maanantai 5. joulukuuta 2011

Laura Gustafsson: Huorasatu

Huorasatu on Laura Gustafssonin esikoisteos ja tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokas.  Gustafssonilla on kaksi yliopistotutkintoa ja hän opiskelee Teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa viimeistä vuotta. Huorasatu onkin alun perin näytelmä ja opinnäyte. Tämä näkyy romaanissakin: juuri dialogi on kutkuttavan riemukasta ja osuvaa.

Huorasadussa historian korttipakka heitetään ilmaan ja kortit kootaan uudelleen satunnaisessa järjestyksessä. Näin kirjasta tulee jumalten ja tämän päivän kuolevaisten yhteistarina, jossa tullaan liikkuneeksi milloin missäkin, Kreikassa jumalten parissa, Haadeksessa, Helsingissä ja Thaimaassa, jossa eurooppalaiset turistisedät raiskaavat köyhiä mutta iloisia pikkutyttöjä.

En pidä Into-kustantamon laatimaa Huorasadun vihjailevaa takakansiesittelyä kirjalle täysin lojaalina. Siinä kirjan sanotaan kertovan totuuden naisen esihistoriasta, klitoriksen mysteeristä ja naisvankilan jännittävästä arjesta sekä siitä, mitä todella tapahtuu tyttöjen makuuhuoneissa.  Takakanteen on nostettu myös yhden kirjan henkilön, Millan, teesi numero 8: Mun pillu on mun pillu. Mä määrään sitä ja teen sillä ihan mitä lystään.  Tätä teesiä käyttäen kirjaa lukemattomat henkilöt ovat julkisessa keskustelussa jo ehtineet tuomita kirjan huonoksi. Samaten kirjan nimi tuntuu muodostaneen kielteisiä ennakkokäsityksiä.

Näitä raflaavia täkyjä ehkä katsotaan tarvittavan kirjan myyntiin tai ennakkokohuun, sillä teos on julistus, joka pureutuu rujosti ja runollisesti, maagisen realismin keinoin naisten ja miesten väliseen ikiaikaiseen ristiriitaan, väkivaltaan ja lihaan, sen kaikissa muodoissa ja merkityksissä.  Kirjan eläinten oikeuksia puoltava juonne on myös näkyvä, joskin hieman piilotetummin.

Lihalla mässäily kuljetetaan lukijan eteen julmasti riipien tai härskisti iloitellen. Miten täydellistä onkaan Areksen ja Afroditen seksi, mutta miten kepeästi Ares jättääkään Afroditen ja siirtyy Afganistaniin sotimaan ja Afrodite lähtee  noutamaan kuollutta nuorta rakastajaansa. Junan kyljessä lukee HEL, ja Afrodite ilahtuu löydettyään Haadeksen-junan. Päädytään kuitenkin hämärään ja ankeaan Helsinkiin, josta lukijalle osoitetaan suomalaisnaiset Milla ja Kalla, työtä etsivä opiskelija ja työhönsä tympiintynyt tarjoilija. He siirtyvät molemmat seksialalle, Karmilla ja Mirkalla, mutta kyllästyvät miesten vallankäyttöön ja suoranaisiin raiskauksiin.  Kirjan muut naiset, ennen kaikkea jumalattaret ovat jonkinlaisia karikatyyreja, stereotyyppisiä perinaisia miesten miellyttämishaluineen ja kikatteluineen, pomppivine pissistyyleineen.

Näin jumalat ja ihmiset sekoittuvat kirjassa burleskiksi parodiaksi, huolimatta traagisesta pohjavireestä tai kirjan pamflettimaisuudesta. Riemastuttavinta ja henkilökohtaisinta itselleni oli löytää käsityönsä syrjään viskannut ja baarissa tuoppeja kallisteleva Penelope. Gustafssonin näkemys uskollisena  miestään odottaneesta naisesta on nimittäin sama kuin oma näkemykseni muinoin kirjallisuuden tentissä, jossa tulkintani kohautti tentaattoria. Ruodin Odysseuksen hurvittelua ja Penelopen alistuvaa odottamista, en uskonut kuvioon. Tässä Gustafssonin taidonnäyte:

