maanantai 31. lokakuuta 2011

Raja – tarina pakkomielteisistä naisista

Riikka Pulkkinen nousi viisi vuotta sitten esikoisellaan Raja kohinalla nuorten suomalaisten kirjailijoiden eturiviin. Ihan ansaitusti, sillä kirjan luettuaan on pakko jorma-uotismaisesti myöntää, että “ei huono, täyttä törinää”. 

Hieman minua tosin häiritsee tämä muodikas suomalainen maaginen realismi. Sillä sitä Raja mielestäni edustaa – eri-ikäisten naisihmisten unenomaista kulkua kohti kohtaloaan. Tarinaan kytkeytyy lisäksi keskeisesti antiikin tragedia, jonka lakien mukaan kirja etenee väistämättömään lopputulemaansa: kuolemaan.  

Raja kertoo ylemmän keskiluokan ihmisistä – professorista, arkkitehdista, maisterista, lääkäristä, heidän lapsistaan – ja nimenomaan naisista, sillä miehet Juliania lukuunottamatta ovat pelkkiä varjoja, muistoja ja utukuvia. 

Rakenteeltaan kirja on moniääninen. Ei siten kuin Hannu Salama sen teki, eli antoi päähenkilöiden puhua itse, vaan siten kuin esim. Sofi Oksanen sen tekee: joka luvulla on tietty päähenkilö, jonka syvimmätkin ajatukset kertoja paljastaa. Kertoja on siis vanhanaikaisesti kaikkitietävä, mikä jopa hieman ärsyttää, koska akkainlehtitason psykologiseeraus on sitä samaa kaikkitietävän kertojankin esittämänä. 

Kaltaiseni epäilijä tietysti tarkkailee, kuinka 25-vuotias kirjailija kykenee astumaan esim. viiskymppisen naisprofessorin nahkoihin. Aika hyvin. Tosin en alussa ollut varma onko tämä yliopistolla työssä oleva flegmaattinen Anja ehkä siellä siivoojana tai laitosapulaisena. Myöhemmin olin ymmärtävinäni, että henkilön yksioikoisuus tulee ehkä siitä, että Anja on masentunut ja lamaantunut. Kirjahan alkaa hänen itsemurhayrityksellään, jonka syynä on väsymys elämään aviomiehen varhaisen dementoitumisen takia. Liitto on lapseton, joten Anjalla ei ole oikein ketään pitämässä häntä kiinni arjessa.  

Toki kaikki kirjan hahmot kietoutuvat toisiinsa, välillä epäuskottavallakin tavalla. Keskushahmoksi nousee Anjan siskontytär, 16-kesäinen Mari, jonka kirjallista ja muuta lahjakkuutta ei kyllä hänen alkeellisen taikauskoisen ajatustoimintansa perusteella arvaisi. 

Kesällä täällä blogissa joukolla kritisoimamme Rajan henkilöiden ja seksikohtausten kliseisyys ei lukiessa haittaa samalla tavalla kuin silloin kerrottuna. Onhan kirjassa kliseitä – esimerkiksi nämä Iineksen jo silloin mainitsemat eli miksi opettajalle on täytynyt antaa nimeksi Julian ja miksi nelikymppinen Johannes, Anjan rakastaja, on kaikin puolin täydellinen, jopa vartaloltaan? 

Anjakin on vartaloltaan upea – siro, vatsa kiinteä, rinnat kauniit – vaikka on jo yli viisikymmentä... Luulen, että tässä tökkää silmään kirjailijan nuoruus. Ehkä Julianin etäisen esikuvan (uskon, että sellainen on) nimi on ollut jokin vastaava vierasperäinen. Ja jotta viisikymppiset vanhukset voisivat harrastaa seksiä, heidän täytyy olla nuorekkaita, koska muutenhan se olisi ällöä. 
     
Riikka Pulkkinen, kuten viime vuosina niin moni muukin kirjailijamme ja runoilijamme, on lukenut yliopistolla kirjallisuutta. Sen huomaa. Toisaalta tietysti ihmettelee kuinka kirjallisuuden professori Anja, joka on tunnettu terävästä kielestään ja joka keskustelee ja luennoi fiksusti tragedioista, antaa jopa terveyskeskuksen vastaanottovirkailijan pompottaa itseään kuin mökin muijaa. No, se masennus, se masennus... varmaan.   

Miksi kirjan nimi on Raja? 

