torstai 7. kesäkuuta 2012

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

Kaikki naiset näkevät unia on viidenkymmenen vuoden takainen naisen kertomus siitä, kun muutetaan kahdeksankymmenenkahden neliön rivitaloasuntoon. Rouva Pyy, herra Pyy, kolme lasta ja rouvan anoppi. 

Tämä on sitä aikaa, kun kaupunkilaisrouvien kasvot alkavat väsyä ja kiristyä, kun he popsivat rauhoittavia lääkkeitä, kun hirvein mies on hottentotti, kun nauretaan kohti kurkkua, kun lapsia hoidetaan panemalla heidät  ulos leikkimään, kun rakastaja sanoo naista pienokaiseksi, joka alkaa käydä hysteeriseksi. Näin käy rouva Pyyllekin.

Teos hengittää rouva Pyyn ajatusten tahtiin ja etenee hänen uniensa myötä. Enimmäkseen unet ovat päiväunia, mutta joukossa on  väkeviä yöuniakin, joita on analysoitu toisaalla  - Helena Ruuska, Marja-Liisa Vartion  elämäkerran kirjoittaja ( 2012) on kirjoittanut romaanista väitöskirjan Arkeen pudonnut Sibylla (2010). Myös Anita Konkalta löytyy ansiokas tulkinta rouva Pyyn yöunista. 

Anoppi kuorsaa eikä rouva Pyy saa unta, sillä kanakoppi asunto on eikä mikään muu, kaikki kuuluu läpi, hengityskin. Mies on leikannut häneltä siivet, estänyt hänen haaveensa omasta taidepainotteisesta mattokutomosta tai lehtialasta tekemällä hänet tahallaan raskaaksi kolme kertaa peräkkäin. Rouva Pyyn elämänsisältönä on  rakentaa kulissit hienoiksi, ihailla nykytaidetta ja tarkkailla naapureita, joiden kateelliset ajatukset hän arvaa ennakkoon, näkee niistä unia silmät auki. Hän kutsuu naapureita ja miehen työtovereita kotiinsa  katsomaan  ostamaansa uutta taulua, josta kukaan ei osaa sanoa, mitä se esittää. Siinä on pintoja, sanoo rouva Pyy ja tietää, miten ystävättäret kadehtivat häneltä taulua.  Hän käy ulkoapäin katsomassa kotinsa Artekista ostettuja verhoja, katselee isoja auringonkukkia valkealla pohjalla vaipuen ajatuksiinsa kunnes havahtuu siihen, että verhot ovatkin hänen omansa. Hän on ikään kuin nainen pahvilaatikossa, kirjoittaa Helsingin Sanomien kritiikki teoksen dramatisoinnista Raivoisien ruusujen esittämänä vuonna 1999. Kun unohtaa minne oli menossa ja miksi. Kun peilistä katsoo joku vieras, kun ei tunne kuvaansa. Kun puhuu itselleen.  On ikään kuin kaikki naiset, näkevät unia niin kuin sinä, heidän sielunsa kulkee yöllä mustana kissana, hiipii kattoja pitkin, naukuu ikkunan alla ja tulee ikkunasta sisään, istuu vasemman rinnan päälle.  Minä olen rouva Pyy, istun tässä, ajattelee rouva Pyy.

 Ja sitten on raha. Se ei yllättäen riitäkään uuden talon rakennusprojektiin, joka ehdittiin aloittaa jo anopin luvattua lainata suuret säästönsä heille. Tosiasiassa anopin rahasumma on mitätön. Rakennusprojekti kuivuu kokoon ja rakentaminen jää kesken, rakennus ja tontti  jää urakoijalle. Herra Pyy osoittautuu itsekin haaveilijaksi, he ovat molemmat haihattelijoita. Kun pitäisi olla rahaa jatkuvasti tulevien rakennuslaskujen maksuun, sitä ei olekaan.

Romaanissa on nähty  yhtäläisyyksiä Gustave Flaubertin Madame Bovaryyn, ja sitä on  pidetty toisaalta itsenäisenä suomalaisen modernin naisen identiteetin rakentumiskuvauksena, johon vertautuvat mm. Juhani Ahon Papin rouva ja Minna Canthin Salakari. Molemmat näkemistavat lienevät totta. 