Äijän porukat oli niin sanotusti haaksirikkoutuneet Kirken saarelle. Kun mä sanon ’niin sanotusti’ niin mä tarkoitan siis että ne oli kännänneet niin paljon ettei kukaan enää osannut ajaa laivaa. Ne sit rettelöi siellä jo kolmatta viikkoa, ja Kirke oli silleen et ei helvetti pysty nukkumaan kun yhdet huutaa ympäri vuorokauden suoraa huutoa. Kun nehän on sellasta porukkaa, et nehän ei sammu, muuttuu vaan kovaäänisemmäksi ja tyhmemmiksi. Sitten yks aamu Kirke löysi ukon paskantamassa yrttimaalleen ja sillä meni lopullisesti hermot. Se oli silleen et tästä ette jätkät selviä varoituksella. Se teki taikahunajan, syötti sen sille koko vitun miehistölle ja jätkäthän sitten putosivat polvilleen ja muuttuivat sioiksi joka ikinen!” Penelope sanoo. – Odysseus myös? Afrodite kysyy. ”Hah, joo, siitähän emäsika tuli saatana.” Afrodite hymähtää. Penelope tyhjentää viskinsä. ”Että kun mä sanon että miehet on sikoja, niin se on tiedätkö fakta.”

Tämän voi sanoa ääneen: miestä lyödään kautta teoksen paikkansa löytäneen naisen vimmaisella ruoskalla. Voisi jotakuta ärsyttää, ellei kirjan taidokas ja iloitteleva  kielenkäyttö  pelastaisi  hybrikseltä. Kirja on kuin onkin naisen oikeutettu puheenvuoro ja päättyy auvoisissa tunnelmissa, uskoon paremmasta maailmasta, jossa Paha Patriarkaatti on kuohittu ja kesytetty uuteen tasa-arvoisempaan ja väkivallattomampaan eloon.  Kirjaa on turha syyttää edes hajoilusta, sillä teoshan on eräänlainen Raamattu: rönsyilevä tarinasto julmuuksista ja kauheuksista, joiden yli puhaltaa  sovinnon ja rakkauden henki.

Kirjoittaja Iines

25 kommenttia:

  1. Minä aloitan tämän, vaikka heikoilla olen, kun kirjaa en ole lukenut.

    Mikä tai mitkä olisivat ne syyt miksi sen lukisin? Miksi se on lukemisen arvoinen?

    Tämän alustuksen ja muualtakin lukemani perusteella kirjassa on tahallista yritystä hätkäyttämiseen ja provosointiin. Ilmeisesti sellainen yhä vielä jaksaa joitakuita liikuttaa, minä väittäisin, että vaikea minua on teksteillä enää hätkähdyttää, sellainen tuntuu vain tylsältä.

    Luulenpa että minua nuoremmat internetsukupolvet hätkähtävät vielä vähemmän mistään.

    Millalle sanoisin vain: "Pidä pillus, tee siihen vaikka rusetti!"
    (käytän tällaista kieltä, kun oletan, että se sopii kirjan yhteyteen) - Tai luultavasti sanoisin vain: "Semmosta se on, eiks ookki metkaa että ihmisillä on sukupuolielimet!"

    Sellainen käsitys minulle on tullut, että hyväksikäyttö kohdistuu hyvin paljolti myös poikiin.

    Noin laajemmin ajattelen, että hyväksikäytöltä ei tässä maailmassa välty kukaan, oli se sitten seksuaalista tai jotain muuta.

    Valitsemasi tekstinäyte tuo minulle mieleen Martti Innasen aikoinaan pornolehtiin kirjoittamat pornoparodiat. Jos kirja todella on irroittelevuudessaan hauska, se olisi minulle syy lukea se.

    VastaaPoista
  2. Muistaakseni sinä, Riku, tykkäät kovasti Martti Innasen tauluista, niiden naivismista. Eikös tuosta voisi aloittaa, jos etsit tietä Huorasadun maailmaan ja jos tässä kerran itsekin näet lievähkön yhtymäkohdan?

    En silti ole tuppaamassa mitään kirjaa kenellekään. En tehnyt tätä edes äidinkielen opetushommissa. Kieltäydyin suosituslistoista, vaikka kyllä me teinixien kanssa mm. Romeo ja Julia käsiteltiin, tehtiinpä siitä oma näytelmäkin, omin sanoin. Samaten Elinan surmasta saatiin innoitus muihin produktioihin, vähän kuin vahingossa.

    Minusta lukeminen onkin silloin oikeilla urilla, jos kirjan tulee lukaisseeksi vähän niin kuin vahingossa. Ei huomaakaan, kun se on jo loppu.

