torstai 19. joulukuuta 2013

SIPERIA OPETTAA
Osa 3: luvut 9 - 14 /Seitsemän veljestä

Näin olemme päässeet kirjan loppuun, siihen ihanaan lauseeseen, joka saa auringon näyttäytymään monta tuhatta kertaa taivaan sinessä. Voiko kauniimmin ilmaista ihmiselon kulkua?

Mikä oli A. Kiven opetus oman aikansa ihmisille ja vuoden 2013 suomalaisille? Mielestäni se on tämä: ”Häneltä, joka ei nuorena ole kapinallinen, puuttuu sydän. Häneltä, joka vielä aikuisena on kapinallinen, puuttuu järki”. Olen kuullut ajatuksen paljon paremmin muotoiltuna, mutta tämä saa nyt kelvata.

Opettipa mainio Aleksis meille myös sen, ettei pidä lannistua, vaikka elämä ei niin auvoista olisikaan. Historia ei ole tasaista nousua onneen ja yltäkylläisyyteen vaan sarja ihmisparkaa repiviä onnettomuuksia. Nyt meillä ovat vitsauksina EU, feministit ja vihreät, Kiven aikana vaivasivat nälänhätä ja köyhän onea asema. Kivi oli oman aikansa tykylevits

Taipua saa, saa lyödä päätään vaikka Karjalan mäntyyn, mutta lannistua ei saa. Eikä tarvitse. Mikko Rajamäki, oman aikansa pätkätyöläinen, muotoilee taitavasti, kun Juhani oli häneltä kysynyt, kuinka menee: ”Sekalaista, sekalaista sekä hyvää että pahaa, mutta ainapa koira vieköön, hyvä täällä päällimmäisenä keikkuu ja tämä elämänretkutus käy laatuun, käypä se.” Kun tässä itse kukin taaksepäin elämänsä kulkua katselee, niin onhan siellä - koira vieköön - niin alamäkeä kuin vastaistakin. Joskus on voinut mielessä käväistä aatos hakea kivääri ja tehdä kaikesta kerralla selvä. Mutta aina löytyy ratkaisu ja hyvä jää päällimmäiseksi keikkumaan, jää se.

Entäpä veljesten emännät? Kaikesta näkee, että kirjailija Kivi arvosti ja kunnioitti suomalaista naista. Hän ei nosta hameniekkoja jalustalle eikä lyö heitä lokaan, pitääpähän vain kelvollista aviota aikuisen miehen parhaana olotilana ja oikeaa naista oivana elämänkumppanina. Kivi oli oman aikansa Henry Laasanen, hänkin arvosti naisessa tasa-arvoisuutta, toveruutta, älyä ja tasaista mielenlaatua. Uusi tutkimus kertoo, että naimisissa olevat miehet elävät kauemmin ja terveempinä kuin sinkkuveljensä. Jos tieteeseen on uskominen, elivät veljekset kauan, vieläpä suhteellisen onnellisinakin.

Ne olivat (huokaus) aikoja ne! Kun Timo tuli kotiin ryyppyreissuiltaan häntä ei odottanut kotona lappu: ”Olen lähtenyt putkimiehen matkaan. Otin lapset, Volvon ja luottokortin. Sinä muutat kotoa viikon sisällä. Olen jo hakenut avioeroa.” Ei, aikansa terhenneltyään Ulla hakee krapulaisen ukkonsa ylisiltä, rakentaapa vielä maittavan iltapalan ja laskee tuoppiin kaljasaavista korjaussarjan. Ja kaiken päälle virnistelee Timo: ”Mitä tuossa lapsekkaita vaikertelet, koska ei ole tässä yhtään hätää”?

Veljesten järjestämä sovintojuhla oli jotain sellaista, johon vain joku Mandela pystyy. Tässä(kin) Kivi oli edellä aikaansa. Vuoden 1918 suomalaista sovintojuhlaa ei ole vieläkään pidetty ja pitämättä se taitaa jäädäkin.
Simeoni? TV-sarjan pakollinen kiintiöhomo? Ei välttämättä. Kaikkia ei vain kiinnosta yhdistää elämäänsä toisen ihmisen elämään. Moni pärjää vallan hyvin omillaan.

