi, kun se ei avaa sananlaskua mitenkään, ts. ei anna minkäänlaista tukea sen tulkintaan. Sananlaskuhan on jo itsessään kuva. Piirros ikään kuin kuvaa niitä sanonnan ulkoisia piirteitä, jotka jokainen näkee jo muutenkin, eikä kerro merkityksestä mitään. Minua se ainakin häiritsee.

      Poista
    7. You Tubessa näkee usein musiikkiesityksiä, joihin lataaja on tehnyt kuvituksen ja tehnyt sen erillisellä kuvalla joka ainoasta tekstin pätkästä. Ne ovat ihan hirveitä.

      Poista
    8. Ei kai kyse olekaan siitä, että sananlaskut vaatisivat kuvituksen: parhaimmillaan ne ovat sellaisenaan. 

      Minusta Tanttu osoittaa kunnioitusta kansanperinteelle, kun ei koeta vääntää niistä juurikaan muuta kuin sanojensa summan, ts. ei tuo omaa tekijäänsä esiin, ei selitä. Kyllä katsoja ymmärtää sutkausten kierot finessit muutenkin. Turkan rasitteenahan oli monesti liiankin toisenlainen näkemys, siitä miten elämä oikeasti meni, kun hän kuvasi arkisia tapahtumia. Muistan jonkin Turkan poliisisarjan, joka oli täysi floppi. Muistan siitä lähinnä vuolaasti ojassa kuolaavat poliisit, joista yksi oli Merja Larivaara. Poliisien kiimaa siinä kuvattiin ja sitä kuolan valumista. Tätä ei pidä lukea niin, että en arvostaisi Turkan muita töitä, tämä oli vain esimerkki Turkan "toisenlaisten merkitysten" kirjosta eikä kaipaa peräänsä kommenttia: minä kyllä pidän Turkasta.

      Minua kiinnostaisi tietää havainnollinen esimerkki siitä, miten kuvittaisitte oivaltavasti tuon yllä antamani esimerkin: "Kuallaan sitä vielä meilläkin, sano entinen äijä kun ei naapuriin hautajaisiin kutsuttu." Kertokaapas!

      Poista
    9. Vastalause! - Kiimaiset poliisit on yksi harvoja sarjoja, joka mieleni tekisi nähdä uudelleen.

      Poista
    10. Seitsemän veljestäkin olisi kiva nähdä. Vaikka kuolemansairaan Edvin Laineen viimeisen roolin tähden. Näin hullu saattoi lukkari olla! - Katsokaa tuimuutta Laineen ilmessä. Ja aika paukapäitä nuo seitsemän miestä olivat hekin.

      Poista
    11. Aikoinani katsoin nuo kaikki. Kiimaisista poliiseista ei ole jäänyt mitään muuta mieleen kuin se poliisien ojassa kuolaaminen. Silti voisin hyvinkin katsoa uudelleen tätä erikoisuutta. Seitsemää veljestä muistan puolustaneeni keskusteluissa. Hahmotkin ovat jääneet mielern, parhaiten Tero Jartti ja Taisto Reimaluoto. Sarjassa oli silti ylipersoonallisia merkityksiä, mikä söi tarinaa.

      Poista
    12. Vaatisi liikaa luovuutta kuvittaa tuosta vaan Iineksen antama esimerkki, joten annan toisen: Tanttu kuvittaa sananlaskun "Mittää ei oo nii katteellista ko kalamies" niin, että toinen mies kantaa jumalattoman isoa haukea ja toinen katsoo kateellisena.

      Herra jumala, kuka tahansa kadehtisi noin isoa saalista! Parempi olisi ollut sekin, jos toisella olisi ollut pieni sintti, jota toinen kadehtii.

      Turkan Veljeksiä minäkin seurasin mielenkiinnolla, kun en muuta voinut. Turkka oli oikeassa, kun hän ennusti, että vielä silloin tuntemattomista oppilaista tulisi vielä kuuluisia näyttelijöitä. Tuli niistä.

      Sitä kritisoin jo tuoreeltaan, että Reimaluoto teki Timosta tyhmyydessään lähes debiilin. Kirjasta ei ihan sellaista kuvaa saa.

      Poista
    13. En kuvittaisi ollenkaan. Jos olisi pakko, niin en ainakaan laittaisi siihen sitä entistä äijää ja hautajaissaattuetta vaan ehkä sitten jonkin muun tilanteen, johon kyseinen sananlasku sopii. Eli äijän tilalle x ja saattueen tilalle y, eikä sillä ole niin väliä, mitä nuo x ja y ovat. Pääasia, että kuva ilmentää sananlaskun ideaa, mutta kertoo samalla, että kyseessä on vain yksi mahdollinen sovellus ja konteksti. Äijä ja hautajaiset jäisivät jonnekin abstraktiin ideoiden maailmaan, josta niiden ei ole tarkoituskaan tulla ihan konkreettisina kuvina esiin vaan häivähtää mielessä vain sen verran, että välittävät sanonnan merkityksen. Tai en tiedä, rupesin jo epäilemään ajatustani. Ironista sinänsä, olen koko ikäni kompastellut siihen, että tapaan käsittää asiat liian kirjaimellisesti. Tai ehkä se selittää jotain kiinnostuksesta tähän aiheeseen.