    Totta puhuen, kyllä Huorasadussa poikienkin tai miesten hyväksikäyttöä käsitellään. Kallahan tappaa raiskaajansa, mutta menee tämän palauduttua jonkinlaiseen olomuotoon hänen kanssaan naimisiin ja kohtelee häntä törkeästi, koska häntä on kohdeltu törkeästi. Ja Haadeksen Persefone on myös aika täti viettelemään ja nylkemään miehiä.

    Tuo Millan teesi numero 8 on turhan korosteinen takakannessa. Itse kirjasta se ei nouse juurikaan pramille, eikä Milla ole kovinkaan uhokas.

    Minusta kirjassa ei ole tahallista hätkäytystä. Sellainen olisi irtonaista, sen huomaisi. Nyt riemastuttavat hauskuudet istuvat dialogiin niin että ihmetellä täytyy.

    Kuten sanon kritiikissäni, kirjan takakannen teksti jonka perusteella sitä markkinoidaan, ei ole itse kirjalle lojaali, se on jopa vastenmielisen raflaava ja myyvä. Siihen on poimittu kirjasta sieltä täältä muutama kohta. Nyt tuntuukin siltä, että moni keskustelee vain tuon kustantamon laatiman mainostekstin pohjalta.

    VastaaPoista
  3. Jännä juttu, että kirjaa markkinoidaan takannessa siihen malliin raflaavasti, että esittely ei ole oikein synkassa kirjan kanssa.

    Luulisi takakansi-ihmisen ymmärtävän, että nykyään provoilu ei herätä lukuhaluja. Ei näinä aikoina, kun kaikki ekstriimi on jo nähty ja kuultu ja koettu.

    Tämä kukkahattutäti ei jaksa innostua lukemaan puhekielistä tekstiä. Se toki kertoo vain minun rajoittuneisuudestani.

    VastaaPoista
  4. Takakansiesittely on mielestäni vihjailevan tirkistelevä, eikä tee oikeutta kirjan kunnianhimoiselle kokonaisrakenteelle. Ihan kuin joku kurkistelisi avaimenreiästä ja kuuluttaisi muille vain vain riisuuntumiskohtaukset.

    Kuunkuiske, kirja on kirjoitettu kirjakielellä, vain dialogi, repliikit ovat puhekielisiä. Repliikkejä on muuhun kokonaisuuteen nähden vähän. Tuo minun käyttämäni sitaatti on Penelopen repliikki.

    VastaaPoista
  5. Minäkin esitän kysymyksen: kertooko kirja jonkin sellaisen totuuden, jonka vuoksi se olisi hyvä kaltaiseni jäärän lukea?

    Ettei se vain, kuten pahoin pelkään, toistaisi kliseitä siitä miten länsimaiset miehet, eritoteten me suomalaiset, sorramme ja hyväksikäytämme naisia?

    VastaaPoista
  6. Totuudenko? En minä usko, että romaaneissa ylipäänsä on totuuksia. Eiköhän niissä pikemmin ole näkemyksiä.

    Minusta kirjaa ei kannata lukea, jos jo oletusasetukset ovat vastahankaiset. Elämässä on muutenkin turhan paljon taistelua. Se lukee, joka lukee and that's it.

    VastaaPoista
  7. Tuolla Innaskommentilla en todella tarkoittanut Gustafssonin kirjaa halventaa.

    Aina taidan vähän epäluuloinen olla "kohukirjoja" kohtaan, mutta luulen tämän kyllä lukevani, kun joskus kerkiän.

    Kaikkia ei viitsi ostaa, kun kirjoja muutenkin on liikaa, eikä tiedä mihin niitä laittaisi. Kirjaston varausluetteloihin en viitsi ryhtyä.

    VastaaPoista
  8. Ilman totuuksia en lukisi yhtään kirjaa. Näkemys voi hyvinkin olla totuus: esittää jokin asia eri näkökulmasta kuin mitä on tiennyt/ajatellut.

    Pohjan tähden alla on siitä hyvä esimerkki. Sitä paitsi sen kuvaamasta näkemyksestä tuli totuus, jota se ei kuitenkaan ihan ole.

    Joycen Odysseuksen totuus on ajatusvirta.

