keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Fjodor Dostojevski, Netotška Nezvanova

Netotška Nezvanova on tarina pienestä orpotytöstä, Annetesta eli Netotškasta,  jonka kasvu köyhistä ja ankeista oloista sivistyneeksi nuoreksi naiseksi kuvataan  toisiinsa liittyvin tarinoin ja  sisäisen maailman kautta, tytön itsensä kertomana.

Romaani on täynnä kuohuvia tunteita, itkua ja tyrskettä, mutta se on myös tarina tyttöjen välisestä ystävyydestä, hysteerisine kikatuksineen ja pompahteluineen, eroottisine virityksineen. Kun Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa, valoa, valoa -teoksessa tytöt tutustuvat toistensa onteloihin, tässä heittäydytään ja hengästytään,  suudellaan silmiä, huulia, kasvoja, kaulaa, käsiä kostein ja paisunein huulin, niin että  suu muistuttaa turvonnutta  kirsikkaa, sydän painuu hakkaavaa sydäntä vasten.

Netotška Nezvanova on Dostojevskin kolmas teos, nuoruuden voimannäyte, jonka avulla hän halusi vakiinnuttaa  ensi teoksensa  synnyttämän maineen huonohkon vastaanoton saaneen toisen romaanin  jälkeen. Netotška Nezvanovasta piti tulla jopa kuusiosainen, mutta väliin tuli kohtalo - niin kuin teoksen suomentaja Veikko Koivumäki esipuheessa sanoo. Dostojevski vangittiin  poliittisista syistä, tuomittiin kuolemaan, armahdettiin viime hetkellä ja karkotettiin useiksi vuosiksi sotapalveluun Siperiaan. Teoksen kolmas osas ilmestyikin nimeä vailla, lehdessä, jossa sitä osa kerrallaan julkaistiin.

Olen lukenut Dostojevskin tunnetuimmat klassikot kauan sitten, tenttikirjallisuutena, mutta Netotška Nezvanovan luin nyt ensi kerran. Dostojevskin lukeminen pitkän tauon jälkeen oli kuin vanhan tutun kohtaaminen, sillä ihmismielen liikahdusten kuvaamiset ja sentimentaaliset  äänenpainot ovat tässä kirjailijan alkutuotannossa jo tunnistettavissa. Vain teoksen lopun pitkässä salaisuuden selvittelyssä ihmismielen aallot löivät niin korkeina, että toivoi tiivistämistä. Ihmisen sieluntilan rekisteröinti fyysisten eleiden ja olemuksen yleissilmeen kuvailussa on kuitenkin kautta teoksen nasevan osuvaa, psykologinen ote natsaa nykyaikaan.

Erikoisesti tänä päivänä  tunnistaa Netotškan isäpuolen puhdasverisen luonnehäiriöiseksi narsistiksi - nykypsykiatrian  mukaisesti. Tämä tunnistus on ilmeinen ja kaukana muodikkaasta narsismilla selittämisestä. Teoksessa narsistin lähiuhreilta on syöty persoonallisuus ja viety elämä, mikä näkyy ennen kaikkea siinä, että kirjailija on häivyttänyt  vaimon, Netotškan äidin luonteen kaikki piirteet ja koko hahmon ääriviivattomaksi taustalle ja antaa hänelle muotoa vain miehensä syytösten kautta. Lukija jää kysymään, kuka ja millainen äiti oikein oli,  mikä sairaus hänellä oli ja mihin hän kuoli.

Isäpuolen vaimoonsa kohdistamat syytökset tarttuvat Netotškaankin, ja hän alkaa pitää äitiä syyllisenä isäpuolen toimettomaan kurjuuteen ja koko perheen köyhyyteen. Äiti on kuitenkin ainoa, joka perheessä ansaitsee ja jolla on ollut pieni perintö, jonka isäpuoli on juonut. Netotška alkaa ihailla isäpuolta kiihkeästi, sairaalloisesti ja kuvittelee heille loistokkaan elämän, hänelle ja isäpuolelle. He pelastuvat, jos äiti, kaiken pahan aiheuttaja, kuolisi pois. Oikeasti isäpuoli on korkeintaan keskinkertainen muusikko, huonohko viulunsoittaja, joka välttelee soittamista. Hän kuvittelee olevansa soittajanero, suurin kaikista. Kun  kaikki sitten sortuu, Netotška joutuu orpona kadulle, josta hänet pelastaa naapuritalon ruhtinasperhe.

Netotška elää ruhtinaan hovissa loistossa, palvelijoiden ja kotiopettajien keskellä, ruhtinaan holhoamana. Kun hän kohtaa ruhtinaan tyttären Katjan, hän kiinnittää tunteensa tähän valtavalla voimalla, samanlaisella kuin ennen isäpuolta kohtaan. Tarina ruhtinaan hovista saa  hysteeriseroottisen sävyn, kun Katja vastaa Netotškan rakkauteen.  Tyttöjen välinen tunne on huumaa ja autuutta, haaveita ja punastuneita poskia, kiihkeää sydämen hakkaamista, kun rakastettu ilmestyy näkösälle.

Kolmas Netotškan elämän jakso sijoittuu ruhtinasperheen sukulaisen luokse. Kotiopetus jatkuu, ja Netotška keksii talon lukitun kirjaston ja kirjojen maailman, johon nyt suuntaa kiihkeät tunteensa. Hän hakee salaa kirjoja, ja löytää erään kirjan välistä talon emännälle suunnatun  rakastajan kirjeen, jonka  tulee vahingossa paljastaneeksi talon emännän miehelle. Näin perheen yllä leijunut mystisyys saa selityksensä ja tunteet roihahtavat tulivuoren kaltaiseen purkautumiseen. Romaanin loppu on kuohunnasta huolimatta seesteinen, Netotška näyttää jäävän salaisuuksien taloon, mutta hänen lopullinen kohtalonsa jää avoimeksi.  Teoksen keskeneräisyyden tai ennenaikaisen lopettamisen aavistaa.  Tämä on ehkä syy siihen, miksi tätä viehättävää teosta ei ole nostettu Dostojevskin teosten eturiviin.

Romaanista julkaistut arviot olivat ensin jopa ristiriitaisia. Dostojevskin katsottiin jatkavan romaanillaan psykologista naturalismia, mutta  psykologismin syvyys ja moraalinen kysymyksenasettelu jäi huomiotta. Yksityiskohtia, erikoisesti. tarinaa tyttöjen välisestä ystävyydestä ja  traagisia tapahtumakuvauksia kiiteltiin, mutta romaania ei aikanaan nähty yhtenäisenä ja muodollisesti tasapainoisena kokonaisuutena.