Kaikki tapahtuu ikään kuin rouva Pyyn päässä, ajatuksissa, ei reaalisten tapahtumien kautta;  aikamuodot vaihtuvat kulloistenkin takautumien ja haaveiden myötä, kerronta ei etene loogisesti vaan tapahtumiin sukelletaan eri pisteistä käsin samalla poljennolla jolla ajatukset hyppelehtivät.  Rouva Bovarya pidettiin aikanaan skandaalimaisen siveettömänä kuvauksena naimisissa olevan naisen aviorikoksista ja pinnallisen loistokkaan elämän tavoittelusta, haaveiluista. Kyllä rouva Pyy on selkeästi rouva Bovary, mutta sillä tavalla, että rouva Bovary on arkkityyppi, jollaisia putkahtelee eri aikoina eri kulttuureissa väkisinkin esille kaikkialla siellä, missä sukupuolilla on erilaiset olot ja vapaudenrajoituksia. Rouva Pyyn aviorikos jää kirjassa niin vähälle huomiolle, että se tuntuu jopa epäuskottavalta. Rakastaja kuvataan niin sovinistiseksi tyypiksi, että hänet on helppo jättää, kyseessä ei ole tragedia tai edes onneton rakkaus. Rouva Pyytä loukkaa eniten se, että häntä ei pidetä ihmisenä. Naiseudella ei ole tässä sijaa.

Miten teos sitten on kestänyt aikaa? Vieläkö keskuudessamme on rouva Pyitä? 

Aika on puraissut romaania, mutta oman aikansa lähikuvana se on mielenkiintoinen dokumentti, huolimatta ajatusprosessien myötä liitelevästä kerronnasta. Nyt kolmilapsisen perheen äidistä olisi ehkä mahdoton kirjoittaa romaania, josta pienet kouluikäiset lapset olisi eliminoitu niin tyystin pois, että poikakin on vain poika, tyttöjen nimet paljastuvat kirjan loppupuolella. Lapset ovat koko romaanin ajan hiljaa, heidät työnnetään ulos leikkimään tai he ovat pelaamassa kirppupeliä.  Sivulauseesta ilmenee, että rouva Pyy riitelee lasten kanssa, ja tämä paljastaa sen, että kanssakäymistä sentään on. Ilman riitamainintaa luulisi, että rouva Pyy ei välitä lapsistaan pennin vertaa,

Romaanissa käydään myös kylässä, pidetään perhekutsuja toiseen malliin kuin nyt. Kutsut tuntuvat jäykiltä ja niissä esitellään ja esitetään asioita, kytätään naapureita ja mietitään jälkeenpäin panetellen, mitä ihmiset oikeasti ajattelivat. Kaikenlainen suora kommunikointi puuttuu, suuri osa informaatiosta tapahtuu ajatuksina. Harrastetaan posliininmaalausta, kuppeja kullataan kokonaan sisältä. Ei osata olla yksin, nainen on hukassa ilman miestä tai seuraa. Anoppi ei osaa asua yksin, rouva Pyy soittelee taiteilijaystävilleen, kun ei uskalla olla yksin. Naisen elämä on aina toisen varassa, ärsyttävyyteen asti. Minuus on hukassa, sitä lähdetään romaanin lopussa hakemaan Italiasta, Vatikaanista, kun talo ja entinen asunto on menetetty ja anoppi kotiutunut omilleen. 

Matkallakin rouva Pyy pitää itseään muita turisteja parempana, ja hän etsii Roomasta jotain pyhää ja korkeaa, on pyhiinvaeltaja kun toiset ovat uimaranta-asuisia turisteja. Romaani päättyy mielenkiintoiseen rihkamakoruepisodiin. Rihkamakauppias myy Pyiden nähden turistiryhmän naisille halpoja kameekoruja ja lahjoittaa nyrpistelevälle rouva Pyyllekin kameita. Rouva ei tahdo ottaa niitä, mutta ottaa ne kuitenkin ja panee ne laukkuunsa. Grazie, kiitos, sanoo rouva Pyy, ja romaani päättyy näihin sanoihin. Jokuset kriitikot ovatkin pitäneet rouva Pyytä kiittämättömänä ja kieltämättä hän on vähän hukassa Rooman-matkallaan. Pyhä ei olekaan niin pyhää, kuin hän oli odottanut. Elämä on kuin jäljennös kameekorusta.

JK Kirjan nimeäkin on aika puraissut. Nyt kustantajan ehdottama Kaikki naiset näkevät unia tuntuu heppoiselta naistenlehden artikkelin nimeltä. Vartion oma ehdotus oli 20 lukua rouva Pyyn elämästä. Pidän tätä huomattavasti parempana vaihtoehtona. Samalla se antaisi napakkuutta koko kirjan hieman unenomaiselle tyylille ja korostaisi kirjan rakennetta: luvut ovat  paloja palapelistä, ja niiden järjestystä voitaisiin hieman sekoittaakin. 

