Juha Hurme, Nyljetyt ajatukset

 Hartiavoimin kulttuurin kimppuun 

Minulla on ollut outo viha-rakkaussuhde kirjailija Juha Hurmeeseen, joka palkittiin juuri uusimmasta teoksestaan Finlandialla. Näiden Nyljettyjen ajatusten myötä suhde vääntäytyi väellä ja voimalla ihastuksen puolelle, ei voi mitään, saatana.

Saa nähdä mihin asentoon suhteemme ketkauttaa tämä Niemi, kunhan saan sen käsiini. Olenhan jo kauan urputtanut siitä, kuinka Hurme kehutussa näytelmässään pani Europaeuksen änkyttämään, erittäin kyseenalaisin lähdetiedoin.

Nyt taas huomasin junteimpien tulkitsevan Niemen paljastavan, että Aleksis Kivikin oli ruotsinkielinen ja oppi suomen vasta aikuisena. Kivi, Hurmeelle Stena, oli opetellut tietenkin ruotsia, sillä ei 160 vuotta sitten voinut opiskella edes ylioppilaaksi suomeksi.

Nyljetyt ajatukset on hyvin omalaatuinen romaani, joka ei oikeastaan ole romaani lainkaan, vaan teatteria, kirjallisuutta ja musiikkia ruotiva esseekokoelma. Karkeahkona kehyksenä on kahden yrmyn äijän – Köpin ja Aimon – soutumatka Kustavista Hailuotoon.

Reissu kestää 20 vuorokautta ja sen aikana puhetta piisaa – jämäkät ukot paljastuvat suulaiksi esitelmöijiksi, jotka ovat kuin samasta puusta veistettyjä ja puhuvat molemmat Hurmeen äänellä. Tuloksena on kiehtova kattaus kulttuuria, samaan aikaan pinnallisen kepeää ja kiehtovan syvällistä.  

Siitä en päässyt selville, miksi kirjan ajatukset ovat juuri ”nyljettyjä”. Mikseivät mieluummin vaikka suomustettuja tai suolattuja, merellä kun liikutaan. 

Alku iski ilmat pihalle  

Tartuin kirjaan miettien montako kertaa verenpaineeni nousee ennen kuin viisisataa sivua on soudettu, huovattu ja kahlattu läpi – mutta jo ensimmäinen repliikki osui ja upposi, enkä siitä enää noussut varteenotettavaksi veneen keikuttajaksi:

”Tästä on hyvä lähteä. Tästä paikasta ja sen lähiympäristöstä, Kustavin Lypertön kylästä, on kirjoitettu maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä”.

Kyseessä on siis Volter Kilven Saaristolaissarja eli Alastalon salissa sisarteoksineen. Tein itsekin muutama vuosi sitten Alastalosta alustuksen tänne Einesbaarin ja nimesin teoksen kansankomediaksi, kuudeksi tunniksi tajunnanvirtaa. Vaikka epäilinkin, ettei teoksella käännettäväksi mahdottoman huikean kielensä lisäksi ole muuta ikuista arvoa, niin siitä huolimatta kirjailija, joka suitsuttaa sivukaupalla asiantuntevaa ylistystä Kilven suurteokselle, saa silmissäni armon.  

Nyljettyjen ajatusten rinnalla luin sattumalta Markku Eskelisen teosta Raukoille rajoille, joka käsittelee suomalaisen proosan historiaa. Eskelinen on kirjallisuustutkimuksen kauhukakara, jonka viiltävä kriittisyys ja ällistyttävä suorapuheisuus muodostavat hupaisan vastakohdan Hurmeen hiukan maallikkosaarnaajaa muistuttavalle yltiöpositiivisuudelle.

Kulttuurin karuselli pyörii   

Hurme esittelee omaan hurmioituneeseen ja silti jykevään tyyliinsä kahmalokaupalla erilaisia kirjallisuuden, teatterin ja musiikin tekijöitä. Niitä on niin runsaasti, että pelkästään lopun lista tekijöistä ja teoksista vie parikymmentä sivua.   