Vaikka raja tarinoiden välillä on muodollisesti näkyvä ja jyrkkä, tarinat  kietoutuvat sisällöllisesti toisiinsa ja ovat lumoavia. Kertoja, Netotška itse, sanoo,  että nyt kerron tämän tarinan ja vihjaa tarinan kestäessä kertovansa kohta toisen tarinan - tämän kerron myöhemmin. Lupaus onkin kutkuttavan innostava. Tarinat ovat ikään kuin saarekkeita meressä. Ensin noustaan yhdelle saarekkeelle, ja sitten toiselle. Kun ne kaikki on käyty, on kokonaisuus kasassa.Tämä on jopa modernia kertomatekniikkaa, joten ei ole ihme, että teos vaati sulattelua. Arvostelut olivat ensi nuivuuden jälkeen jo huomattavastikin suopeampia.

Kirjoittaja Iines

38 kommenttia:

  1. Olen lukenut Netotskan jo kauan sitten, sehän ilmestyi kokoelmassa "Valkeat yöt" jo 1992 Eila Salmisen suomentamana.
    Ihmettelin silloin ja ihmettelen yhä Dostojevskin kykyä eläytyä pienen tytön sielunelämään. Joidenkin hämmästelemä tyttörakkaus on kirjassa vain pieni sivujuonne, mutta varmaan varsin realistinen kuvaus asiasta. Muistan, kun kaksi serkkutyttöäni rakastuivat toisiinsa 12-vuotiaina. Yhtä suutelemista ja hyväilemistä se oli heilläkin. Oikein kateeksi kävi.
    Netotskan tarinaa voi suositella kaikille, jotka haluavat perehtyä venäläiseen sieluun.

    VastaaPoista
  2. Valkeat yöt (1. painos) taisi ilmestyä jo 1981. Minulla on siis eri suomennos, ja olisipa mielenkiintoista vertailla suomennoksia keskenään. Taidanpa noutaa kirjastosta Valkeat yöt!

    Tuo tyttöjen välinen tunnepalo on romaanin toinen painopistealue alun isäpuolikuvauksen jälkeen, ja minusta sivujuonnetta merkittävämmässä asemassa. N. taisi korvata menetetyn isäpuolirakkauden tai yleensä rakkauden kohteen Katjalla. Isäpuolitarina kiinnosti kuitenkin eniten, ja oli romaanin parasta antia.

    Venäläistä sielua ajattelin erikoisesti kirjan kolmannessa tarinassa, kun kirjeen salaisuus selvisi ja tunteet kuohuivat. Ja kyllä oikeastaan kaikissa henkilöissä oli sielu pramilla.

    VastaaPoista
  3. Suomalaisissa kirjallisissa piireissä etenkin sodan jälkeen Dostojevskia on pidetty jumalana. Ja pidetään monissa piireissä yhä, viittaan vaikkapa armastettuun filosofineroomme R. Räsäjevskiin.

    Suora kysymys: onko tämä kirja niin hyvä, että se kannattaisi lukea, jos kirjoittaja ei olisi Dostojevski?

    Tämä tekee oletettavasti kirjalle vääryyttä, mutta en voi mitään sille, että mieleeni nousee nuori vinosti hymyilevä Tapsa, kun luen tällaista:

    "Kun kaikki sitten sortuu, Netotška joutuu orpona kadulle, josta hänet pelastaa naapuritalon ruhtinasperhe."

    Onko kyse suuresta kirjallisuudesta vai pätevän ammattilaisen kirjoittamasta hertta- tai saippuasarjasta, nykytermiä käyttääkseni?

    VastaaPoista
  4. Suora vastaus Tapsalle:
    ei ole, ei kannata.

    VastaaPoista
  5. Kolehmainen,

    olen utelias kuulemaan, miksi et pidä kirjaa hyvänä.

    VastaaPoista
  6. Ei ole saippuasarja, Tapsa, ei ollenkaan. Tarinaltahan puuttuu happy end, ja loppu on jopa hämmentävän avoin, ellei tiedä asioita romaanin kirjoittamisen taustalta.

    Teoksessa ei liioin kuvata loistoa eikä hyvinvointia - miljöö on taustalla oleva sivuseikka - vaan melkein kautta romaanin kuvataan mieluummin henkilöiden pahoinvointia, olivat he sitten köyhiä tai rikkaita. Esimerkiksi viimeisen tarinan rikas perhe voi ahdistavan huonosti ja salailee asioita, kärsii kukin tahollaan, hiljaa potien.

    Kirja on hyvä, se on huipputeos ihmiskuvaukseltaan, jossa näkyy mestarin kädenjälki. Jos se olisi suomalaisen kertomataiteen tuotos, se olisi eittämättä helmi kirjallisuushistoriassamme huolimatta lopun keskeneräisyyden tunnelmasta. Suosittelen! Minua alkoi itseäni kiinnostaa Dostojevskin uudelleen lukeminen, mm. Idiootti näkyi olevan nyt alkaneessa kirja-alessa vain 7 euroa. Tykkään klassikkokirjojen pokkaripainoksista, sillä ne ovat keveitä kädessä ja sylissä ja niihin raatsii tehdä merkintöjä.

    VastaaPoista
  7. PS

    Korjaan sen verran edellistä kommenttiani, että ei se Idiootti ollutkaan pokkaripainos, vaan paksu kovakantinen järkäle, hinta 8 euroa.

    Ostin kirjakaupasta kassillisen alekirjoja yhden kirjan hinnalla, mm. Picasson elämäkerran, Nero ja paholainen, lähes 700 sivua hinta 7,90 euroa ja sitten Ziaddin Sardarin Muslimit-tietoteoksen 4,90 euroa sekä Anja Snellmanin Parvekejumalat, 2 euroa. Lisäksi ostin 4 antikvariaattikirjaa 9,50 eurolla, joukossa mm. nahkaselkäinen kultakirjaiminen Kotilieden lääkärikirja vuodelta 1931, yli 800-sivuinen. Yhteensä siis vähän yli 20 euroa. Oli vaikeuksia kantaa lasti kotiin asti.

    VastaaPoista
  8. Mielipide Doston tyttökirjasta on luonnollisesti vain omani, enkä usko sen vaikuttavan mitenkään muiden lukuhaluihin.
    Itse ajattelen näin, että esikoisteos "Köyhää väkeä" teki Doston niin kuuluisaksi, että se meni hänellä hiukan päähän. Kun tarpeeksi moni kutsuu nuorta kirjoittajaa neroksi siinä alkaa itsekin uskoa samaa.
    Kirja ei kuitenkaan tehnyt hänestä varakasta, oli pakko ryhtyä senttarin hommiin. Siihen aikaanhan kirjailijoille maksettiin tietty määrä ruplia riviltä tai arkilta, miten vaan. Kannatti siis kirjoittaa pitkästi ja laveasti jotta pöydässä olisi ruokaa.
    Niinpä Dosto pani hanhensulan rapisemaan ja antoi tulla Hertta-sarjaa oikein sydämen kyllyydestä. Hänen tarkoituksensa oli tehdä tosi laaja kehitysromaani Goethen tapaan, mutta kirjailijapa joutui kesken kaiken pakkotöihin Siperiaan.
    Vapaaksi päästyään hän itsekin kauhistui tyttöromaaninsa suurta henkilögalleriaa ja poisti tarinasta monta henkilöä. Samalla kirja hiukan lyheni - ei kuitenkaan tarpeeksi minun mielestäni.
    Myöhemmissä romaaneissa hän käytti erotiikkaa häpeilemättä hyväkseen pitääkseen naislukijoiden mielenkiinnon yllä. Esimerkiksi "Idiootissa" lukija alkaa melko pian jännätä, kuka lopuksi vetäisee Nasstasja Filippovnaa rusettiin. Karamazovin miehet jahtaavat samaa iloluontoista Grushenkaa ja siitähän saadaan tarinaan tarvittava jännite.
    Mielestäni Dostojevski on nerokas kirjailija, hiukan liian monisanainen vain minun makuuni.