Kirjoittaja Iines

32 kommenttia:

  1. Kirjan nimeä hieman puolustan, varsinaisten unien lisäksi kaikki tapahtumat vaikuttavat unenomaisilta; niillä voi olla, tai saattaa olla olematta, merkitystä.

    Ruuskan väitöskirja tarkastelee teosta aikansa, 50-luvun taustaa vasten. Varmasti naisen elämä oli silloin rajoitetumpaa kuin nykyään, väittäisin että oli se sitä miehillekin. Piti toteuttaa hyväksyttyä putkea lapsuudesta vanhuuteen ja kuolemaan saakka.

    Väitettä jonka mukaan rouva Pyy on riistetty, en oikein ole valmis hyväksymään. Joissain rajoissa hänellä on mahdollisuuksia paljon, mihinkään hän ei osaa tarttua, elämänsä vilistää unikuvina silmien edessä. Epäonnistuneesta taloprojektista huolimatta elämän aineelliset puitteet vaikuttavat sangen kohtuullisilta.

    Rouva Pyy uneksii "jostain", hänellä ei ole aavistustakaan mitä se voisi olla. Hän luulee, että taloprojekti on hänelle tärkeä, en tiedä onko lopultakaan. Hänestä aistii kateutta niitä kohtaan, joille hän ajattelee "elämän tarkoituksen" olevan selvä.

    Toisenlainen näkökulma, John Lennonin lepovuosinaan tekemästä hienosta kappaleesta "Watching the wheels":

    People say I'm crazy doing what I'm doing
    Well they give me all kinds of warnings to save me from ruin
    When I say that I'm o.k. well they look at me kind of strange
    Surely you're not happy now you no longer play the game

    People say I'm lazy dreaming my life away
    Well they give me all kinds of advice designed to enlighten me
    When I tell them that I'm doing fine watching shadows on the wall
    Don't you miss the big time boy you're no longer on the ball

    I'm just sitting here watching the wheels go round and round
    I really love to watch them roll
    No longer riding on the merry-go-round
    I just had to let it go

    VastaaPoista
  2. Olisiko rouva Pyy riistetty?

    Kyllä hän kokee olonsa kahlituksi, häneltä on leikattu siivet ja hänet on pantu kanakoppiin asumaan, niin kuin hän itse sanoo ajatuksissaan. Hänen asemaansa miehen rahoista riippuvana on huonontanut sekin, että hänen kotiperintönsä, iso maatila, meni veljelle, ja hän sai koulutuksen, mitä pidettiin tuolloin ennakkoperintönä.

    Toisaalta mieskin kuvataan aika heikkona, ei varsinaisena riistäjänä, joka olisi vaatinut kummempaa palvelua. Rakastaja käytti häntä selkeästi hyväkseen, ei luvannut mitään, ei antanut mitään, ruokansakin maksatti rouva Pyyllä ja teki töitään, kun rouva Pyy tuli käymään.

    VastaaPoista
  3. Kirjoitin epäilyni vähän piruillessani, kun internetistä luin epäilemättä hyvin asiantuntevia kirjoituksia kirjasta. Ja sitten niitä tietynlaisten ortodoksien.

    Sen myönnän, etten omasta mielestänikään ymmärtänyt kirjaa. Sen käsittelemät ongelmat tuntuvat minusta hyvin vähäpätöiseltä: "koska ongelmia ei ole, teen niitä itse!"

    Mihin rouva Pyy olisi lentänyt, jos häneltä ei olisi "siipiä katkaistu"?

    Sillä ei liene mitään tekemistä tämän kanssa, mutta mieleeni tuli kun Ilkka Kanerva käytti samaa sanontaa. En uskonut.

    VastaaPoista
  4. Piti tuohon vielä lisätä, mutta unohtui kun Vartion aviomies kirjoitti jonkin pamflettinsa lopuksi: "toivon että kirjassani oli virheitä."

    Niin minäkin.