    VastaaPoista
  9. Ok, Tapsa, näkemys on tietenkin totuus sille, joka sen esittää. Suhtaudun kuitenkin itse sanaan "totuus" vähän juhlallisemmin, ja ajattelen, että totuus olisi yleisempää laatua kuin ailahteleva näkemys - joka on mielestäni enemmän sukua mielipiteelle. Totuus olisi jotakin yleispätevää ja kestävää.

    En minä tiedä Huorasadun totuuksista, kun se on kerran satu. En kokenut sitä totuutta tai näkemystä - miten vaan - paasaavana enkä julistavanakaan, vaikka sen tarinoinnin alla kulkee punaisena lankana yhtäläisen ihmisarvon julistaminen.

    Minusta sen totuus voisi olla siis vaikkapa ihmisarvo, ihmisarvon riemulaulu.

    PS Tuohon ajatuskulkuun en pääse, että ajatusvirta on Joycen Odysseuksen totuus. Ajatusvirtahan on kirjan kerronnan tapa. Mutta siis - en osaa ajatella tätä ehkä tarpeeksi abstraktisti.

    VastaaPoista
  10. Olen itse ajatelllut vuokrata pelkille uusille kirjoille kirppispöydän, Riku. Minullakaan ei ole enää vapaata hyllytilaa, eikä uusia hyllyjä oikein mahdu.

    Uusia kirjoja voisi joku ostaakin, vanhoja ehkä ei niinkään. Ainakin muuan tuntemani antikvariaatin pitäjä sanoo hukkuvansa kirjoihin, joita kukaan ei osta.

    VastaaPoista
  11. Olemme asiasta aika samaa mieltä, vaikka koukkaammekin sen ytimeen eri suunnilta.

    Juuri jotakin "yleispätevää ja kestävää" minäkin ajan takaa, kun puhun "totuudesta". Vaihtoehtona on sitten se "ailahteleva näkemys".

    Tietysti moni kirja on ihan mielenkiintoinen ja viihdyttävä, vaikka sisältönä olisi vain jokin muodikas mielipide ylen taiteellisesti kerrottuna.

    Onko Huorasatu siis sellainen? Toivottavasti ei.

    Ajatus- eli tajunnanvirran suhteesta Joycen Odysseukseen oli eri mieltä. Se kirja ei ole jäänyt elämään, väitän minä, "yleispätevän ja kestävän" sisältönsä takia, vaan juuri siksi, että siinä henkilöt pantiin ajattelemaan tavalla, jonka lukijat kokivat "totuudeksi".

    He kokivat, että juuri noin me ajattelemme, poukkoillen sinne tänne, emmekä ylevän johdonmukaisesti.

    Tähän päästiin kerrontatekniikalla, jota luoja paratkoon on sen jälkeen ryöstöviljelty surutta ja enimmäkseen aiheetta.

    Näenkin Hyryn ja Tuurin lakoonisen kerron suosion jopa ja nimenomaan kriitikoiden keskuudessa jonkinlaisena vastavaikutuksena tajunnanvirran valtavirralle - vaikkeivat he sitä tietenkään tunnusta.

    VastaaPoista
  12. - lakonisen kerronnan -

    VastaaPoista
  13. He kokivat, että juuri noin me ajattelemme, poukkoillen sinne tänne, emmekä ylevän johdonmukaisesti.

    Eikö ihmisen ajattelun, kuvittelun ja pohdiskelun tapaa ennen Joycea tiedetty?

    Minua ärsyttää kertomataiteessa suunnattomasti se, miten tyhminä kirjoittajat lukijoitaan pitävät, miten tahtovat tehdä rikkonaista tekstiä, koska maailmakin on rikkonainen, miten tahtovat hajottaa lauseen, koska maailmakin hajoilee, miten tahtovat katkaista sanan, koska ihminenkin kat-.

    Ei ihmistä tarvitse kirjoissa hätkäyttää, ei ihmistä tarvitse hajottaa, ei ihmiselle tarvitse näyttää asioita alleviivaten ja matkien, sillä eivät ihmiset sellaista lue. He ovat tarpeeksi elämän hätkäyttämiä, elävät keskellä hajoavaa mailmaa, he kyllä tietävät ja juuri siksi tahtovat kirjailijoiden kokoavan heille palapelin ja osoittavan uusia ehjiä kuvioita, ei paloja sikin sokin. Kaikista paloista, hajoavistakin, muodostuu ehjiä kokonaisuuksia, jos kirjailijoilla on silmää nähdä eteenpäin.