    VastaaPoista
  9. Kolehmainen,

    taidat lasketella nyt leikkiä, kun nimität kirjaa tyttöromaaniksi.

    Netotska ei ole tyttöromaani, eikä kirjailija kirjoittanut Netotskaa lonkalta herttasarjana leipärahan toivossa.

    Hän pyrki tietoisesti laajaan romaaniin hyvinkin kunnianhimoisesti. Kirjoitusprosessihan häiriintyi ja katkesi pidätyksen, kuolemantuomion uhan ja Siperiaan karkotuksen vuoksi.

    Kirjeessään veljelleen hän sanoo matkustavansa Italiaan ja aloittavansa siellä moniosaisen romaanin. Hän kirjoittaakin innoittuneesti yöt ja päivät. "Minusta tuntuu kaiken aikaa, että olen haastanut koko meidän kirjallisuutemme, aikakauslehtemme ja kriitikkomme oikeuteen ja että tämän romaanin kolmen osan avulla minä myös tulevana vuonna asetan itseni ensimmäiselle sijalle minulle pahaa toivovien tahdon vastaisesti", hän sanoo Netotskaa tarkoittaen. Tämäkö herttasarjakirjoittamista?

    Dostojevskilla oli nähtävästi taipumus kirjoittaa laveasti ja karsia materiaalia hyvinkin harkitusti, myös esimerkiksi Idiootissa, jonka valmisteluversiossa oli mukana mm. tämä Netotskan rakkaus, ruhtinatar Katja, jonka hän sitten poisti. Monista romaaneista poistettujen joukossa on hänellä aina hahmoja, joita hän sitten taas hioi tuleviin toisiin romaaneihinsa.

    On myös havaittavissa, että Dostojevski kehitteli samaa hahmoaan uusiin persooniin eri romaaneissa, toisti tiettyjä persoonallisuuksia eri hahmoissa. Esimerkiksi Netotskahan on sukua Iditootin Nastasja Filippovnan tai Rikoksen ja rangaistuksen Sonjan hyväksikäytettyihin hahmoihin - Netotskan tie näyttää johtavan samantapaisiin kohtaloihin. Tyttöromaaneissa ei taida olla näin syviä ihmiskuvauksia?

    VastaaPoista
  10. No juu Iines, nimitys "tyttöromaani" oli pieni provo.
    Toisaalta L. M. Montgomeryn "Pieni runotyttö" on taatusti tyttökirja, mutta silti minusta parempi kuin Doston tuotos. Muistanet, että kyseessä on vain yhden oppimattoman ja taiteellisesti illitteraatin mieshenkilön mielipide.
    Kommentissasi oleva Doston ilmoitus noususta koko maan kirjallisuuden huipulle kertoo (minulle), että hänen siivapyöränsä oli alkanut suosionosoitusten kaikuessa hiukan luistaa. Tuollaisessa mielentilassa voi sulkakynä tuottaa jopa silkkaa roskaa, jota kirjoittaja itse pitää suurena taiteena.
    Sinulla on omat syysi pitää Netotskaa suurena romaanina. En yritäkään muuttaa mieltäsi, kerroinpahan vain oman mielipiteeni.
    Muutoin olen sitä mieltä, että Dostojevski kuuluu ehdottomasti tämän planeetan kirjalliseen eliittiin.

    VastaaPoista
  11. Kolehmainen,

    kiva kun sanoit ajatuksiasi Netotskasta - aika harva sen on lukenut.

    Ja ylipäänsä Dostojevski taitaa olla nykyään aika vähän luettu, hän ei ole trendikäs klassikko. Tai sitten hän on loppuun kaluttu niille, jotka häntä ovat lukeneet.

    Siis en pidä Netotskaa suurena romaanina rakenteellisesti, vaan sanoin, että ihmiskuvaukseltaan se on mestariluokkaa. Siinä on tuleva psykologisen kuvauksen klassikko jo enemmän kuin ummullaan. Rakenne sen sijaa on varsinkin lopusta vajaa ja kerronnassa on hitautta, joka ei ole pelkkää venäläistä joutilaisuutta, vaan pientä löperyyttä. Näkyy, että jokin esti loppuunhiomisen.

    VastaaPoista
  12. Minulta vielä puuttuu noin kahdeksisenkymmentä sivua lukemisesta, silti haluan jo tässä (vai viimein?) vaiheessa kommentoida. Ilman muuta luen loppuun, kirja on hyvin mielenkiintoinen, se herättää ajatuksia ihmisyyden olemuksesta.

    Se pienoinen nostatus, jonka iltapäivälehdet omista lähtökohdistaan tekivät, saattaa joitakuita vetää puoleensa, toisaalta taas saada torjumaan kirjan ilman muuta. Molemmat ovat aivan turhia, tarpeettomia ja kirjasta irrallaan olevia reaktioita.

    Kirjassa Dostojevski tekee tutkielmaa siitä, miksi sen ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, miksi he käyttäytyvät niinkuin käyttäytyvät.

    Jos kirjaa ajattelee kaksijakoisena, ensimmäinen on toiselle ehdoton välttämättömyys.

    Netotskan isä Jefimov on saanut aloittelevana viulistina aivan liian suuret kehut, hänen päänsä ei ole sitä kestänyt. Rankkaan työhön ja lahjan kehittämiseen hänestä ei ole, helpompaa hänen on elää mielikuvituksessaan nerona.

    Tällainen ilmiö voi olla tuttu vaikkapa urheilusta, jossa piirinmestarin pää sumenee menestyksestä, eikä hänestä urheilullisissa merkeissä ole enää mihinkään.

    Pelottava on se tapa, jolla hän alistaa vaimonsa ja tyttärensä, kaiken muunkin elämän tämän kuvitellun neroutensa ehdoilla elämiseen. Sen seurauksena vaimo hiipuu kuolemaan, tyttären sieluun se aiheuttaa syviä seurauksia.

    Nerous todistuu hullutukseksi, sitä Jefimov ei voi kestää, hän kuolee.