    VastaaPoista
  5. Kirjalle antoi nimen Tuomas Anhava, se käy ilmi Helena ( ei Heli, korjaistiko nimen tekstiin)Ruuskan elämäkertateoksesta. Rouva Pyy oli Vartion naapuri, todellinen ihminen, jolle kirjailija antoi omat unensa. Siksi minusta rouva Pyyn henkilökuva on ristiriistainen, sisäisesti paljon rikkaampi ja suurempi kuin ulkonaisesti. Hän eli tyypillistä 50-luvun keskiluokan naisen elämää. Se oli ahdasta ja sovinnaista, suoraan sanoen kamalaa. Ei ihme että naisilla oli kaikenlaisia fyysisiä ja henkisiä vaivoja. Miehet sanoivat niitä vaivoja hysteriaksi. 50-luvun keskiluokan miehet raatoivat toimistoissa, elättivät perhettä, rakensivat sodanjälkeistä Suomea, ei heitä kotona juuri näkynyt. Lapsia hoitivat kotiapulaiset ja lapsenlikat sillä aikaa kun kotirouvat kävivät kahvikutsuilla ja harrastivat. Ei kotiapulaisia enää ole, ei ole rouva Pyyn kaltaisia kotirouviakaan. Vartion kirja antaa hyvän kuvan 50-lukulaisesta lähiöelämästä. Lapsia oli paljon, mutta eivät ne hallinneet vanhempien elämää samalla tavoin kuin nykyään. Ne kasvoivat keskenään pihojen vapaudessa.

    VastaaPoista
  6. Hysteeriseksi nimittely tuntuikin koomiselta, niin kohdalleen se osui tässä naiselle, joka heittäytyi hankalaksi peräämällä ja kaipaamallla ihmisoikeuksiaan, sitä että hän ylipäänsä näkyy.

    Kyllä vaan, keskenään kasvoivat lapset pihojen vapaudessa ja oppivat toisiltaan sukupuoliasiat ja muut. Nyt elämme selittämisen kautta, asiat opetetaan ennakkoon, ennen niiden kohtaamista. Kaikki selitetään lapselle.

    VastaaPoista
  7. Helena tietenkin, huomasin sen itsekin lukiessani tekstiä uudelleen. Korjasin. Helenahan minulla tuolla alemmassa jutussakin lukee (Välipostaus: Marja-Liisa Vartio tänään).

    VastaaPoista
  8. Ehdinpä viimeinkin tännekin. Luin aiemmin myös Ruuskan Linnun kirkaisun ja siinä hän analysoi mielestäni aika hyvin tätäkin teosta. Kirja ei siis kerro Vartiosta itsestään, kuten Anita huomattaakin. Monet kokemukset tietenkin ovat hänen omiaan. Kirja on kuvaus 50-lukulaisen keskiluokkaisen älykkään kotirouvan tyhjyyden tunteesta, kun elämä tuntuu kadotetulta ja turhalta.

    Luin sitä hieman samalla syynäyksellä kuin Iineskin eli miten se on kestänyt aikaa. Ainakin siitä huomaa, kuinka aika on muuttunut 50 vuodessa. Voisiko aviopari tai salarakkaat käydä tänä päivänä noin muodollista keskustelua? Ja että 34-vuotiasta naista väitetään "keski-ikäiseksi", ihan kirjan takakannessakin!

    Miehen ammattikin jätetään kertomatta. Olisin veikannut arkkitehtiä, koska hän "piirsi" ylitöitä kotonaan. Mutta silloin hän olisi piirtänyt itse talonsakin.

    Vaimon tietämättömyyttä perheen raha-asioista pidin epäuskottavana, mutta niinpä vain tänään tv:ssä oli jokin tosi-tv-hömpötys, jossa joukko amerikkalaisia kotiäitejä elää elämäänsä - ja siinä oli samanlainen tapaus: perhe sai häädön asunnostaan, kun miehellä ei ollutkaan varaa maksaa vuokratakuuta, ja kaikki tuli vaimolle yllätyksenä ja järkytyksenä.

    Tämä kirjahan on suomalaisen modernin romaanitaiteen merkkiteos, siinä mielessä mielenkiintoinen ja merkittävä. Kirjahan on myös hyvin humoristinen, ettekö sitä huomanneet?

    (Jaa, täytyykin lukea Anitan kirjoitus tästä romaanista, en sitä vielä tehnyt.)

    VastaaPoista
  9. Omaa lukemistani häiritsi (tai täydellisti, miten vaan) se seikka, että luin Vartion päiväkirjat pari vuotta sitten ja Ruuskan tekemän elämäkerran nyt tuoreeltaan, joten näin koko ajan Vartion hahmon rouva Pyyn takana. En siis osannut pitää rouva Pyytä niin turhanpäiväisenä tyytymättömänä kotirouvana kuin ehkä muuten olisin tehnyt ja mikä oli ehkä tekijän tarkoitus.