      Jos pitäisi kuvittaa sananlasku, niin mieluiten tekisin sen elokuvana.

      Poista
    14. (P.S. Ja selittää varmaan jotain siitäkin, miksi kirjaimellinen kuva häiritsee.)

      Poista
    15. Eikös kalajutuissa olekin yleensä tapana liioitella. Mutta ehkä tuo kuva ei olekaan ihan kirjaimellinen vaan kala on sen kadehtijan mielikuvitusta, joko kokonaan tai sitten se on oikeasti sellainen pieni sintti, jonka merkitys ja koko ovat kasvaneet kadehtijan päässä. ?

      Poista
    16. Tapsa, luin kommenttisi tuosta kalamiehen kateudesta ja Tantun kuvaamasta jättikalasta jo eilen illalla puhelimesta. Itse tulkitsin tuon kalakuvituksen niin, että se saattaa olla Tantulta symbolinen veto: jättivonkale on kasvanut huimiin mittoihin kadehtijan mielessä ja Tanttu kuvaakin kalalla myös kateuden määrää.

      Nyt huomaan, että Schnur on kirjoittanut samansävyisen tulkinnan, eli kateus kasvattaa kalan kokoa. Oikein, allekirjoitan!

      Toisin sanoen ainakaan tämä kuvitus ei ole aivan yksioikoinen ja suora.

      Tuo hautajaiskuvitus kiinnostaisi edelleen, havainnollisesti esitettynä, ei x:llä ja y:llä, vaan selkeästi! Miten tuon voisi sanoa niin, että kuvitus ei olisi niin suora kuin Tantulla? Olisiko se mahdollista kuvata niin, että mies ei katselisi hautajaissaattuetta vierestä?

      Poista
    17. Nyt tuli tyttölöiltä niin mahtava tulkinta, että taidatte olla molemmat Oy Suomen Selitys - Finska Förklaring Ab:n palveluksessa.

      Yritänpä nyt sitten keksiä yhtä huiman kuvaidean tähän ex tempore: "Kuallaan sitä vielä meilläkin, sano entinen äijä kun ei naapuriin hautajaisiin kutsuttu."

      No, mietin 3 minuuttia, enkä keksinyt tämän parempaa: äijä on liiterissä ja heittää juuri hirttoköyttä orren yli. (En kehdannut sentään sanoa, että äijä on ämmän kanssa liiterissä.)

      Tässä tarvittaisiin nyt mikismäistä kukkakedolla pompottelevaa mielikuvitusta...

      Poista
    18. Tämä on hyvä! Siinä on kova kliimaksi! Niin suomalaista. Ainoa mutina tulee siitä, että äijä ei jää todistamaan naapurin tulevaa kateutta...

      Poista
    19. Haa, tuo on tosiaan hienosti keksitty! Voihan se äijä nauttia ajatuksesta jo ennalta. Tosin jos se puuhaisi oman loppunsa sijaan muun perheen päiviltä päästämistä, niin siten saisi olla itse hautajaisissa todistamassa, miten on onnistunut kostamaan naapurilleen.

      Hulluja nuo suomalaiset.

      Poista
    20. Jatkan mutinaa. Vaan entäs jos se miehen leski onkin tyypillinen nainen: mitähän ne naapuritkin ajattelee... Eli muija kutsuu naapurit ukkonsa peijaisiin.

      Poista
    21. Tuota Schnurin ideaa tarkoitinkin, kun suluissa huomautin, että liiterissä "ämmän kanssa".

      Kuvana voisi olla myös äijä kirvestä tahkoamassa.

      Sananlaskun ymmärtää paremmin, kun tietää millaiset tarjoilut hautajaisissa ovat perinteisesti olleet. Sehän sitä äijää harmittaa, eikä se ettei päässyt saattoväeksi arkkua kantamaan.

      Poista
    22. Mutisen edelleen mutisemisen ilosta - mutta tästä ei tarvitse piitata. Nimittäin suomalainen ämmä ei katso lauhkeana kun äijä heittää hirttoköyttä päästääkseen hänet päiviltä.

      Kyllä tuosta tilanteesta ämmä kuin ämmä pääsee joko karkuun tai hirmustuneena hirttää itse äijänsä. Kirvesjuttu voisi hyvinkin toimia: äijä pitelee kirvestä ja ämmä pyörittää tahkoa suu tiukkana.