    Miksi sitten Netotska ihastuu niin silmittömästi ruhtinatar Katjaan?

    Varmasti hänellä narsistin uhrina on heikkouksia itsetunnossaan, takertumista toiseen ihmiseen. Ruhtinaan perheen parissakin hän on orpo; ei perheen oikea jäsen. Katjassa Netotskalle personoituu kaikki se kauneus, helppous ja elämän ihmeellisyys, joita ilman hän itse on jäänyt, ja joita hän kaipaa.

    Katja on tottunut saamaan, usein melko helposti, kaiken. Hän on pystynyt siihen astisessa elämässään kietomaan kaiken pikkusormensa ympärille, eikä hän hyväksy mitään, joka ei tahtoonsa alistu. Perheen hirviön kokoisen koirankin hän onnistuu ainakin omasta mielestään taltuttamaan.

    Netotska on vaikeampi pala hänelle, isä ruhtinaskin häntä toruu köyhistä oloista lähtöisin olevan Netotskan pilkkaamisesta.

    Katja jopa sairastuu, kunnes viimein ymmärtää sen ainoan keinon, jolla pystyy Netotskan voittamaan. Se on Netotskan varaukseton hyväksyminen ja häneen ihastuminen - sillä hän alistaa Netotskan.

    Laitan lisää, kun olen loput kolmasosan kirjasta lukenut, saattaa tietysti jokin näkemyksissäni sen myötä muuttuakin.

    VastaaPoista
  13. Muistin, ettei Katja ollut koskaan onnistunut alistamaan tahtoonsa vanhaa ruhtinatarta. Hänet hoitelemaan Katja yrittää saada perheen raivokkaan koiran, fallstaffin. Ei aivan onnistu, vanha ruhtinatar pelastuu.

    VastaaPoista
  14. Minä olen taipuvainen sanomaan, että seksuaalisuuden merkitystä ei pidä tässä sillä tavalla korostaa, kuin sitä paljolti nykyaikana korostetaan.

    Toistan, että iltapäivälehden kirjoittajat kirjoittivat omalta tasoltaan, mahdollisesti joku kavereista oli kirjallisuutta lukenut ja tällaisen vihjeen heitti, kun se tuntui ihanan ilkeältä.

    Olen kirjallisuudesta ja näytelmistä ollut ymmärtäväni, että venäläisillä on ainakin ollut taipumusta alituiseen suuteluun, tavalla joka meistä suomalaisista tuntuu vähän (paljon!) erikoiselta.

    Sikäli kun tässä on eroottisuutta mukana, se on vain olematon sivuseikka, joka ei ole mielenkiintoinen. Tai on mielenkiintoinen silloin kun pohtii syitä tähän jonkunlaiseen suhteeseen ja siihen valtapeliin, joka siihen tässä liittyy. Netotskan kehitykseen ihmisenä.

    Ja nämähän ovat sitä paitsi viisitoistavuotiaita, tai alle, tyttöjä, joita ehkä ympäristö ei sillä tavalla välttämättä pornoistanut, kuin ehkä nyt tapahtuu.

    VastaaPoista
  15. Nyt taisi Riku löytää jotain oleellista. Katjan "rakastuminen" oli todellakin vain vallankäyttöä, jonka avulla myös orporaukka saadaan jumaloimaan nuorta ruhtinatarta.
    Kun tytöt tunnustivat toisilleen "rakkauttaan" Katja nimen omaan kertoi kuulleensa jo ajat sitten huokailut orvon sängystä ja tiesi tämän käyneen hänen huoneessaan salapusuilla. Katja-pirulainen vain antoi orpotytön vieterin tulla ensn kunnolla kireälle kunnes ryhtyi toimeen.
    Ja totta on, kuten Riku sanoo sekin, että venäläisten pussauskäytäntö saattaa yllättää äkkinäisen. Naiset keskenään käyttävät usein kieltä, joka meillä kuuluu rakastavaisten hämyisiin nurkkiin.

    VastaaPoista
  16. Olet mielestäni oikeassa, Riku, tuosta seksuaalisuuden merkityksestä kirjassa.

    Otinkin sen esille vain siksi, että nuorten tyttöjen välinen seksuaalisuus on noussut tänä syksynä niin voimakkaasti esiin kirjallisissa keskusteluissa Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa, valoa, valoa -teoksen myötä.

    Tämä vertailu on mielestäni oikeutettu, sillä Dostojevskin kuvaus on hyvin viipyillen kirjoitettu, intensiivinen ja painokas. Halusin luoda ulottuvuuden historiaan ja osoittaa, että tyttörakkauden ilmiö ei ole millään tavoin uusi tai edes kovin radikaali kirjallisuudessa. Dostojevskin tytöt olivat lisäksi vielä nuorempia kuin Huotarisen, ja hänen kuvaamanaan asia saa syvyyttä ja taustoja.

    VastaaPoista
  17. Tuo havainto, että Katja alistaa Netotskan, on mielestäni tarkka. Niin siinä käy, ja tämäkin vie Netotskan samaan alistuvien ja hyväksikäytettävien naisten joukkoon, jonkalaista Dostojevskillä on toistuvasti ja josta ylempänä mainitsin.

    Kiinnostusta herättää tässä siis Netotskan kehityskaari, se mihin hän lopulta elämässään päätyy. Sehän jää auki, mutta ei ehkä täydelliseksi arvoitukseksi.

    Netotskalla on turvanaan sivistys, kotiopettajien antama opetus ja lukemisen kautta saatu avarampi maailmankuva. Ehkä se pelastaa ja terästää hänet, niin että hän nousee vielä hallitsemaan elämäänsä.

    VastaaPoista
  18. Luin kirjan loppuun.

    Iines:"Vain teoksen lopun pitkässä salaisuuden selvittelyssä ihmismielen aallot löivät niin korkeina, että toivoi tiivistämistä."

    Juuri noin. Kirja muuttuu aivan erilaiseksi sen jälkeen, kun Katja on operaatioillaan saanut aikaiseksi Netotskan karkoittamisen Aleksandra Mihailovnan kotiin.

    Se kirjailijan innostuksen, ymmärryksen ja ajatuksen loiste, joka vallitsee ennen sitä, loppuu kokonaan. Tilalle tulee aivan liian ylitunteellinen, samassa junnaava paatos.

    Kirjailija hakee, hakee, hakee, muttei löydä, ajatus on kokonaan hukassa. Keskeiseksi ajatellun salaisen lemmenkirjeen hän kirjoittaa kirjaan kokonaan, paljon sivuja, vaikka sen kuvailemiseen olisi rittänyt yksi, kaksi tai kolme lausetta, ja tulos olisi ollut parempi.

    Pettymys kirjan loppuun laittoi minut lukemaan uudelleen Iineksen alustusta, kirjailijan esipuhetta, wikipediaa suomeksi ja englanniksi, sekä useita muita internetistä löytämiäni tekstejä.