    Sama "ongelma" minulla oli aikoinani lukiessani esim. Alpo Ruthin erästä armeijakuvausta, jossa sätkää ketjussa vetävä vetelys, tyhmä kuin saapas, herättää silti sotilassairaalan hoitsuissa mielenkiintoa. Mutta kun kuvittelin sen torvelon tilalle nuoren Alpon, kirjallisesti lahjakkaan työläispojan, niin kuvio kirkastui.

    Niin, ehkäpä salasuhteetkin 50-luvulla olivat tuollaisia, etäisiä ja muodollisia? Seksiähän kirjassa ei ollut yhtään, mikä on outoa, kun ajattelee sen ajan muita merkkiteoksia ja niiden tekijöitä.

    VastaaPoista
  10. Miten muistelen tuossa Linnun kirkaisussa olleen maininnan, että Marja-Liisa Vartio olisi jossain tilaisuudessa huudahtanut: Minähän olen rouva Pyy - muistinvarainen lainaus. Joka tapauksessa itse luin kirjan nyt niin, että Vartio on pitkälle rouva Pyy itse. Ei kukaan voi käyttää tuommoista syvää ajatusten virtaa rouva Pyyn päässä, ellei ole itse ajatellut samansuuntaisesti, jopa samanlaisesti. Toisaalta ajatusvirrassa, siis rouva Pyyn, on jotain hyvin arkkityyppistä, ikiaikaista, kaikille yhteistä tapaa reagoida esimerkiksi vieraaseen, naapuriin.

    Minun oli paikoin vaikea uskoa rouva Pyyn suhdetta, niin hatarasti ja ohuin viivoin se oli piirretty, tyystin vailla tunteita, mikä on aika erikoista. Ainoat tunteet olivat loukkaantumisen tunteet, kun rouva Pyytä ei arvostettu ihmisenä, vaan kohdeltiin lähes näkymättömästi tai kuin lasta.

    VastaaPoista
  11. Tapsa, minä jäin kiinni tuohon, että kirja on "älykkäästä" kotirouvasta.

    Minä en saanut sellaista vaikutelmaa, että älykkäästä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö rouva Pyy olisi ollut älykäs. (Meneekö älykäs nainen tuore kalapaketti laukussa rakastajansa luo ja odottaa siellä hipihiljaa tuntikausia, että rakastaja huomaa hänet?) Minusta enemmän korostui hänen herkkyytensä ja neuroottisuutensa!

    VastaaPoista
  12. Päättelin tuon "älykkään" ihan itse rouva Pyyn ajatusvirran notkeudesta. Joka tietenkin on Vartion ansio. Päättelin sen siitä, ettei tuollaisia vainoharhaisia ajatuskuvioita rakentele kovin tyhmä ihminen, vaikka muuten olisikin tylsä.

    Viittasinkin juuri tuohon samaan, että rouva Pyyn ajatuksissa on pakko olla Vartion omia ajatuksellisia kiemuroita, siis siinä mielessä hän on rouva Pyy. Muistaakseni asia on juuri niin kuin sanotkin eli Vartion huudahdus on totta. Mutta toisaalla hän kertoo laittaneensa rouva Pyyhyn kaikkea inhoamaansa tekopyhää tyhjäpäistä kotirouvuutta, kaikki kliseet ja fraasit ja traumat.

    Se salasuhde on todella kliininen. Mutta eipä leisku ja loisku erotiikka rouva ja herra Pyynkään välillä. Ja kuitenkin rouva on vain 34 ja herra 43.

    Mutta tuo muodollisuus kuvaa varmaankin sen aikaista porvarillista keskustelukulttuuria aika hyvin.

    VastaaPoista
  13. Kyllä vaan, Vartio taisi oikein lietsoa rouva Pyystä sellaista hieman hysteeristä - oikeastikin - naisihmistä, joka hän ehkä pelkäsi olevansa ja joka päätyy psykiatrin sohvalle, jonne tämä sitten päätyikin. Tosin diagnoosiksi taisi tulla jonkinasteinen neuroottisuus ja niskan jäykkyys, tension neck, jonkalaisesta itsekin kärsin.

    Nyt kaikki tiukkikset sanovat, että hus, ei kirjaa saa tulkita kirjailijasta lähtöisin, vaan se tulee käsitellä itsenäisenä taideteoksena.

    Olen kyllä samaa mieltä, kun tutkaillaan uusia teoksia. Tämä Vartion teos on kuitenkin jo niin vanha ja kaluttu, että minusta on hyvä vetää linjoja kirjailijaan itseensä, koska meillä on paljon tietoa Vartiosta ja hän oli kiistattoman kiehtova persoona.