Antiikin tragediassa se kuvaa sitä pistettä, josta ei voi enää kääntyä takaisin, vaan kaikki muuttuu ja kohtalo toteutuu. Se kuvaa myös sitä rajaa, joka ihmisellä on sisällään, ja joka erottaa nautinnon ja tuskan, vihan ja rakkauden. Se tarkoittaa myös ääriviivoja, joilla toinen ihminen tekee toisen, rakastettunsa, olemassa olevaksi, eläväksi. Marilla se rajanvetäjä on Julianin rakkaus tai itsensä viiltely. 

Ilman tätä lukupiiriä en todennäköisesti olisi Rajaa lukenut. Jos olisin aloittanut, olisin ehkä jättänyt kesken. Ei siksi, ettei kirja olisi hyvin kirjoitettu ja vakuuttava osoitus tekijänsä lahjakkuudesta. Sitä se nimenomaan on. Vaan siksi, etten tunne kiinnostusta tämänkaltaiseen ihmissuhdepeliin. Laadukkaana TV-draamana, sellaisena kuin britit tekevät, Raja olisi varmasti ihan mielenkiintoinen. 

Urputin jossakin vähän aikaa sitten, että nuoret naisnykykirjailijamme kuvaavat seksuaalisuuden niin kaavamaisesti. Se on peliä, johon voi soveltaa suoraan minkä tahansa nisäkkään laumakäyttäytymisen kuviot. Ratkaisevaa on se, miltä näyttää ja miten esiintyy, pörhöstelee ja keimailee. Tunnen monia nuoria naisia, enkä voi uskoa, että heidän ajattelunsa olisi noin infantiilisen yksioikoista.      

Minua myös häiritsee kautta kirjan kulkeva flirtti kuoleman kanssa. Senkin synnin laitan kirjoittajan nuoruuden piikkiin. Nuorena on kiva ajatella kuolemaa, mutta se olisi riittänyt ihan hyvin Marin osuuteen. Ei siitä olisi tarvinnut tehdä koko kirjan kantavaa teemaa, jolle on lopussa tragedien lakien mukaan on joku uhrattava. Arpa osuu naapurin pikkutyttöön. Miksei Anjan miehen kuolema riittänyt?   

Miksi kutsun teosta tarinaksi pakkomielteisistä naisista? 

Siksi, että kirjan kaikki päähahmot – Anni, 6 v / Mari, 16 v / Anja 53 v – ovat mielestäni samalla tavalla taikauskoisia ajatusmaagikoita. Ikään kuin kaikki olisivat pohjimmiltaan sama henkilö. Jopa Julian, jonka nimikin muistuttaa naisen nimeä, on samankaltainen. Mistähän Pulkkinen on muuten keksinyt, että miehet iskevät alinomaa silmää, jopa toisilleen?  

Mari on pakkomielteiden kipuileva kimppu: rakkaus, olemassaolo, kuolema. Myös Anjalla on pakkomielle pitää antamaton lupauksensa tappaa muistamaton miehensä. Julianilla on pakkomielle kertoa seikkailunsa vaimolleen. 

Kirja on Marin selviytymistarina. Pikkutytön mahdollisen kuoleman voi ymmärtää vapauttavan Marin elämään ja aikuisuuteen. Anjan ja Julianin ratkaisut esitetään myös hyvinä vapauttavina asioina, vaikka molemmat voisi esittää myös kylmänä itsekkyytenä: Anja haluaa vapautua miehestään ja Julian haluaa vapautua syyllisyydestään lykkäämällä sen vaimonsa harteille. Tappaminen ja tunnustaminen ovat nekin eräänlaisia rajoja, jotka ylitettyään ei ole enää paluuta entiseen.  

Outoa ja perustelematonta on myös se, miksi Anjan ja Johanneksen toimivan seksisuhteen on päätyttävä? Anja on kuitenkin 50-luvun lapsi, siis rokkisukupolvea, elänyt nuoruutensa 60-luvun vapautuneen seksuaalisuuden vyöryssä. Kuinka koulutetulla nykynaisella voi olla noin vanhanaikainen asennemaailma? 

Niin, kirjan herättää kyllä ajatuksia ja saa pohtimaan kaikenlaista. Mutta minua ei silti oikeasti kiinnosta tällainen kuvitteellinen ihmiselon kuvaus ja sen puntaroiminen. Minua kiinnostaa vain se, mikä on totta. 