      Vaan sitten taas se, että jos muijan päästää päiviltä, kuka kumma ne peijaiset valmistelisi? Ehkä kuitenkin toimivin on se kateellinen äijä pellon reunassa?

      Huomaattekos, että kuvitus ei ole helppoa.

      Poista
    23. PS Tässä äijässähän meillä on mielensäpahoittajan prototyyppi. Se ei murhaa eikä tee hirmutekoja, harjoittaa vaan hiljaista kateutta. Tähän saumaan minusta Tanttu osuu hyvin, ei tee kuvistaan numeroa, ei dramatisoi eikä estetisoi.. Turkasta ei ole mielensäpahoittajaksi, hän dramatisoi, teatralisoi, voisi käyttää kirvestä, kostaa ja tehdä voimatekoja.

      Poista
  12. Rikun alustus on tosi hyvä ja Aiheita on hyvä (niiltä osin kuin olen sen lukenut) ja minä olen lukijana nyt ihan pohjanoteeraus.

    Koetan kyllä lukea sen loppuun. Aiheista sinänsä, ainakin joistain niistä, minulle on tullut samanlainen fiilis kuin Tapsalle aikoinaan, eli en ole jaksanut kiinnostua. Mutta sitten siellä seassa on kiinnostavia ajatuksia ja hienoja oivalluksia, lauseita, kohtauksia jne.

    Pilkuttomuutta en ole edes huomannut (kertonee siitä, että olisin aika pohjanoteeraus myös kielenhuoltajana).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Schnur! - Ymmärrän, jos aihe-ideat tuollaisena tykityksenä kuin Turkka niitä laukoo, saattavat alkaa jotkakuta puuduttaa.Tämä on minulle sellainen kirja, jonka toisinaan otan hyllystä ja luen jonkun satunnaisen pätkän. Minun ajatukseni ja mielikuvitukseni se saa laukkaamaan, - lukiessa tajuaa että vaikka juustoleivän tekemisestä saa aikaan mielenkiintoisen kertomuksen (Turkan kirjassa ei tosin juustoleivistä puhuta mitään).

      Poista
  13. Riku, olet tehnyt hyvän työn: olet herättänyt henkiin aikoinaan varmaan paljon huomiota saaneen, mutta nyt jo osittain unohtuneen kirjan. Kokonaan unohdetut kirjat - niitä on varmaan yhtä paljon, ellei paljon enemmänkin kuin Suomessa on ihmisiä - ovat tavallaan jo kuolleita. Haudattuja, pois muistista.

    Riku, menet suoraan asiaan. Hienoa. Kappale tekstiä kirjasta, siitähän paljastuu jo kirjan henki.
    ("ystäväni" Thomas Bernhard sanoi: Kirjasta kuin kirjasta ei kannata lukea kuin puolitoista sivua, kun avaa sen jostain paikasta. Silloin jo näkee, mikä kirja se on, onko se hengissä, elävä, vai kuolleeksi julistettava.
    Kokeilin tätä kerran Bernhardin oman kirjan kohdalla, jota en ollut ennättänyt lukea, ja kyllä se pitää paikkansa, totesin.

    Siitä on n. 10 vuotta, kun sain tämän Turkan Aiheita käsiini. En muista siitä enää mitään yksityiskohtia, mutta muistan, että pidin siitä. Niin kuin, Riku itsekin sanot, se oli minustakin hauska kirja. Sitä luki vauhdilla, sai Ahaa-kokemuksia ja välillä nauratti. Koko ajan kun luin sitä, näin silmissäni Turkan, joka väänteli kasvojaan, kuikisteli ja teksti tuli silmät palaen suurella volyymilla hänen suustaan. Eli oli vähän sellainen tunne, kuin Turkka olisi puhunut sen kirjan minulle, lukijalle. Hänen silmänsä vain välähtelivät kun teksti hypähteli tekstistä.
    Ei siinä muistaakseni ollut mitään juonta. Ellei sitten elämää pidetä sen juonena.

    Tykkään vähän hulluista ja epätavallisista iihmisistä. He ovat virkistäviä. Ja vaikka välillä itsessäänkin huomaa tuon hulluuden siemenen, ei sitä koe pahaksi, vaikka ns. järkeville ihmisille se voi aiheittaa kummastusta ja vähintään ihmettelyä toisen mielenterveydestä. Tuommoinen hulluus tarttuu. Se tarttui myös Turkan oppilaisiin, jotka menivät siinä omassa hulluudessaan tahallaan tai tahattomasti liian pitkälle, joskus. Aiheuttivat järjestyshäiriöitä. Mutta hyviä näyttelijöitä heistä kyllä tuli.

    Niin. Tuskaakin Turkan kasvoilla silloin tällöin välähteli. Välähtelee ehkä vieläkin. Luomisentuskaa, niin kuin sanot.