    VastaaPoista
  14. Onnekseni en koskaan ole lukenut kirjallisuustiedettä. Hauskahan tuo vaatimus on, ettei kirjailijasta lähtöisin saa tulkita! Kivaa se on kakkakasan takana monen olla piilossa. Tällä en tarkoita kuitenkaan Vartion kirjaa.

    VastaaPoista
  15. Oli aikoja, jolloin minäkin uhossani väitin, että edes kirjailija ei omista omaa sanaansa. Kun se on irronnut hänestä ja julkisaatu, se muuttuu itsenäiseksi pääomaksi, joka on tulkittavissa vain itsestään lähtien. (Mitähän minä tälläkin tarkoitin?)

    Kun nyt on ikää ja perspektiiviä tullut ja aikaa kulunut, minusta on yhä selvempää, että tulkinnat ovat nimenomaan kirjailijalähtöisiä ja että avain löytyy sieltä jostain, jos se löytää pitää. Olen myös ollut oivaltavinani, ettei aina pidä tulkita niin kovasti: kirjailija ei aina itsekään tiedä, mitä sanoillaan tarkoittaa. Monet lauseet on kirjoitettu vain niiden muodon vuoksi.

    VastaaPoista
  16. Eikös tuo oppi, että kirja on tulkittava itsenään, erillään tekijästä, ole jo todettu vanhentuneeksi? Oikeastaan on kumma, että niinkin eroottinen ihminen kuin Vartio kirjoittaa noin kliinisen salasuhteen. Toisaalta ehkä kuvio oli senaikaisessa kirjallisuudessa uusi - nainen kävi vieraissa?

    Pyritäänköhän teoksessa (Anhavan ja Haavikon vaikutuksesta?) jonkinlaiseen sivullisuuteen a la Camus?

    VastaaPoista
  17. Tapsa,

    mistä me tiedämme, että Vartio - tai silloinen Sairanen - oli eroottinen ihminen? Kertooko nuoruussuhteiden tai suhteiden lukumäärä sen? Voisiko mielestäsi ollenkaan ajatella niin, että suuri suhdeluku voisikin kertoa epävarmasta eroottisuudesta tai naiseudesta? Jatkan - voisiko ajatella, että nymfomaani, jolla tieteellisesti tarkastellen on vilkas sukupuolielämä, on eroottinen ihminen? Nymfomaanihan ei pysty saamaan nautintoa tai seksuaalista huippua ja on siis tässä mielessä seksuaalisesti kylmä. Näin ollen suhteiden määrä olisi aika irrelevantti asia eroottisuuden määritelmässä.

    Itse voisin ajatella, että kiihkeä eroottisuus näkyisi väkisinkin tekstin läpi. Vartion missään teoksessa seksuaalisuus ei nouse pintaan edes aavistuksena. Kaikki naiset näkevät unia -romaani on hämmästyttävän tyhjä seksuaalisuudesta ja tunteista, vaikka päähenkilöllä on siihen aikaan tavaton seksisuhde. Mies on kuin pilvistä tipahtanut ja pilviin poistunut, mikään ei hipaise päähenkilön ruumista eikä sielua tässä suhteessa. Tämä on pohtimisen arvoinen juonne Vartion kirjallisuudessa, tämä eroottisuuden puuttuminen tyystin, jos Vartio oli kerran eroottinen ihminen.

    Sitä paitsi Vartion - tai silloisen Sairasen - suhteet olivat nuoruuspäiväkirjojen valossa varsin viattomia, tuskin sukupuolisuhteita. Tästä viattomuudesta on jossakin Vartio-kirjallisuudessa lause, jossa Vartio itse ihmetteleee paheksuntaa mokoman flirtin vuoksi. Valitettavasti en nyt tässä pysty muistamaan lauseen sijaintia.

    VastaaPoista
  18. Mielenkiintoinen näkökulma. Vartion eroottisuuden päättelin siis päiväkirjoista ja aikalaisten kommenteista - voihan olla, että se olikin jotain muuta. 15-vuotiaalla ei seksisuhteita ollut, vaikka kumppanit olivatkin aikamiehiä. Eka kerta oli sen Lennun kanssa myöhemmin.

    Mutta todellakin - miksi erotiikka puuttuu niin tyystin hänen teoksistaan? Mietin, että miten sitä käsitellään tässä postuumissa Linnuissa? Täytyy kai lukea se (muistakseni en ole lukenut).