Entä missä luuraavat sarjan pakolliset kiintiöneekerit? Kas tässä: ”Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampun-karvainen tukkansa.” (Ensimmäinen sivu, toisen kappaleen loppu. Lue, jos et usko!)

Muuttaessaan Impivaaraan veljekset olivat metsän mamuja, ruskeanaamaisia tulokkaita, joita katsottiin kieroon kylällä ja petkutettiin kaupungissa. Heidät kotoutti hanki ja jää, metsän pedot, susilaumoista lähtien, nälkä, jano ja vilu. Tullessaan Impivaaraan he olivat pöröpäisiä villejä ja palatessaan sieltä koko seudun naisväen himoitsemia aviomiesehdokkaita. Opetus: Jos haluat oppia ihmistavoille ja olla suosittu, vietä muutama vuosi Impivaarassa. Siperia opettaa!'

Kirjoittaja Kolehmainen

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

VOIMAA JA VOLYYMIA
Osa 2: luvut 5 - 8 /Seitsemän veljestä



Edellisessä osassa päädyttiin pohtimaan sitä, miksi Kivi panee veljekset kokemaan kaksi tulipaloa, pakenemaan kahdesti,  ja sitäkin pohdittiin, onko olemassa jokin universaali tarve ikuisesta kotiinpaluusta. 

Ensin palaa Jukolan sauna ja antaa heille lopullisen sysäyksen paeta rauhatonta maailmaa ja muuttaa korpeen. Sitten kirjailija kääntää peiliä: uusi korpikoti palaa  ja saa heidät  pakenemaan tulosuuntaansa.  Kun pakeneminen  Impivaaraan oli hidasta ja murheellista, paluu vanhaan kotiin on kuin Gallen-Kallelan Bil-Bol-mainoksesta, ratsuna hevonen tai omat jalat, takaa-ajajina kiiluvasilmäiset sudet,  kova pakkanen ja olematon vaatetus: paitaresssuna pakkasessa. Ei ollut veljillä aikaa tunteilla, kuten menomatkalla Impivaaraan: 

- Jää hyvästi koto! Porrastasi, tunkiotasi tahtoisin suudella. - Musertaa sydäntämme jäähyväishetki, sillä kotopensas on jänöllekin rakas.- Ei maassa ole paikkaa niin rakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tantereilla pieninä piimäpartaisina piehtaroitselimme.

Käsitys ikuisesta kotiinpaluun halusta on minusta romantisoitu, joskin ehkä ainakin oikeansuuntainen. Kirjailija puhuu nimittäin Aapon suulla siirtolaisen huonosta osasta. Kirjailija itsekin tunsi koko elämänsä koti-ikävää ja äidinkaipuuta, hän koki kirjeittensä perusteella olevansa hermoheikko, sairas ja yksin maailmassa, pysyvää kotia ei löydy mistään. Oli vain lukuisia vaihtuvia kortteereita, milloin mikin pihamökki,  ja oli alituinen pula vaatteista, ruuasta ja rahasta, jota kaupungeissa ja opinnoissa olisi tarvittu. Äiti oli ollut  paras ihminen ymmärtämään ja tukemaan Aleksista henkisesti, taloudelliseen tukeen ei olut mahdollisuuksia. Vaatimattoman taloudellisen tuen kirjailija sai ystäviensä rikkaiden ystävien avulla.

Jos jokin valinta pitäisi tehdä, miksi on kaksi tulipaloa ja kaksi pakoa - tulee muuten vielä kolmaskin pako, niin minusta kyse on kirjan dynamiikasta, liikkeestä. Kivihän on rytmimestari kielellisesti, samoin draamallisesti. Kohtauksissa on suvantoja, koskia kuohuineen ja sitten kunnon myrskyjä. Ne vuorottelevat, ja aiheet voivat kertautua. 

En tyhjennä nyt lukujen 5 - 8 pajatsoa tähän kirjoitukseen, mutta mainitsen, että tähän osioon mahtuu se kolmaskin pako, nimittäin veljesten tuima pako Hiidenkivelle suojaan Viertolan raivoavia härkiä. Kohtauksessa on hurjaa liikettä,  kuten paossa Impivaarasta petojen takaa-ajamana.  Häriltä ammutaan aivoja ja  mahoja halki, veri roiskuu ja mölinä ja huuto on saa infernaaliset sfäärit - uuden version ohjaajana voisi olla jälleen Jouko Turkka, mikäli jostain saataisiin aitoja uhrattavia härkiä.