    Sellaisen käsityksen sain, että kirjailija on ollut suunnattomissa, monien asioiden aiheuttamissa paineissa. Paine tehdä viimeinkin suuri romaani, rahapula, kuolemantuomio, karkoitus jne.

    Hän oli myös nerokkuuden langan tavoitettuaan mennyt lupaamaan liikoja ja paineissaan lupaili yhä uudelleen erilaisia määräaikoja, jolloin valmiita osia ilmestyisi.

    Netotska on ymmärrykseni mukaan parhaat valmiiksi tulleet osat tästä kaikesta - monien karsintojen jälkeen. Hänen oli pakko se julkaista tuollaisenaan. Kirjan loppu on mukana vain siksi, että se pyrkii, paitsi olemaan sille jonkinlainen päätös, myös silta tuleviin teksteihin.

    Kaikesta voi vain kuvitella sitä ahdistusta, jossa D:n on täytynyt olla. Lopun paatos on luultavasti osin myös hänen omia tuskaisia mielialojaan kirjoittamisen hetkellä.

    Vaikkei kirja kokonaisuutena, yhtenäisenä romaanina ole onnistunut, olen silti enemmän kuin tyytyväinen siitä, että sen luin. Se kuitenkin sisältää paljon myös sellaista tekstiä, joka sai suuni ammolleen ihailusta.

    Lukemani mukaan Dostojevski onnistui kirjan monia henkilöitä, ajatuksia ja asioita hyödyntämään myöhemmin ns. suurissa romaaneissaan.

    VastaaPoista
  19. PS Kirjan lopulla tarkoitin koko ajan siis sivuja 161-235, ainakin painoksessa joka minulla on käsilläni.

    Netotskan asumista Aleksandra Mihailovnan kodissa.

    VastaaPoista
  20. Aleksandra Mihailovnan luona asumista minäkin tarkoitin, Riku, ja varsinkin tarinan ja kirjan loppuosaa, jossa lukija uuvahtaa henkilöiden selvitellessä tunteikkaasti, jopa hysteerisesti, kirjeeseen liittyvää asiaa, kierrellen ja kaarrellen, menemättä itse asiaan, sanomatta suoraan. - Junnaamalla, niin kuin osuvasti sanot. Tämä Mihailovan talo -osuus onkin aivan eri tasoa kuin Katja- tai isäpuolijaksot, joissa on kirjan hehku ja painopisteet.

    Tuon kolmannen tarinan olisi voinut jopa jättää pois, ja siinä juuri näkyy kirjan rakenteellinen hataruus. Kyllä tässä näkyy taustalla kirjailijan omat huonot olosuhteet, jotka estivät täysipainoisen aiheen loppuunsaattamisen. Vähän kuin juna olisi pysähtynyt ja siirtynyt sivuraiteelle.

    VastaaPoista
  21. Tässä kävi aika hauskasti, kun ensimmäisen kommenttini lähetin juuri vaiheessa, jossa tekstillinen muutos tapahtui, enkä sellaista voinut millään kuvitella.

    Jatkaessani lukemista kävi pian ilmi kirjailijan ajatuksen harhailu ja epätoivo. Huomatessani sen, sama kävi minulle, en kyennyt tekstiin enää kunnolla keskittymään, tulin kärsimättömäksi. Jos loppuvaiheessa on joitain oivalluksia, en pystynyt niitä huomaamaan ehkä senkään vuoksi.

    En ymmärtänyt esimerkiksi tarvetta selittää Mihailovnan rousseaulaista opetustapaa Netotskaa opettaessaan. Siitä sai käsityksen, että Dostojevski Rousseaun kirja kädessään on siirtänyt tekstiä suoraan kirjaan, lisäten siihen vain oman romaaninsa henkilöt tyyliin: "..sanoi Alexandra Mihailovna" ja "...Netotska ajatteli".

    Siinä loppua lukiessani ja mieleni harhaillessa, ajattelin kaikenlaista. Alkoi naurattamaan, kun kuvittelin, kuinka Niinistö on Jenniä miellyttääkseen lupautunut Netotskan lukemaan. Hämäykseksi on siirrellyt välillä kirjan lehtiä eteenpäin ja jättänyt sen avonaisena pöydälle. Ovelimmillaan hän on ollut pirskottaen siihen kahvitahran sivuille. Jenni on silloin ajatellut: "Voi mussukkaa, kiltisti on lukenut!"
    Sauli vielä kruunasi temppunsa, kertomalla julkiselle sanalle kirjan "mielenkiinnolla lukeneensa".

    Sellainen olisi vielä hauskaa, mutta mikä ihme riivaaja sai Väyrysen aikoinaan sanomaan, että koko Dostojevskin tuotannon luki viikonlopun aikana. Myöhemmin selitteli: "Nooh, kursorisesti luin!" - Jos se olisi tottakin, mitä se ei voi olla, mikä älli on lukea D:tä kursorisesti? Ihan pöhkö(ä)!

    VastaaPoista
  22. Ehkä tähän sopii mainita, että Parnassossa (7/11) on Jukka Mallisen arvio Toomas Hendrik Ilveksestä kertovasta kirjasta 'Omalla äänellä'.

    Ilves pitää esim. Dostojevskin kirjoittamista roskaisena, karkeine emootioineen, jotka voidaan kanavoidaan hyvinkin pahaan suuntaan.

    "Dostojevski vetoaa Ilveksen mukaan tunteisiin aivan samalla tavalla kuin Leni Riefenstahlin Die Triumph der Wille" – 'ja se johtaa pahoihin tuloksiin', sanoo Ilves.

    Milan Kundera kuulemma sanoo näin: "Dostojevskin maailma, sen ylenpalttiset eleet, sekavat syvyydet ja aggressiivinen sentimentaalisuus olivat minusta vastenmielisiä."

    "Lyhyt keskustelu neuvostoliittolaisen miehittäjäupseerin kanssa Tsekkoslovakiassa 1968 valaisi Kunderalle koko jutun: tunteet ovat venäläisille totuuksia - nillä ohitetaan moraaliset ongelmat."

    VastaaPoista
  23. Olot varmasti olivat kauheat, silti pohdin mikä sai Kunderan ja Ilveksen vanhemmat sillä lailla pakenemaan omiensa joukosta. Ovat joka tapauksessa molemmat osoittaneet ihailtavaa rohkeutta, ei ilmeisesti typerysten lailla tunteella ja riskejä ottaen, vaan rationaalisesti ja järkevästi. Vaarojen kohtaaminen ei ole viisasta, sellaiseen on moukkia riittävsti.

    Typerää Dostojevskilta oli itsensä Siperian karkoitukseen saattaa.

    VastaaPoista
  24. Tapsa,

    olen Milan Kunderan lausunnon kanssa jokseenkin eri mieltä.