Olisiko minun siis alustettava seuraavaksi Riikan toinen teos - Totta? 
Kirjoittaja Tapsa

21 kommenttia:

  1. Se, että kirja kertoo ylemmän keskiluokan ihmisistä, professoreista, arkkitehdeistä ja maistereista sekä lukiolaisista, saattaa ärsyttää, mutta ei se tietenkään ole virhe eikä klisee, sillä täytyyhän tapahtumat johonkin miljööseen sijoittaa. Tässä vain tuo ylemmän keskiluokan asema tuntuu korostetulta ja jää mielestäni lopulta vaille motiivia. Eihän motiivi voi olla niin yksinkertainen, että halutaan näyttää hyvinvoinnin toiset kasvot?

    Se sen sijaan on klisee, millä tavalla nämä ihmiset on nimetty ja siroteltu miljööseen ja yhteyteen toistensa kanssa.

    Kuuttakymmentä käyvä naisprofessori tapaa äitinsä dementikko-osastolla nelikymppisen Johanneksen, jonka äiti - kappas vaan - on myös samalla osastolla. Maisteri Julian taas toteuttaa jokamiehen unelmaa: fantasiaa nuoren tytön tiukasta pillusta. Jos tyttö osaa ajatella filosofisesti, häntä on ikään kuin lupa himoita. Miten romaani olisi sävyttynyt, jos Johanneksen nimi olisikin Pentti ja Julianin Marko? Ja jos Mari olisi viiltelyn sijaan ollut tukeva bulimikko, ahminut ja oksentanut ruokaansa?

    Minua nämä teoksen kliseiset ja trendikkäät henkilökuvat ja asetelmat haittasivat siinä määrin, että kirja oli varsin työläs lukea loppuun.

    Mitä tulee tuohon väitettyyn yhteyteen Sofokleen Antigonen kanssa, niin ei se kirjan arvoa nosta. Elämässä tapahtuu arkkityyppisiä asioita kaiken aikaa, ikiaikaiset kuviot toistuvat kullekin ajalle tyypillisissä muodoissa. Aina on ollut kohtalouskoa tai uhmakasta taistelua kohtaloa vastaan.

    Kertojanahan Pulkkinen on taitava, ja uudempi Totta-romaani on henkilökuvaukseltaankin uskottavampi. Toden tuntua minäkin tahdon kirjalta, vaikka se olisi maagista realismia tai silkkaa fantasiaa - fantasiakin voi olla uskottavaa, mukaansa vievää.

    VastaaPoista
  2. PS

    Tämä piti vielä sanoa: Olisi alustettava se Totta. Olisi mielenkiintoinen jatkumo tähän kritiikkiin.

    VastaaPoista
  3. Keskiluokka lääkäreineen tulee luultavasti siitä yksinkertaisesta seikasta, että Pulkkinen on kasvanut sellaisessa miljöössä. Hänen äitinsä on lääkäri ja isänsä juristi.

    Eikä siinä mitään pahaa tai vikaa olekaan, kuten Iines sanoikin. Raskauttavampaa olisi ollut, jos Pulkkinen olisi yrittänyt hypätä vaikkapa valssaamon laitosmiehen ja nosturinkuljettajattaren hahmoihin.

    Mutta en ymmärrä noita kliseitä. Ne eivät anna kirjaan mitään. Julianin vielä hyväksyisin, mutta miksi Johannes on niin täydellinen? Hän oli eronnut, muistaakseni vaimo oli jättänyt - miksi, sitä ei sanota. Miksi kukaan nainen jättäisi noin täydellisen miehen?

    En ottanut tarkoituksellisesti kantaa alutuksessani kirjan henkilöiden seksisuhteisiin. Minusta oli aivan hyvä, ettei kirjailijaa tuominnut Juliania tai selitellyt hänen tekoaan esim. vaimon luonteella ja aviosuhteen viilentymisellä. Yritti kyllä, ehkä, mutta se jäi yritykseksi.

    Sofokles oli hieman päälleliimattua. Sitä tarkoitinkin, kun viittasin kirjallisuusopintoihin.

    Mutta tuo pilkutus, josta jupisin jo pääblogissa. Kun se kerran Rikun kertoman mukaan on Pulkkiselle tärkeää, niin miksi hän hyväksyy hoipertelun pilkun käytössään.

    Hannu Mäkelä vastasi aikoinaan arvostelijoilleen, että hänen kirjassaan pilkut ovat juuri niissä kohdissa, joihin hän on ne halunnut pannakin. Hän halusi siis ilmaista luovalla pilkutuksella jotakin.