Erityisesti kansan syvistä riveistä lähtöisin olevat ja muuten originellit saavat hänen haltioituneen suosionsa. Niinpä saamme tutustua Ahmatovan Annan, Kafkan Franzin, Camusin Albertin ja Shakespearen Williamin ohella myös Kuusisen Ossianiin, Pyölniityn Augustiin, Pohdon Mattiin, Uskelan Kaarloon ja moneen muuhun.      

Hurmeen tapa käsitellä tekijöitä ja teoksia miellyttää minua. Se on aina asiantuntevan omaperäinen, usein uusia ajatuksia herättävä. Vaikka kirjallisuuden puolelta asiat olivat minulle ennestään aika tuttuja, tapa esitellä esimerkiksi Nortamo, Untola, Pakkala, Paronen, Hälli ja Runeberg (!) avasivat silmiä. Erityisen iloinen olin Eino Leinon näytelmien perusteellisesta esittelystä. Oivaltavasti Hurme toteaakin, että jos Leino ei olisi kirjoittanut runoja, hänet tunnettaisiin nyt moderneista näytelmistään!

Yksi asia kirjailijoista puhuttaessa minua kuitenkin ällistytti niin suuresti, että hieraisin silmiäni. Kehuessaan ihan ansaitusti Arto Salmisen teoksia, hän tekee käsittämättömän tölväisyn:

”Mutta Salminen on paljon enemmän kuin Väinö Linnan, piirikunnallisen kyvyn, kaltainen arjen karuuden kuvaaja, yhteiskunnallisten epäkohtien säyseä osoittaja ja ajan kronikan pikkunäppärä, populistinen kirjuri.”

Herra varjele, Linnan Väpikö piirikunnallinen kyky?

Kuka muu kirjailija koko maailmassa on lyönyt kansansa tietoisuuteen niin lähtemättömän jäljen kuin Väinö Linna? Siinä missä esimerkiksi Aleksis Kiven – kunnia hänelle – henkilöt ovat toki tuttuja, mutta ylen kirjallisia, ovat Linnan rokat, rahikaiset, lahtiset ja koskelat tänäkin päivänä eläviä ihmisiä, melkein sukulaisia. Lisäksi Linnan luoma keksitty torpparien ja köyhälistön todellisuus on herännyt eloon osaksi kansakunnan historiaa!

Siihen ei saatana pysty mikään piirikunnallinen kyky. Tässä tapauksessa Eskelisen silmä on tarkempi. Hänen mukaansa ”monet vuoden 1918 sisällissotaa käsittelevät romaanit ovat yrittäneet uppoutua syvälle ilmiön psykohistoriaan, mutta yksikään ei tee sitä niin tervehdyttävästi, eheyttävästi ja vaikuttavasti” kuin Linna. Näin on näreet.     

Juurimusiikin ja teatterin juurilla

Nyljetyissä ajatuksissa esitellään mielenkiintoisella tavalla myös musiikkia, enimmäkseen juurimusiikkia, josta en tiedäkään juuri mitään. Tunsin esitellyistä musiikintekijöistä etukäteen suurin piirtein vain Bob Dylanin, ja olikin kiva lukea miten hän liittyy amerikkalaiseen musiikkiperintöön.

Niinpä sivistyin väkisinkin joutuessani vähän väliä keskeyttämään lukemisen ja käymään youtubessa kuuntelemassa millaisia lauluja esittää joku Woody Guthrie, Jimmy Reed, Slim Harpo, Lee Dorsey, J.J. Cale, Muddy Waters... ja täytyy myöntää, että yleensä tykkäsin kuulemastani.

Ainakin minulle oli avartavaa lukea myös Henrik Otto Donnerista, Erik Lindströmistä, Huuhaa Innasesta ja Rikun suuresta idolista (vai oliko se inhokki) Kari Peitsamosta.