    VastaaPoista
  14. Toki tiedettiin, mutta ei juurikaan kuvattu kirjallisuudessa. Tarinoissa kaikki on johdonmukaista, elämässä ei.

    Tavallaan ymmärrän taiteilijoiden (myös runoilijoiden ja kirjailijoiden) pyrkimyksen kuvata todellisuutta rikkomalla ja pirstaloimalla se.

    Maailmahan muodostuu päässämme. Otamme vastaan erilaisia sähkökemiallisia ärsykkeitä ja aivomme yhdistää niistä sen, mitä näemme, koemme ja tunnemme.

    Loppujen lopuksi emme tiedä ihan varmasti, onko muita - tai mitään - edes olemassa.

    VastaaPoista
  15. Kyllä minäkin sen kirjoittajien pyrkimyksen hätkäyttää ja kuvata pirstaleita ja sirpaleita ymmärrän, vaikken pidä sitä kirjallisuudessa tarpeellisena. Kuka palaa runoon, joka on pelkkiä kirjaimia tai eri korkeuksilla leijuvia vaihtuvia sanoja? Minusta tällainen on pikemmin kuvataiteen keino. - No, runo voi toki myös lähentyä kuvataidetta, se voi olla osa sitä.

    Ihminen lopulta kuitenkaan ei ajattele pirstaleisesti, vaikka liikkuukin hetkittäin eri aika- ja asiatasoilla, vaan johdonmukaisesti eteenpäin pykien.
    En tiedä siis, onko lopulta kovin merkittävää panna aivojen kaikkia aivoituksia suoraan paperille. Eiväthän ihmiset tämän pirstaleisen kaavion mukaan puhukaan, vaan he suodattavat sanomansa järkeväksi ja loogiseksi viestiksi, joka sopii tilanteeseen.

    Mitä enemmän eteenpäin vievää dynamiikkaa kerronnassa rikotaan, sen vähemmän teoksella on ymmärtäviä lukijoita tai katsojia - kuvataide on tästä minusta poikkeavaa, koska se on symbolistisin taiteen suunnista.

    PS
    En esitä tässä mitään totuuksia, vaan omia näkemyksiäni. Minua ärsyttää se, että sanataiteen rakenne rikotaan ja jätetään hajalleen. Minusta taiteen tehtävä on koota ja tarjota vaihtoehtoisia totuuksia. En yleensäkään pidä interaktiivisuudesta, siitä, että lukijan oletetaan kokoavan palaset omassa päässään. Harvoin se onnistuu. Ja yhtä hyvin, ellei paremminkin, lukija - tai katsoja - hajottaa tarjotun kudelman, ellei se ole hänestä tosi, ja rakentaa omansa.

    VastaaPoista
  16. ... johdonmukaisesti eteenpäin pykien...

    Tämä on hyvä! Pykikäämme parempaan.

    Interaktiivisuudesta taiteessa olen tasan samaa mieltä. Koska tiedämme, ettei tavallinen selkeä viestikään mene perille juuri siinä muodossa kuin lähettäjä haluaa, uskoo ja toivoo, niin miksi tahallaan vielä sekoittaa?

    Maailma on muutenkin niin outo, jos sitä rupeaa tarkkailemaan, että kannatan täsmällistä kielenkäyttöä.

    Siksi sanoinkin, että "tavallaan ymmärrän" - mutta en siis pidä siitä tyylistä. En pidä "sanataiteesta". Kääre voi olla korea, mutta sisältö ratkaisee.

    (Kommentoin muuten Baudelaireakin siellä muissa aiheissa. Pitäisikö se Nylenin käännös ottaa jonkin kuun kirjaksi?)

    VastaaPoista
  17. Tapsa,

    Baudelaire pitäisi ottaa jonkun kuun kirjaksi, sillä minä ostin sen hiljakkoin. Se on ihana kirja ensinnäkin jo ulkoisesti, siinä on kaksi somaa kullertavaa nauhaa kirjanmerkiksi. Antti Nylenin suomennos. Vielä en ole lukenut, mutta kyllä tässä joulun aikaan luen sitä ja sitten Mellerin elämäkertaa. Katja Kettukin pitäisi jostain saada.