    Hyvin herättelit minua ja muistojani, Riku. Kiitos esseestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Liisu! - Jälkikäteen niiden Teatterikorkeakoulun "skandaalien" täydellistä kohtuuttomuutta, asioiden mittasuhteita on vaikea käsittää. Aivan älytöntähän se on, että ministereitä myöten niitä käsiteltiin kuin maailmansotaa. Vaikeaa sellaisesta myllystä on kenenkään selvitä.

      Minun täytyy tuohon Bernhardiin joskus tutustua, lauseensa on hieno: tuntuu täsmälleen oikealta. Unohtuneita kirjoja on tietysti vaikka kuinka paljon, mutta myös niinkin, että uusistakin hyvät kirjat voivat jäädä kokonaan ilman huomiota. Hukkuvat kaiken paljouteen. Minä kahlailen näissä vanhoissa, kun saan kaikki luettua (v.3030), siirryn uudempiin.

      Poista
  14. Riku muistutti tuolla Iinekselän pirtin puolella Aiheiden huikeimmasta hahmosta - Isosta Homosta!

    Siihen aikaan se nauratti kaikkia, eikä sen heteronormatiivisuudesta ja homovastaisuudesta piitattu, mutta mitenköhän olisi laita nykyisin?

    Mainitsin ihan tarkoituksella tuon "homovastaisuuden", sillä antaahan se homoista aika erikoisen kuvan: ahdistelevat heteroita. Muutenhan Iso Homo on hyvin sympaattinen hahmo. Häntä esittämään olisi sopinut hyvin esim. Tarmo Manni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vallitsevat asenteet ovat varmasti muuttuneet kolmessakymmenessä vuodessa monessakin asiassa, mutta se lienee selvää, ettei Turkka tekstiä homoja pilkatakseen kirjoittanut. Aika hauskaa on päivittää ja kuvitella Isoa Homoa ottamassa myhäilevän Sipilän syliinsä ja toisella kertaa nappaamassa kevyesti Soinin polvelleen: "Körökörökirkkoon, papin muorin penkkiin..."

      Poista
  15. Sain Aiheita eilen luetuksi - eikä se loppujen lopuksi paljon enää ollukaan kesken, koska olin lukenut alun lisäksi jo pari lukua lopusta ja muutaman sieltä täältä. Hypin sitten vain jo lukemieni yli ja luin joitain kohtia uudestaankin. Viimeisten joukossa törmäsin tuohon Isoon Homoon, joka olikin vanha tuttu joltain kurssilta vuosien takaa, oli silloin luultavasti jonkin tekstianalyysitehtävän aineistoa. En tiennyt tai muistanut, että se on tästä kirjasta.

    Ei siinä kyllä minustakaan homovastaista sävyä ole, koen, että pilkka kohdistuu ennemminkin niihin, joita Ison Homon meuhkaaminen pahiten järkyttää. Eli tulkitsen sen enemmän homofobian kuin homouden kuvana.
    (Kirjoitan kirjasta myöhemmin lisää.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossakin toisessa kirjoitelmassaan Turkka kertoo traumastaan, kun häntä jostakin syystä luullaan homoksi. Hän siis kuvitteli, että häntä luullaan. Minä en ainakaan siihen menessä ollut koskaan kuullut kenenkään sellaista luulevan.

      Olisiko Turkalla itsellään siis jonkinlainen homofobia?

      Ison Homon tapauksessa ei minusta voida ohittaa sen seksuaalisen väkivallan uhalla leikkimistä.

      Poista
    2. Hm. Tuolla aiemmin oli puhetta Turkan pyrkimyksestä järkyttää ihmisiä juttujen roisiudella.

      Aiheissakin seksuaalisuuden kuvaus on varsin suoraa ja estotonta, mutta myös täysin heteronormatiivista - vierastin tätä sanaa tuossa Ison Homon yhteydessä, mutta onko Iso Homokin sitten lopulta vain yhteen tarinaan ja hahmoon marginalisoitu poikkeavuus? (En tunne Turkan tuotantoa niin että voisin vastata tähän.)

      Poista
  16. Minä innostuin katsomaan Elävästä arkistosta Mark Levengoodin haastattelemaa Turkkaa. Ehkä viimeinen haastattelu, jossa hän hehkuu ja salamoi, vaikka maahamme liian lahjakas taiteilija oli jo murskattu uratietoisen, häikäilemättömän ja lapsenkasvoisen ministeripapin ja muun lynkkaajarahvaan toimesta. Ehkä hän ei ollut oikeassa paikassa siellä Teatterikorkeakoulun lastentarhassa lapsia ohjaamassa.