"Hämärässä  kaikui härkien kiljuna ja poru, koirien ulvominen, pyssyjen pauke ja pitkäsen jylisevä ääni, ja kuusien latvoissa kohisi myrsky. Kauhistava oli hetki; verikuumaksi tuntui ilma."

Minut yllätti tällä veljesten lukukerralla se, miten mukaansatempaava Kiven näytelmäromaani on. Piti vain kerrata tämä opus, mutta huomasin juuttuneeni tuoliin ja lukevani tapahtumia kuin parastakin uutta kertomusta, puolihämärässä huoneessa, kun päivänlaskukin oli jäädä huomaamatta. 

Tässä jaksossa nauratti erikoisesti Kiven riemukas mollaussanasto, mm. napataatta, knääkkä, musta sonni, juupeli, peijooni. Huvitti myös Kiven vilkas pikkurietas irrottelu Laurin suulla Hiidenkivellä, jossa nainen nähtiin jo hurskaan aitan polun emännän sijasta likkana, penttuna,  lunttuna, toisen miehen vaimoakin halailtiin, ja Mikko meteli ämmiä veteli, muorin nauravia tyttäriäkin vilahteli jossain. Kiveä ei pitäisi ehkä lukea liian nuorena. Eikä pakkolukea koskaan.

Kirjoittaja Iines
Piirros Erkki Tanttu

torstai 12. joulukuuta 2013

JUKOLAN ANARKISTIT
Osa 1: luvut 1 - 4 /Seitsemän veljestä


Seitsemän veljestä on klassikoiden klassikko, joka elää meissä suomalaisissa omaa elämäänsä, kauan sitten itse teoksesta irronnutta. Se on erottamaton osa kansallisen itseymmärryksemme merkityskerrostumia, niin sanoakseni.  
Vaikka osaan kirjan alun ulkoa, jouduin lukemaan ensimmäisen sivun kolmeen kertaan, ennen kuin sain juntattua päähäni, että Jukolan talo todella sijaitsee sen erään mäen pohjoisella rinteellä. Minun mielikuvissani se seisoo vankasti etelärinteellä, enkä tiedä miksi.  

Kertomus seitsemästä veljeksestä ei ole kurjalistokuvaus, vaikka oletan monen sitä sellaisena muistelevankin. Se ei kerro köyhistä ihmisistä, kuten myöhemmät kirjalliseen kaanoniimme kuuluvat mm. Sillanpään, Kiannon, Haanpään, Linnan, Mukan ja Päätalon vähäväkisistä kertovat teokset. Jukola on iso talo, ja vaikka se oli “häviöön mennyt”, sillä oli edelleen peltoja, niittyjä, ahoja ja tuhansia hehtaareja sankkaa metsää. Taloon kuului kaksi torppaakin, Kekkuri ja Vuohenkalma, sekä ainakin Männistön muorin mökki. 

Mietin lukiessani, että miksi Jukolan veljesten äiti ei mennyt leskeksi jäätyään uudelleen naimisiin. Tuollaisen talon ehtoisalla emännällä olisi taatusti ollut ottajia naapuripitäjiä myöten. Ympäristökään tuskin olisi sitä paheksunut, vaan luultavammin siihen kannustanut. Riuska isäntä olisikin saanut komean talon äkkiä kukoistamaan. 

Mietin myös sitä, että kuinka uskottava on veljesten aikuisiksi asti viettämä lähes anarkistinen elämäntapa, jossa arkisen aherruksen korvaa joutilas oleskelu ja puuhastelu, etupäässä metsästys ja kalastus, joka on heille kirjan mukaan verenperintöäkin. Köyhän mökin pojille ei moinen ylellisyys olisi ollut mahdollista.  

Kirjan alussa veljekset ovat jo aikuisia – Juhani 25- ja Eerokin 18-vuotias. Eeron ikäistä ei nykyään enää pidettäisi keskenkasvuisena, vaikka kirjan alussa hän on sellainen fyysisestikin. Siinä suhteessa aika on todella muuttunut. Tosin tunnen monia isäni ikäpolven miehiä, jotka kertoivat kasvaneensa vielä sotaväessä 10-20 cm päästyään säännöllisen ruokailun piiriin.