    No, selitys on surkea. Yhtä surkea se on Pulkkisenkin tapauksessa, jos hän haluaisi selitellä.

    Ehdotinkin, että kirjailija voisi tehdä ensin yhden virheettömän kirjan ja vasta sitten rikkoa sääntöjä. (Picassokin maalasi nuorena "oikein", jolloin jokainen voi nähdä hänen taitonsa, ja vasta sitten "väärin".)

    Tosin väärä pilkutus ei ole nykykirjailijoiden ongelma. Se alkoi jo 60-luvulla modernimin vyöryssä.

    Syytän siitä sekä englannin vaikutusta että omia kielipuolia ruotsinkielisiä kirjailijoitamme, Donneria ja muita.

    VastaaPoista
  4. "...miksi nelikymppinen Johannes, Anjan rakastaja, on kaikin puolin täydellinen, jopa vartaloltaan?


    Anjakin on vartaloltaan upea – siro, vatsa kiinteä, rinnat kauniit – vaikka on jo yli viisikymmentä... "

    Tästä tulee mieleen elokuva Brokeback Mountain, joka on tehty Annie Proulxin kirjasta.

    Kirjassa karjapaimenet, joita ei kuvata mitenkään komeiksi, toinen on suorastaan rujo vinoine hampaineen, rakastuvat toisiinsa.

    Elokuvassa paimenet muuttuivat komeiksi stailatuiksi marlboromieheksi, jotka nojailevat aitoihin juuri oikeassa asennossa.
    Elokuvasta tulikin jättimenestys, etenkin nuorten ja vähän vanhempienkin fiksujen naisten keskuudessa.

    VastaaPoista
  5. SIIRRETTY ARSKAN KOMMENTTI IINES-BLOGISTA TÄNNE:

    Arska sanoi...

    Pulkkinen uloskirjoittaa karikatyylisen yleistyksen jokamiehen unelman toteutumisesta ja "rajan" ylittämisestä ja jota Iines kannattelee määritelmällä: fantasiaa nuoren tytön tiukasta pillusta. Ajatus on yhtä tuore kuin "kuolaava mulkku", jos asetelmana olisi murrosikäinen poika ja kahden lapsen äiti. Asetelma on tietenkin ennakkoasenteita tukeva, teon ja fantasian välille on julmasti vedetty yhtäläisyysmerkit.

    50-kymppiselle naiselle saattaakin olla rajuin totuus se että edes tuota omaa fyysistä fantasiaa ja sen tuomaa oletettua nautintoa ei voi miehelle enää suoda. Varsinkin, kun oma seksuaalinen "viisari" on hidassytytyksinen ja vailla ennakoivia fyysisiä tuntemuksia.

    Pulkkisella saatta olla vielä mentaalisessa muistissa tuo "tiukkuuden" suoma nautinto ja rooliasetelman mukainen kyky samaistua miehen nautintoon. Ainakin oma julkikuva on varsin kaksinapainen ja stereotyyppinen.

    VastaaPoista
  6. Minä menin vastaamaan tähän kyllä jo Iineksessä, kun kommentti liittyy myös siellä olevan juttuni asiaan.

    Mutta tässä teille muille Arskan ajatuksia miehen unelmista ja viisikymppisen naisen väljyydestä, kun hänellä on enää haaveena teinivuosien tiukkuus..

    VastaaPoista
  7. Minulla ei ole valitettavasti nyt mahdollisuutta tarkistaa pilkutusta Rajasta, sillä kotikaupunkini kirjastossa ei ole ainuttakaan Riikka Pulkkisen teosta! Kuvitelkaa, ei ainuttakaan! Itselläni on vain tuo Totta-romaani.

    Tapsa, olisitko niin ystävällinen, että heittäisit pari esimerkkiä noista pilkkujutuista. Kiinnostaa tavattomasti.

    VastaaPoista
  8. Okei, etsin kohta pari pillulleen pilkutusta.

    Mutta ensin tämä: piipahdin kirjastossa päivällä ja sattui käteeni Jarkko Tontin Luokkakokous. Ihan piruuttani katsoin miten Tontti pilkuttaa - aluksi ihan pedantisti, kuten juristille sopiikin.

    Kahdeksan rivin verran ehdin jo katua epäluuloani, mutta sitten ensi sivun yhdeksännellä rivillä iskee silmää puuttuva pilkku.