    Minusta tuntuu, että tuo Pahan kukkia sopisi sinulle, Tapsa. Jos tahdot ja ehdit, voitaisiin varata se sinulle halumanasi aikana?

    Joopa joo. Pykitään vaan eteenpäin tässä joulukuun hämärässä lievän lumisateen keskellä.

    VastaaPoista
  18. Ihan yksinkertaisesti nuo ajattelen: kirjailija kertoo kaikessa kirjoittamassaan eniten oman päänsä sisällöstä.

    Lukijat sitten tykönään huomaavat viehättääkö se.

    Baudelaire vanhan ajan varis,
    kaikesta aina naris, kuin eilispäivän tojota jaris!


    Taidan minä sen silti lukea.

    VastaaPoista
  19. Luin Huorasadun. Välillä hauska mutta enimmäkseen naivi. Selkeästi ollut kirjoittajalleen lähinnä keino purkaa traumoja ja miesvihaa. Sillä kyllä hän miehiä, ja "patriarkaattia", vihaa.

    Tästä nyt innostuu tietty naisporukka, tuskin muut.

    VastaaPoista
  20. Ei kai tämä noin helppoa ole, tämä Gustafssonin tulkinta?

    Entä, jos hän vihaisi vain sitä, ettei naisilla ole yhtä paljon oikeuksia kuin miehillä? Naiset eivät toimi sutenööreinä niin kuin miehet - jos nyt muutaman naisparittajan tunnette, niin hyttysen hyrinää.

    Toisin sanoen miesten ei ole koskaan tarvinnut pelätä sitä, miten paljon naiset heidän elämäänsä kaventavat eikä kadehtia sitä, miten paljon vapaammin naiset elävät kuin he. Ei miehiä ole koskaan kahlehdittu kotiin lasten kanssa eikä heitä ole piilotettu vierailta naisilta piiloon kaavun sisälle sillä aikaa, kun naiset käyvät kapakoissa juomassa ja naimassa. Ym. ym. (En jaksa nyt luetella enempää - mutta koko historia on todisteena naisen alistetusta asemasta, asemasta, joka globaalisti on vielä lapsenkengissä.)

    VastaaPoista
  21. Kun Gustafssonin kaltainen monin tavoin etuoikeutettu ihminen tekeytuu ääni ja kynä väristen jonkinlaiseksi sorrettujen äänitorveksi, normaali ihminen hieman vaivaantuu.

    Muutenkin Gustafsson ampuu osittain ohi. Suomessahan köyhiä, työttömiä ja syrjäytyneitä nimen omaan _eivät_ ole naiset eikä tässä maassa kenenkään tarvitse ryhtyä prostituoiduksi elääkseen, vaan motiivina on aina lisärahan hankinta.

    VastaaPoista
  22. Voisi vaivautua, jos joku paasaisi syvällä rintaäänellä.

    Tarina on kuitenkin eri asia. Minusta teoksessa ei ole edes vimmaa, ei aggressiota, on vain muutettu naisten tekemisiksi niitä tekoja, joita miehet ovat historiassa tehneet.

    VastaaPoista
  23. Kristilliset arvommehan pohjautuvat paimentolaiskulttuuriin, jossa nainen oli omaisuutta siinä missä karjakin.

    Tuhatvuotinen aivopesu toimii.

    Nykyään tämän paimentolaiskulttuurin arvot tekevät vahvaa paluuta arkeemme. Sitä kutsutaan monikulttuurisuudeksi.

    Omassa vanhassa eränkävijäkulttuurissamme naisen asema oli toinen. Tasa-arvoisempi.

    VastaaPoista
  24. Kyllä minä tämän allekirjoitan.

    Olen aina paasannut islamilaisen kulttuurin naisen asemasta - vaikka tämä itse osaansa olisi oppinut tyytymäänkin.

    Se, että oma keho - joka kaikilla on samanlainen - pitää verhota muodottoman kaavun alle ja hiukset samaten, kertoo omaa tarinaansa ihmisarvon alemmuudesta.

    Toki tähänkin voi kasvaa ja nähdä tässä hyviä puolia, mutta miksi sitten vastaavan kulttuurin miehillä ei ole kaapua ja hiuspeittoa, jos se kerran on hyvä?

    VastaaPoista
  25. Tästä linkistä pääsee Facebook-sivulle, jossa ilmeisesti kirjailija itse kommentoi jutussani ollutta mainintaa.

    VastaaPoista