    "Kahdesta vaihtoehdosta koitan valita aina sen, mikä itseä pelottaa eniten...jokainen on pelkuri - - - Kirjottaa ei esimerkiksi kannata nykymaailmassa mitään muuta kuin sellaista, mikä pelottaa itseä." - - - Kuoleman jälkeistä elämää on kukkapenkeissä - - - Olen hypännyt menestyksestä aina pois ensimmäisenä - - - Turkka puhuu siitä kuinka hän on syntynyt teatterin vihaajana ja sellaisena kuolee. Levengood heittää tähän upean leiskahduksen: "Olin Tukholmassa katsomassa Anne Frankin päiväkirjaa, se oli aivan uskomattoman tylsä, kun poliisit tulivat, yleisö huusi: "hän on ullakolla, hän on ullakolla!"

    --- Turkka puhuu nuoriso-ohjaajan tehtävästään, ajastaan teatterikorkeakoulussa, kalkkiviivoilla hänelle tuli huoli siitä, ettei halunnut pyhäksi mieheksi: "Minä en ollut sukupuoliyhteydessä oppilaitteni kanssa. - - - Koko taidekoulutus on olemassa sitä varten, että vanhat äijät..., ja myös kypsät naiset saavat puristaa jotain kovaa ja kuumaa..." - - - "Ammatin ydin on saada yleisö maksamaan pääsylippu"

    (lainaukset olivat ns. nopeaa ylöspränttäämistä)

    Oletteko muuten koskaan pistäneet merkille, että ne Turkan myöhemmin haukkuneetkin oppilaat, ovat tänä päivänä maamme merkittävimpiä näyttelijöitä. Paitsi se yksi eppu, joka on vain televiissiokasvo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan kevennyksenä laitan tähän Cola-Ollin suorituksen. Kuinka kukaan saattaa tällaiseen yltää, minä vaan kysyn.

      Poista
    2. "Ehkä viimeinen haastattelu, jossa hän hehkuu ja salamoi, vaikka maahamme liian lahjakas taiteilija oli jo murskattu uratietoisen, häikäilemättömän ja lapsenkasvoisen ministeripapin ja muun lynkkaajarahvaan toimesta. Ehkä hän ei ollut oikeassa paikassa siellä Teatterikorkeakoulun lastentarhassa lapsia ohjaamassa."

      No ei nyt ihan noinkaan. Tämä on minusta henkilöä glorifioiva näkemys. Ihminen, joka Turkan lailla hehkuu ja salamoi, ei salamoi missään oloissa koko ikäänsä. Mitä korkeampi liekki, sen lyhyempi paloaika, sanoisin pikemmin. Ja kyllä se lynkkaaja oli myös ja ennen kaikkea Turkka itse lahjakkuuksineen päivineen.

      Kaikki lahjakkuus on sellaista, että se tulee osata valjastaa käyttöön, myös taiteellisissa produktioissa. Ellei tämä puoli onnistu, taide haukkaa - ollakseni suora - paskaa, niin kuin tässä taisi kirjaimellisesti käydä. Sääli. Lahjakkuutta on myös siis lahjakkuuden käyttökyky.

      Poista
    3. Niin, hänen olisi pitänyt tyytyä nuoriso-ohjaajana ollessaan opettamaan kuin lukkari Seitsemässä veljeksessään: "Tämä on aaaa, tämä on aaaaa, tämä on aaa".

      Teatterissa täytyy huomioida yleisö. Sehän on samanlaista kuin kirkoissa, vakaasti keski-ikäistä tai jopa vanhempaa. He kaipaavat tuttua ja turvallista, tutulla ja turvallisella tavalla. Joskus joku pieni linnanmäki-efekti, joka kouraisee mahanpohjasta: "Ai kauhee, kun se ruustinna kiros siinä näytelmässä kaks kertaa!"

      Myönnettäköön, että alle keski-ikäisiä naisia yleisössä on joku pieni määrä. He istuvat näytännön ajan synkkinä jalat ristissä ja nenä nirpallaan: "onks täs naisasiaa, onks täs naisasiaa".

      Elokuvat voivat tähdätä teatteria laajempaan katsojien ikäskaalaan. Siksi suomalaiset elokuvat suunnataan murrosikäisille tytöille, siinä kun amerikkalaiset tekevät rainojaan murrosikäisille pojille.

      Poista
    4. Suotta kärjistät, kun puhut lukkarinopetuksesta. Ei siitä ole kyse. On rehellistä myöntää myös ne virheet, joita Turkka eittämättä teki: opetuksen fyysisyys on yksi niistä. Eihän tavallinen ihminenkään rääkkää itseään uuvuksiin ja toimi vasta sitten lihakset rentoutuneina.

      Ihmseloon kuuluvat myös virheet ja se, että toimitaan toisin kuin ajatellaan. Ihminen harvoin toimii tai ajattelee äärirajoilla, tai hakee salattuja merkityksiä vaikkapa omenansyönnistä. Itse saatan syödä omenan huomaamatta, että syön omenaa. Turkkalaisittain omena kuuluisi syödä niin, että nesteet roiskuvat ja ikenet paljastuvat, j ehdottoman nälkäisenä ja niin , että syönti näkyy ja kuuluu takariville asti.