Veljekset esitellään meille jo valmiina persoonallisuuksina, niin valmiina että Toukolan pojat ovat tehneet heistä pilkkalaulunkin. Minua askarrutti ehkä eniten se, että kun Aapo on niin perusteellisen asiallinen, kunnollinen, tietäväinen ja pitkäpiimäinen, niin miten hän ei jo aiemmin ryhdistäytynyt ja irrottautunut lorvailusta, vaan velttoili ja riehuskeli muiden mukana metsäläisenä? 

Itse tarina on meille niin tuttu, että sitä lienee turha kertailla. Kaikki tapahtuu kirjassa tosin ikään kuin nopeammin kuin mielikuvissamme. Lukkarin koulukin on lyhyt episodi, mutta niin se vain on kasvanut yhteisessä tajunnassamme kosmiseksi elämän kouluksi, kurin ja järjestyksen vertauskuvaksi. Hupaisaa muuten on, että meillä kaikilla on varmaan mielikuva lukkarin iästä ja ulkonäöstä, vaikka niistä ei ainakaan kirjan alussa mainita mitään. Hänellä on 8-vuotias tytär, joten hän tuskin on mikään papparainen. 

No, joka tapauksessa katastrofi lukkarin koulussa johtaa siihen, että veljekset päättävät vuokrata Jukolan nahkapeitturille 10 vuodeksi ja muuttaa itse Impivaaraan, rakentaa sinne uudistalo ja elellä vapaana miehenä, irti yhteiskunnan holhouksesta. Sehän on itse asiassa aika moderni näkökulma: samalla tavallahan moni nuori haluaa elää yhä – kierrellä, jammailla ja hengailla kaverien kanssa. 

Kiven kielestä en ole sanonut vielä sanaakaan, mutta arvaan, että monella on siitä sanottavaa. Olihan se omaperäistä jo omana aikanaankin. Verrattuna aikalaisiinsa ja seuraajiinsa on Kiven kieli todella juoksevaa ja siinä on outo imu. 

Jatkuu ..


Kirjoittanut Tapsa

***

HIEMAN OHJEISTUSTA, JOTTA JONKINLAISESSA RUODUSSA TÄMÄ KESKUSTELU ETENISI EIKÄ RÖYHÄHTÄISI VALTOIMENAAN POUKKOILEMAAN KUIN KIPINÄT JUKOLAN POIKAIN PIRTIN PIISISSÄ.

Kimppakivan kirjoitusohje on yksinkertainen. Keskustellaan kommenteissa nyt lähinnä Tapsan virittämistä tunnelmista kirjan alusta, mutta lipsahdukset alueen ulkopuolelle eivät aiheuttane olan kohautustakaan, ei ainakaan jalkapuuhun panoa Einesbaarin sisäänkäynnnin eteen. 

Tapsahan leikkii Tuomasta ja heittää ilmoille monenlaista epäilyä, esimerkiksi kysymyksen veljesten anarkistisen elämäntavan uskottavuudesta ja ehtoisan äidin leskeydestä noissa oloissa sekä lukkarin vanhan ukon kuvasta, jota  meille syötetty elokuvankin voimalla. Itse mietin poikain luonnekuvaa ja siveysastetta, kun Juhani on jo parhaan naimaikänsä ylittänyt ja Eerokin jo iässä, jossa naima-asiat ovat mielessä joka hetki. Purkautumaton testosteroniko kaiken mäiskeen aiheuttaa?

Hetkosen kuluttua, nopeassa tahdissa jo ennen joulua tulee osa 2,  jossa viritellään lukujen 5 - 8 tunnelmia. Jäljelle jää kuusi lukua, jotka mennevät kerralla, ja samalla koko kirja on edessämme auki, kaikkine pukstaaveineen ja koko kielineen herkullisesti tarjolla. Ellei kukaan ilmoittaudu seuraavan satsin kirjoittajaksi, teen minä sen kerkein mielin, mutta mieluummin soisin tämän ilon ja kunnian kelle tahansa halulliselle pännänpyörittäjälle. 

Ohjeisti Iines