    Ihmismielen syvyydet voivat olla sekavia ensinnäkin sille, jolla ei ole tosiasillista tietoa ihmismieleen vaikuttavista tekijöistä ja toiseksi siksi, että syvyyksille ei esitetä näitä taustoja joko ollenkaan tai tarpeellisessa määrin.

    Netotskassa on turhaa jaakailua, mutta Netotskan paikoin hysteerisille syvyyksille on esitetty selvät motiivit. Asia on taustoitettu isän psykopaattisen narsismin vaikutuksen osalta tytön kehitykseen jopa kliinisen tarkasti aikana, jolloin persoonallisuushäiriöitä ei vielä tunnettu. Isän kuvailu onkin kirjan selkeintä ja parasta antia, ja se antaa motiivin ja pohjan Netotskan kehityskaarelle, joka kirjassa jää siis kesken kirjailijan Siperiaan karkotuksen vuoksi.

    VastaaPoista
  25. On vielä peräti kaksi Dostojevskia, joita en ole lukenut. Toinen on tämä Netotska ja toinen on Sorrettuja ja solvaistuja. Neljä parasta ja samalla tunnetuinta onkin sitten tullut luettua kahteen ja jopa kolmeen kertaan.

    Oletteko muuten tulleet ajatelleeksi, että kaikki kirjailijat kirjoittavat myös huonoja kirjoja? Kumma juttu?

    Kysyy Rodion Alvarovits Räsäjevski

    VastaaPoista
  26. Kyllä on tullut mieleen, oi Räsäjevski, Rodion Alvarovits. Kylläpä elähdyttää sydäntä nähdä teidät täällä, vaikka vain vilautukselta!

    Huonohan teos on, rakenteellisesti, mutta ihmismielen sfäärien tavoittaminen on mestarillista - tästä en tingi.

    Tarkkaa, Rodion Alvarivits, miten täydellinen kuvaus narsismista - narsistisesta psykopatiasta - isäpuolen kuvaus on, ja tarkkaa, millaiset ovat sen heijastusvaikutukset Netotskaan ja mieti vielä, mikä hänet kuitenkin pelastaa elämälle.

    Tuossa se anti minulle. Muun karsisin teoksesta.

    VastaaPoista
  27. Huomautan varmuuden vuoksi, etteivät esittämäni kommentit ainakaan ihan täysin kuvaa omaa näkemystäni Dostojevskista.

    Olen sitä sukupolvea, jonka mielestä hän oli maailmankirjallisuuden suurin nero. On kirjallisuus ennen Dostojevskia ja kirjallisuus jälkeen Dostojevskin.

    Nyt myöhemmin, kypsänä aikuisena, olen ehkä alkanut tehdä viimeinkin jonkinlaista isänmurhaa ja uskaltautua näkemään tässä risupartaisessa messiaassa puutteitakin...

    Täytynee lukea jokin hänen klassikoistaan uudelleen, jotta asia selkiää.

    Muuten olen sitä mieltä, ettei kukaan ole osannut kuvata elävää ihmistä yhtä selvänäköisesti kuin Dostojevski tekee Karamazovin herttaisessa isäukkelissa. Tuskinpa on sattumaa, että D antoi hänellä oman nimensä...

    VastaaPoista
  28. Jefimovin ja Netotskan lisäksi pikkuruhtinatar Katjan kuvaus on hieno; oikea pikkupiru!

    Huonoksi en kirjaa uskaltaisi sanoa, vaikka kokonaisuus ei ole hyvä. Loppukolmannesta lukuunottamatta ihan ehtaa tavaraa.

    VastaaPoista
  29. Pappa-Karamazov on minunkin suosikkini, Tapsa. Yhtä mukava mies kuin minäkin.
    Luin hiljatain uudestaan "Riivaajat." Käsittämätöntä, kuinka iso D osaa siinä kuvailla Venäjän tulevaisuutta. Joskus tuntuu siltä, että mies on selvänäkijä.

    VastaaPoista
  30. I
    1
    Kolehmainen näemmä tuntee Dostojevskia. Liekö lukenut myös Joseph Frankin Dostojevski-biografioita/-aa? [ks. 4].

    2
    Riivaajat on profeetallinen näky [tendenssi- ja aateromaani] Venäjän tulevaisuuteen monessakin mielessä [nihilismi, anarkismi, kommunismi, ateismi, ortodoksisuus, nationalismi, terrorismi jne.].

    Dostojevskilla oli [ylimääräisiä] vaikeuksia saada Riivaajien sisältö pysymään rakenteellisesti kasassa mm. sen vuoksi, ettei kustantaja suostunut julkaisemaan pitkää ja oleellista mutta moraalisesti ja uskonnollisesti arveluttavaa alalukua 'Tiihonin luona' [se julkaistiin ensimmäisen kerran vasta joskus 1920-luvun painoksissa], joka valottaa merkittävällä tavalla 'pääriivaaja' Stavroginin luonnetta ja tavoitteita. Muun muassa tämän takia kirjan jälkimmäisen osan tapahtumat kerrotaan hieman eri perspektiivistä kuin, miten D. oli alunperin suunnitellut.

    Riivaajista pitäisi lähiaikoina tulla uusi suomennos Otavalta. Olli Kuukasjärven [ja Martti Anhavan] käännökset ovat ainakin tähän mennessä olleet hiukan luettavampia kuin aiemmat [tietysti olen myös päässyt kirjoihin paremmin sisälle luettuani niitä uudestaan].

    3
    Tätä ei tietääkseni ole vielä esitetty Suomessa: http://english.ruvr.ru/2006/07/28/97694.html

    4
    http://www.amazon.com/Dostoevsky-Writer-Time-Joseph-Frank/dp/0691128197

    II
    Idiootista, Rikoksesta ja rangaistuksesta sekä Karamazoveista julkaistut tv-dvd-sarjat ovat mielestäni olleet onnistuneita.

    Huolella tehdyt sarjat osoittavat, että Dostojevski toimii myös dramaturgisesti eli riisuttuina versioina [itse asiassa Dostojevski kirjoittaa (ehkä liiankin) moniäänistä oopperaa], koska hänellä tosiaan on kyky kehitellä mielikuvituksessaan älyllisesti ja emotionaalisesti 'kiihottavia' juonenkulkuja.

    III
    1
    Kielen muotoa viilaamaan jämähtäneet esteetit ja Dostojevski-kriitikot Milan Kundera sekä Vladimir Nabokov ovat jo nyt hieman passee. Dostojevski sen sijaan ei koskaan ole mennyttä maailmaa [ellei maailma sitten muutu lopullisesti kapitalistiseksi kulutustekno-roskaläjäksi] - ainakaan niin kauan kuin ihmisillä on sekavia, inhottavia, riipaisevia ja koukuttavia tunteita.

    2
    Mutta ehkä Anna Karenina sittenkin on esteettisesti eli tyylin ja sisällön harmonian [eheyden ja vaikuttavuuden sopusointu] kannalta maailman paras romaani.