      Monet Turkan ohjaamat näyttelijät ovat suuria, mutta niin ovat myös monet hänen jälkeensä valmistuneet. Monet Turkan ohjaukset ovat loistavia, mutta niin ovat myös vaikkapa Juha Hurmeen ja monien muiden.

      Poista
    5. Turkkahan on etevä, luova ja lahjakas, tykkäsin kaikista hänen teoksistaan, jotka näin eli aika monesta. Pidän myös äijästä itsestään, ihan ilman mitään rajauksia, sataprosenttisesti.

      Monen luovan ihmisen (olen tuntenut monia) tavoin hän on hieman äkkiväärä ja konfliktialtis, äreä tyhmyydelle ja älylliselle vetelyydelle. Hänellä oli teatterikoulussa metodi, johon kuuluin järkyttää oppilaista estot hemmettiin ja luovuus esiin, ja sen hän todellakin tekikin, siis ainakin sen järkyttämisen.

      Rikun huomio "haukkuvista oppilaista" on mielenkiintoinen - jokainen niistähän oli sellainen, jonka Turkka itse ensin haukkui, yleensä laiskoiksi ja lahjattomiksi. Mutta hyviä näyttelijöitä heistä kuitenkin tuli, jopa Salmisen Epusta, jonka roolisuoritus Tahdon asian copyna on alussa nerokas. (Sanon tämän ammattiveljenä.)

      Turkka ei todellakaan pyrkinyt seksikontaktiin oppilaidensa kanssa, mutta oppilaiden nuorekkaiden ja taide-elämyksiä janovien äitien kanssa asia oli toinen, ainakin hän itse näin kerran kehuskeli.



      Poista
    6. Juuri niin, turkkalaisuus ei ollut soveliasta ja säällistä tekemistä. Jok´ikinen tietää, että omena pitää syödä siististi niin, että se ensin kuoritaan, sitten nautitaan tassilta, veitsellä ohuita siivuja leikaten. Suuta avataan vain vähän ja syödessä se on kiinni. Kasvonilmeet ovat syödessä tyynet, mielellään sellaiset välinpitämättömän oloiset.

      Poista
    7. Tuo 11.02 kommenttini oli Iinekselle. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, Turkan metodi oli sellainen armeijamainen. Turhat luulot otetaan alokkailta ensin pois ja sitten aletaan työstämään.

      Poista
    8. Aikamoista olkiukkoilua nyt, Riku. Kyse taisi pikemminkin olla siitä, että Turkan tuotoksia ja metodeja ei yksinkertaisesti ymmärretty, esimerkiksi Kiimaisia poliiseja. En minäkään ymmärtänyt sen kiiman funktiota, mutta kyllä sillä varmaan jokin sanoma oli.

      Ja muuten, omena kuuluu varastaa naapurin puusta. Maistuu rupisenakin. Syödään paikan päällä, pesemättömänä.

      Poista
    9. Miksi sanot, ettei ymmäretty. Meitä Kiimaisia poliiseja fanittavia on vaikka kuinka paljon, jos emme enemmistö olekaan. Sinähän herkku alkaa jo tuosta nimestä, se saa monet hyppelemään suuttumuksesta naama punaisena taivaan tasakäpälää.

      Poista
    10. Faneja on Breivikillä ja Tauskillakin.

      Kyse tässä on Kiimaisten poliisien kiiman ja kuolan lisäarvosta ja merkityksestä. Mikä se siis on, Riku? Odotan.

      PS Ilahtuisin, jos vaikkapa Teemalta tulisi kokonainen sarja Turkkaa, Kiimaiset poliisit etunenässä. Katsoisin etukenossa. Jumalan teatterinkin voisivat lähettää, vaikkei se Turkan juttu ollutkaan.

      Poista
    11. Tuon parempaan analyysin en pysty, kun siitä on niin kauan. Silloinen avovaimoni oli kaamean vihainen, kun sitä tuijotin ja hekottelin.

      Poista
    12. Katsoin joitain lyhyitä katkelmia Kiimaisia poliiseja Elävästä arkistosta. Sarjan kuvaus "kotimainen poliisisarja rangaistukseksi Suomen kansalle vierasmaalaisten poliisisarjojen palvonnasta" huvitti kyllä enemmän kuin itse sarja (sikäli kuin pääsin siitä jyvälle), mutta en ole muutenkaan kotimaisten sarjojen tai elokuvien ystävä, paria poikkeusta lukuunottamatta.