  

Hurme on teatterimies, joten hänen käsityksensä teatteristakin ovat tietenkin kiinnostavia. Iines kiteytti Hurmeen näkemyksen varsin osuvasti kuvatessaan, että ”Hurme sanoo, että teatteri ei ole elämää, vaan elämisen esittämistä niin että esittäminen näkyy”, ja sen tähden ”teatterin tulee ilveillä, liioitella, parodioida, lyödä yli niin että katsoja näkee ilveilyn”. Ja totta tosiaan: näkemässäni Hurmeen Europaeus-näytelmässä noin tehtiinkin.

Hurme väittää, että jo Shakespeare käsitti, ettei teatterin tarkoitus ole yrittää jäljitellä todellisuutta, vaan saada katsoja täydentämään esitys kokonaisuudeksi, nousemaan itse taiteilijaksi. Esimerkiksi nykyiset Romeon ja Julian esitykset ovat järjestään karmeita siksi, että niistä yritetään tehdä oikea rakkaustarina. Alunperinhän roolit on kirjoitettu kahdelle miesnäyttelijälle. 

Hurme avaa aika onnistuneesti teatterin kehitystä ja miten siihen ovat vaikuttaneet Artaudin, Jarryn, Apollinairen, Witkacyn ja Brechtin kaltaiset gurut. On tietysti inhimillisesti ymmärrettävää, että Hurme kehuu myös asioita, joissa ollut itse mukana jollakin tavalla – esimerkiksi Kokkolan oopperaa, oululaista Radiopuhelimet-yhtyettä ja Hailuodon Konfutsen vaellusvuosia -esitystä. 

Loppukaneetiksi kohtaus kirjamessuilta 

Nyljetyt ajatukset on mainio kirja, todellinen kulttuurin runsaudensarvi, joka kannattaisi määrätä ainakin lukiossa pakolliseksi luettavaksi. Kirjallisuuden, teatterin ja musiikin ohella siinä oppii hieman myös maailmankaikkeudesta, maantiedosta, historiasta ja retkeilystä.  

 

Hurme ei säästele sanojaan: suosikit kehutaan maasta taivaaseen, inhokit haukutaan – tosin Markku Eskeliseen verrattuna hän kiittää innostuneemmin ja lyttää lyhyemmin. Kiinnostavinta ehkä onkin keitä Hurme ei mainitse lainkaan – esimerkiksi maan suosituinta työläis- ja maalaiskirjailijaa Kalle Päätaloa!? 

Kuulostaa käsittämättömältä, mutta kirjamessuilla syykin selvisi: osuin sattumalta paikalle, kun Hurme keskusteli Mikko Rimmisen kanssa, ja jostakin syystä hän kysyi heti alkuun, onko Rimminen lukenut Päätaloa. Ei kuulemma oikein ollut, eikä ollut Hurmekaan aikaisemmin... Mutta nyt hän oli lukaissut kolme (3) alkupään teosta, koska oli ollut Oulussa esitelmöimässä Päätalon teosten todellisuuskäsityksestä.

En ollut uskoa korviani. Hurme jatkoi vakuuttavaan tyyliinsä, kuinka hän oli todistanut kuulijoilleen, ettei edes Päätalo kerro teoksissaan totuutta elämästään, vaikka muka niin kehuukin ja lukijatkin muka niin uskovat.   

Onpa pojalla perkele otsaa, tuhahdin mielessäni. Kehtaa tunnustaa julkisesti, ettei ole lukenut Päätalon Iijoki-sarjasta ensimmäistäkään teosta ja julkeaa silti mennä pitämään esitelmän juuri näihin kirjoihin oleellisesti liittyvästä aiheesta!

Samalla koin oivalluksen: Hurmeen rehvakas tyyli ärsyttää minua kuultuna, ei luettuna! Niinpä lepyin, enkä viitsinyt yrittää nolata miestä julkisesti. Olisi näet ollut mahdollista, ettei se olisi edes onnistut – niin kova puhumaan se äijä on. 

Kirjoittaja: Tapsa