    VastaaPoista
  19. Linnuissa kuvataan leskiruustinna Adelea ja hänen piikaansa Almaa. Naiset elävät rovastivainajan pölyisen lintukokoelman keskellä ja muistaakseni tuulettelevat lintuja ehtimiseen, se on heidän päätehtävänsä. Tunnelma on aika venäläinen, pysähtynyt ja samoja asioita kerrataan loputtomasti, mutta mitään eroottisen verevää ei tekstistä tule ilmi vahingossakaan, vaikka naiset ovat molemmat yksinäisiä, pettyneitä naiseutensa täyttymättömyyteen. Mikä osa heillä itsellään on tähän pettymykseen, mikä osa miehillä, on kai sivuseikka.

    Pitääkin lukea tämä teos uudelleen! Siinä näyttää olevan herkullista dialogia, kun silmäilen sitä. Mutta siis seksiä siinä ei ole. Tässäkin erotiikka on kursorista, jos sitäkään.

    VastaaPoista
  20. Todellakin on outoa tämä modernismin papittaren eroottisuusvaje - etenkin kun vertaa sitä saman ajan mieskirjailijoihin, joille seksuaalisuus oli elämän johtotähti!

    Käsitteleekö Ruuskan Hellu asiaa väitöskirjassaan?

    VastaaPoista
  21. Mielestäni Helena Ruuska toteaa vain kaiken arkisuuden poimimalla esimerkin, jossa rouva Pyy illalla vuoteisiin mentäessä katsoo eleettömänä ja omissa ajatuksissaan miehensä riisuuntumista, kun tämä väsyneenä kuoriutuu vaatekappaleistaan. Rouva Pyy ajattelee miestä alastomana ja purskahtaa katkeran absurdiin kovaan nauruun. Tämä taitaa olla kirjan eniten seksuaalisuuteen viittaava kohta. Kaikki muu jää kotirouvuuden alle.

    Merkillepantavaa vielä on, että teoshan on ehkä ensimmäisiä naisen alisteisen aseman esilletuojia ns. sen ajan uudemmassa kirjallisuudessa, jos ei lasketa Cantheja ja Jotuneja nyt enää mukaan tähän - he olivat voimakkaampia ja tendenssimäisempiä kirjailijoita ja operoivat patriarkaalisessa maaseudun yhteiskuntarakenteessa. Vartio vain ei esittänyt rouva Pyytään minään taistelijana, vaan pikemmin käytti tätä kokijana, eläytyjänä, joka taistelee oman minuutensa puolesta mutta samalla haluaa olla juuri se pikku rouva, jolla on oma hyvä herransa.

    VastaaPoista
  22. Mutta toisaaltahan kirjan eräs johtoteema on, ettei rouva Pyy sopeudu tähän pikkurouvan rooliin. Erotuksena vaikkapa niille muille kirjan rouville, jotka rouva Pyy näkee rooliensa vankeina.

    Noihin aikoihin alettiin puhua ns. vihreistä leskistä ja mieluummin näkisin rouvan Pyyn sellaisen ensiairueena.

    VastaaPoista
  23. Samaa asiaa taidamme tarkoittaa, mutta käytämme eri nimiä.

    Siis eikö vihreä leski ole juuri lähiössä asuva kotirouva, jota mies elättää? Toisen elätti ei ole itsenäinen ihminen, eivätkä kaikki elättäjät ole hyviä ja anteliaita elätilleen.

    VastaaPoista
  24. Minun muistoissani vihreään leskeyteen liittyi vahva aisan yli potkiminen erotiikan alueella. He olivat tyydyttämättömiä kotirouvia - juuri kuten rouva Pyy. Hänellä vain, kuten totesimme, sivusuhde on kovin kliininen.

    Mutta onko kirja kestänyt aikaa? Onko ihmiskuva moderni? Puhutteleeko se tämän päivän ihmistä? Vaikea sanoa. Pidin kyllä Vartion tyylistä, mutta pidin kirjaa myös... hmmmm.... miten sen ilmaisisi arvostavasti, kun tarkoitan teennäistä?

    VastaaPoista
  25. Minusta aika on puraissut kirjaa samalla tavalla kuin Kotilieden vanhoja vuosikertoja, kun niitä lukee hyvinkin huvittuneena sateella kesämökillä. Minulla on vuosikertoja mm. 50-luvulta ja aiemmaltakin ajalta.

    Vartion teos on hyvä pyrkimys - tosin minustakin hieman teennäinen - osoittaa naisen itsenäistymisen ensi askelia aikana, jolloin patriarkaaliset valtanormit alkoivat murtua. Rouva Pyyssä näkyy sitä, mitä nyt kutsuttaisiin feminismiksi. Kuitenkin hän on vielä syvästi kiinni vanhassa.