    Laimeasti vaikuttunut ja kateellinen Dostojevski kutsui Anna Kareninaa [jonka varjoon samoihin aikoihin ilmestynyt Idiootti jäi] kohteliaasti 'säröttömäksi taideteokseksi', mutta luokitteli Tolstoin myöhemmin tyypilliseksi maalais-aateli-kirjailijaksi, jonka oli pakko kirjoittaa menneisyydestä, koska ei ideoitten ja uskalluksen puutteessa nähnyt tulevaisuuteen.

    Sen sijaan Dostojevski itse väitti nimenomaan parjatulla kellariloukko-tyypillään katsovansa [ja myös näkevänsä] tulevaisuuuteen, olipa tuo näky sitten miten 'epäonnistunut' tahansa.

    IV
    Emma Bovary, Anna Karenina, Nastasja Filippovna [Idiootti] ja Effi Briest [Theodor Fontane].

    Näistä neljästä naisesta olen joskus kirjoitellut luonnostelmia, sillä heidän kohtalossaan on jotain sekä hyvin samankaltaista että persoonallisesti erilaista. Kokonainen maailma ja totuus kussakin naishahmossa.

    Jos joku haluaa etsiä naisten emansipaatioon merkittävästi vaikuttaneita romaanihenkilöitä, niin nämä neljä ovat mielestäni ohittamattomia ehdokkaita.

    Ehkä jaksan vielä palata tähän ideaani/teemaani ja koota siitä esseen tai kaksi.

    V
    Terveisiä vaan Iinekselle ja Tapsalle. Olen muistanut teitä 'säännöllisesti' ja useimmiten ihan hyvällä :\].

    VastaaPoista
  31. Onpa tuo Netotška Nezvanovan kannessa näkyvän tytön lievästi kierosilmäinen[?] katse jotenkin pistävällä tai jopa kovalla tavalla viehko.

    Liekö siitä saamani vaikutelma osuvakin, mitä tulee päähenkilön luonteen ongelmiin? Romaanin lukeneella saattaa olla mielipide asiasta.

    VastaaPoista
  32. Rauno,

    kirjan kansi on minustakin nimenomaan viehko, se oli viehkoin kaikista venäläisillä aakkosilla tehdyillä kuvahaulla esille tulleista Netotska-kuvista. Kuva korostaa lisäksi sitä, että kirjan kertojahahmo on pikemmin lapsenrääpäle kuin neito tai tyttö.

    Voi hyvinkin olla, että Netotskan karsastus symboloi enemmänkin, sillä hän karsasti elämää pikemmin kuin elämä häntä.

    Kaikki alkoi narsisti-isäpuolen vaikutuksesta, kun tämä syytti vaimoaan, Netotskan äitiä kurjuudestaan ja siitä, että hänen soittajan uransa oli tuhoutunut. Tosiasiassa hän oli siis korkeintaan keskinkertainen viulisti, vaikka piti itseään maailmannerona.

    Netotskakin alkoi pitää äitiään - perheen ainoaa rahantuojaa - syyllisenä perheen köyhyyteen ja alkoi unelmoida tämän kuolemasta, jolloin hän ja isäpuoli vapautuisivat köyhyydestä ja voisivat elää yltäkylläisyydessä upeassa talossa. Hän kasvoi siis sananmukaisesti kieroon.

    VastaaPoista
  33. Ei tuollaista rääpälettä kirjastosta hakemani kirjan kannessa ole, siinä on vain eri fonttisia kirjaimia, kultaa ja punaista, sekä pieni piirretty rintakuva takaapäin jostain, luultavasti englantilaisesta nuoresta aatelisneidosta.

    Netotskasta tulee todellisuuspakoinen, kuten voi tulla sellaisesta, jonka elämä muuten olisi sietämätöntä.

    Aivan lapsena, hän toivoo, että "paha" äitinsä, josta kaikki kurjuus johtuu kuolisi ja hänet pauloihinsa saattanut isäpuoli johdattaisi hänet uudenlaiseen, aivan ihmeelliseen elämään.

    Pilvilinnan kaatumisesta, myös äidin kuolemasta tulee hetkellisesti suuri suru,mutta arvatenkin hän sen hyvin nopeasti työntää syrjään.

    Siirryttyään asumaan ruhtinasperheeseen siirtää hän "satumaan kaipuunsa" suurinpiirtein ikäiseensä Katjaan, joka hänelle kaikkea sitä mitä hän haluaisi olla, Katjan elämä on sellaista kuin hän haluaisi elää.

    Takertumalla hän Katjaan takertuu ja palvoo kaikkea mitä hän tekee tai on. Sama toistuu sitten myöhemmin ehkä hieman hillitymmin, ikää kun jo on hieman tullut, kohdistuen Aleksandra Mihailovnaan.

    Arvelen Netotskan myöhempien aikojen elämästä, että hänellä on rikas, komea mies, ehkä hieman häntä vanhempi, kaikki ulkoiset puitteet kunnossa - puistokadun promenadilla kuuluu ihastelevia huutoja, kun hän palvelijoidensa ja kahden merimiespukuun puetun lapsensa kanssa kulkee esittäytymässä aurinkoisena päivänä. - Sitä ei ulospäin näy, että hänellä on kahdeksan rakastajaa, ja että hän hakkaa kömpelöjä, alati talossa vaihtuvia sisäkköjä.

    VastaaPoista
  34. Riku, löysin tuon kuvan käyttämällä kuvahaussa kyrillisiä kirjaimia, venäläistä aakkostoa. Hausta tuli muitakin venäläisiä kuvituksia. Teen usein venäläisiä hakuja, ja tulokseksi saa mm. hienoja vanhoja julisteita.

    Tuo kuva Netotskan tulevista vaiheista voisi olla juuri noin kuin sanot, paitsi että ei Netotska ehkä hakkaa ketään, hän alistuu mieluummin, vaikka uhmaakin hänessä on, jos kokee olevansa oikeassa. Itse en ole varma Netotskan myöhemmistä vaiheista, sillä hän on niin äärettömän avoin vaikutteille.

    Hänen kehityksensä riippuu paljon siitä, keitä hänen tielleen osuu. Hän voisi naisena rakastua myös ensimmäiseen kohtaamaansa renttuun --> vrt. rakkaus isäpuoleen - ja tuhota näin elämänsä. Hän saattaisi toistaa äitinsä kohtalon.