    Ehkä näitä kirjoja ei tehdä meille vanhan liiton lukumiehille (ja -naisille), vaan uuden polven puku miehille ja luku naisille?

    VastaaPoista
  9. Raja, kolmas sivu:

    "Mutta puut. Koivut sorjine, valkoisine vartaloineen ja omenapuut jotka olivat kukkineet toukokuussa kipeän kirkkaasti. (...) Oliko sillä väliä että ihminen teki tien itselleen; yhtä metsän keskellä silti."

    Tuohon tyyliin. Alussa Pulkkisen välimerkkien käyttö häiritsi minua, mutta ei enää lopussa. Totuin kai siihen. Ja voihan olla, että tuokin on nykykieliopin mukaista, vaikka minusta se on vain epämääräistä hoippumista.

    VastaaPoista
  10. Esimerkkisi onkin aika kamala.

    Jos kerran kirjoittaa normaalisti soljuvaa tarinaa, pitäisi välimerkkien olla loogisilla paikoillaan. Tuollainen lepsu poisjättö väljentää tyyliä ja antaa huolimattoman vaikutelman.

    Ei pilkutuksen orjallista tarvitse olla, vapauksia voi ottaa harkitusti, jos välimerkityksen muutoin hallitsee.

    Pilkuttomuus on kuitenkin lisääntynyt valtavasti, ja luulenpa, ettei välimerkityksen tehtävää oikein tajuta. Yhä useammin yllättyy siitä, miten kirjailijat selvästi eivät osaa välimerkkien käyttöä.

    Kirjallisuuden taso on epämääräistynyt muutenkin. Teosten julkaisukynnys on madaltunut ja tämä on tuonut lieveilmiöitä mukanaan. Osansa on myös kouluopetuksessa: välimerkkejä ei enää yksinkertaisesti opeteta tuleville kirjailijoille.

    VastaaPoista
  11. Kemppinen joskus (tuntenette tyypin?) vastasi Jarkko Tontille - joka syytti häntä siitä a) että hänen bloginsa ovat aivan liian pitkiä, b) että ne on väärin pilkutettuja, ja c) että pisteetkin niissä on ihan väärissä paikoissa,
    että
    "olenkin ihmetellyt mitä nuo pienet mustat täplät pöytäni alla ovat"... tms. (En muista ihan sanatarkasti ko. vastausta. Mutta aika turha Jukka Kemppiselle on alkaa vittuilla asioiden ohi.)

    VastaaPoista
  12. Mikä tässä pilkutuksessa on niin vaikeaa? Wordilla kirjoitettaessa ohjelma herjaa hereästi, jos pilkku puuttuu.
    Rajaa en ole lukenut enkä lue. Pakkomielteisiä naisia näkee IRL ihan tarpeex.

    VastaaPoista
  13. Arvelen, että pilkkuasiassa kyseessä on ilmiö nimeltä kirjallinen vapaus. Mikään ei saa rajoittaa kirjailijaa, ja jos lauseesta puuttuu pilkku, se on tarkoitettu pilkuttomaksi.

    On myös helppo heittää kritisoijaa termillä pilkunviilaaja.

    VastaaPoista
  14. Kolehmainen - älä nyt minua usko, vaikka väitinkin Rajan naisia pakkomielteisiksi. Minusta kun kirjallisuutemme ainoa tyystin pakkomielteetön naishahmo on lotta Kotilainen.

    Pakkomiellekin on (tiesin sen toki jo kirjoittaessani) hieman liian rankka sana kuvaamaan kaikkia kirjan naisia. Ehkäpä "lievästi horjuvat tajunnantilat" kuvaisi paremmin tarkoitustani.

    (Meillä miehillä on toiset keinot saavuttaa horjuva tajunnantila.)

    Toki kirjassa on hyviä hahmoja. Esimerkiksi Marin kaveri Tinka on aivan mainio. Hän tietää pelaavansa, siksi. Mari taas ei tiedä, vaan luulee, että näin kuuluu elää.

    Marin ja Tinkan välillä on alkava orastava suhde. Harmi ettei kirjailija kehitellyt sitä pitemmälle. Se olisi ollut paljon kiinnostavampaa kuin Anjan ja Johanneksen tylsät panot.

    VastaaPoista
  15. Pakkomielteitä näkee kaikilla, jos niitä lähtee etsimään.

    Esimerkiksi Julianillahan oli se yksi tiukka pakkomielle, jota hän toteutti loppuun saakka. Että ei ne naiset yksin..