    VastaaPoista
  26. Oikeastaan minua hämmästyttää, että niin outoon elämään syntynyt Vartio kirjoittaa niin tavanomaisista asioista niin tavanomaisella tavalla. Vaiko juuri siksi?

    Tosin luulen, että taustalla on Anhavan edustama modernismin ajatus, että kirjan on oltava "todellisuudenkaltainen" - eli tasaisen tapahtumaton, satunnaisuuksia täynnä, juoneton jurina. Hyry edustaa tällaista tasaista proosan jytinää omalaatuisimmin.

    Vastakohtana vaikkapa kirjallisuusihmisten toistuvasti Suomen parhaaksi romaaniksi äänestämä Alastalon salissa, jossa jokainen virke on runoa, omaäänisen soljuvaa kiepsahtelua. Onhan se vähän kummaa: modernismin koulun käyneet kriitikot eivät rakastakaan omia luisevia edustajiaan, vaan reheviä sanataidemaalareita.

    PS. Nyt se Higgsin hiukkanen, jonka täydellistä puuttumista Hawkingin kirjasta alustuksessani suuresti ihmettelin, on sitten kuulemma löytynyt. Vihdoinkin. Ja Hawking hävisi vetonsa, sillä hän väitti ettei sitä koskaan löydetä (tämä ei silti liene syy siihen, että Higgsiä kirjassa mainita).

    VastaaPoista
  27. Mitäs, Tapsa, jos sinä kirjoittaisit esittelyn Alastalon salista?

    Tulisi minunkin otettua tähän järkäleeseen jokin kanta, vihdoinkin. Tenttilukuna se oli raskas..

    VastaaPoista
  28. Niin, se piti vain todeta, että Vartio on ollut kyllä aika rankan Anhavan ja varmaan Haavikonkin ohjauksen alainen kirjailijanakin. Hänet on pantu aisoihin, häntä on hillitty ja vähän kuivatettu, minimalistettu sitä vuolasta antia ja hersyvyyttä, jota hän omimmillaan olisi saattanut edustaa. Ohjattu nimenomaan mainitsemaasi modernismiin, vaikka hän kertojana olisi minusta enemmän renesanssi-ihminen, niin vuolas on rouva Pyynkin ajatusvirta.

    VastaaPoista
  29. Samaa mieltä. Toisaalta hän oli ehkä altiskin tällaiselle ohjaukselle, sillä häneen tekivät suuren vaikutuksen nuoren Haavikon runot - siis ennen kuin he tunsivatkaan toisiaan. (Olisiko tässä selitys, miksi kaunis nainen otti ruman miehen?)

    Haavikko on meillä vaikeatajuiseksi profeetaksi kanonisoitu, ja joka tapauksessa aivan eri maata kuin Vartion nuoruuden Harmajat tai aikalaiset Meriluodot ja Viidat, siinä mielessä minua ihmettyttää hänen syttymisensä omalakiseen modernismiin.

    Kun itse nuorena luin Poundsia ja Elliotia, ajattelin että vika on käännöksessä, ja kuin luin Haavikkoa ja Saarikoskea, ajattelin että vika on tekijöissä. Myöhemmin tuli mieleeni, että vika olikin ehkä minussa.

    PS. Alastalon alustus kyllä kiihottaa... mutta se menee ainakin syksyyn, sillä Kustavin Kilpi on kiivaasti luettava ja aikaa vaativa. Harkitsen asiaa.

    VastaaPoista
  30. Siis ilman muuta se menisi syksyyn. Itseäni vain kiinnostaa lukea nyt Alastalo ajatuksella ja hitaasti. Lainasin sen kirjastosta, molemmat osat ja aloittelen sen hidasta lukemista. Se olisi vain hyvä saada sivupalkkiin, jos joku muukin innostuisi lukemaan sitä syksyksi.

    Varmista siis asia, niin voidaan panna se harkintasi jälkeen otsikon Tulossa syksyllä, tai Tulossa talvella tms. otsikon alle vinkiksi.

    VastaaPoista
  31. No, laita palkkiin, niin onpahan elämässä tavoitteita. Vaikka Tulossa syksyllä.

    VastaaPoista
  32. Luen tätä kirjaa parhaillaan, joten etsiskelin analyysiä.

    Olen samaa mieltä - tuo jälkimmäinen ehdotus kirjan nimeksi olisi ollut erinomainen.

    VastaaPoista