      Turkan Levengoodin vieraana katselin myös. Siitä jäi erityisesti mieleen se, miten Turkka jotenkin voimakkaasti korosti omaa neuroosittomuuttaan ja sitä, ettei ole koskaan joutunut hermolomalle mielisairaalaan (toisin kuin eräät ammattitoverinsa). Toinen juttu, jota jäin miettimään, oli romantiikka-sanan ei-niin-hempeästä alkuperästä (taistelua, fyysisen kunnon osoittamista) ym. luennoiminen vastauksena yksinkertaiseen henkilökohtaiseen kysymykseen rakastumisesta. En sen kummemmin näitä analysoi, kunhan panin merkille.

      Poista
    13. Kun Turkka sanoo valitsevansa juuri sen, mikä häntä itseään pelottaa eniten, kertoo se todellisesta taiteiljuudesta. Liian moni tekee kaiken täysin riskittömästi, toistaa itseään kyllästymiseen saakka. Riskinotto, isotkin epäonnistumiset, on taiteilijan merkki. Hinkuvissa poliiseissa oli rosoa, näin minä sen muistan.

      Poista
  17. Turkka oli aivan tavattoman tyhmä, kun ei ymmärtänyt, että kaikkien taiteilijoiden suurin ihanne on kuukausipalkka ja turvallinen elämä.

    Taiteellisten taiteiden tekemiset kuuluvat nuorille hurjapäille, vakiintuneet ihmiset, tottakai, pitävät sellaista kauhistuksena. Ja mitä paskaa niilla taiteilla oikeasti olisi tekemistä elämän realiteettien kanssa, sitäkin vaan kysyn.

    Kaikkien on elettävä, raha johdattaa meitä kaikkia, ja aivan erityisesti niitä, jotka sen ehdottomasti kieltävät. Kommunistista ei enää ole pitkä matka porvariin. - Sekin pitää ymmärtää, että taiteilijoita tämä maailma ei siedä lainkaan, ovat liian kiusallisia porvarillisille ja kunnosti käyttäytyville ihmisille, jotka teatterissa pruukaavat käydä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eläminen ja ahneus ovat eri asioita. Ihminen kaipaa taidetta ja elämyksiä. Eikä ole olemassa "porvareita" ja "taiteilijoita", on vain ihmisiä.

      Ymmärrän kyllä, että Riku kirjoittaa katkeruudesta, mutta turha kai ihmisluonnolle on kiukutella?

      Poista
    2. Tottakai minä näissä kommentessani vähää enemmän provosoin, pitäähän turkka-keskusteluun saada tunteenpaloa ja sähinää. Enkä minä rahaa halveksi, vaan oikeasti olen sitä mieltä, että se on perustelu kaikkeen. Kuten Turkka sanoi: "ydin on saada yleisö maksamaan pääsylippu".

      Poista
    3. " - Sekin pitää ymmärtää, että taiteilijoita tämä maailma ei siedä lainkaan, ovat liian kiusallisia porvarillisille ja kunnosti käyttäytyville ihmisille, jotka teatterissa pruukaavat käydä."

      Tässä lauseessa on karkeita kärjistyksiä ja olkiukkoja, eli esität omia oletusasetuksiasi ja kytkentöjäsi toisten ajatuksina ja ominaisuuksina, Riku.

      Taiteilijuus ei ole porvariuden vastakohta, ne eivät sulje edes toisiaan pois. Ne ovat eri janoilla. Samaten kunnollinen käyttäytyminen ei mitenkään liity porvariuteen, porvarius ei merkitse kunnollista käytöstä.

      Tämä maailma sietää hyvinkin taiteilijoitaan, se rakastaa niitä, voisi yhtä hyvin perustein sanoa. Taiteilijat lienevät arvostetuimpia ihanteita, voisi myös yleistää.

      Ei Turkan saamaa negatiivistakaan vastaanottoa voi siis mitenkään johtaa porvareitten ahdasmielisyydestä johtuvaksi. Yhtä hyvin sen voi johtaa Turkan taiteesta johtuvaksi. Eihän jonkun toisen taideteoksenkaan suosio johdu porvareitten sallimasta hyvästä vastaanotosta, vai? Porvarit-kortin voisi siis arvioinneissa unohtaa. Kiimaisia poliiseja repostelivat ikävästi niin työläiset kuin akateemisetkin.

      Poista
    4. Mutta eiväthän akateemiset ole porvareita, kun tienaavat niillä pätkätöillään ja osa-aikaisuuksillaan niin ikävän vähän, ettei niitä päästetä edes sisään hienoimpiin ravintoloihin. Taiteilijuus ei tietenkään ole porvariuden vastakohta. Kun maailman kalleimmat nykytaiteiljat myyvät töitään, nimi saattaa olla, sanotaan nyt vaikka "oranssi musta sinisellä pohjalla", niin ei semmoisia ole edes yksinkertaisilla miljonääreillä varaa ostaa. On siinä jotain tavattoman riemullista, kun katsoo Picasso-vainaan sutaisemassa sekunnissa viivan aina uuteen ja uuten keramiikkapönttöön, ja tietää joidenkuiden maksavan sellaisista miljoonia.