    VastaaPoista
  35. Gaspadin Räsäjevski!
    Ison D:n tekstit taipuvat tosiaan hienosti elokuviksi tai tv-sarjoiksi. Venäläisillä ohjaajilla on, mistä ammentaa.
    Mielenkiintoinen tuo mielipiteesi, että "Anna Karenina on esteettisesti eli tyylin ja sisällön harmonian [eheyden ja vaikuttavuuden sopusointu] kannalta maailman paras romaani."
    Voin kyllä kuvitella rahattoman ja rauhattoman D:n harmituksen, kun
    miljonääri-maanomistaja Tolstoi voi käyttää teostensa hiomiseen rajattomasti aikaa. Lisäksi hänellä oli apunaan monin tavoin lahjakas vaimonsa, jonka kädenjälki näkyy - uskon niin, romaanissa. Iso D repi auki sielunsa ja raastoi sieltä paperille asioita, jotka eivät koskaan vanhene. Isä Karamazovin tekee mieli myös vuonna 2012 ja hänen poikansa hulttioi edelleen.

    Anna Karenina on loistava romaani, mutta maailman paras... Vaatii hiukan mietintää.
    Olen samaa mieltä kanssasi Kunderasta ja Nabokovista. Dostojevskiä luetaan täyttä päätä vielä silloinkin, kun kukaan koko maailmassa ei muista hänen kriitikoitaan. Kundera ja Nabokov ovat näppäriä veikkoja, mutta siinäpä kaikki sitten onkin.
    Tapsa oli löytänyt hienon lainauksen: "tunteet ovat venäläisille totuuksia - niillä ohitetaan moraaliset ongelmat."
    Noinhan se menee, eikä yksin Venäjällä. Telkussa hiljattain joku kirjaileva neitokainen selitti, kuinka hän oli jättänyt vanhan miehensä ja heittäytynyt uuteen rakkauteen. Kun toisella seisoo ja toisella kastuu, tuppaa moraali katoamaan mielestä.

    VastaaPoista
  36. Minusta Anna Karenina ei ollut kovin merkillinen romaani, vaikka koetin kyllä nostattaa henkeä ajattelemalla, että nyt luetaan maailmankirjallisuuden helmeä.

    Siisti se oli, hyvä ja hieno, ehjä ja kovin arvattavissa oleva tarina, mutta ei nuoren tytön lukemana ollenkaan niin hieno kuin samaan aikaan luetut Katri Valan, Edith Södergranin ja Saima Harmajan povea kohottelevat runot.

    Mikähän siitä tekisi maailman parhaan romaanin? Minusta jokin Camus'n Sivullinenkin oli parempi, jos nyt ihan arvottaa piti tuolloin, jolloin luin noita maailman klassikoita peräjälkeen.

    VastaaPoista
  37. Ajattelet, Iines, Anna Kareninasta vähän samaan tapaan kuin Dostojevski. Ei kovin merkillinen romaani. Tavallaan olet oikeassa, mutta 'vain' sisällön, et itse kokonaiskuvauksen suhteen [jota Tolstoilla tosiaankin oli rahaa/aikaa viilailla lähes täydellisyyteen asti].

    Itse luin Anna Kareninan vasta noin 50:nä ja suorastaan pakahduin sen esteettisestä voimasta.

    Kritiikistä huolimatta pysyn kuitenkin linjassani. Jos nimittäin Anna ei käy niin äänestän Emmaa [Bovary]. Tutustuin ensin Emmaan ja heti hänen jälkeensä Annaan.

    Molemmat kirjat ovat tragedioita, mutta Flaubert ei minun mielestäni ole päähenkilönsä suhteen moralisti kuten Tolstoi, ja tämä voisikin olla hyvä syy nostaa Madame Bovary Anna Kareninan edelle.

    Rouva Bovary jättää lukijansa merkillisen tyhjyyden ja hämmennyksen valtaan. Emmaan hetkellisesti kohdistuva säälimme [joka sisältää aina hivenen ylimielisyyttä ja omahyväisyyttä] muuttuukin oudolla tavalla ahdistavaksi myötätunnoksi, koska sääli ei tässä tapauksessa tunnu voivan vakaumuksen rintaäänellä kiinnittyä mihinkään moitteeseen, joita toki Emman tekemistä valinnoista olisi helppo esittää.

    Sen sijaan Anna Kareninassa sääli on mielestäni rakennettu sisään jo itse kirjan moraaliseen paatokseen. Säälimme Annaa [niin tekee myös Annaan mestarillisesti eläytyvä Tolstoi] ja hänen kohtaloaan, mutta silti väistämätön 'korkeampi' oikeus tapahtuu, koska Anna rikkoi pyhän [vaikkakin omalta puoleltaan rakkaudettoman] perheidyllin. Tämä on Tolstoin ja ilmeisesti myös hänen vaimonsa opetus AK:ssa.

    Emman kohdalla emme ole samalla tavalla 'ohjeistettuja' vaan ajaudumme kysymään itseltämme; mitä Emmassa ja Emmalle itse asiassa todella tapahtui - ja miksi?

    Turhaan ei Flaubert sanonut; 'Madame Bovary olen minä itse'. Flaubert'hän aloitti alunperin kirjoittaa romanttista kirjallisuutta kritisoivaa ja siten myös [ehkä hieman paradoksaalisesti] moralistista, tositapahtumiin pohjaavaa tarinaa, mutta löysikin lopulta Emman ja hänen problematiikkansa omasta itsestään, oman sielunsa kriisiksi muuttuneena - kriisiksi, johon hänellä ei ollut antaa lunastavaa ratkaisua ja opetusta.

    *
    Camus on tietenkin parasta A-ryhmää. Eikä minulla ole mitään Valaa, Södergrania tai Harmajaakaan vastaan - päinvastoin.

    *
    Karamazovin veljekset on sisällöllisesti maailman paras romaani, mutta sitä ei nyt lasketa mukaan ;\

    VastaaPoista
  38. Molemmat romaanit (Emma Bovary, Anna Karenina) lukeneenakaan en pysty asettamaan niitä esteettisen kuvauksen paremmuusjärjestykseen, sillä kaikenlaiset listaukset ovat minusta aina enemmän listoittajan korvien välissä kuin totta. Näin ollen keskustelu paremmuudesta olisi aina lukijalähtöistä, kiinni lukijan omista arvovalinnoista. Moralistikin voi kuvata moraalin rappiota mestarillisesti. Moralistikin kirjan henkilönä voi olla paremmin kuvattu kuin hyvä ja laajasti antava ns. moraaliton ihminen. Moralistinen ratkaisukin voi olla totta ja sen kuvaaminen huippua. Tuleeko kirjaa arvottaa siis sen sisällön sopivuuden tai hyvyyden vuoksi?

    En silti halua kiistää mitään mitä sanot, päinvastoiN, puhut viisaasti ja nyökyttelen lauseillesi. Tuota korkeintaan hieman ihmettelen, että kytket kirjailijan niin tiukasti kirjan tapahtumiin ja tulkitset häntä kirjasta käsin. Eikö tämä tapa ole jo jäänyt kirjallisuudentutkimuksessa?

    Olen lukenut kirjoituksiasi Emma Bovarysta ennenkin. Ihailet häntä ihmisenä, kuten sopivaa onkin. Kirjoituksesi ovat täyttä totta.

    VastaaPoista