    Nyt kaipaisin sen Rajan tähän käsiini voidakseni katsoa uudelleen tuota Tinka-kehitelmää.

    Minusta on kummallista että kymmenentuhannen asukkaan Pikkukaupungin kirjastoissa ei ollut kumpaakaan Pulkkisen kirjaa, kun tein haun kirjaston koneella. En voi siis nyt mistään katsoa kirjaa uudelleen. Kesällä lainasin sen kesäpaikan kirjastosta.

    Jos ääneni olisi toiminut, olisin kysynyt kirjaa suullisesti. Nyt pätkii taas niin pahasti, etten viitsinyt koettaa puhua.

    VastaaPoista
  16. Meilläkin pääkirjastossa on - yllättäen? - vain yksi Raja ja se on lainassa. Varastossa on toinen, mutta se ei ole lainattavissa; liittynee kirjaston remonttiin.

    Mistäköhän syntyvät teidän mainitsemanne kliseiset henkilökuvat? Pulkkisen omasta elinpiiristä?

    Kun ajattelee ihan vaan omaakin ystäväpiiriään, niin joukossa on hyvin erilaisia ihmisiä, vaikka päällisin puolin he kuuluvat samaan kastiin. (Työssäkäyviä ihmisiä, joilla lähes kaikilla on perhe.)

    Kuka saa kicksinsä perhe-elämästä, kuka työstä ja kuka ties mistä, mutta jokaisella on omanlaisensa elämä.

    Missä muuten sellaisia pakkomielteisiä naisia kasvaa? En tunne yhtäkään.

    VastaaPoista
  17. Ei kun tunnen - yhdellä tutulla naisella on pakkomielle vaatettaa perheensä samaan muottiin.

    Hymyilyttäisi ellei harmittaisi miehen ja lasten puolesta.

    VastaaPoista
  18. En minäkään tietäisi Rajan naisia "pakkomielteisiksi", ellei kaikkitietävä kertoja paljastaisi minulle heidän ajatuksiaan.

    Oikeassa elämässähän me emme tiedä toistemme ajatuksia. Tosin me olemme usein tietävinämme.

    Eikä ne Rajan henkilöt mitenkään erityisen kliseisiä ole. Oikeastaan ei juuri lainkaan.

    VastaaPoista
  19. Tapsa, taidat olla eri mieltä itsesi kanssa? ;)

    "Mutta en ymmärrä noita kliseitä. Ne eivät anna kirjaan mitään."

    VastaaPoista
  20. Minusta henkilöiden arvattavuus tekee näistä Pulkkisen henkilöistä kliseisiä. Jos nuori tyttö kärsii, hän viiltelee itseään. Tietysti hän tahtoo myös päästä neitsyydestään, sillä oletusarvo teinixeillä on, että kukaan ei ole enää teininä neitsyt. Miehillä taas tuo suhtautuminen naisen vartaloon on klisee.

    Romaani vilisee näitä kliseita jokaisen henkilön kohdalla, kukaan ei ole rujo eikä arvaamaton. Juuri tämä ihmiskuvauksen kaavamaisuus on minulle ainakin romaanin suuri heikkous, vaikka olisi miljoona Antigonea taustakuviona.

    VastaaPoista
  21. Kuunmuisku: "Tapsa, taidat olla eri mieltä itsesi kanssa? ;)"

    Totta kai, hyvin usein. Ettekö te muut muka ole?

    Mutta toisaalta se, että kirjassa on kliseitä, ei ole ihan sama asia kuin että henkilöt olisivat kliseisiä.

    Ehkäpä Johannes on ainoa kävelevä klisee teoksessa. Miksei Tinkakin, mutta mielestäni hänen kuvauksessaan se kliseisyys on juuri kuvauksessa, humoristisessa liioittelussa, ja elävä henkilö tunkeutuu väkisin kuvauksen läpi.

    Etenkin lopussa paljastuu, että Tinka on aito, ajatteleva, fiksu likka. Hänen pelinsä on vain peliä, roolinsa vain tietoinen rooli.

    Mari ja Julian ovat totisia torvensoittajia, jotka eivät oikeasti ikinä nouse rooliensa yläpuolelle.

    Anja taas on hieman arvoituksellinen hahmo. Luulen, että monet meistä ovat hänen ikäluokkaansa - mutta ymmärrämmekö me muka häntä? Minä en ainakaan.

    VastaaPoista