      Poista
    5. "Tässä lauseessa on karkeita kärjistyksiä ja olkiukkoja, eli esität omia oletusasetuksiasi ja kytkentöjäsi toisten ajatuksina ja ominaisuuksina, Riku.

      Kunhan vähän tuulettelen ja huvitutan itseäni.

      Poista
  18. Olkoon, tunnustan vielä senkin, etten teatterista tiedä mitään, en käy siellä ikinä. Ai miksikö en? - Kuluu tässä ketkutellen tämä aika muutenkin.

    VastaaPoista
  19. Jonkinlaisena Turkan perillisenä pidettin Jussi Parviaista. Kirjailija Arto Salminen kertoi lähteneensä Parviaisen mölinää karkuun kesken esityksen, eikä takaisin teatteriin ole tehnyt mieli. Jussi sanoi hiljattain väitöskirjaa tekevänsä. Mielenkiinnolla sitä odotan, toivottavasti elinpäiviä riittää, olenhan jo yli viisikymppinen.

    VastaaPoista
  20. Väitellään nyt, kun kerran aloitettiin. Minusta on jotenkin Turkkaa aliarvioivaa, jos väittää että joku maitonaamainen ministeripappi olisi hänet saanut hiljennettyä.

    Turkkahan oli kaikessa ihan ylivoimainen! En usko kenenkään edes kuvitelleen pystyvänsä haastamaan hänet hengen palossa ja intelligenssin intohimossa! Enkä usko Turkan pelänneen tai seisseen vavisten kenenkään edessä!

    Jos joku Turkan kuohitsi, niin se oli Turkka itse.

    PS. Ja puheet siitä, että vain porvareilla olisi Suomessa varaa istua hienoissa ravintoloissa, on naurettavaa. Ainakin taiteilijoilla on ollut varaa istua missä tahansa ravintolassa ja maksattaa laskunsa porvareilla niin kauan kuin Suomessa on suomeksi kirjoitettu.

    VastaaPoista
  21. Lopetat heti, Tapsa, niiden paskahousutaiteilijoiden kaljojen ostamisen!

    Minua oikeasti viilsi tämä netistä löytämäni keskustelu, jonka Turkan ystävä, Kirsikka Moring aloitti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sieltä kun avaa niiden kommentien vastauksia.

      Poista
    2. A-studion kostopornon kun katsoin, minua alkoi itkettää. En laita linkkiä, jostain se löytyy sekin.

      Poista
    3. Törmäsin minäkin tuohon Kirsikka Moringin FB-kommentointiin jo aiemmin. Siitähän selviää Turkan nykyinen tilanne aika surullisella mutta ei ehkä yllättävällä tavalla.

      Poista
    4. Surullista on, jos mies on oikeasti seonnut. Toivottavasti ei kuitenkaan pysyvästi.

      Silti en syyttäisi siitä porvareita tai väheksyjiä ja muita väärinymmärtäjiä. Kiinnostavaa, että hän on löytänyt kivistä toisen maailman, toteaa nimim. Toinen kivihullu.

      Poista
    5. Tähän Turkan kivinäyttelyyn ja sen arviointiin myös törmäsin hakiessani tuoreempia tietoja Turkasta.

      Mm. näin kirjoitti muuan viisas näyttelyn pohjalta: ”Subjektiksi on tietenkin aina ymmärretty ihminen (- - .). Nyt kuitenkin kysytään ovatko kivet tehneet ihmisen? Eli onko kivi subjekti? Kysyä voisi myös, että olemmeko välineitä kiven käsityskyvylle jäsentää maailmaa kun hiplaamme niitä siellä näyttelytilassa?” - Ettäs tämänkin tiedätte.

      Poista
  22. Nyt vasta luin tämän Rikun Turkka-kirja-analyysin. Wau! Turkalla on kieltämättä jotakin puolia, joita olen aina pitänyt jopa loistavina, ainakin se maaginen hullunkiilto silmissä, joka oudosti vetoaa myös minuun ja hullujenhuoneellehan se olisi joutunutkin, jos olisi tutkimuksiin mennyt, mutta eihän sen tarvinnut. Tiedän kyllä, että ihmisestä puhutaan sanalla hän, mutta nyt onkin kysymys Turkasta:)

    Kirjaa, jossa ei ole edes yritetty nussia pilkkuja muusta muodosta puhumattakaan, en lue. Muistelen että joskus yritin tätäkin katsoa, mutta tympäännyin juuri tuon kirjoitusasun vuoksi, varsinkin kun olin vielä nuori ja hyvin muodollinen kaikessa muussakin. Pitäisiköhän yrittää Rikun innostamana tätä uudelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikea sanoa toisen puolesta, että kannattaako kirjaan palata, mutta minusta ilman muuta.

      Poista